Rautainen joulupukki ja vapahtaja

Leppoisaa joulua ja onnea uudelle vuodelle! 

Joulunalusviikon päivä oli puolessa ja pakasti hiukan. Taivas oli pilvenharmaa ja kotitalon piisistä nouseva savu tuoksui nenässä palavalle koivuhalolle. Navetan hormista kohosi usvaa. Pihamaan lumipenkassa tökötti kahdet sukset. Talon pikkupoika Tapio otti siitä juuri omia Järvisiään ja rupesi laittamaan niitä jalkaan. Kylään pellon takaa tullut naapurin Martti-isäntä sitoi vielä karvahattunsa läppiä leuan alle. Tarttui sitten omiin suksiinsa.

- Mmennäänpäst nyt ssitten, Martti mumisi kohta ja läksi kömpelösti lykkimään tietä pitkin mäkeä alas. Tapiota hiukan jännitti. Olihan tästä reissusta puhuttu jo pitkään.

Edellä menevän Martin musta sarkaturkki lepatti suksien suhistessa kohti mutkaa mäen alla. Reppu heilui selässä. Jalassa sillä oli nahkaiset tallokkaat, jotka olivat nyt tiukasti kiinni vanhan näköisten puusuksien mäystimissä. Tapio hiihti melkein kannoilla, yritti hiukan jarrutella ettei olisi törmännyt Marttiin. Toisessa Järvisessä oleva peltinen paikkalappu jarrutti ja tahtoi vetää suuntaa vasemmalle.

Mäen alla Martti jarrutti kumarassa, sukset aurauskulmassa. Sitten hän rupesi kiipeämään penkan ylitse, työläästi pään ja käsien vapistessa. Kun Tapiokin oli päässyt penkan yli, Martti alkoi avata latua puhtaaseen lumeen kohti pellon takana näkyvää metsänlaitaa. Jänikset olivat viitoittaneet polkunsa samaan suuntaan.

Kohtalaiseksi kasvaneen suomännikön suojissa oli valkoinen hämärä. Tovin hiihdettyään he alkoivat lähestyä vanhaa harmaata sammallatoa. Sen ympärillä seisoi kuin lumisia olentoja parissa rivissä. Tapio hätkähti kun ne putkahtivat näkyville. - Turveseipäitä! Hän muisti niiden olleen siinä vuosikaudet samanoloisina. Joskus ne olivat kesällä pelottaneet mustuudessaan ja suon hiljaisuudessa. – Kaipa ne olivat unohtuneet siihen viimeisestä turpeenteosta. Ja latokin, se oli aivan tyhjä. Mitä nyt muutama turvemöykky nurkassa. Avoimesta oviaukosta oli tuuli tuiskuttanut lunta sisälle.

Martti pysähtyi ladon ovelle ja kömpi suksiltaan sisälle. Hän hymyili hiukan ovelasti Tapiolle olkansa yli ja pyyhkäisi sitten nahkarukkasellaan lunta lumisen kasan päältä. Esille tuli tervaskannon kappaleita ja tuohikäppyröitä. Tapiotakin hymyilytti kun hän tajusi. Kesällä, kun oli käyty täällä, Martti oli veistellyt kirveellään kaikenlaisia tervaskantoja ja kantanut niitä yhteen kasaan kuivamaan. Siinä ne nyt olivat.

Pian iloinen nuotiotuli roihusi vähän matkan päässä ladosta pienellä aukiolla. Se sulatti nopeasti loputkin lumet altaan ja ympäriltään, muutamia puolukanvarpuja ja kanervia alkoi tulla näkyville. Sillä aikaa Martti oli jo katkonut pikku kuusesta oksia istuimiksi lumipenkalle. Reputkin olivat siinä vieressä. Kohta päästäisiin töihin. Ja sitten nuotiokahville. Mustakylkinen pannu täynnä lunta riippui jo kepinnokassa liekkien keskellä. Jännitys pisti Tapion heiluttelemaan jalkojaan havuilla istuessaan.

Martti hyräili taas jotain jouluista, sen pää tärisi väliin nykäyksittäin sivulle. Ensi töikseen se oli kaivanut repustaan tervapurkin ja sudin, laittanut ne lämpenemään nuotion vierelle. Nyt se oli jo lämmittämässä Tapion suksien pohjia liekeissä. Kohta olisi aika tervata sukset.

Eikä Tapion tarvinnut tehdä muuta kuin ihmetellä vieressä. Martti kuumensi ensin kummankin sukset ja levitti sitten tervaa niiden pohjiin. Muutama tällainen kerros ja liiat tervat pyyhkäistiin rätillä pois. Sitten sukset joutivatkin jo kuivumaan hiukan kauemmas nuotiosta.

Kahvi vähän poltteli, emalimukin reuna oli kuumunut ja sattui huuleen. Mutta hetken puhaltelun jälkeen siihen jo tottui. Tapiolla oli oma punainen mukinsa, Martin valkoisessa mukissa oli muutama kuhmu.. Sokeria ja pullaa oli kahdessa äidin laittamassa ruskeassa paperipussissa reppujen päällä. Jossain raakkui varis talvista nauruaan. Muuten metsässä oli hiljaista. Aurinkokin pilkahti jo pilvipeitteen raosta lähellä taivaanrantaa. Terva ja savu tuoksuivat pakastuvassa säässä. Tapio katseli Marttia kun tämä tunki pullapalasta käsi vapisten suuhunsa. Se katsoi takaisin ja silmät hymyilivät.

Monet varmaan luulivat Marttia sekopäiseksi, tai humalaiseksi. Se kun tärisytti päätään koko ajan toiselle sivulle ja heilutteli vastaavasti kättään väliin vähän minne sattui. Puhe oli useimmiten mumisevaa ja nopeaa, naurahdusten säestämää. Sitä oli äkkinäisen vaikea ymmärtää. Kasvot olivat rokonarpiset, ja saunassa niitä arpia näki vähän joka puolella ruumista. Selkää pestessä sai ihan varoa koskettelemasta.

- Mmelkonen suovaellus sse miulla oli, oli Martti joskus hymähdellyt saunareissulla.

