Outopian Satukisa 2013 – Valotuksia nykysatuihin

Pohjoiskarjalainen Outopia-kulttuuritapahtuma (www.outopia.fi) järjesti tänä keväänä valtakunnallisen satukirjoituskilpailun. Se on jatkoa kahdelle aikaisemmalle kirjoituskilpailullemme, joissa aiheina olivat utopia ja outo.

     Nykysatu esittäytyy Outopian Satukisan kilpailutöissä moniulotteisena. Kisassa oli sarjat lapsille, nuorille ja aikuisille. Kansansadun perinnettä tunnetaan ja sovelletaan, mutta myös uudenlaista satuseikkailua syntyy avaruusmatkoihin ja runosatuihin saakka. Näkyy että satuja ei omaksuta pelkästään kirjoista vaan myös televisiosta ja peleistä. Lapset ja nuoret pohtivat satujen kautta omia pelkojaan ja toiveitaan; ystävyys on kultaa kalliimpi, ystävä voi olla keijukin, satuolento. Nykysadun loppu voi olla myös onneton. Kilpailuun tuli kaikkiaan 207 satua. Voittajat palkittiin raha- ja kirjapalkinnoin.

  

Outopian Satukisan voittajia ja tuomaristoa. Vas. tuomarit Vuokko Juurisoja, Kari Tahvanainen ja Kanerva Vaakanainen sekä voittajat Veera Piiroinen, Raimo Savolainen ja Katriina Rouvinen. 

Kuva: Anja Karhapää

Bruno Bettelheimin ajatuksia sadun tehtävistä

”Jokainen satu on taikapeili, joka heijastaa joitakin puolia meidän sisäisestä maailmastamme ja niistä vaiheista, jotka meidän on läpikäytävä kehittyessämme kypsymättömyydestä kypsyyteen. Niille, jotka todella paneutuvat sadun kertomaan, siitä tulee syvä, tyyni lähde, joka aluksi näyttää heijastavan vain heidän ulkoisen kuvansa mutta jonka takaa he pian näkevät oman sielunsa sisäiset myrskyt, sen syvyyden ja ne keinot, joiden avulla he voivat saavuttaa rauhan itsensä ja maailman kanssa. Tämän rauhan löytäminen on palkinto käydyistä taisteluista.”

     Itävaltalaissyntyinen amerikkalainen lapsipsykologi ja psykoanalyytikko Bruno Bettelheim pohtii jo kulttikirjaksi muodostuneessa teoksessaan Satujen lumous: Merkitys ja arvo (1975, suomennos 1988) perinteisten kansansatujen lumousta sekä sadun merkityksiä ja tehtäviä yleensä. - Tässä muutamia Bettelheimin ajatuksia. Teoksensa johdannossa Bettelheim mm. kuvaa, millainen sadun pitää olla että se kiinnostaisi lasta.

     ”Jotta kertomus todella pitäisi yllä lapsen mielenkiintoa, sen täytyy huvittaa häntä ja herättää hänessä uteliaisuutta. Jotta kertomus myös rikastuttaisi hänen elämäänsä, sen on kiihotettava hänen mielikuvitustaan, autettava häntä kehittämään älyään ja selventämään tunteitaan, sen on vastattava hänen pelkoihinsa ja pyrkimyksiinsä, otettava täysin huomioon hänen vaikeutensa ja samalla annettava viitteitä ratkaisuista ongelmiin, jotka häntä painavat. Toisin sanoen sen on yhtaikaa oltava kosketuksissa hänen persoonallisuutensa kaikkiin puoliin ja tehtävä tämä koskaan vähättelemättä lapsen tilanteen vakavuutta vaan ottamalla se päinvastoin todesta samalla kun se rohkaisee lasta luottamaan itseensä ja tulevaisuuteensa.”

   "Lapsi tarvitsee viitteitä oman sisäisen kaaoksensa järjestämiseksi voidakseen luoda järjestystä elämäänsä. Aivan erityisesti nykyisessä maailmassa lapsi kaipaa moraalista kasvatusta, joka hienovaraisesti ja vain viitteellisesti välittää hänelle tietoa moraalisen käyttäytymisen eduista puhumalla sellaisesta, minkä lapsi tajuaa konkreettisesti oikeaksi ja joka sen vuoksi tuntuu hänestä merkitsevältä. (Mukana tiedostamisessa ovat niin tiedostamaton kuin tietoinenkin puoli tajunnasta.)”

