tiistai 24. syyskuuta 2013

Ääneen lukemisen taika yhdistää

Milloin viimeksi joku luki sinulle ääneen? Näin kysyi kirjailija Sirpa Kähkönen viime talvena kolumnissaan Savon Sanomissa. Hän kertoi kokemuksiaan Kansallisteatterin Lavaklubilla järjestetystä tarinakonsertista, jossa prosaistit lukivat teoksiaan. 
 Ihminen tarvitsee ääneen lukemista, Kähkönen jatkaa. Runoilijoilla on lukukiertueensa, joilla he tavoittavat suoraan yleisönsä. Puhuttu runous kurkottaa hetkessä muinaisuuteen saakka: loitsuihin, taikoihin, voimasanojen magiaan. Prosaistin lause ei aina luonnu ääneen luettavaksi, mutta on tilanteita joissa pitkäkin teksti taipuu mukavasti kuultavaksi.
 Kirjailijakin saa kokea jotain uutta lukiessaan tai kuunnellessaan omia teoksiaan. Prosaisti ei yleensä ole näyttelijä eikä ammattiesiintyjä, mutta hän on tekstin luoja. Sillä tavoin hän on lähellä muinaisilla leiritulilla istunutta heimon vanhinta, jonka tehtävä oli säilyttää ja kertoa eteenpäin yleisönsä aineeton perintö: keitä me olemme, miksi olemme täällä, ja mihin olemme matkalla, kuopiolainen kirjailija Sirpa Kähkönen tiivistää.
 Olin elokuun lopulla mukana tempauksessa, jossa luettiin yhtä kirjaa neljän tunnin ajan Joen yön aikaan Joensuun pääkirjastolla. Luimme Marcel Proustin Kadonnutta aikaa –sarjan ensimmäistä romaania, kukin vuorollaan puoli tuntia tai vartin verran. Lukemiskokemus oli innostava, samoin kuuntelukokemus, kun kollegat ja ystävät olivat lukemassa. Ukrin elävää äänikirjaa pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan kirjaston asiakkaita.
 Ääneen lukemisessa on taikaa. Se luo uuden ulottuvuuden tekstiin, runoon tai tarinaan. Ihmisääni tulkitsee tekstiä, soi korvissa, lumoaa kuulijansa. Siirrytään hetkeksi uuteen ulottuvuuteen, sanojen voimalla luotuun maailmaan.
 Kirjailija Timo Parvela ideoi ajatusta tarinakonserteista keväällä ilmestyneessä Miten minusta tuli kirjailija –teoksessa. Parvela kertoo keskieurooppalaisista tarinakonserteista. Suomessa ne ovat valitettavasti vielä varsin tuntemattomia, vaikka niin Parvelan kuin Sirpa Kähkösenkin kokemukset kertovat jo sellaisia olevan.
 Miksei täällä Pohjois-Karjalassakin otettaisi ideasta kiinni? Tarinakonsertti, lukuteatteri, monikielinen konsertti – toteutusmuodoissa on mistä valita. Kokoontuisimme ja hiljentyisimme kirjallisuuden taikapiiriin tälläkin tavalla, jakaen yhteistä kokemusta. Sellaisesta konsertista olisin valmis vaikka maksamaan pääsylipun tai ostamaan käsiohjelman. Joensuun kirjallisuustapahtumaankin tällainen sopisi vallan mainiosti – tarinakonsertti-ilta Pakkahuoneella.
 Kokeillaanpa, hyvät radionkuuntelijat, miltä kuulostaisi tarinakonsertti. Tässä konsertissa luetaan humoristi Simo Hämäläisen teoksia. Aloitetaan hänen novellillaan Ikuisuuden ostaja, samannimisestä kokoelmasta muutaman vuoden takaa. Sen jälkeen voitaisiin edetä vaikka Kätkäläisen kommellusten pariin. - Mutta tähän hiukan alkua, pistäkää silmät kiinni ellette ole auton ratissa, ja kuunnelkaa kaikessa rauhassa.