Kranaatti oli räjähtänyt suolla, aivan lähellä. Siihen oli nuoren miehen sota päättynyt. Koti-Pälkjärvi oli menetetty. Lopulta uusi koti oli löytynyt täältä Koivulahden kylältä, hänelle ja vanhalle äidilleen, kahdelle evakolle. - Sillä oli rautaa sisällään vieläkin niin että ihan hirvitti ajatella. Mukana aina iso kasa tablettipurkkeja. Ja puukko vyöllä. Se kutsui sitä sotapuukkoaan vapahtajaksi.

- Jjokos myö llähettäs ttakasin päin, Tapio? Martin kysymys herätti pojan mietteistään. – Alkkaa ttuo ppimenemmään ruveta kohta. Jjoulupukki vielä tulloo hakemmaan meijät.

- Elä narroo. Ja tiijänhän minä, mikä se joulupukki on. Ois tiällä suolla mukava olla vaikka pimmeessäkin, kun on tämä nuotio. Pitäsköhän tulla uuvestaan joskus iltapimmeellä? Lähtisithän sinä? Se ois kyllä mukava matka, varmaan ne antaa lähtee, kun on sinun kanssa.

Nuotio jäi vielä savuamaan ladun päähän, kun he aloittivat hitaan matkanteon kohti suometsän laitaa ja siitä pellon halki kotia kohden. Sukset luistivat nyt ihan eri tavalla, kun niissä oli tuore terva pohjassa. Tervaa oli valunut sinne tänne suksien päällekin, aina peltipaikkaa myöten. Kirveen varsi näkyi Martin repun läpän sivusta. Sen sauvat nousivat ja laskivat suhahdellen pakkaslumessa, se meni vähän kumarassa. Tapio myhäili mielessään Martin menoa katsellessaan, kun hän muisti viime joulun. – Se on kyllä ihan kuin joulupukki.

Novelli on teoksesta:

Kari Tahvanainen

Eläimenkaltaiset ystäväni

Ilias. 2005

Wanhaa Jokelaa kunnioittaen

Joensuun mustana päivänä sopii muistella legendaarista kulttuuriravintola Wanhaa Jokelaa, joka on ollut osa niin tavallisten ihmisten kuin kulttuuriväen elämää aina vuodesta 1934. 

Rumbaa lainaten: Jouko Turkka ja Anneli Sauli tekivät siellä vallankumousta. Omar Sharif veti siellä viskiä, Repe Helismaa, Esa Pakarinen ja Tapio Rautavaara yöpyivät siellä toistuvasti. 

Ismo Alanko, Peter von Bagh, Laura Malmivaara, Paula Vesala,Costello Hautamäki, A. W. Yrjänä, Ilkka Mattila ja lukemattomat muut kulttuurivaikuttajat, poliitikot ja tieteen ynnä taiteen ammattilaiset vetosivat sen puolesta. 

I

Olen ehkä väärässä

Mutta kun katsoo

Voisit olla

Kuta ajattelin kuten

II

Asema. Wanhan Jokelan graniittipylväät

Ovi. Portaat. Suhde

Sinä ymmärrät

Ja siitä se alkaa

Loppua en muista

Ulkona. Tupakka. Ole

III

Ruutu. Näen valkean. Minä olen humala

Ei muistiinpanopaperia. Puhuvat että olkko

tai eikkö. Työssä. Oppiminen. Selvä

Ässä on kielenpäässä

Siltä tuo vähän näyttää. Pieni

Sie huijasit

Neljä euroo

IV

Rastatukkakin ja koko pöytä. Perhana

Iltahan alkaa elää

Istuivat juuri

Runo on kokoelmassani Kosmoskynällä (Kustannuskynnys, 2009)

Presidenttiehdokas Pekka Haavisto nousi viime talvena Wanhan Jokelan sohvalle ja piti palopuheen. Ravintola oli tupaten täynnä. Tämä on yksi  unohtumattomista Jokela-muistoistani.

Kuva: Kari Tahvanainen 

Enkelit suihkuun

Enkelit suihkuun

ja joulupukki ikkunalle

tallilyhty koholla kädessään

yöhön lepattaen

Joulu hei!

Saisit sie jo tulla

tänne meillekin

               * * * 

Lampi on kasteltu maitoon
linnunradan emännän pikkulusikalla
hämmennän hämärän sokeria
talvi-illan tarinoiksi 

iltasatuja
ja tuoretta pullaa

istuimme jalkoja heilutellen
tuvanpöydän ääressä
lumisodan jälkeen 

                                     Kari Tahvanainen

Parnasson syysnumeron tullessa

Tosi

vieras kaunis

nauru rakas

Kuolema? Ei!

Työ - jos sana

minä, lukija

tyhjä

Kari Tahvanainen

  

Runo koostuu Joensuun kirjallisuustapahtuman teemoista – kaikki kolmetoista tähänastista teemaa aikajärjestyksessä.

Ks. www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi

Omistan tämän runon Parnasson syksyllä edesmenneelle päätoimittaja Jarmo Papinniemelle, joka oli vieraana kirjallisuustapahtuman Lukija-teemassa.

Papinniemelle kirjallisuus oli sydämenasia.

Kari Tahvanainen

Parnasso elää www.parnasso.fi

Kirjastosäästöt ovat edesvastuuttomia

Joensuussa valmistellaan päätöstä kirjastojen määrärahojen vähentämisestä 11 prosentilla (Karjalainen 2.11.).

     Kirjastojohtaja Rebekka Pilppula toteaa että esityksen toteutuminen johtaa Joensuun putoamiseen kirjastomäärärahoissa alle maan keskiarvon. Vähennys tarkoittaisi mm. vuodessa 2500 uutta kirjaa vähemmän kirjastoista lainattavaksi, muista kirjastopalveluista puhumattakaan.

     Valtakunnallisessa Myytti lukukansasta? –verkoston kampanjassa alan keskusjärjestöt ovat viime aikoina korostaneet mm. suomalaisten oikeutta lähellä oleviin monipuolisiin kirjastoihin ja työtä lasten ja nuorten lukemisen edistämiseksi.

     Lasten ja nuorten lukutaito on Pisa-mittausten mukaan heikentynyt viime vuosina. Verkosto on esittänyt huolensa, että lasten ja varhaisnuorten tilanne olisi vielä Pisa-lukujakin heikompi. Silti valtio panostaa lasten ja nuorten lukutaidon edistämiseen huomattavasti muita Pohjoismaita vähemmän, vaikka Suomessa kirjastoista lainataan selvästi muita Pohjoismaita enemmän. Kuntapäättäjät näköjään haluavat toteuttaa nyt, taas kerran, samaa politiikkaa paikallistasolla.