     ”Sadut välittävät lapselle monessa muodossa viestin: taistelu ankaria vaikeuksia vastaan on elämässä väistämätöntä, se kuuluu olennaisena osana ihmisen elämään, mutta jos ihminen ei väisty ja välttele vaan kohtaa rohkeasti odottamattomat ja usein epäoikeudenmukaiset koettelemukset, hän ylittää kaikki esteet ja selviytyy niistä lopuksi voittajana.”

     ”Sadulle on ominaista, että se tuo eksistentiaalisen ongelman esiin lyhyesti ja keskitetysti. Näin lapsi pääsee käsiksi ongelmaan, sen olennaisimmassa muodossa. Monimutkaisempi juoni hämmentäisi häntä. Satu yksinkertaistaa kaikki tilanteet. Sen hahmot on kuvattu selkeästi ja kaikki turhat yksityiskohdat jätetty pois. Kaikki sadun hahmot ovat tyypillisiä, eivät ainutlaatuisia.

     Päinvastoin kuin useimmissa nykyaikaisissa lapsille tarkoitetuissa kertomuksissa, pahuus on vanhoissa saduissa kaikkialla läsnäoleva yhtä hyvin kuin hyvyyskin. Käytännöllisesti katsoen kaikissa saduissa sekä hyvä että paha ovat saaneet hahmonsa joissakin sadun henkilöissä ja heidän teoissaan kuten hyvä ja paha ovat läsnä kaikkialla elämässä ja taipumus molempiin on olemassa jokaisessa ihmisessä. Juuri tämä dualismi saa aikaan moraalisen ongelman, jonka ratkaiseminen edellyttää kamppailua.”

     ”Satu suuntautuu tulevaisuuteen ja opastaa lasta sekä tämän tietoista että piilotajuista mieltä puhuttelevalla tavalla luopumaan lapsenomaisista riippuvuudentoiveistaan ja luomaan itselleen tyydyttävämmän itsenäisen elämän.”

   ”Lapset pitävät sadun teemoja ihmeellisinä, koska he voivat kokea, että heidän omat tunteensa, toiveensa ja pelkonsa on syvällisesti ymmärretty ilman että niitä kaikkia on tarvinnut vetää esiin ja tarkastella vielä lapsen tavoittamattomissa olevan kylmän järjen räikeässä valossa. Sadut rikastuttavat lapsen elämää ja antavat sille oman lumouksensa juuri sen vuoksi, että hän ei oikein tiedä, miten sadun taikavoima häneen vaikuttaa (koska mukana on tiedostamatonta, alitajuista).” 

Satukisan voittajasatuja

Lasten sarja

I Kirjan elämä (Veera Piiroinen)

”Olipa kerran kirja. Nyt se kertoo oman tarinansa. Kauan sitten elämäni alkoi painotehtaalla…”

Kirja kertoo oman tarinansa painotehtaalta kirjahyllyyn ja monelle sukupolvelle. Satujen aarteet, punakantinen kirja. Pieni tyttö ostaa kirjan. Tyttö aikuistuu. Syntyy pieni poika. Tyttö lukee kirjaa pojalleen. Poika antaa aikuisena kirjan omille lapsilleen. Lapset antavat sen omille lapsilleen. ”Nyt elän tyytyväisenä heidän luonaan.”

II Kolmen kääpiön matka (Nuutti Vento)

”Olipa kerran Kimmo-kääpiö joka oli aina haaveillut kulta-aarteesta. Hän oli lukenut kamalasti kirjoja, joissa kerrottiin kuinka kulta-aarre löydetään...”

Velho ilmestyy Kimmolle ja tämän ystävälle Antille ja vinkkaa, että aarre löytyy linnasta metsän keskeltä. Pojat lähtevät etsintämatkalle. Monien kommellusten jälkeen päädytään linnaan ja peikkojen pariin. Pojat joutuvat pohtimaan, ottaako kultaa vai saada todeksi lupaus ystävyydestä.

III Satuketun tarina (Katriina Rouvinen)

”Olipa kerran kettu joka asui kauniissa lehtimetsässä. Kettu oli pieni ja arka eikä osannut puolustautua vihollisiltaan...”

Ketulla on monta häntää ja siivet joilla ei voi lentää. Kamppailu suden kanssa paremmuudesta – voittaako voimakkaampi vai ovelampi, fiksumpi. Lopussa on sadun taikaa, susi muuttuu hyväksi ihmiseksi ja suojelee metsää loppuelämänsä ajan.

