Päästä irti!

Joensuulaiseen puistoon on ilmestynyt tänä syksynä uusia veistoksia. Aittarannassa Pielisjoen itärannalla on Päästä irti -veistossarja, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Lauri Merisaaren vetämä kuuden nuoren kuvataiteilijan ryhmä. Pirteää taidetta. Lähistöllä on myös Anssi Kasitonnin patsas Suomen tuntemattomin runoilija.  
- Kuvat: Kari Tahvanainen

Neljä vuosikymmentä kirjallisuuden edistämistä Kainuussa

Kauniina kesäiltana 10.7.2014 oli Kainuun Kirjailijat ry:n 40-vuotisjuhla Eino Leino –talolla Paltaniemessä. Suomen Kirjailijaliiton tervehdyksen juhlaan toi liiton varapuheenjohtaja Hannu Niklander, joka piti juhlapuheen.

     Suomen Maakuntakirjailijoiden puolesta puheenjohtaja Kari Tahvanainen piti juhlaesitelmän SMKK:n 40-vuotisesta historiasta. Kummankin kirjailijajärjestön historiasta löytyi lopulta monia yhdistäviä asioita, mikä ei olekaan ihme, kun toimitaan samalla kulttuurin osa-alueella. Kainuun Kirjailijoiden puheenjohtaja Onni Palaste on toiminut myös Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtajana.

Kainuun Kirjailijoiden puheenjohtaja Mirja Kananen sai ottaa vastaan lukuisia onnitteluja juhlan aluksi. 

Eino Leino -talon pihapiiri on kotoisa. 

 Eino Leino –talossa innostuttiin myös laulamaan Kainuun Kirjailijoiden synttäreiden kunniaksi 

 Eino Leinon ja Elias Lönnrotin historia on esillä. 

Kainuun Kirjailijoiden historia pähkinänkuoressa (Koonnut Mirja Kananen)

Perustamisajatus syntyi Onni Palasteen ja Veikko Huovisen keskustelusta heidän matkatessaan junassa Helsingistä Kajaaniin kirjailijapäiviltä. Perustamiskokous pidettiin 11. toukokuuta 1974. Kutsukirje kokoukseen meni noin kahdellekymmenelle kirjailijalle.

     Kainuun Kirjailijat ry. tuli nimeksi useiden nimiehdotusten joukosta. Yhdistysrekisteriin uusi yhdistys merkittiin 30.12.1974.

     Puheenjohtajina ovat toimineet Onni Palaste 1974 – 1980, Mooses Huovinen 1981 – 1983, Tapani Urvanta 1984 – 1985, Unto Heikura 1986, Eine Syvävirta 1987 – 2000, Risto Kormilainen 2001, Eine Syvävirta 2002 – 2009 ja Mirja Kananen vuodesta 2010.

     Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on informoida jäseniä sekä maakunnallisissa alaan liittyvissä asioissa, järjestää matineoita, kirjailijapäiviä ja koulutusta.

     Yhdistys on Suomen kirjailijayhdistysten neuvottelukunta Suunnan jäsen. Se tekee yhteistyötä mm. Eino Leino –seuran, Veikkohuovisseuran ja Ilmari Kianto -seuran kanssa.

     Yhdistyksen jäsenten ja muidenkin kirjoittajien tekstejä arvostellaan arvostelupalvelussa. Yhdistys on julkaissut runoantologian Miten lähellä tuuli (1986). Kainuun Joulu –lehti on ilmestynyt vuodesta 1982 lähtien. Aloitteen lehdestä teki Mooses Huovinen. Jouluna 1980 lehti ilmestyi Kainuun Sanomien liitteenä.

     Runoja lainanpäivänä –idealla esitetään runoja vuosittain. Idean takana ovat kulttuuritoimenjohtaja Pekka Oikarinen ja Eine Syvävirta.  Kolumnipalsta Kainuun Sanomissa aloitettiin 1986 ja se toimi muutaman vuoden ajan. Yhteistyötä on Radio Kajauksen kanssa. Karoliinan kamarissa pidetään runosunnuntaita vuorotellen Kainuun lausujien kanssa. Yhdistys osallistuu Eino Leino –talon kirjallisuuspiiriin. Lisäksi pidetään yhteyttä muihin kirjailijayhdistyksiin.

    

Näkymä Oulujärvelle. 

Kontiot pihapiirissä. 