     Kaunokirjallisuuden lukemisen yhteys nuorten lukutaitoon oli Pisa-tutkimuksessa kaikkein vahvin. Seuraavaksi vahvin yhteys oli aikakauslehdillä, ja sen jälkeen tietokirjallisuudella, sanomalehdillä ja sarjakuvilla. Näitä kaikkia lainataan kirjastoista. Lisätietoja lukemisen ja kirjallisuuden tilasta on verkoston nettisivuilla www.myyttilukukansasta.fi.

     Lukutaito on avain tulevaisuuteen ja luova lukeminen on joka lapsen oikeus, todetaan verkoston ohjelmassa. Lisäisin tähän vielä, että lukemisen hyvinvointivaikutukset ovat niin voimakkaita vauvasta vaariin ja murkusta muoriin, että kirjojen saatavuuden supistaminen on aivan edesvastuutonta toimintaa.

     Kirjastopalveluissa kyse on perustavaa laatua olevasta asiasta, joka vaikuttaa koko kansan tulevaisuuteen. Supistuksia ei pitäisi tehdä lyhyen aikavälin taloudellisen laskelmoinnin näkökulmasta.

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Karjalainen 7.11.2012

Aleksis Kiven seitsemän veljestä

Kirjoitan tätä kolumnia Aleksis Kiven päivää odotellessa. Uusi tutkimus kertoo, että Seitsemän veljestä on edelleen yksi eniten suomalaisiin vaikuttaneista taideteoksista.

     Uusmaalainen, melkeinpä tulevalla kehäkolmosella asunut kirjailija loi pääteoksessaan vaikuttavan kuvan suomalaisista sisupusseista ja elävästä luonnosta. Veljekset palaavat Impivaaran seikkailunsa jälkeen takaisin yhteiskuntaan. Romaanista on noussut vertauskuvaksi mm. impivaaralaisuus.

     Impivaaralaisuus tuli mieleen muutama vuosi sitten, kun seurasin Joensuussa Abloyn tehdaspaloa, jossa ilmaan pääsi syaanivetyä. Hätätiedotukset annettiin vain suomeksi, vaikka lähistöllä asuu monenkielisiä ihmisiä. Pelastustoimesta vastaavat taitavat elää vielä impivaaralaisessa Suomessa. Tiedotuksia olisi jo korkea aika ruveta lähettämään myös ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja venäjäksikin, kaikilla alustoilla.

     Kerron pari kuulemaani tositarinaa nykyajan impivaaralaisuudesta.

     Kävelipä synnyinkyläni kylätiellä musta mies reppu selässä keskellä kesäpäivää. Sitäkös kyläläiset ihmettelemään.  Olisiko ollut pari vuosikymmentä sitten. Ja eikun soittamaan poliisille: ”Tiällä meijän kylätiellä kävellöö neeker. Mitähän sillä on mielessä? Tulukkee viemmään se pois.” Ja poliisihan tuli.

     Tämän kesän ruraalilegenda Pohjois-Karjalasta. Asuipa maalaistalossa metsien keskellä perhe, jolla oli kehitysvammainen poika, parikymppinen, kehitystasoltaan seitsenvuotias. Syyskesän illansuussa äiti tuli töistä kotiin ja vastassa oli poika silmät innosta säihkyen: ”Äiti, mie löysin menninkäisen. Se on nyt vankina meijän aitassa.” Ja pitihän äidin mennä katsomaan. Aitan sängyllä istui surullisena menninkäinen, thaimaalainen marjanpoimijamies. Kuulemma vei aikansa ennen kuin taikku saatiin toimitettua majapaikkaansa. Yhteistä kieltä ei ollut.

     Muuttajat ovat muotia syksyn tv-sarjoissa. Suonna Konosen kotoisan laulun säestämät paluumuuttajat etsivät pesäpaikkaansa Pohjois-Karjalasta.

     Muuttajia katsoessa on tullut mieleen kirjailija Matti Mäkelän essee Kylässä, kokoelmasta Ihmisen olosijat. Siinä Mäkelä muotoilee uudisasukkaan muotokuvaa. Impivaaraan muuttavat uuden ajan ihmiset eivät välitä, onko palvelurakennetta vai ei; arvot ovat toisaalla, rauhallisessa, turvallisessa ja luonnonläheisessä asuinympäristössä. Sinne nämä uudisasukkaat suuntaavat vankkureineen ja tietokoneineen, tekevät etätöitä ympäri maapalloa. Kylät eivät ole kuolemassa vaan kokevat uuden renessanssin.

     Pohjois-Karjalasta ovat ihmiset muuttaneet kehäkolmoselle niin työn kuin vapaudenkin perässä. Näen sieluni silmin, kuinka näidenkin ihmisten vankkureita vaeltaa vielä kohti impivaaraa. Samoin kuin tänne alkavat kotiutua ihmiset eri puolilta maailmaa tuoden mukanaan uutta kulttuuria ja ajatuksia sekoittumaan rakkaaseen suomalaisuuteemme, ja rakentamaan sille tulevaisuutta.

     Myös sateenkaariperheet palaavat maakuntaan, seksuaalipakolaisten aika on ohi. Yhteiskuntatieteilijä Richard Floridaa lainaten luovat luokat kuten insinöörit, tutkijat, taiteilijat, muusikot, muotoilijat ja tietotyön ammattilaiset tuovat hyvinvointia seuduille joilla heitä tuetaan ja luodaan työmahdollisuuksia. Luovien alueiden tunnusmerkki on suvaitsevaisuus, luovuuden piilaaksoissa äänestetään jaloilla.