***



Simo Hämäläinen: Ikuisuuden ostaja
Lukijana Kari Tahvanainen

Vain harva tiesi, mitä muuta Goran Wilhelmsen Lundstroem oli kuin harmaantunut miehenkäppänä, jonka roteva nuorukainen ja tiukkahuulinen sairaanhoitaja auttoivat kahdesti kuukaudessa bostonilaiselle yksityisklinikalle.
Lundstroem omisti sijoitusrahaston, joka omisti toisia sijoitusrahastoja. Ne taas omistivat kukin siivun sieltä ja nurkan täältä ja siirtelivät miljardeja dollareita, euroja ja jenejä sinne, missä ne kulloinkin lisääntyivät joutuisimmin. Satapäinen korkeasti koulutettujen ja hyvin palkattujen avustajien kaarti paimensi sijoituksia väljin valtuuksin, kukin ahnaasti omaksi edukseen koska jokainen onnistuminen tuotti rahakkaat bonukset.
Oli rakentunut jättimäinen automaatti, joka loi rahasta uutta rahaa. Sienirihmasto, joka tunkeutui kaikkialle, imi elinvoiman ja jätti jäännökset lahoamaan.
Lundstroem ei sen toimintaan enää puuttunut. Se piti kyllä huolen itsestään ja kasvatti hänen varallisuuttaan.
Lundstroemia kiinnosti enää vain ikuisuus.
Goran Wilhelmsen oli hädin tuskin täyttänyt kuusikymmentäkuusi, kun kuolema kouraisi ensimmäisen kerran. Pörssit olivat silloin rauhattomuuden tilassa ympäri maailmaa, turbulenssi riehui kuin pyörremyrsky ja kurssit sukelsivat arvaamattomasti milloin milläkin aikavyöhykkeellä. Lundstroem valvoi täyden viikon ankaran paineen puristuksessa ja pelasi vaistojensa varassa pelastaakseen sen mitä pystyi. Silloin hän oli vielä voimissaan, röyhkeän rohkea ja itsevarma, ja kun näyttöpäätteiden käyrät viimein rauhoittuivat, ympärillä hurrattiin.
Sitten leimahti musertava kipu ja kaikki katosi.
Lundstroem havahtui sairaalan vuoteessa. Rintaan koski, hengitys oli vaivalloista. Sydäninfarkti, sanoi hoitaja, joka seurasi potilaan heräämistä. Onneksi elvytys oli alkanut heti ja liuotushoito onnistui oikein hyvin. Nyt pitäisi vain levätä ja ajatella pelkästään positiivisesti.
Paisuvan kukkapaljouden keskellä Lundstroem koetti muistaa, missä oli ollut. Ei käytävää, jonka päässä hehkui valo. Ei ruumiista irtautumista, ei aineetonta leijailua. Oli vain ei mitään. Kammottavan tyhjää.
Lundstroem sai paniikkikohtauksen, joka oli viedä häneltä hengen uudemman kerran. Monitorit hälyttivät hoitajan, hoitaja hälytti lääkärit. Myöhemmin poikkesi psykologi selittämässä, että kuolemanpelko oli aivan normaalia ja hyväksyttävää eikä sitä tarvinnut mitenkään hävetä, mutta tottahan meidän aikamme on rajallinen ja kuolema kuuluu luonnollisena osana ihmisen elämään. Siihen meidän kaikkien on alistuttava.
Goran Wilhelmsen Lundstroem sanoi, että sehän nähdään, ja käski soittamaan paikalle sihteerinsä. Tämä sai tehtäväksi hankkia uuden ja terveen ja vahvan sydämen ja järjestää asennuksen. Hoitaja koetti selittää, että sydänsiirteistä oli pulaa ja sairaalan jonossa odotti silläkin hetkellä kymmeniä kiireellisempiä tapauksia, nuoria ihmisiä, pienten lasten äitejä ja isiä. Herra Lundstroem selviytyy kyllä, kunhan noudattaa ohjeita. Ikäisekseen hyväkuntoinen mies.
Lundstroem tuhahti ja käski sihteerinsä pitää kiirettä.
Siirtoleikkausta yksityisklinikan luksushuoneessa odotelleessaan Lundstroemilla oli aikaa kehittää sietämätön pakkoaajatus Goran Wilhelmsen Lundstroemin ikioman olemassaolon armottomasta loppumisesta. Se vainosi yötä päivää kuin itsepäisin kipu, jyskytti ja kaihersi, latisti värit ja ilon ja sai koko jäljellä olevan elämän tuntumaan merkityksettömältä.
Mitä hyötyä hänelläkään oli miljardeistaan? Ostaisiko saaren Karibialta? Maailman upeimman huvijahdin? Maailman kauneimman naisen? Maailman viisaimman norsun? Ravihevosia? Jalkapallojoukkueita? Yhtä turhia kaikki, kun aika kuitenkin loppuu kohta. Muutama vuosi enää. Sitten ei mitään.
Lundstroemin olisi tietenkin pitänyt pyytää apua pätevältä psykiatrilta. Hän kumminkin otti heti kotiuduttuaan yhteyttä BPI:hin, maailman suurimpaan etsivätoimistoon, ja pyysi lähettämään puheilleen jonkun, jolla olisi valtuudet neuvotella millaisesta toimeksiannosta tahansa.