Nuorten sarja

I Päiväuni (Jatta Karhu)

”Naputusta. Ääniä. Kuisketta. Otsikko, tarina, loppu, kuolema. Touko tuijotti tietokoneen näyttöä äänettömänä…”

Touko-poika naputtelee oppitunnilla tarinaa tietokoneelle. Nukahtaa ja alkaa uneksia. Uni vie metsän keskelle hänen kuvittelemaansa maisemaan. Nuori tyttö ilmestyy. ”Olen sinun uniesi lähde, sinun inspiraatiosi. Toin sinut tänne, ehkä keksit jotain, tyttö vastasi kysymykseen. - Nimesi on Touko, minun nimeni on Inspiriitta.” Maisema paljastuu maailmaksi jonka Touko unelmissaan loi. ”Luo miten hyvä maailma tahansa, siellä on jotain pahaa. Täälläkin on jotain pahaa. Paha muotoutuu kaiksesta ikävästä, kamalasta, mitä olet koskaan ajatellut. Kukaan ei ole täysin hyveellinen, tiedä se. Mutta keskitytään olennaiseen.” - Inspiriitta valistaa Toukoa.

Touko herää ja kirjoittaa tarinan alkulauseet: ”Maa, joka on luotu unelmista, ei välttämättä ole kokonaan hyvä. Voit luoda sen kokonaan hyväksi, mutta silti siellä on jotain pahaa. Jossain, josta sitä ei heti huomaa.”

II Olipa kerran (Jonna Sorsa)

”Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, kaukana kaukaisessa maassa keskellä ei mitään, pienen pieni kyläpahanen...”

Kylä uinuu muuttumattomana. Mutta äkkiä sen kuningas Pake IV huolestuu: taikametsän uumenissa on linna. Ja eikun valtaamaan linnaa. ”Set on tiettävä, et´hän, ken uskaltaap´ taikametsään jalallaan, saap´osakseen onnen autuaan. Kunnian vastaanottaa palkkion saa hän, ken taikametsän kirot vie tuhohon. Net ovat vaaraks', siisen lähde nyt.” Kuningas on puhunut. Avuksi rientää kiertävä ritari sir Jompe, apunaan pieni orava. Linna vallataan ja peto tapetaan, mutta ritari on surullinen, ja jatkaa matkaansa. ”Kuka olikaan tuo nuorukainen, jok´ oli aivan erilainen? Hälle kelvanneet eivät rikkaudet suuret, vaan kiehtoi pelkät rakkauden juuret. Jää hyvästi, sankari uljas!”

III Nukkumatin apulaiset (Karita Kotivaara)

”Oli taas se aika päivästä, kun tähdet syttyivät yövaloiksi tummalle taivaalle ja lapsille oli jälleen tarjolla junalippu höyhensaarille. Avonaisesta ikkunasta pieneen lastenhuoneeseen pujahti kaksi aikuisen peukalon kokoista olentoa...”

Ne olivat unikeijuja. Kun äiti alkaa lukea lapselle iltasatua, keijut kuuntelevat ja lopulta ripottelevat unihiekkaa lapsen kasvoille. Hyvää yötä pikkuinen, keiju kuiskasi ja sipaisi lapsen silkinpehmeää poskea. 

Aikuisten sarja

I Sanelma-kisun outo yö (Tuula Tyynmaa)

”Äiti paistaa herkullisia lihapullia ja Viljo-koira juoksee villinä matot kasaan, pyörittää ja vispaa häntäänsä hurjasti. Sanelma-kisu hyppää häntään ja saa vauhtia, ympäri, ympäri, ympäri ja tupsis se putoaa punaiselle kirjavalle pikkumatolle. Matto alkaa kohota lähelle kattolamppua...”

Kissa lähtee lentävällä matolla maailmalle, kohti iltatähteä ja aamukuuta. Siili tulee kyytiin pumpulipilvestä. Aamun koitteessa lentävä matto palaa lähtöpisteeseen ja Sanelma-kisu nukahtaa Viljo-koiran viereen sohvalle.

II Aina ja ikuisesti (Anu Potkonen)

”Tyyni kääntyi avonaiselta haudalta pois. Hän katseli ympärillään olevaa saattoväkeä, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään. Ihmeellistä! Tyyni oli heittänyt arkulle multaa ja se oli tipahdellut kultaisina hippuina arkun päälle, muodostanut siihen säteilevän kalvon ja päästänyt vainajan hengen kohoamaan yläilmoihin...”