Yhdistyksen tunnuslogon on suunnitellut kirjailija Unto Heikura.

Teksti ja kuvat: Kari Tahvanainen

Rovinssi nro 2/2014 

Kuin tuhka tuuleen - kesäteatteria maskulaisittain

Käsiohjelma.

Jo keskiajalla perustetussa Maskussa Turun kupeessa toimii virkeä kesäteatteri, Maskun Teatteri. Kesän 2014 näytelmänä oli Rauli Jokelinin ja Panu Raipian kirjoittama ja Kirsti Bogelin ohjaama jännityskomedia Kuin tuhka tuuleen. (Kantaesitys Tampereen Komediateatterissa 2004.) Pääsin seuraamaan näytelmän viimeistä esitystä 5.7. Ilta jatkuikin sitten pitkällä karonkalla aina aamuyölle asti. 
     On välillä mukavaa seurata hiukan erilaista kesäteatteria. Saako hautaustoimiston ympärille huumoria ja komediaa? Näköjään hyvinkin saa. Sen osoitti Kuin tuhka tuuleen –näytelmä. Jo Maskun kesäteatterin sijainti, vanha miljöö keskellä mäntymetsää, on kuin luotu tällaisellekin esitykselle. Ruumisarkku on elämän kulmakivi tai ainakin virstanpylväs, se viimeinen. Mitä kun ruumisarkussa salakuljetetaankin sitten dollareita ja ruumis on olematon? 
     Nopeiden käänteiden kautta alun hautaustoimistomainen tunnelma etenikin mustan huumorin hengessä ja hämärtyvässä illassa. Konkurssin partaalla huojuva hautaustoimisto ja sitä hoitavat siskokset pääsevät lopulta pinteestä, tai väliäkö tuolla, kun lopussa elävät saavat toisensa; kuolleita ei taida olla yhtään. Ajankohtaista keskustelua sukupuolineutraalista avioliittolaista mukaillen loppumetreillä kaksi naista saa toisensa, paikkakunnan poliisi ja hautaustoimiston omistaja. Kirjoitin Facebookiin kommenttinani näytelmästä: ”Oli hapokas ja pirteä esitys, huumori purskahteli sopivasti esiin, mustakin huumori. Hyvä aihe ja hieno loppu.” Siinäpä se. 

Tapahtumat etenivät ruumisarkun äärellä. 

     Viimeisen esityksen jälkeen oli karonkan aika. Se alkoi muistotilaisuuden muodossa, jossa itsekin esitin surunvalitteluni Suomen Maakuntakirjailijoiden nimissä. Kakkuja, ruokaa, juomaa, muistopuheita, kiittämisiä, kommellusten muistelua, lavasteiden kasaamista. Kunnes siirryttiin Maskun Teatterin harjoituskämpälle aivan teatterin viereen. Karaoken parissa aikaa sitten vierähtikin pikkutunneille saakka. 

Karonkka alkaa. 

     ”Mitä on hyvä huumori? Mille asioille on lupa nauraa? Näitä pohdimme tätä näytelmää valitessa ja tehdessä. Tulimme lopputulokseen, että tässä tapauksessa mustallakin huumoripilvellä on valkeat reunukset piristettynä kateuden ja ahneuden vihreällä, sekä myös onnen ja rakkauden pinkillä.
Ja se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa. Avara huumorintaju ja itselleen nauramisen taito olkoot kesän 2014 mottona. Varsinkin, kun kaikki häipyy kuin tuhka tuuleen.”  Ohjaaja Kirsti Bogel 

Ruumisarkku kiinnostaa gangstereitakin. 

Maskun Teatterilla on historiaa

Ensimmäisen näytelmän kesällä 1981 esitti Humikkalan Omakotiyhdistyksen teatterijaosto, joka innostuksen kasvaessa muuttui vuonna 1990 Humikkalan Teatteriyhdistys ry:ksi. Vuonna 2000 nimi muuttui jälleen, ja nyt teatteri tunnetaan nimellä Maskun Teatteriyhdistys ry. Ensimmäisenä nykyiselle teatterialueelle rakennettiin monitoimirakennus 1989 - 1990. Vuonna 1992 rakennettiin katsomo-osa. Teatterin internetsivut avattiin ensimmäisen kerran 1997 (www.maskunteatteriyhdistys.fi). Kuluneiden vuosien aikana teatteri on saanut kaikkiaan kolme Suomen Harrastajateatteriliiton kantaesityspalkintoa.