***

… Simo Hämäläisen tarina Ikuisuuden ostaja jatkuu tästä jonnekin vielä hyvän tovin verran. Mihinkähän päädytäänkään? Voiko ikuisuuden ostaa?


Tarinakonsertissa voisimme kuulla tällaistakin, kaikessa rauhassa nauttien ääneen lukemisesta, kirjallisuuden taikapiiristä.


c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.9.2013


sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Sinisiä ajatuksia

Kuva: Kari Tahvanainen


Marcel Proustin lukeminen ei ole aivan helppoa, ei ääneenkään. Suuren modernistin teksti on polveilevaa, värikästä, tarkkaa, ja lauseissa tulee odottamattomia käänteitä. On siinä ollut suomentajilla melkoinen urakka saada koko kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä –sarja ulottuvillemme.  

Luimme Proustia melkein sata sivua tuon kirjasarjan ensimmäisestä romaanista Swannin tie: Combray Joen yössä 30.8. Joensuun pääkirjastolla. Ukrin elävä äänikirja –tempauksessa oli mukana kuusi lukijaa, lukuaikaa lukulampun alla kertyi melkein neljä tuntia. Jokunen kirjaston asiakas aina pysähtyi, istuutui kuuntelemaan tuokioksi pariksi. Joku taisi lukea siinä kuunnellessaan omiakin kirjojaan. Kirjaston alakerrassa oli menossa perinteinen kirjojen poistomyynti – hymyileviä kirjakassien kantajia seikkaili käytävillä pitkin illansuuta.

Edellinen lukumaraton, johon olen osallistunut, oli Joensuun torilla. Siitä kesästä on aikaa toistakymmentä vuotta. Joensuun Venäjän Ystävät ja Ukri järjestivät tempauksen, jossa luettiin muistaakseni Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa vuorokauden ajan. Kuulemma aamuyöllä oli ollut hauskimmat hetket, kun porukkaa oli tullut kapakoista teelle ja lukemaan pätkän kuolematonta klassikkoa.

Ääneen lukemisessa on ideaa. Se luo uuden ulottuvuuden niin proosaan kuin lyriikkaankin. Ihmisääni tulkitsee tekstiä, soi korvissa, parhaimmillaan se lumoaa kuulijansa. Siirrytään toiseen maailmaan. Ilmankos lapsille luetaan mielellään, mennään yhdessä satumaailmaan. Ukrin elävässä äänikirjassakin oli havaittavissa monen lukijan kohdalla, että kyllä siellä kotona luetaan ahkerasti ääneen.

Timo Parvela ideoi ajatusta tarinakonserteista keväällä ilmestyneessä Miten minusta tuli kirjailija –teoksessa, jossa lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat siitä, miten heistä tuli kirjailijoita. Keski-Euroopassa tarinakonsertit, lukutilaisuudet, ovat hänen kokemustensa mukaan arkipäivää. Suomessa ne ovat vielä lähes tuntemattomia. Muutama konsertti on silti täälläkin jo järjestetty, ja Parvela on innostunut: ”Ensimmäiset konsertit on pidetty ja palaute on ollut kannustava ja… 43 vuoden tauon jälkeen olen saanut taas korvauksen ääneen lukemisesta. Minusta on tullut lukija.”

Miksei ideaa kokeiltaisi täällä Pohjois-Karjalassakin? Hiljentyisimme kirjallisuuden ääreen tälläkin tavoin, me aikuisetkin. Sellaisesta konsertista olisin valmis maksamaan pienen pääsymaksunkin tai ostamaan käsiohjelman. Joensuun kirjallisuustapahtumaankin tarinakonsertti soveltuisi vallan mainiosti. Tarinakonsertti-ilta Pakkahuoneella.