Tyyni jatkaa elämäänsä puolisonsa kuoleman jälkeen. Jäiden lähdön jälkeen hän siivoaa rantasaunaa ja vilvoittelee saunomisen jälkeen laiturilla. Yksinäinen joutsen lähestyy laituria ja alkaa puhua Armaksen, edesmenneen puolison äänellä. Siitä lähtien joka kevät Armas saapuu joutsenen hahmossa, kolmisenkymmentä vuotta. Tyynin arkku laskettiin Armaksen vireen aurinkoisena kevätpäivänä... Tyynin henki kohoaa kultahippuina taivaalle ja muuttuu joutseneksi ja matkaa taivaalla Armaksen seurassa. - Kato äiti, isomummu ja -ukki! Mummulla roikkuu koru kaulassa, Anni-tyttö huomasi lentävää joutsenparia katsellessaan.

III Koira-Ukko ja viekas Ville (Raimo Savolainen)

”Asuipa kerran Suomen saloilla eukkonsa kanssa mies jota koira-ukoksi kutsuttiin. Nimitys tuli siitä, että hän oli hyvin eläinrakas, ja jo kehdosta noustuaan hän osasi matkia niin hyivn eri eläinten ääniä, että hän hämmästytti ja sekoitti ihmisten päät taidollaan...”

Viekas Ville on koko kylän pahantekijä joka laittelee loukkuja metsän eläimille. Lopulta Ville astuu itse loukkuun ja saa apua haavoittamaltaan metsäkauriilta ja Koira-Ukolta. Viekas Ville muuttuu hyväksi ihmiseksi. - Muistakaa lapset aina hyvin hoitaa kaikkia eläimiä, niin silloin tulette huomaamaan sen, että eläimet ovat uskollisia ja rakastavat teitä hyvin, hyvin paljon.

Satujen aiheita

Kilpailusatujen kirjo oli melkoinen. Pienimmät osallistujat olivat kirjoittaneet niitä koululuokassa ruutupaperille; monet näistä tarinoista jäivät aloituksiksi tai ajatuksiksi. Kynään tarttuminen silti johti heilläkin siihen, että jotain saatiin aikaan. Muutama lause, muutama ajatus, mieleen tullut teko tai tapahtuma kirjattiin ylös. Seikkailu ja satu usein sekoittuivat, erityisesti nuoremmilla kirjoittajilla.

     Aihepiireistä mainittakoon nälkä, ystävyys, yksinäisyys, seikkailu, selviytyminen, rakkaus, pelko ja muutos, pelon voittaminen, orpous, salaisuuden selvittäminen, ihmeiden tapahtuminen, unimaailma, arvot (ystävyys kultaa kalliimpi ym.), noita joka ei olekaan paha, muuttuminen, muuttumisen mahdollisuus.

     Perinteistä satujen ja tarinoiden ainesta löydettiin niin kansansaduista kuin nuoremmistakin saduista. Mukana oli mm. Peppi Pitkätossu -toisintoja, Prinsessa Ruusunen, Lumikki, Punahilkka, Nalle Puh, kääpiöt, menninkäiset, keijut, peikot, tarujen yksisarvinen, merirosvot, seikkailujen agentit, viidakkoseikkailut sankareineen, hölmöläissadut, dinosaurukset, lohikäärmeet, elävät talot ym. esineet, kummitukset, aikamatkailu, eläinsadut – kettu ja susi ym. 

     Erikoisempia olentoja olivat mm. superolennot kuten Superkoira 2060, joka on teräsmiehen inkarnaatio, Saapasjalka-auto eli auto joka hankkii itselleen saappaat sekä terotin ja purkki, jotka ovat eläviä ja auttavat oppilaita näiden kirjoittamisessa.

Esimerkki sadusta jolla on tavallaan onneton loppu

Usva (nuoren kirjoittama satu)

”11-vuotiaan tytön Isabellan äiti on kuollut ja isäänsä Isabella ei ole koskaan nähnyt. Isabella asuu yhdessä puoliäitinsä kanssa kaupungissa, pienessä kerrostaloasunnossa, kaukana maan rauhasta ja luonnon läheisyydestä...”

