Tutkielma kosketuksesta - Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat

 

Kirja-arvio

 

Otto Lehtinen

Nämä kallisarvoiset asiat

Gummerus, 2020, 297 s.

 

Tutkielma kosketuksesta

 

”Älä syö kaikkea”, Samuel huutaa olohuoneesta. Rutistan tyhjän perunalastupussin kasaan ja työnnän roskikseen, olkani takaa vilkuilen eteiseen kannettua matkalaukkua, joka heittää varjonsa lattiaan. Se seisoo hämärässä kuin pieni musta mörkö.

”Syönpäs”, vastaan ja kannan kukkuroilleen ahdetun kulhon olohuoneeseen. Samuel yrittää kauhaista kourallisen, mutta vedän sipsit kiusoitellen kauemmas. Istuudun sohvan vastakkaiseen nurkkaan, nostan jalkani sohvapöydälle, siirrän kulhon vatsani päälle.

”Sipsirotta”, Samuel naurahtaa. ”Mistä kolosta sinä oikein pääsit sisään”” Hän alkaa nuuhkia minua ja sanoo: ”Vai tällainen ovela rotta”, ja nappaa kulhon sylistäni. Hän kaataa minut makuulle ja vääntää käsiäni. Tiedän, että tämä on leikkiä, leikkiähän se vain on, kai tämä on leikkiä. Jähmetyn aloilleni kädet tiukasti kyljissä kiinni, polvet koukussa.”

 

Joensuussa syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt kirjailija Otto Lehtinen tuli lukijoille tutuksi 2016 esikoisromaanillaan Wurlitzer. 2020 häneltä ilmestyi uusi romaani Nämä kallisarvoiset asiat.

Voisi sanoa, että Kallisarvoiset asiat on tutkielma kosketuksesta. Päähenkilö Jon ja hänen puolisonsa Samuel ovat hämillään kosketuksesta. Romaanin toinen pari, Judy ja Heikki, taas täynnä väkivaltaa, kosketusta. Väkivallalla on myös omat juurensa, samoin kosketuksen pelolla. Kirjan juonta paljastamatta voi sanoa, että juuret koskettavat. Yleisinhimillinen kasvutarina.

Kosketuksia Otto Lehtinen valottaa taitavasti nuoren kirjailijan himokkaalla otteella.

Tätä menoa hänestä tulee klassikkokirjailija.

 

Otto Lehtinen. Kuva: Gummerus 

Kari Tahvanainen

7.4.2022

 

Lue arvioni esikoisteoksesta 

 

Venäjän sotarikokset Ukrainassa

 

Kirja-arvio

 

Joni Pyysalo

Putoamispaikka

WSOY, 2022, 265 s.

 

Lyyristä proosaa aikamme kysymyksistä, lähikosketuksia

 

Isoäiti katoaa ja siitä alkaa perheen etsintäaika. Etsitään kadonnutta. Mutta etsitään samalla omaa itseä, kukin omassa sukupolvessaan. Ahdistus ja neuvottomuus nousee esiin. Sellaista nykyelämä ja -maailma on. – Tässä romaanissa vuodenkiertoa eletään helmikuusta, kun isoäiti katoaa, aina elokuuhun saakka.

”Tykkylumen painosta katkeamaisillaan olevat oksat ja kuuran vaalentamat puunrungot, hangesta taivaaseen jatkuva kaikkivalkeus. Nona ei ole aiemmin ajanut lumisena talvena Aranin äidin talolle, seuraa tien reunaa aurauskepeistä ja jarruttaa liian aikaisin jyrkästi kaartuvissa alamäissä. Aukeilla, joiden päässä ennen siinsi meri, näyttää kuin jokin olisi poistettu, korvattu kysymyksellä.”

Joni Pyysalon uutta romaania Putoamispaikka on kehuttu ajankohtaisuudesta ja hyvästä kielestä. Runollisella kielellähän tämä on kirjoitettu. Naturalismiakin löytyy luontokuvauksissa. Ajankohtaisuus on konkreettista. Ilmastonmuutos, kuluttaminen, identiteetti someaikaan, juurien etsintä. Suuria kysymyksiä, joita itse kukin pohtii ja omalla kohdallaan ja omassa ahdistuksessaan. Lopullisia vastauksia ei ehkä saada, mutta etsintä on merkityksellistä jo sinällään.

”Arla tuntee syyllisyyttä siitä, että on väsynyt seuraamiseen, kommentointiin, tiedon jakamiseen, adressien täyttämiseen sekä keskusteluun politiikasta, ideologiasta ja synkästä tulevaisuudenkuvasta. Riittämättömyys on uusi musta, ylisukupolvikokemus, kuten lyhytjännitteisyys, muisti- ja keskittymisvaikeudet.

Arla tuskastuu tiedostamisesta, ja listaa henkilökohtaisesti kokemiaan ahdistuksen lajeja. Suorittamisahdistus. Informaatioahdistus. Sanallistamisahdistus. Someahdistus. Tiedostamisahdistus. Sukupolviahdistus. Ympäristöahdistus.