     Taiteilijoiden taloudellinen asema ei 2000-luvun alussakaan ole kaukana Aleksis Kiven ajoista. Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis esitti keväällä Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa kivimäisen utopian:

     ”Kunpa kirjailijoiden elämäntaival sujuisikin kuin seestyneillä seitsemällä veljeksellä: kulkien rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuen rauhaisasti alas illan lepoon. Kunpa kirjailija uran edetessä pystyisi hankkimaan työllään toimeentulonsa ja ehkä pienen eläkkeenkin loppuelämänsä ’apurahaksi’”.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni, Karjalan Heili -kaupunkilehti 10.10.2012 Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 

PS. Impivaara-Suomeen ja sen tulevaisuuteen sopii seuraava jälkikirjoitus: 

Professori Sixten Korkman, arvostettu talousvaikuttaja, toteaa äskettäisessä haastattelussaan (Karjalainen 18.10.2012), että Suomi on vaarassa näivettyä. 
- Suomi näivettyy. Kehittyvät maat, Kiina ensimmäisenä, ottavat perinteisen raskaan teollisuuden. Meillä ei synny riittävästi uutta teollisuutta ja uusia aloja, jotka turvaisivat suomalaisten työpaikat ja hyvinvointiyhteiskunnan. Metsäteollisuus on varjo entisestään, informaatioteknologiassa olemme jääneet länsimaista jälkeen, vaikka meillä oli Nokian menestystarina. 
Suomen uusia vientivaltteja voisivat Korkmanin mukaan olla ympäristöinvestoinnit, clean tech, uusiutuva energia sekä koulutus- ja yrityspalvelut. 
- Huippuosaaminen on tärkein voimavaramme. Nokian insinöörit perustavat uusia yrityksiä ja luovat uusia työpaikkoja. Opiskelijamme ovat fiksuja ja koulutettuja. Kyllä sieltä pesee. 
- Meidän pitää luoda hyvät olosuhteet ihmisille ja yrityksille, heistä kaikki on kiinni. 

Haastattelu liittyy Korkmanin uuden kirjan ilmestymiseen: Talous ja utopia. Docendo, 2012. 

Pyhäpäivänä

Variksen pyhäpäivä...  

 meni ilmahypyksi katulampun päältä.

 Joensuun rautatieaseman makasiini paloi yöllä poroksi. 

Joensuun savuja lokakuisena pyhäpäivänä. 

Kuvat c Kari Tahvanainen

Kirjallisessa nuotioillassa Joensuussa

Suuntasimme keskiviikkoiltana 5.9. kodalle Joensuun Kalmonniemeen, samoille seuduille jossa on ollut satoja vuosia sitten luostari - Pyhäselän järven rannalle. Tavoitteena oli keskustella luonnosta ja kirjallisuudesta. Ilta oli aurinkoinen, lämmin ja tuulinen. Perillä keitimme nokipannukahvit ja paistoimme makkaraa. Kodassa oli lopulta noin 35 ihmistä. Avasin illan Ukrin puheenjohtaja Kanerva Tuomisen kanssa. Sitten ääneen pääsivät kirjailijat Eeva Tikka ja Matti Kettunen. Pielisjoki - elämän virta -teosta esitteli dosentti Heikki Vesajoki ja lopuksi Suomen kalastusmuseoita esitteli FT, toiminnanjohtaja Ari Lappalainen. 

Unohtumaton ilta. Pääsimme näkemään auringonlaskunkin. Kotiin viemisiksi jäi muutakin kuin hyvä savuntuoksu vaatteissa. Tällaisia pitäisi järjestää useamminkin. Nyt idean isänä oli kirjailija Matti Kettunen ja toteuttajana Suomen Maakuntakirjailijat yhteistyössä Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin kanssa. 

Kuvat c Kari Tahvanainen

Mitä on tyytyväisyys?

Mitä miettinee mummini tässä kuvassa, sitä olen monesti ajatellut. Takana jo pitkä elämä; vapautuminen Kaukaan torpparina olemisesta pientilalliseksi, sota, evakkoreissu Pohjanmaalle, pojan sotavankeus, epävarmuus, sodanjälkeinen uudisrakentaminen ja vaatimaton hyvinvointi, vanhuus.

Harvinainen värikuva Kaisa Tahvanaisesta on vuodelta 1965. Kuva on otettu Pirttivaaran Pykälävaarassa Enossa kotitalon tuvassa. Kuvan ottaja tuntematon. 

Kuva: Kari Tahvanaisen albumista

One small step

“That’s one small step for man, one giant leap for mankind.”

- R.I.P. Neil Armstrong

c Kari Tahvanainen, 2012

Maakuntakirjailijat - kautta maan

Puhe Sana ja sävel kohtaavat -tapahtumassa 

Poleenissa Pieksämäellä 14.8.2012

Maakuntakirjailijat – kautta maan 1972 – 2012

Kari Tahvanainen, puheenjohtaja, kirjailija, YTM

Vietämme parhaillaan Suomen Maakuntakirjailijoiden 40-vuotisjuhlavuotta. Vuoden kuluessa järjestämme tapahtumia eri puolilla Suomea – ja mikä tärkeintä, otamme uuden askeleen kirjoittajaohjauksessa, meillä alkaa Elämä tarinaksi –kirjoittajavalmennusprojekti. Sitä esittelee hetken kuluttua johtokuntamme jäsen Marija Vantti.

     Maakuntakirjailijoiden tavoitteena on toimintansa alusta asti ollut edistää kirjallisuutta, sen tekemistä ja saatavuutta sekä kiinnostavuutta, maan syrjäisimpiä seutujakaan unohtamatta. Tunnuksemme on nykyisin sopivasti ”Suomen maakuntakirjailijat – kautta maan”, joka yhdistyy logoomme ja sen ajatukseen. Logosta on esitetty eri tulkintoja; onko se leipävarras vai viisi metsämansikkaa heinänkorressa.

Suomen Maakuntakirjailijat syntyi Kuopiossa Maaseudun Sivistysliiton kulttuuripäivillä vuonna 1971. Kerrotaan, että nimen keksi ministeri Johannes Virolainen. Yhdistysrekisteriin yhdistys merkittiin 21.12.1972, jolloin sen virallinen elämä oikeustoimikelpoisena yhdistyksenä alkoi. Siitä laskemmekin merkkipäivän aikaa.

Suomen Maakuntakirjailijat on kulttuuriyhdistys, jolla on vahvat juuret maakunnissa ja maaseudussa. 1970-luvun asiakirjoista näkyy, että Maakuntakirjailijat oli idealtaan ”keskustalainen kirjailijayhdistys”. Kun muistetaan 70-luvun radikalismia ja kulttuuripoliittisia virtauksia, asetelma on varsin ymmärrettävä.  Yhteistyö muun muassa Maaseudun Sivistysliiton kanssa oli tiivistä ja sen apu mahdollisti yhdistyksen intohimoisen toiminnan juurruttamisen. Yhdistys aloitti toimintansa MSL:n tiloissa, niin Helsingissä kuin sittemmin Joensuussakin, jossa sen toimisto aluksi oli. Historiansa aikana yhdistyksen toimisto onkin seilannut maakunnissa; Joensuusta muutettiin Kuopioon ja sieltä 2001 kirjailija Varpu Vilkunan puheenjohtajakaudella Jyväskylän kirjailijatalolle.