Puoliäiti Jennifer on ilkeä tytölle, Isabella välttelee häntä ja pakenee kuusimetsän suojaan kerta toisensa jälkeen.Suuri ja korkea kuusi, Kuningas-puu, on tytölle tärkeä paikka tulla hakemaan lohdutusta. Hän on löytänyt puun 6-vuotiaana ja käynyt sen juurella äitinsä kanssa eväsretkillä aurinkoisina päivinä, uineet läheisessä mammessa. Puoliäidin välinpitämättömyys ja ilkeys saavat Isabellan lopulta juoksemaan viimeisen kerran kylmässä kaatosateessa Kuningas-puun juurelle. - Viimeinen asia, minkä Isabella näki oli kuusen vieressä leijuva valkoinen hahmo, jonka ääriviivoja oli vaikea erottaa. Mutta Isabella tiesi, että se oli hänen äitinsä.

Lopuksi kirjailijan itsensä runosatu

Tuomariston puheenjohtajana satuja lukiessani minulle tuli mieleen myös yksi oma satuni, joka on runon muodossa muutama vuosi sitten ilmestyneessä kokoelmassani. Olkoon se tässä vaikka loppukevennyksenä. Sadussa on aina toivoa.

Olipa kerran faarao, joka käski mennä ja rakentaa elämäntalon

käsi kiertyi käteen, silmät tarttuivat silmiin

Aavikolta hetkeksi piipahti faarao auringon poika

He istuivat ilta-auringossa elämäntalon portailla

heinäsirkka soitti ja tuuli kuunteli säyseänä 

nauttivat ruukun parasta Egyptin viiniä

Naivisti ja Kaunosielu asuttivat elämäntalon

kirjoittivat unelmia ja hyvyys heidän kanssaan

kotitonttu, kaareva jumalparta oli unen suojelija

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun

suojellen pienempiään rakkauden käsillä elämäntalossa

joka on pieni ja valoisa, hyviä tuoksuja ja unia ja siksi

siellä syntyvät alati uudemmat tuhannen ja yhden yön tarinat

Kari Tahvanainen: Kosmoskynällä (Kustannuskynnys, 2009)

Arttelissa se syntyi Suhmuran Santrakin

Joensuulaisessa pian satavuotiaassa puutalossa soi kevätiltana Suhmuran Santra. Kirjailijayhdistys Ukrin tiloissa Arttelissa Merimiehenkatu 32:ssa vietettiin Könös-iltaa.

   Vanhoista valokuvista näkyy kuinka talo on muuttanut kuosiaan osana puu-Joensuuta, vehmaalla pihalla on ollut niin puutarha, kotieläimiä kuin saunakin. Otto Savolaisen suunnittelema talo valmistui 1914. Sittemmin sitä on laajennettu pariin otteeseen. 1922 – 1977 se oli Könösten perheen omistuksessa.

   Lyseon rehtorina ja äidinkielen opettajana toiminut Aulis V.A. Könönen kasvavan perheensä kanssa asui talossa vanhuudenpäiviinsä saakka. Sotien jälkeen talo jaettiin kahdeksi asunnoksi; toisessa asuivat vuorollaan pojat Terho A. ja Seppo perheineen vuoteen 1963 asti. Terhon veli Seppo ja Terhon poika Juha kertoivat Ukrin illassa talon värikkäästä elämästä. Sukulaisia ja tuttavia majoitettiin, samoin lyseolaisia, kuten sittemmin Joensuun yliopistoa luotsannut lyseolaispoika, professori Heikki Kirkinen. Sota-aikaan talossa asui saksalaisia upseereitakin.

   1977 talo myytiin kaupungille, joka lupaili että kiinteistö ja tontti päätyisi yleihyödyllisiin tarkoituksiin. Nyttemmin suojeltu talo päätyi pitkäksi aikaa Joensuun Taideyhdistyksen toimintakeskukseksi. Kuvataiteilija Seppo Könönen keksi nimeksi Artteli, työyhteisö. Omat muistikuvani Arttelista alkavat 1980-luvulta jolloin galleriassa oli tuttuja töissä. Ukri muutti galleriatilaan vuonna 2011 kaupungin tilajärjestelyjen seurauksena.

Könösten suvun vaiheet kietoutuvat kulttuuriin, tieteeseen ja yhteiskuntaelämään. Teppo Könönen toimi Karjalattaren (nyk. Karjalainen) päätoimittajana 1890- ja 1910-luvuilla, tutki Pälkjärven murretta, kirjoitti mm. historiikin ”Joensuun kaupunki vuosina 1848 – 1898”.