2015 on Mambokängi vauhdissa 

Ensi kesäksi Maskun Teatterissa harjoitellaan jo uutta näytelmää. Mambokängi on lämminhenkinen draamakomedia kaupunkilaisnuorten kesäleiristä maalla joskus 1960-luvun alun Suomessa. Näytelmän on kirjoittanut teatterin kantaviin voimiin lukeutuva Ari Lehtinen. 
     Haastattelussa Vakka-Suomen Sanomissa 14.8. Ari Lehtinen kuvaili tulevaa näytelmää näin: 
”Ahdistavan maailman keskellä nuoret ovat ne, jotka hakevat valoisamman väylän selvitä. He keksivät vastavoiman ja jatkavat uutena sukupolvena maailmaa hieman eri vinkkelistä kuin edeltäjänsä. 
     Yleisen harhaluulon mukaan kesällä heitetään aivot narikkaan, mutta kyllä teatteria seuratessa ihmisellä raksuttaa aivot koko ajan. Tärkeää olisi, että katsojat oivaltaisivat jotain näytelmää ja hahmoja katsoessaan.” 
     Joten Maskun suuntaan kannattaa mennä ensi kesänäkin, jos haluaa päästä seuraamaan pirteää omaleimaista kesäteatteria. Esityskausi on 12.6. – 4.7. 

Teksti ja kuvat: Kari Tahvanainen

Rovinssi, Suomen Maakuntakirjailijat ry:n lehti, nro 2/2014 

Kesäteatteria ja teatteria

Posteljooni Petshkin (Teemu Heikkinen) opettaa väliajalla heittämään postia laatikkoon. Fedja-setä, kissa ja koira. Sinkkolan kesäteatteri, Joensuu 2014. Kuva: Kari Tahvanainen

Kesäteatterit kuuluvat suomalaiseen kesään. Samoin kuin laitosteatterit, isommat ja pienemmät, talvikauteen. Teatteri on herättänyt tänä kesänä keskustelua ainakin täällä Itä-Suomessa. Pohjois-Karjalan kesäteatterit ovat katsojaluvuillaan melkeinpä peitonneet Joensuun kaupunginteatterin. Samaisen kaupunginteatterin johtajarulettikin näyttää jatkuvan. Vihtori Rämä, ties monentenako johtajana on melkeinpä nostamassa kytkintä kun ei saa pysyvää työsopimusta teatterin kehittämiseen. Ilmassa on ollut Turkkalaisen teatterisodankin aatoksia. 

Kävin kuluneena suvena aika monessa kesäteatterissa, ja aika monessa olisi pitänyt käydä. Erityisesti harmittaa, että katsomatta on jäänyt Karvion kesäteatterin Valamo-trilogian niin tämänkesäinen Poika munkkilan polulta kuin viime kesänkin näytelmä.

Erikoisemmasta päästä oli kesäteatterikokemus Maskun Teatterista Turun kupeesta. Siellä esitettiin mustaa komediaa Kuin tuhka tuuleen. Kirjoitan Maskun Teatterin kuulumisista toisaalla lisää. Radiohupailujen aikaan taas johdatti kontiolahtelaisen Jakokosken kanavateatterin näytelmä Kankkulan kaivon katveessa. Jos olisi pistänyt silmänsä kiinni, olisi voinut kuvitella kuuntelevansa radiota. Niin hyvin toimi Antero Alpolan teksti. Ohjaaja Sinikka Tossavainen kertoikin minulle, että näyttelijöiden valinnassa kiinnitettiin huomiota äänen käyttöön. Kyseessä oli teatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä.

Historiasta puheen ollen Joensuun keskustan puutalomiljöössä esitettiin historiallista näytelmää Maailma se on kuin silkkiä vaan. Paikallisen kirjailijan Unto Martikaisen tekstin siivin lennähdettiin Joensuun kaupungin alkuvaiheisiin 1800-luvulle, Utran tehdasyhteisöön.

Viime vuosikymmenien musiikkihistoriaa puolestaan sivuttiin kesäteatteri Aurinkorinteellä Joensuussa. Jukka Virtasen kirjoittama Albatrossi ja Heiskanen perustui Junnu Vainion lauluihin. Ammattinäyttelijöiden kabareetyyppinen meno oli komeaa kuultavaa, mukana olivat mm. Eppu Salminen, Anneli Ranta ja Jarkko Tiainen.