Näin Santeri Alkion syntymän 150-vuotisjuhlavuonna nämä juuret kyllä mielellään tuo esille, vaikka olemmekin puoluepoliittisesti ja aatteellisesti sitoutumaton kulttuuriyhdistys. Santeri Alkiolla vahvana demokratian ja kulttuurin puolustajana lienee paljon sanottavaa tämänkin päivän suomalaisille.

Veteraanipoliitikko ja silloinen eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen sanoi vuoden 2010 Henkinen maalaisuus –päätapahtumassamme Iisalmessa: Metropoliseutu tarvitsee muuta Suomea, ja muu Suomi tarvitsee metropoliseutua. Tämä on maakuntien Suomi – Maakuntakirjailijoilla riittää työsarkaa ja paikkaa. Iisalmessa muuten tapahtumamme teemana oli Kirjava nauru, mukana oli mm. laulutaiteilija ja sanoittaja Jaakko Teppo.

Maakuntakirjailijat järjestää nykyisin joka vuosi päätapahtumansa eri puolilla maata. Olemme olleet niin Imatralla pohtimassa henkistä maalaisuutta, Hämeenlinnassa veteen piirrettyä viivaa kauno- ja tietokirjallisuuden välillä, Outokummussa lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä – ja nyt juhlavuonna marraskuussa on tarkoitus pohtia Jyväskylän pääkirjastolla luonnon ja kirjallisuuden suhdetta. Tapahtuma on samalla juhlavuoden huipennus.

Historiasta vielä sen verran, että Maakuntakirjailijat oli kymmenkunta vuotta jakamassa Olvi-kirjallisuuspalkintoa, joka oli suuruudeltaan yksi Suomen tärkeimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Valitettavasti Olvi-säätiö päätti kohdentaa varallisuuttaan uudestaan ja lopetti palkinnon jakamisen. Se on vahinko, koska kirjallisuuspalkintoinstituutiota ei noin vain perusteta uudelleen. Kuitenkin Maakuntakirjailijoilla on viime vuosina ollut keskusteluja uuden palkinnon perustamisesta, ja yhteyksiä on otettu eri tahoille. Aika näyttää, koska ja millainen palkinto syntyy.

Suomen Maakuntakirjailijat on viime aikoina ollut esillä Pieksämäenkin lehdissä. Myönsimme nimittäin viime vuonna Maakuntakirjailijat –mitalin kirjailija Pentti Ruohoselle. Palkitsemme vuosittain mitalilla jäseniämme työstä kirjallisuuden edistämiseksi. Se on yksi toimintamuodoistamme. Ennen kuin annan puheenvuoron johtokuntamme jäsenelle Marija Vantille, haluaisin vielä kertoa lyhyesti muusta nykytoiminnastamme.

Olemme pyrkineet kehittämään yhteistyösuhteita muihin valtakunnallisiin kulttuurijärjestöihin, kuten Suomen Kirjailijaliittoon ja Suomen Näytelmäkirjailijat ja –kirjoittajat ry:hyn. Kulttuurintekijöiden edut ovat pitkälti yhteisiä ja niiden puolustamiseksi on mitä tärkeintä tehdä yhteistyötä, jakaa kokemuksia ja jakaa tietoa muun muassa tekijänoikeuskysymyksistä. Kirjailijaliitto on kirjallisuuden edunvalvoja numero yksi ja yhteistyömme kirjallisuuden kentällä meneekin suunnilleen niin, että me Maakuntakirjailijoissa pyrimme edistämään niin aloittelevien kirjailijoiden kuin pienempien kustantamojen kautta julkaisevien kirjailijoiden etuja ja luomaan yhteisöä heidän tukemisekseen. Kirjailijaliittoon pääsee jäseneksi hyvin korkean kynnyksen yli, vähintään viidellä teoksella, mutta meillä jäseneksi otetaan jo yhden teoksen perusteella, nykyisin huomioimme harkinnan mukaan myös omakustanteiset teokset. Onhan omakustantamisesta tullut yksi huomattava väylä hyvienkin teosten julkaisemiseen. Omakustanteiden kuten pienkustantamojen tuotosten tason korottamisessa tosin on paljon laaduntarkkailun ja koulutuksen tarvetta, ja se on meidänkin työsarkaamme.

Erilaisten tapahtumien lisäksi Suomen Maakuntakirjailijoilla on oma arvostelupalvelu, jossa ammattilaiset arvioivat tekstejä. Olemme viimeisten viiden vuoden aikana luoneet myös jäsenillemme pari foorumia yhteydenpidon ja esille tulemisen tueksi. Perustimme jäsenlehti Rovinssin, joka ilmestyy neljästi vuodessa ja johon jäsenet kirjoittavat aika aktiivisesti. Netissä olimme aluksi blogin muodossa, mutta tänä keväänä paukautimme nettiavaruuteen omat kotisivut, joista olisi nyt tavoitteena saada monipuolinen kanava jäsentemme tueksi ja kirjallisuuden edistämiseksi. Sivut löytyvät osoitteesta www.smkk.fi.

Näkisin Suomen Maakuntakirjailijoiden tärkeimmiksi tehtäviksi lähitulevaisuudessa yhteistyön eri taiteenalojen järjestöjen kanssa mm. tekijänoikeuksien, pienkustanteiden tason nostamisen, markkinoinnin edistämisen ja tukiverkostojen luonnin edistämisessä.

Suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle, ja olen varma että kirjoittamisharrastus tulee lisääntymään voimakkaasti sillä saralla. Omaelämäkerrallista tuotantoa on odotettavissa, ja kaikilla tarinoilla on oma arvonsa ja tehtävänsä, tulkovat ne kerrotuiksi ja julkaistuiksi. Teosten tason vaalimisessa ja parantamisessa riittää ohjaamista ja valistamista.