Omatunto, tyhjä kelluntapuku ajelehtimassa tilastojen ja uutisten kärsimysmeressä, itsekseen sammuva varoitusääni.

Pitäisi olla kova, kasvattaa panssari, suojata itseä, vetää rajat, pitää etäisyyttä, tai nääntyy. Mutta Arla ei halua muuttua. Hän on oikea ihminen. Hän haluaa olla, riittää, toivoa, iloita, halata, tuntea, eikä tulla tunnetuksi.

Varoittamatta alkava ukkoskuuro, salamat, käynnistyvä hälytysajoneuvon sireeni. Asfaltista pulpahtava raskas, pronssinen viemärinkansi, rinnekadun pop up -vesiliukumäki. Sateet ovat muuttuneet, koventuneet. Sen tuntee, vaikka ei osaa selittää.”

Hyvää kieltä on aina mukava lukea, vaikkakin ajankohtainen sisältö välillä ahdistaa. Mutta sehän on elämää, ja hyvää kirjallisuutta.

Joni Pyysalo on Jarkko Laineen seuran puheenjohtaja.

  

Kari Tahvanainen

1.4.2022

 

Auta Ukrainaa

 

Kirjoissa on voimaa, ja kissoissa

 Kirja-arvio

 

Sosuke Natsukawa

Kissa joka suojeli kirjoja

Suomentanut japanista Raisa Porrasmaa

Tammi, 2021, 182 s.

 

 

Kirjoissa on voimaa, ja kissoissa

 

Nykyjapanilaista kirjallisuutta suoraan japanista käännettynä on nyt tarjolla. Raisa Porrasmaa on kääntänyt jo kymmenkunta kirjaa japanista.

 ’”Sinä päivänä kun vaari kuoli, ajattelin että on samantekevää, mitä minulle tapahtuu. Oli täysin järjetöntä, että vaikka minulla ei ole isää eikä äitiä, menetin vielä isoisänkin. Kaikki mahdollinen inhotti minua, heittäydyin välinpitämättömäksi. Silloin sinä ilmaannuit yllättäen luokseni.” Rintaro raapi hieman päätään peittääkseen ujoutensa. ”Ilman sinua en varmaan seisoisi tässä hymyillen. Sanoit haluavasi apuani, mutta todellisuudessa tulinkin itse autetuksi.” Hän vilkaisi kissaa, veti syvään henkeä ja jatkoi: ”Vedit väkisin minut pois täältä kaupan kätköistä. Kiitos.” Kirjakauppaan kätkeytyminen nyt vielä menetteli”, kissa vastasi matalalla äänellä. ”Sen sijaan minua huoletti, että olit sulkeutunut omaan kuoreesi. … ”Kirjoilla on sielu”, kissa julisti äkkiä.’  

 Rintaro Natsuki on lukiolaispoika, jonka isoisällä on antikvariaatti. Yhtenä päivänä isoisä kuolee. Rintaro rakastaa kirjoja miettii, mitä tehdä hänelle jääneellä antikvariaatilla. ”Nuori johtaja” saa yllättävää apua. Antikvariaattiin ilmestyy mystinen kissa, joka näkyy vain Rintarolle ja hänen ystävälleen.

 Alkaa tapahtua kummia. Antikvariaatin takaseinän takaa avautuu uusi maailma, kirjojen sadunomainen maailma, labyrintti, eräänlainen Narnia. Mutta siellä on uhkia. Kirjoja revitään, ahne kustantaja vangitsee kirjoja, kirjasta on tullut esine ja statussymboli. ”Kirjoissa on voimaa” -tunnuslauseella lähdetäänkin pelastamaan kirjoja. Samalla Rintaro kasvaa vastuuseen rakkaista kirjoista, pelastaa antikvariaatin.

 

Kirjailija Sosuke Natsukawa on koulutukseltaan lääkäri, joka väsyi praktiikallaan kohtaamaansa ihmisten itsekkyyteen ja omahyväisyyteen. Sitä hän pohtii tässäkin kirjassa.

  

Kari Tahvanainen

 8.3.2022

Sodan aaveet ja arvet

Kolumni 

 

Sodan aaveet ja arvet

Rintamamiestalo. - Kuvaaja Kari Tahvanainen 

- Kolumni on kirjoitettu juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. - 

Sodan aaveet leijailevat Euroopan yllä. Uusi uljas vuosituhat on parikymppinen. Nykyevakkoja vaeltaa ympäri Eurooppaa, nuorimmat heistä pieniä lapsia. Lähes miljoona ukrainalaista elää pakolaisina omassa maassaan. Odotetaan ja pelätään Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Helsingin Sanomissa oli 16.2. valokuvareportaasi Itä-Ukrainan sodan rintamalta, ”Hiljaiset juoksuhaudat”. Asemasotavaihe. ”Yöllä paukkuu jonkin verran, muutama konekiväärisarja saadaan meidän suuntaan ja joitain kranaattien räjähdyksiä kuuluu etäältä, mutta muuten on todella hiljaista.”