   Suhmuran Santra -valssista on tullut tunnetuin Terho A. Könösen teksteistä. Juha muisteli isänsä näppäilleen kitaraa salin pöydän äärellä 1951 kunnes: ”Tässä se taitaa olla”. Laulu on käännetty yhdeksälle kielelle. Sodassa pahoin haavoittunut, sittemmin everstiluutnantti Terho A. jatkoi suvun kulttuuri- ja yhteiskunnallisia harrastuksia. Filosofian maisteriksi valmistuttuaan hän kirjoitti mm. historiikkeja, pakinoita ja toimi myös Joensuun kaupunginvaltuuston johdossa.

   Kaksi kohtaamista Terho A:n kanssa on jäänyt erityisesti mieleeni. Syksyllä 1979 nuoriso valtasi Kalevankatu 29:stä rukoushuoneen nuorisotaloksi. Menimme viemään addressia kaupungintalolle. Portaikossa meitä vastaan marssi valtuuston puheenjohtaja Teri puhisten meille: ”Tämä on fasismia”. 1995 olin mukana Donelaitis-seuran hankkeessa, jossa liettualainen kuvanveistäjä Ipolitas Uzkurnys veisti punahonkaisen Väinämöisen Kuntohovin pihalle sotaveteraanien kunniaksi. Kun patsas oli valmis, kokoonnuimme juhlakahville ja vanha kuvanveistäjä moiskautti suukon Terhon suulle, liettualaiseen malliin. Siinä oli vanha sotajermu vähän hämillään ylimääräisestä kunnianosoituksesta.

   Artteli huokuu kulttuurihistoriaa. Satavuotisjuhlavuoden aattona taloa parhaillaan maalataan. Toivottavasti kaupunki tukee kulttuuria ja mahdollistaa taiteilijoiden ja taidejärjestöjen olemisen talossa jatkossakin. Kaupungin tukea siihen tarvittaisiin. Historiallisen talokannan säilyttäminen käytössä on yhä tärkeämpää, Wanhan Jokelan tapauksen jälkeen.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Ukri-kolumni Karjalan Heilissä 9.6.2013 

Suhmuran Santran jäljillä

Meillä oli kuluneella viikolla Joensuussa kuultavissa historian siipien havinaa. Kirjailijayhdistys Ukrin Könös-ilta  oli 16.5. Ukrin tiloissa Arttelissa Joensuun Merimiehenkadulla. 1914 rakennettu talo on ollut alun perin Könösten perheen kotina. Juha Könönen (alla olevassa kuvassa keskellä) kertoi Könösten suvun kirjallisista harrastuksista aina 1800-luvulta Tahvo Könösen ajoista alkaen. Tahvo “Teppo” Könönen oli mm. Karjalaisen päätoimittajana.

Seppo Könönen ja “Poppa” Ahonen (alempi kuva) esittivät Suhmuran Santran, sanat Terho A. Könönen. He ovat esittäneet laulun ensiesityksenä radiossa tammikuussa 1952, solistina Terho A. Könönen itse. 

Juha ja Seppo Könönen ovat syntyneet Arttelin talossa ja viettäneet siinä lapsuutensa ja nuoruutensa. Talo on nykyisin suojeltu ja sen omistaa Joensuun kaupunki opiskelija-asunto-osakeyhtiö Ellin kautta. Talo edustaa yhä harvemmaksi käyvää Joensuun vanhaa puutalokantaa. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Lukulistalla ovat mm. seuraavat Joensuun kulttuurihistoriaa sivuavat teokset: 

T. Könönen: Joensuun kaupunki 1848 - 1898. Joensuun kaupunki, 1904

Terho A. Könönen: Huonosti tapetut ja muita Terin tarinoita. (toim. Juha Könönen) Karjalan kirjapaino, 2000

Seppo Könönen: Sota-aika koulupojan kokemana. Joensuu, 2012

Kevättä kuvissa

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kun hulluus ja uskovaisuus kättä lyö

Tanja Kaarlela

Saara

Torni, 2013, 310 s.

Pohjoisesta tulee mielenkiintoista kirjallisuutta ja uusia kirjailijoita. Mainittakoon runoilija Heli Slunga ja kirjailijat Janne Huilaja ja Kaj Korkea-Aho. Nyt tähän joukkoon on tullut mukaan kirjailija Tanja Kaarlela Nivalasta.  Kirjana kämmenellä on tänään hänen esikoisromaaninsa Saara, joka on juuri ilmestynyt kuopiolaisen Tornin kustantamana.   