Pääsinpä katsomaan kesäoopperaakin vanhalle kyläkoululle Pyhäselän Ohvanaan The Little Big Music -teatteriin. Gaetano Donizettin Lemmenjuoma-ooppera esitettiin suomeksi. Tarinan seuraaminen olikin siksi ammattimuusikoiden esittämänä paitsi hauskaa myös helppoa. Kesäoopperoita voisi olla enemmänkin.

Eikä pidä unohtaa koko perheen klassikoitakaan. Kuinkahan monessa kesäteatterissa on tullut seurattua Fedja-sedän seikkailuja – tänä kesänä Sinkkolan kesäteatterissa Joensuussa. Myös Ellasta on tullut tuttu hahmo niin äänikirjojen, elokuvan kuin nyt kesäteatterinkin kautta. Vauhdikasta nuorisokulttuuriin keskittyvää Ella ja Paterock –näytelmää esitettiin Pyhäselässä. Timo Parvela on luonut hauskoja hahmoja.

Mikä merkitys kesäteattereilla on? Voisivatko ne korvata laitosteatterit? Kesäteattereita näyttää olevan moneen lähtöön, kuten edeltäkin näkyy. Pienet kyläteatterit toimivat eri tavalla ja periaatteilla kuin ammattimaiset kaupalliset kesäteatterit. Kesäteatteri muodostaa kylälle tai laajemminkin ihan oman yhteisönsä, sitä tehdään vuoden ympäri ja sen ympärille kehitellään monenlaista meininkiä. Kansalaisopiston ryhmissä hiotaan näytelmää ja toimintaa talven ajan. Bisnespohjalta toimivat kesäteatterit puolestaan toteuttavat tuotantonsa tiiviisti ja tehokkaasti lyhyessä ajassa. Kumpiakin varmasti tarvitaan.

Kaupunginteatterit ja muut laitosteatterit ovat mielestäni edelleenkin korvaamattomia. Missä muualla voitaisiin kokeilla erilaisia, uusia tapoja tehdä ja esittää teatteria, luoda uutta teatteri-ilmaisua? Perinteitä unohtamatta. Siinä ei kannata tuijottaa yksin katsojalukuihin. Laatu saattaa usein korvata määrän, kun uutta etsitään ja kokeillaan. Laitosteattereilla on myös lakisääteisiä tehtäviä kuten saavutettavuus, monipuolisuus ja erikoisryhmien palveleminen, kuten Vihtori Rämä totesi kesällä Karjalaisen haastattelussa.

On yksi asia, jota haluaisin nykyistä enemmän niin laitos- kuin kesäteattereihinkin. Se on paikallisten kirjailijoiden ja muusikkojen tuotoksiin perustuvat näytelmät. Niitä on aivan liian vähän. En kaipaa niinkään kotiseutuaiheista romantiikkaa, vaan myös yleisiin teemoihin pureutuvaa reipasta teatteria – joka purisi nuoriinkin teatterikärpäsen. Lienee niin, että näytelmiä ei osata kysyä, muttei myöskään tarjota. Sille pitäisi tehdä jotain.

Teatterin tiedotuskeskuksen mukaan 2013 kesäteattereissa kävi yli kuusisataatuhatta katsojaa. Laitosteattereiden puhenäytelmiä katsomassa taas kävi vajaat kolme miljoonaa katsojaa. Mukavia lukuja kummatkin.

Kari Tahvanainen
puheenjohtaja

Pääkirjoitus 

Rovinssi, Suomen Maakuntakirjailijat ry:n lehti 

Nro 2/2014

Uskonyhteisön varjoista valoon

Topi Linjama (toim.) 
Nyt vapaa olen
Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia 
122 s., Hai, 2014