Hesarin juttua lukiessa mieleen nousevat toiset juoksuhaudat ja sodan uhrit, Suomi. Sota leimaa sotilaansa. ”Liityin armeijaan 17-vuotiaana. Opiskelin Lvivin sotilasakatemiassa neljä vuotta. Monet meistä viettävät elämänsä parhaat vuodet juoksuhaudoissa.” Joukkueenjohtaja pohtii Hesarin haastattelussa, että ajattelutavan vaihtamisesta siviiliin tulee vaikeaa. 

Toimittamassani Sotilaiden lapsia -teoksessa (Kirjokansi) sotiemme arvet ja varjot tulivat esille muisteluksina joko suoraan sodasta tai usean sukupolven välittäminä; sota ei jätä meitä vieläkään. Nuorimmat kirjoittajista olivat 1970-luvulla syntyneitä.

Kirjani nuorimpiin kuuluva kertojaminä, Afganistanissa palveleva rauhanturvaaja, tapaa vanhan isänsä, joka purkaa ja kokoaa päivästä toiseen vanhaa kivääriään. ”- Pystykorva, sotilaan morsmaikku, isä sanoi hiljaa, kääntyi kuin olisi katsonut minua silmiin. – Menetkös takaisin Afganistaniin? Hän huomasi, etten halunnut vastata ja alkoi taas kertoa, mutta piti pitkiä taukoja, kuin olisi kerännyt voimia.”

Rintamamiestalo jos mikä muistuttaa meitä suomalaisia sodasta kauas tulevaisuuteen. Nythän ne ovat arvostettuja retrotaloja, joita kunnostetaan pieteetillä. Rintamamiestaloissa ja korpimökeissä kasvoivat uudet sukupolvet sodan säröttämien isien ja äitien huomassa.

Matti Röngän uusi romaani Surutalo (Gummerus) kertoo rintamamiestalosta ja sen perheestä itäisessä Suomessa 1960-luvulta korona-aikaan asti. Sotainvalidi-isä ja äiti, joka kuolee, kun pojat Jukka ja Timppa ovat lapsia. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa. 

Sotainvalidi-isän itkunsekainen vittumaisuus jättää jälkensä lapsiin. Varsinkin kun tänään ilmenee, että on se isä heitä rakastanut, muttei ole sitä osannut näyttää. Rintamamiestalosta on tullut surutalo, jota voi vain yrittää ymmärtää. Surutalossa on klassikkoteoksen ainekset.

Heikki Turunenkin palaa uudessa romaanissaan Timotein tuoksu (WSOY) sodan muistoihin kansakunnan elämässä. Turusen melkein koko tuotannon kertojaminä Henkka Oinonen valaisee nuoruuttaan rintamamiestalossa Karjalan korvessa eli elävällä maaseudulla Lieksasta etelään. Sodan satuttaman isän, ja isien, varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia. 

Oinonen muistuttaa siitä toivosta, joka vei eteenpäin arpisten haavojen tietä. ”Kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa vuosikymmeniä, kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä ja mahdollista.”

Ja kaikkihan muistavat jo Simpauttajassa alkaneen isien traagisen ”perinnön” pojilleen. ”- Ukonkyrpä. – Se tuli nyt lähtö. Ala kävellä, eläkä tule takasin. – Entäs jos lähennii? – Lähethän sinä perkele kun se on pakko. Siin eijjoo heivuun varraa saatana.”

Mitähän olisi tullut, jos ei olisi sotien arpia eikä aaveita? Sitä pitää nyt miettiä, tuleville polville.

”Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella?” Agit Propin vanhan biisin kysymys on hämmentävä tänäkin päivänä. Jevgeni Jevtushenkon runo, suomennos Pentti Saaritsa.

Haluavatko venäläiset sotaa?

Sotaako voisi toivoa

neuvostokansa todella?

Vastatkoon niitty hiljainen

ja kuiske koivumetsien.

Ja haudoistansa kaatuneet

voivat antaa siitä todisteet -

uskothan heidän lapsiaan.

Ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Ei kärsinyt se armeija

vain oman maansa puolesta,

vaan jotta koko maailma

nukkuisi yönsä rauhassa.

Kun painaa päänsä pieluksiin

New York, Pariisi ja Wien,

unensa kertoo rauhallaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Osaamme kyllä taistella

mut emme anna toistua

sen painajaisen uudestaan,

kun veri peitti kaiken maan.

Te äitejänne kuunnelkaa

voi kai moni sen todistaa.

He teidät saavat uskomaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Ja työläisjoukot kansojen

sen tietää kaikkein parhaiten,

ne tuntevat sen vaistollaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin tiedottaja

Karjalan Heili 2.3.2022 

Praying for Peace in Ukraine

Pierre Gauthier Perso said: 

Two Ukrainian children praying for peace in their country... 🙏

Let this photo go around the world!