 Saara kertoo Oulun seudulla Heinäpään kylässä 1920-luvulla lapsuuttaan elävästä Saarasta ja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Kuusilapsisessa maanviljelijäperheessä kuohuu. Äiti on mielisairas ja seudulla vahvistuva lestadiolaisuus toteutuu hänen sairaan mielensä kautta tuomiopäivän oppina, josta erityisesti Saara joutuu kärsimään. Saaran tukena on maatilalle asettunut isän veli Aukusti ja sydämellinen Iida-piika, jotka käytännössä kasvattavat häntä.

 Pohjanmaalta muutti 1800- ja 1900- lukujen taitteessa Amerikkaan suhteessa eniten suomalaissiirtolaisia. Ei siksi olekaan ihme, että maailman tuulia maaseudulle tuova Aukusti-setä ja hänen Amerikan-tarinansa, kirjansa ja gramofoninsa kiehtovat perheen lapsia, ja erityisesti Saaraa. Sivistyksen siemen jää itämään. Olkoonkin että Aukusti näyttää olevan enemmän seikkailija ja tarinankertoja kuin suuri maailmanmatkaaja.

 Mutta kun Aukusti ja Iida ennen pitkää joutuvat poistumaan tilalta, helvetti pääsee valloilleen, maalaisyhteisö muuttuu tuhoavaksi voimaksi. Naiseuttaan etsivältä Saara-tytöltä kielletään lopulta hänen ihmisarvonsa ja seksuaalisuutensa, Jumalan nimeen ja vereen.  ”Siunaa ja varjele meitä. Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Tee tästä onnettomasta nöyrä ja kuuliainen ja aja Paholainen hänestä pois.” Siionin sävel soi tässä tapauksessa synkkää sanomaa. Saara laitetaan myöhemmin mielisairaalaan, ja kuinka sitten käykään. Sen saa lukija itse selvittää lukemalla Tanja Kaarlelan Saara-romaanin.

 Keski-ikäinen kirjailija on kertonut kuunnelleensa nuorena paikallisten ihmisten tarinoita ja kirjoittaneensa muistiin ihmiskohtaloita. Tässä lieneekin vankka pohja tämän tarinan kertomiselle. Maaseudun elämää kuvataan värikkäästi ja aistivoimaisesti. Syrjäisestä karjamajasta muodostuu Saaralle aina kesän ajaksi onnen saareke, jossa saa olla karjan kanssa, lueskella, ajatella, etsiä itseään. Kunnes nuoren siivet lopulta katkaistaan ja koittaa pimeä aika.

 Saara kuuluu Suomen itsenäistymisen aikoihin syntyneeseen pulasukupolveen, jonka arkipäivää oli köyhyys, orpous, huutolaisuus, uuvuttava työnteko, ja sittemmin myös raskas sota-aika. Tässä tapauksessa uskonnollinen hurmahenkisyys tuo vielä oman kohtalokkaan lisänsä nuoren elämään. Mielisairaanhoidon kehitysvaiheitakin romaani sivuaa. Mielisairaalassa, johon Saara lopulta vuonna 1948 joutuu, käytetään työterapiaa työskentelemällä sairaalan omalla maatilalla. Ja mikäs Saaralle paremmin sopisikaan, kuin hoitaa karjaa. Eläimistä tuntuu löytyvän lohdullisuutta usein enemmän kuin ihmisistä. Siitä taitaakin tulla yksi romaanin positiivisimmista juonteista.

 Nivalalaisen Tanja Kaarlelan esikoisromaani Saara kuulu Pohjois-Pohjanmaan kiihkouskonnollisuutta ja nuorten asemaa eri aikoina kuvaavien teosten joukkoon. Alussa mainitsemani Kaj Korkea-Aho, Ähtävällä syntynyt ja kasvanut nuori kirjailija, kuvasi vuonna 2009 ilmestyneessä esikoisteoksessaan Katso minuun pienehen nykyajan nuorten rakkaustarinaa, jota varjostaa tytön äidin mielisairaus ja siihen kietoutuva kyläyhteisön kiihkouskonnollisuus. Tällaiset teokset ovat varmasti tärkeitä niin inhimillisinä tarinoina kuin uskontojen uhrien kuvauksinakin. 