Suomen Maakuntakirjailijat on matkannut vuosikymmenten kuluessa tässä kehäkolmosen ulkopuolisessa Suomessa pitkin poikin maakuntia toimistonsa kanssa. Muutos on aina tehnyt hyvää ja antanut uutta voimaa yhdistykselle. Kenties 40-vuotias pirteä yhdistys voisi taas jossain vaiheessa muuttaa hedelmöittämään uuden maakunnan kirjallista kulttuuria. Viime vuosina meillä on keskusteltu paljon kotipaikan muuttamisesta vaikkapa Joensuuhun tai Iisalmeen. Ja onhan se hyvä näyttää esimerkkiä muille valtakunnallisille kulttuuriyhdistyksille – meidän toimistomme ei ole eikä tule olemaan kehäkolmosella.

Kirjallisuusalan keskusjärjestöt perustivat viime talvena kampanjan lukemisen ja kirjallisuuden ja sen tekijöiden aseman vahvistamiseksi. Onko lukuintomme vain myytti  -kampanjan avulla on lähestytty hallitusta ja eduskuntaa. On vaadittu poikkihallinnollista toimenpideohjelmaa kirjailijoiden, kääntäjien ja kirjastojen työn sekä lasten ja nuorten lukutaidon edistämiseksi. Kyse on mm. sosiaaliturvan parantamisesta, tekijänoikeuksista, kirjastojen tukemisesta ja oppimateriaalituotannon turvaamisesta.

Kirjailijan tulot ovat tutkimusten mukaan 2000 euroa vuodessa. Onneksi meillä on apurahajärjestelmä, joka ei kylläkään ole vertailukelpoinen esimerkiksi muiden pohjoismaiden tason kanssa. Kirjastojen rahoitus on vähentynyt ja kirjastoverkostoa karsitaan jatkuvasti. Nuorison lukutaito ei ole mitenkään vakaalla pohjalla, vaikka olemmekin PISA-tutkimusten mukaan kärkimaita. Lukemismahdollisuuksien ja innon turvaaminen on jokapäiväistä työtä kodeissa ja kouluissa. Lukemisharrastusta edistävät mm. kontaktit kirjailijoihin, kirjailijavierailut kouluissa, ja keskustelu kirjallisuudesta. Kukapa meistä ei muistaisi lapsuutensa hätkähdyttäviä lukukokemuksia, joista ammennetaan läpi elämän.

Suomen näytelmäkirjailijoiden toiminnanjohtaja Minna Sirnö oli meillä keväällä vieraana Jyväskylässä. Hän muistutti teatteri-iltapäivässämme siitä, että näihin edellä mainitsemiini kysymyksiin voidaan vaikuttaa juuri nyt.

Kunnallisvaalit ovat loppusyksystä. On erittäin tärkeää painostaa ehdokkaita ja puolueita puolustamaan kirjastoja, niiden säilyttämistä ja kehittämistä.

Matkan varrelta

Hyvä henki kylässä. 

Ready. Elokuun päivänä. 

Tauko Kivisalmella Rääkkylässä.

Martonvaaran laella Polvijärvellä. 

Kesäkahvila Martonvaarassa. 

Kuvat: c Kari Tahvanainen

Tullaanko toimeen?

Pääkirjoitus Suomen Maakuntakirjailijoiden Rovinssi-lehdessä 2/2012

Taiteilijoiden ja tieteentekijöiden toimeentulo on viime vuosina herättänyt paljon keskustelua. Sen seurauksena on otettu pieniä askelia eteenpäin, muun muassa säätämällä pitempiin apurahoihin sosiaali- ja eläturva. Taiteilijat ja tieteentekijät eivät kuitenkaan ole ainoa ryhmä, jonka asema kaipaa ”laillistamista” ja parantamista.

 Nuorisomme kokee pätkätyöyhteiskunnan luissaan meitä vanhempia konkreettisemmin – on yhä vaikeampaa löytää pysyvää työpaikkaa, kaikilla aloilla. Toisaalta miksi sellaista edes tarvitaan? Teollisuusyhteiskunnan kehdosta hautaan samassa tehtaassa/toimistossa –ajattelun sijaan halutaankin elämältä enemmän, vaihtelua, haasteita, yhä uusia työpaikkoja, omien taitojen kehittämistä. Yhdistäviä termejä niin nuorille kuin meille taiteilijoillekin voisivat olla prekariaatti ja itsensä työllistäjät.

 Tarvittaisiin, nimenomaan lainsäätäjälle, uutta ajattelua siitä, mitä on työ. Enää se ei ole siisteihin tuntipinoihin ladottuja määrämittaisia propseja – työtä tehtaassa ja toimistossa, vastapainonaan ns. muu elämä. Luovaa työtä tehdään monilla aloilla eikä se ole sidottua kahdeksasta neljään –ajatteluun – eikä viideltä saunaan, kuudelta putkaan -duunarityyliin. On liian myöhäistä ruveta puhumaan uudesta työstä silloin, kun viimeisen tehtaan viimeinen työntekijä sammuttaa valot ja sulkee portin takanaan. Siitä on puhuttava nyt.

 Perustoimeentulon uudistaminen, jonkinlainen kansalaispalkka-ajattelu, itsensä työllistävien toimeentulon parantaminen verotusta, sosiaaliturvaa, tekijänoikeuksia ja työmahdollisuuksia kehittämällä olisivat askel sen hyväksymiseen, että elämme uudessa yhteiskunnassa, 2000-luvulla. Ajattelun tarkistamista kyllä tarvitaan myös kirjailijoiden itsensäkin piirissä. Omaa ja kollegoiden luovaa työtä on arvostettava. Tämä ei ole harrastelua vaan ammattityötä.

 Yhteiskuntatutkija Richard Florida on puhunut luovista luokista, jotka tuovat hyvinvointia seuduille, joilla heitä tuetaan ja luodaan työmahdollisuuksia. Luoviin luokkiin kuuluvat Floridan mukaan mm. mm. insinöörit, tutkijat, taiteilijat, muusikot, muotoilijat ja tietotyön ammattilaiset. Hyvinvointia olisi tärkeää Suomessa luoda nimenomaan muuallekin kuin kehäkolmosen seudulle.

 Tässä Rovinssissa kirjailijoiden toimeentuloon puututaan kahdessakin jutussa. Kirjallisuusalan järjestöt ovat käynnistäneet Onko lukuintomme vain myytti? –kampanjan vahvistaakseen lukemisen sekä kirjallisuuden ja sen tekijöiden asemaa maassamme. Toisessa jutussa kunniajäsenemme, kirjailija Heikki Hemminki Pohjanmaalta, esittää omakohtaisen tapauskuvauksen vanhan kirjailijan asemasta.