Uskonyhteisön varjoista valoon 

Viime vuosina on ilmestynyt useita teoksia, joissa puhutaan uskonnollisten yhteisöjen jäsenilleen aiheuttamista ongelmista. Tunnetuin lienee Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu, joka on nuoren parin tarina elämästä pohjoissuomalaisessa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. 
     Tätä samaa ongelmavyyhteä käsittelee joensuulainen Topi Linjama uudessa teoksessaan Nyt vapaa olen. Siinä neljätoista ihmistä kertoo tarinansa siitä, kuinka he ovat irtautuneet vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Kirjoittaja itse on yhtenä kokemustensa ja tuntemustensa jakajana teoksen sivuilla. Kirjana kämmenellä on tänään Nyt vapaa olen –kertomuskokoelma. 
     Mitä tapahtuu, kun se totuus johon on kasvanut, ei enää kohtaa totuutta, jonka ympärillään näkee ja sisällään kokee? – kysyy kirjan takakannen esittelyteksti. On kysymys omantunnon ratkaisusta, samalla on kysymys hyvin tiiviistä sosiaalisesta yhteisöstä irtautumisesta. Yhteisöstä, joka on tullut niin sanotusti äidin maidossa, koska vanhoillislestadiolaisuuteen synnytään siihen kuuluvan perheen lapsena. Seurakuntaäiti on lasten kolmas vanhempi. 
     Kirjoittajat ovat eri puolilta Suomea ja edustavat eri sukupolvia. Liikkeen vahvinta aluetta on Pohjois-Suomi, ja sieltä tulevatkin useat näistä tarinoista. Osa kirjoittaa omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. Kirjasta ilmenee, että kriittinen suhtautuminen omaan liikkeeseen johtaa usein sosiaaliseen syrjintään ja henkiseen väkivaltaan. Siksi on ymmärrettävää, että kaikki eivät uskalla esiintyä omilla nimillään. ”Minua vastaan on kävelty, on tultu kohti ja katsottu silmiin ja huuliin, ja korviin, vatsaankin. Mutta ei minuun”, kuten nimimerkki Jani K. kirjoittaa. 
     Epäilyksen siemen on monella kirjoittajalla elänyt pitkään, ennen kuin erosta on tullut totta. Usein eroamisprosessi käynnistyy aikuisuuden kynnyksellä, kun aletaan pohtia olemassaoloon ja omaan identiteettiin liittyviä kysymyksiä, muodostaa omaa maailmankatsomusta. Vanhoillislestadiolaisuudesta loittoneminen on monivaiheinen prosessi, jonka jälkeen suurin osa on irtaantunut kokonaan liikkeestä, muutama on jäänyt siihen edelleen omilla ehdoillaan. Eroamisprosessin ohessa kirjasta välittyy myös monipuolinen kuva ihmisistä, jotka elävät arkeaan vanhoillislestadiolaisuudessa. 
     ”En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä”, kirjoittaa kokemuksestaan keski-ikäinen teologinainen. ”Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.” 
     Linjama kertoo teoksensa esipuheessa, että kirjan pääviesti on se, että jokaisella on oikeus tuntea omat tunteensa ja ajatella omat ajatuksensa. Jokaisella on oikeus epäillä ja etsiä, jokaisella on oikeus elää oma elämänsä.” On tärkeää että näistä asioista puhutaan. Yhteisöllisyydessä on valoja ja varjoja, ja vain puhumalla asioita voidaan valaista niin, että yhteisö uudistuu ja kehittyy. Nyt vapaa olen –teos toimii varmasti vertaistukena liikkeestä eronneille tai sitä suunnitteleville, kuten myös niille jotka pyrkivät auttamaan näiden kysymysten parissa kamppailevia lähimmäisiään.

Biisi: Veikko Lavi: Jokainen ihminen on laulun arvoinen (sanat: Veikko Lavi) 

Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma, 22.9.2014

Joensuun kirjallisuustapahtumaa ja intohimoa

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkaa olla ovella. Se järjestetään 19. - 21.9. - jo viidettätoista kertaa. Teemana meillä on tänä vuonna Intohimo. 

Haastattelin yhtä tapahtuman esiintyjää, kirjailija Antti Heikkistä. - Vaara-kirjastojen syyskuun kirjailijavieras. 

Kesälaitumilla

”Järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt. Luulen, että aika alkaa olla kypsä nyt. Tulkaa viekää sitten vaikka tuhkat pesästä, mut minä nautin kesästä. Käyn ahon laitaa minä ilman paitaa. Ei estä kukaan kun matkaa teen. Vain suvituulen minä kutsun kuulen. Se ottaa mukaan mun uudelleen.”

Junnu Vainio tiivisti säkeisiinsä paljon suomalaisen kesän taikaa, vapauden valtakuntaa.