Biisi: Lauri Tähkä ja Elonkerjuu: Syrämmeni veri (s. Simo Ralli)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, 6.5.2013

Kirjastosta nuotiolle – maailmaa tähtien alla

Oletko ajatellut, miten lähellä sinua koko maailma on? Koko maailmanhistoria. Tulevaisuus ja toiset planeetat, aurinkokunnat. Ja se on tarjolla halvemmalla kuin etelänmatka, ilmaiseksi kerrassaan.

     Siellähän ne maailmat ovat, kirjastossa, niin Liperin ja Rääkkylän kirjastoissa kuin Turun kaupunginkirjastossakin. Ja vielä lähemmäksi tulevat seutukirjaston uudella punaisella kirjastoautolla. 

Kirjastosta voit koska tahansa hakea maailman kotiisi. Valvoa myöhään peiton alla, Etelän ristin alla tai toisella planeetalla. Toki voit seilata maailmalla netinkin kautta tai tuijottaa telkkaria, mutta mitä se on verrattuna kirjaan ja sen sivuilta avautuvaan maisemaan. Mielesi kuvittaa tekstiä ja selkäpiissäsi tunnet juonen käänteet, ilot ja surut, kauhut ja onnen tunteet. Kirja jättää tilaa mielikuvitukselle ja kehittää ainutlaatuista sinua, tietoisuuttasi.

Ainakin kerran olen kyllä saanut kirjalta nenille. Luin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä juhlapainoksena, joka on iso kuvitettu kirja ja painaa paljon. Uni tuli kesken lauseen ja kirja tipahti nenälle, onneksi ei ruvennut veri vuotamaan. Tuollaisia kirjoja voisi kyllä käyttää myös käsipainoina sängyssä.

Olemme kirjailijayhdistys Ukrin porukoilla kierrelleet viime aikoina Pohjois-Karjalan kirjastoja ja käyneet Liperin ja Rääkkylänkin kirjastoissa pitämässä kirjailtoja. Olin otettu Liperin kirjaston ikivanhoista kokoelmista 1800-luvulta, joita kirjastonjohtaja Ari Mäkiranta ylpeänä esitteli. Ruskeita hapristuneita kirjoja kuin suoraan satulinnasta.

Tämä vuosi on Ukrissa nimetty maaseutuvuodeksi. Tarkoitus on kiertää ”maalla” esittelemässä kirjoja, kirjailijoita, kertomassa kirjoittamisen mahdollisuuksista, kirjailijan työstä, kirjan tekemisestä ja vaikkapa rakkaista kirjamuistoista. Yhteistyöjärjestömme Suomen Maakuntakirjailijat keksi viime vuonna kirjalliset nuotioillat, joista ensimmäinen oli Joensuun Kuhasalossa Pyhäselän rannalla elokuussa. Esimerkkiä noudattaen nuotioiltoja kirjallisuuden äärellä voitaisiin järjestää lisääkin, sinne mistä pyyntö kulloinkin tulee. Vaikkapa kyläyhdistysten ja paikallisten kirjastojen kanssa. Ehdotuksia kirjailloista ja nuotioilloista otetaan Ukrissa mielihyvin vastaan.

Kaikilla varmasti on kirjastokortti ja sitä käytetään. Näin minä olen luullut. Pari vuotta sitten tein Karsikon kirjastossa Joensuussa haastatteluja Iskelmä Rexin kirjallisuusohjelmaan Jokisappeen. Kyselin nuorisolta, luetaanko heidän perheissään. Muutamat lapset kertoivat vähän punastellen, että heidän vanhemmillaan ei kirjastokortti toimi, kun on sakkoja maksamatta. Siksipä juniorit käyvät lainaamassa kirjallisuutta perheellekin. Käyhän se niinkin. Perheissä luetaan ja hyvä niin. Lukeminen kannattaa aina.

Kari Tahvanainen

kirjailija, Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni Kotiseutu-Uutisissa 2.5.2013

Vappuna 2013 Joensuussa

Vappuun liittyy Joensuussa perinteisesti vanhojen autojen kulkue. Asialla on Pohjois-Karjalan automobiilikerho. Kuvat ovat Kuopiontieltä, torilta ja Jokiasemalta. 

Lisäksi on toinenkin kulkue, nimittäin Rättärikulkue. 

Perinteistä parhaita. 

Kuvat: Kari Tahvanainen