 Myytti lukukansasta –kampanjan nettisivuilla on paljon tietoa kirjailijoiden tuloista ja toimeentulosta, samoin kuin kirjastojen asemasta ja kehityksestä. Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan kirjailijan vuositulo on 2000 euroa. Apurahat muodostavat olennaisen osan kirjailijan toimeentulosta – onneksi niitä on, vaikkakaan ei riittävästi. Kirjastoapurahat muodostuvat yleisten kirjastojen lainausmäärien mukaan. Suomessa ne ovat vain murto-osa muiden pohjoismaiden tasosta. Viimeisimmässä jaossa rahaa kaunokirjallisuudelle tuli pari miljoonaa, lisäksi avustuksina ahtaissa taloudellisissa oloissa eläville iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille tuli 52200 euroa sekä avustuksina sairauden tai työkyvyttömyyden perusteella maksettiin kaunokirjallisuuden puolelle 18500 euroa. Mainittakoon myös, että tietokirjailijat ovat tässä jaossa vielä ahtaammalla.

 Myös kirjastojen toimintaedellytykset ovat huonontuneet, vaikka lukutaito on kansainvälisestikin avain tulevaisuuteen. Kirjastoverkkoa on heikennetty. Lasten kiinnostusta kirjallisuudesta edistävät kirjailijavierailut, mutta Lukukeskus sai tänä vuonna toimintaansa valtion yleisavustusta vaivaiset 136000 euroa.

 Haluan tässä lopuksi siteerata Kirjailijaliiton puheenjohtajaa Tuula-Liina Varista, joka kirjoittaa uudessa Kirjailija-lehdessä kirjailijan toimeentulosta. Hän pitää häkellyttävänä, että uusi kirjastoapurahalautakunta on nostanut ikäsyrjinnän suorastaan periaatteekseen. - ”Se iloitsee onnistuttuaan tavoitteessaan laskea apurahan saajien keski-ikää 52 vuodesta 44 vuoteen.”

 Yhdyn Variksen utopiaan kirjailijan elämäntaipaleesta: ”Kunpa kirjailijoiden elämäntaival sujuisikin kuin seestyneillä seitsemällä veljeksellä: kulkien rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuen rauhaisasti alas illan lepoon. Kunpa kirjailija uran edetessä pystyisi hankkimaan työllään toimeentulonsa ja ehkä pienen eläkkeenkin loppuelämänsä ’apurahaksi’”.

 Toivotan kaikille jäsenille luovan leppoisaa kesää!

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

PS. Olemme saaneet upouudet kotisivut – www.smkk.fi. Avaamme myös SMKK tiedottaa –tiedotuslistan lähiaikoina. Katso tarkemmin toisaalta tästä lehdestä.

Juurevia suhteita cityssä

On aina hyvä, kun löytyy joku pelastamaan pulasta. Harvemmin vain tulee miettineeksi, kuinka tärkeä arjen palvelusuhdeverkosto meille itse kullekin on.

 Sanotaan että kaupungissa palvelusuhdeverkostosta onkin tullut usein tärkeämpi kuin naapuristosuhteista. Siinä lienee enemmän pysyvyyttä kuin vaihtuvissa naapureissa. Palvelut ovat arjen kiinnityskohtia omaan urbaaniin asuinyhteisöön, merkityksellisiä tuttavuuksia.

 Harvemmin tulee myös miettineeksi, kuinka pitkäaikaisia suhteita palveluista muodostuu elämäämme. Kerron muutamasta. Tekisi mieli kiittää näitä pienyrittäjiä – harvoin he kiitosta saavat.

 Hammaslääkäri Sirkka Patrikainen Metsätalon hammaslääkäriasemalla pääsi paikkaamaan hampaitani 80-luvun alkupuolella. Armeijan energiajuomat olivat hiukan hajottaneet hammaskalustoa. Patrikaisesta tuli oma hammaslääkärini. Hammaskalustoa on huollettu vuosittain ja tuntuupa hammaslääkäri usein muistavan, missä vaiheessa mikin korjaamisen tarve syntyi.

 Fillarilla on kaaduttu, saatu turpiin Joensuun yössä, paikkoja on irtoillut. Kerran torkahdin Ilosaarirockin jälkeisenä aamuna hammaslääkärin tuoliin. Kerran etuhammas katkesi - ja yllätys, pääsin vastaanotolle jo samana päivänä. Patrikainen kaivoi laatikosta tilapäisen hampaan. Kelpasi taas hymyillä ja odottaa hampaan korjaamista. Odotushuoneessa törmää silloin tällöin vanhoihin tuttuihin, kuten kansanedustaja, eduskunnan varapuhemies Pekka Raviin, jonka kanssa olimme kaupungin nuorisolautakunnassa 80-luvulla pitkät tovit. Vaihdetaan leppoisasti kuulumiset.

 Olen intohimoinen pyöräilijä ja fillarit kaipaavat usein huoltoa. Tutuiksi ovat tulleet niin Pesosen legendaarinen pyöräpaja kuin Sarolan pyöräkorjaamokin Niinivaaralla. Parikymmentä viime vuotta olen ollut Väisäsen Sporttipajan vakiasiakas – nykyinen Sportman Torikadulla. Aina kun fillarini kaipaavat huoltoa, suunnistan tuttuun paikkaan ja tiedän että homma hoituu, ystävällisesti ja ammattitaidolla. Fillari vain katoaa kellariin ja seuraavana päivänä tuodaan sieltä entistäkin ehompana.

 Minusta tuli autoilija vasta keski-ikäisenä, vuosituhannen vaihteessa. Auto-opiston Marko Käyhkö kylläkin väitti että olenhan minä autoillut pimeästi iät ajat. Kyllä, tartuin traktorin rattiin joskus kymmenvuotiaana maatilallamme, Massey Fergusonin. Samathan ne on hallintavälineet autossakin.

 Auton kautta on muodostunut hyvä palvelusuhde pieneen korjaamoon Raatekankaalla. Autokorjaamo Pauli Niemi on hoidellut vanhaa autoani vuodesta toiseen; katsastusmiehetkin ovat olleet tyytyväisiä. Viimeksi käydessäni muistelimme äskettäin edesmennyttä yhteistä tuttuamme toimittaja Markku Liikamaata – kaksi Lapin miestä, Niemi ja Liikamaa.