Tai voisihan se olla myös lukuteatteri, jossa joukko lukijoita tulkitsee tarinaa sen roolihenkilöiden kautta. Tai monikielinen konsertti – alkuteos ja suomennos olisi luettavana limittäin.


Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


 Kolumni Karjalan Heilissä 8.9.2013

tiistai 3. syyskuuta 2013

Syksy saa



Hyvää syyskuuta ja syksyn alkua. 
  Kuva: Kari Tahvanainen

"Syksy alkaa syyskuun alusta, ja sen tärkeimpiin töihin kuuluvat juurikasvien nosto, syyskynnöt ja toukomaiden ojien puhdistus. Kaiken viljan täytyy jo olla valmista, sillä 'mitä elokuu ei keitä, sitä syyskuu ei paista'." 
"Syyskuun 11. päivän eli Aleksanterin päivän illalla on entisaikaan tavattu viettää kaupunkien vanhoissa käsityöverstaissa pientä silmänkirkastusjuhlaa. Kun työnteko oli lopetettu, sytytettiin hämärän tullen ensimmäisen kerran suven jälkeen valot verstaaseen, ja mestari tarjosi samalla kisälleille ja oppipojille 'silmänkirkastusta', so. viinaryypyt ja hyvät kahvit."
- Kustaa Vilkuna


tiistai 27. elokuuta 2013

Tilapäisruno


Seksuaalinen häirintä vähentynyt eduskunnassa
Vanhat puolueet niin huonoja että kepukin pärjää

Myslissä liian vähän hedelmää
Imatralla palaa koulun ruokala
jatkuu huomenna

Perimän kartoitus on liian helppoa
Elokuvateatteriliitto pitää 4D-kinoa laittomana

Vaneritehdas karsimassa 110 työntekijää

Suomalainen floristi taiteilee Ruotsissa 
kuninkaallisten ja Polar-palkittujen kimput