Sanotaan myös, että ollaan kesälaitumilla. Hector laulaa Heinäpellolla-biisissään nostalgisesti vanhoista heinäntekoajoista. Finntrio jatkaa: Kyllä maalla on mukavaa. Kari Kuronen laulaa nykyajan Kesävieraista. Urbaanimpia kesälaitumia kuvaavat hiteissään Sleepy Sleepers: Kesämopo, Tehosekoitin: Asfaltti polttaa, ja PMMP: Rusketusraidat.

Kesälaitumet konkreettisesti tulevat mieleen lapsuudesta. Lienee itse kukin viettänyt kesiään maalla. Me asuimme maalla ja kesälaitumilla tehtiin aika paljon töitä. Hectorin kuvaus heinäpellolta on siksikin nostalginen kurkistus aurinkoisiin lapsuuden kesiin. Oliko kaikki ennen paremmin? Ei varmasti ollut, mutta silti.

Kesälaitumilla hoidin usein vasikoiden juottamista, kun ne olivat kauempana metsälaitumella. Joka illansuussa menin kantamaan niille vettä ja katsomaan että kaikki oli hyvin. Ei sitä kyllä kokenut edes työksi.

Vasta myöhemmin on tullut mieleen, että maanviljeleminen oli yrittäjätoimintaa. Yrittäjä ei marise tuntien perään vaan tekee töitä yrittäjäasenteella. Pikkutilalla tietenkin oli pakkokin tehdä.

Nykyisetkään yrittäjämaanviljelijät vaikkapa lapsuuden kotikylillä eivät sen helpommalla pääse, päinvastoin. Kesätyötä riittää aamusta iltaan ja enemmänkin. Silti ollaan kesälaitumilla, keskellä luontoa, osana luontoa.

Kerran kesälaitumella minulle kävi vähän ikävästi. Mummolan pässi ajoi minut keskellä laidunta olevalle kivelle. Kierteli ja puhisi siinä ympärillä, että nyt kyllä pysyt poika siellä. Eipä tullut Seitsemän veljestä mieleen. Vasta pitkän ajan päästä setä huomasi, että olin pulassa ja pisti pässin aisoihin.

Kesälaitumilla laiskotellaan, matkustellaan, kalastellaan, veneillään, pyöräillään, mitä kaikkea tehdäänkään. Käydään kulttuuritapahtumissa kuten kesäteattereissa ja näyttelyissä, Ilosaarirockissa, Ilovaarirockissa, Popkadulla. Ei olla kesäterässä, jos kaikkea kesään kuuluvaa puuhailua ja oleilua ajattelee.

Kesä on myös lukemisen aikaa. Kaivelemme vanhoja suosikkeja lukeaksemme ja kuulostellaksemme niitä uuden ikäisinä. Etsimme uusia lukukokemuksia. Muutaman lukuvinkin voisi heittää kesälaitumille märehdittäväksi.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on tällä hetkellä valtakunnan myydyimpiä ja kysytyimpiä kirjauutuuksia. Monen sukupolven ihmiskohtaloita pohjoisessa, vaiettua menneisyyttä. Fabio Gedan Krokotiilimeri puolestaan on tositarina pienen afgaanipojan pakomatkasta Eurooppaan. Eräänlainen puheenvuoro pakolaiskeskusteluun. Jonas Jonasson hauskutti meitä romaanillaan Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Myös uutukainen Lukutaidoton joka osasi laskea jatkaa samaa rataa.

Vietämme Tove Janssonin 100-vuotisjuhlavuotta. Näissä merkeissä suosittelen Tuula Karjalaisen värikästä elämäkertateosta Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Janssonin proosatuotantoa samaten lukulistalle: Kesäkirja ja Viesti. Ja jos joku ei ole lukenut Muumeja, nyt on korkea aika korjata nolo virheensä.

Ja sitten tulee mätäkuu. Monet johtajat, poliitikot ja professorit taitavat viimeinkin olla kesäterässä. Mätäkuun juttuja aina odottaa, jonkinasteista fantasiaa, ellei suorastaan scifiä. Melkein voisi lyödä veikkaa, mitä mätäkuun juttuja saamme kuulla kun elokuu 2014 saapuu.

Ollaan ihmisiksi kesälaitumilla. Heilutellaan häntää ja korvia, karkotetaan kärpäsiä. Märehditään rauhassa. - Vain suvituulen minä kutsun kuulen. 

Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Ukri-kolumni Karjalan Heilissä 6.7.2014