Intian valuutta heikkeni taas voimakkaasti

Tie ja valtava Kuu



27.8.2013 avec Hesari

c Kari Tahvanainen


maanantai 19. elokuuta 2013

Outopiaa ikuistamaan kansien väliin

”Olipa kerran Kimmo-kääpiö joka oli aina haaveillut kulta-aarteesta. Hän oli lukenut kamalasti kirjoja, joissa kerrottiin kuinka kulta-aarre löydetään…”
   Velho ilmestyy Kimmolle ja tämän ystävälle Antille ja vinkkaa, että aarre löytyy linnasta metsän keskeltä. Pojat lähtevät etsintämatkalle. Monien kommellusten jälkeen päädytään linnaan ja peikkojen pariin. Pojat joutuvat pohtimaan, ottaako kultaa vai saada todeksi lupaus ystävyydestä.
   Tämä Outopia-tapahtuman satukilpailussa kesäkuussa palkittu juuri 12 vuotta täyttäneen Nuutti Vennon satu tuli mieleeni, kun olin äskettäin pyöräilemässä Rääkkylän Oravisalon suunnalla. Olin lukenut aamun Karjalaisesta että Oravisalon tien varteen on putkahtanut Rokkimamman Mesta, jota nuoren ”satusedän” perhe Kirsi-äidin johdolla pyörittää.
   Kuulin kahvilassa, että lasten sarjan hopeasija oli tullut täytenä yllätyksenä (koska kutsu palkintojenjakoon oli jäänyt lukemattomien sähköpostien joukkoon), mutta sitäkin mieluisampana tunnustuksena postin tuomine kunniakirjoineen. Nuutti Vento kertoi oppineensa lukemaan ja kirjoittamaan jo nelivuotiaana. Kolmen kääpiön matka -voittajasatua oli kuuleman mukaan luetettu kotipiirissä. Mainittakoon että se on kirjoitettu käsin konseptiarkille, neljä sivua laidasta laitaan tiukkaa tekstiä.
   Kirjoittaja, olkoon hän lapsi, nuori tai aikuinen, kaipaa kannustusta. Taitavia tarinankertojia aina tarvitaan. Kannustusta on pyritty antamaan Outopia-tapahtumankin kolmen tähänastisen kirjoituskilpailun kautta. Havaintoaineistoa kannustuksen tärkeydestä itse kunkin ei tarvitse etsiä kaukaa. Jos on kirjoittanut, tai harrastanut muuta taidetta vaikkapa lapsena, muistaa ikuisesti ne hetket, kun joku on sanallakaan ”kehunut” tuotoksia, ollut niistä kiinnostunut. Omalla kohdallani varhaisia kummitustarinoita sun muita aikaansaannoksia lueskeltiin kaverien kesken. Se oli tärkeää. Ja opettaja kannusti ainekirjoituksessa.
   Harvapa kirjoittaja saa tarinoitaan kansien väliin. Sitäkin on tarkoitus edistää Outopia-tapahtuman kautta. Tapahtuma on nyt järjestetty kolmasti, ja kolme valtakunnallista kirjoituskilpailua on takana. Aiheina ovat olleet utopia, outo ja nyt satu. Alusta saakka meillä on ollut yhtenä tavoitteena tehdä aika ajoin kirja Outopiasta.
   Kirjan yhtenä aineksena olisivat kirjoituskilpailujen parhaat tarinat. Lisäksi kirjaan tulisi kuvia ja juttuja kunkin kesän tapahtumasta – unohtamatta karttakepinheittokisan ym. pihakilpailujen niin tärkeitä tuloslistoja. Tällä tavalla nekin jäävät historiaan kulttuurikaupunki Outokummun saavutuksina. Vuoden oudoinkin saa oman osansa kirjassa. Luulenpa, että haastattelemme teokseen tittelin kantajia Perttu Karttusta, Sakari Saikkosta ja Pekka Väätästä heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan oudolta vuodelta.
   Niin, kohti neljättä Outopia-tapahtumaa ollaan katseita jo suuntaamassa. Vaikka ensi kesän teema ei ole vielä selvillä, uskon että jatkamme vakaasti hyväksi havaitulla tiellä – monipuolinen, monitaiteellinen, rento ja humoristinen kesäpäivä Kyykerin kylätalolla. Teemme kaikkemme, että silloin olisi valmiina myös ensimmäinen Outopia-kirja, Vol. 1, vuodet 2011 – 2013. Siinä ikuistetaan kansien väliin niin Nuutin kuin muidenkin voittajien sadut ja tarinat, kuten myös karttakepinheiton vuotuiset mestarit ja lasten taideleirien luomuksia. Sen he ansaitsevat.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Kolumni, Outokummun Seutu 19.8.2013

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Ketunlenkillä



On hienoa että kirjastoautot kiertävät maakuntaa edelleen. Joensuun seutukirjaston upouusi kirjastoauto kastettiin juhlallisesti Ketunlenkiksi valtakunnallisten kirjastoautopäivien aikaan 9.8. Joensuun matkustajasatamassa. Kastamassa olivat kulttuuri- ja kirjastotoimenjohtaja Rebekka Pilppula ja autoa kuljettava kirjastovirkailija Jone Nylund (kuvassa). Auton kotipaikka on Liperin kirjasto.


Valtakunnalliset kirjastoautopäivät näkyivät 9.8. Joensuun matkustajasatamassa, jossa oli esillä toistakymmentä kirjastoautoa eri puolilta maata ja Tallinnasta. YLE:n Itä-Suomen uutiset vieraili päivillä. 

Kirjastoautopäivistä kuullaan lisää Jokisapen syksyn ensimmäisessä lähetyksessä 9.9.Iskelmä Rexissä. Vierailemme silloin mm. Espoon kirjastoautossa ja tutustumme Ketunlenkkiin. Samoin jutellaan kirjailija Matti Röngän kanssa. Kuulemisiin! 

Kuvat: Kari Tahvanainen


sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Katson maalaismaisemaa

Musta poika onkii tuolla 
rantalaiturilla kalojaan 

Kentälle keskelle tietä 
kultaiset siipiparit laskeutuneet
sudenkorentojen helikopterit 

Väistän väsynyttä perhosta 
ja kissa yhä vain raaputtaa 
kauempana korvallistaan 
kellahtaneena kivikolle  

Katson maalaismaisemaa

Maantien penkalla tähdet
tummassa kivessä 
vanha into silmissä 
pieni kivimies minussa 
välähtää

Ja ymmärrän
jos ymmärrän

Ja pyöräilen 

Kivi, kesä, taivas
kivi, kesä, taivas 

Edessä vasta elokuun tähdet 
ja punainen kuu
kiiltomadot ruohikossa 
kun alkaa illat hämärtää 



c Kari Tahvanainen, 2013