 Jos soitan tien päältä ja kerron epäilemästäni viasta, varaosa saattaa jo odottaa korjaamolla kun menen sinne. Pauli ja pojat tuntevat autoni paremmin kuin minä koskaan. Olen pitänyt tapana olla mukana huolloissa ja korjauksissa, katsomassa, oppimassa uutta autostani. Ne ovat mielenkiintoisia tuokioita, ja autot ovat mielenkiintoisia vehkeitä.

 Näiden kolmen tärkeän palvelusuhteen lisäksi mieleen alkaa tulla yhä uusia. Palvelujen maantieteen henkilökohtainen kartta on monipuolinen ja juureva. Pitääpä mainita vielä pari. Asiallinen isännöitsijä, asiakassuhdetta parikymmentä vuotta, jolle voi valittaa vaikka naapurin elämöinnistä tai laskutuksista. Taitava parturi, asiakassuhdetta kolmisenkymmentä vuotta, joka taikoo pikku hiljaa harveneviin hiuksiin yhä paremman leikkauksen. Ja Wanha Jokela, jota ei kohta enää ole.

 Mihin joutuisimmekaan ilman näitä pien- ja keskisuuria yrittäjiä, juurevaa yrittäjäkulttuuria, jota onneksemme on Joensuun kantakaupungissammekin, tässä pikku cityssä. He tekevät elämästämme laadukkaan.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja 

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni Karjalan Heilissä 15.7.2012

Eino Leinon päivänä

Hyvää Eino Leinon päivää. Tämä hirven muodon ja hengen saanut vanha puunrunko sopii mainiosti Leinon runomaailmaan. Kuvasin hirven Kaatamon tiellä Liperissä 6.7.2012. 

Kuvan copyright: Kari Tahvanainen

Tilaa? - Ah, joo! - kolumni vuodelta 2006

Sattuipa käsiin vanha kolumni, jonka kirjoitin Karjalan Heiliin 4.6.2006. 

Nyt kuuden vuoden jälkeen voi todeta, että asiat ovat jo hiukan toisin.

Joensuun Popmuusikoilla on Kerubi Karjalantalolla ja toimitilat yhdessä monen monen kulttuuritoimijan kanssa vyöhyketalossa Rantakadulla.  

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on mukana Tuupovaaran Taidetalon kirjailijaresidenssin perustamisessa ja ylläpidossa. 

Ukrilla on toimitilat Arttelissa, vanhassa taidetalossa. 

Asioita ovat vieneet eteenpäin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu ja Joensuun kaupunki. 

Vuoden 2006 aikoihin Kerubin kohtalo näytti ratkeamattomalta nyhjäämiseltä kaupungin kanssa. Kirjailijoiden työtila-aloitteille lähinnä hymähdeltiin taidetoimikuntaa myöten. 

***

”Tule talkoisiin keväällä. Rakennetaan Joensuuhun elävän nuorisokulttuurin pesäpaikka, ellei peräti sudenpesä.”

    ”Kaupungin taholta alkoi ilmetä yhä tiukempaa vastarintaa koko nuorisotaloasiaa kohtaan. Tietenkin tämä johtui siitä, että koko ongelmaa ei todellisuudessa haluttu ratkaista. Olihan asiaa vatvottu kaupungin elimissä n. 5 vuotta ilman mitään näkyvää tulosta.”

Näin Joensuun elävän musiikin yhdistys Jelmun Pakanan huuto –lehdessä 1980-luvun alussa tilakysymyksistä.

Tila-asiat ovat taas pöydällä kun Joensuun Popmuusikot tarjoutui ostamaan kulttuurikäyttöön Kortteli 31:n puurakennukset Ahjoineen sekä Pakkahuoneen matkustajasatamasta. Kaupungin päättäjät elävät etsikkoaikaa.

Luovan toiminnan edellytykset Joensuussa eivät kai koskaan ole olleet oikein kohdallaan. 1979 tilakysymykset kulminoituivat tuohon Kalevankadun nuorisotalon valtaukseen. Siitä tulikin yksi kahdeksasta nuorisotalosta - jotka nyt lähes kaikki on lopetettu. Jelmu kehitteli innolla poikkitaiteellista toimintaa aina nukketeatteria myöten.

1990-luvun alussa räjähti jälleen, kun tiloja kulttuurille ei alkanut järjestyä. Kulttuuribunkkeriliike valtasi vanhan funkkistalon Suvantosillan alta taiteen monitoimitilaksi. Hanke hautautui sittemmin kaupungintalon sokkeloihin. Idea sentään tavallaan säilyi kun Popparit ostivat 1998 esiintymisareenaksi rockklubi Kerubin. Kerubista onkin tullut legenda, joka odottaa edelleen uutta toimitilaa.

Eri taiteenalojen vaatimattomat työtilat ovat olleet murusina kaupungilla. Yhteistä kunnon tilakokonaisuutta ei ole syntynyt. Suurin saavutus on ollut poikkitaiteellinen Ahjo. Ahjolaisista Ukri 50 vee ja Joensuun Taiteilijaseura 60 vee ovat jo todellisia taiteen konkareita.

Taidekeskus Ahjo on tärkeä esiintymisfoorumi Ukrillekin. Me ukrilaiset toivoisimme kyllä lisäksi, että juhlavuotemme kunniaksi saisimme työhuoneita kirjailijoille ja muille sanataiteen tekijöille.

Ukrissa muistellaan kuinka Matti Kettunen kirjoitti esikoisteoksensa vaatekomerossa. Karua arkea on että kirjailijoilla on usein vain kirjoituspiste kotonaan. Mitä jos kaupunginjohtajakin kokeeksi tekisi työtään kotinsa vaatehuoneessa?

Popparit ovat päässeet taiteenalallaan vaikeuksien kautta voittoon. Olin Popparien hallituksessa kun Ilosaarirock 1991 siirrettiin Ilosaaresta Laulurinteelle ja tappelimme suuren velkataakan alla. Niiden aikojen ansiota on, että tänään meillä kaikilla olisi mahdollisuus saada tilaa kulttuurille.

Kulttuuribunkkerin henki elää tässä Popparien hankkeessa. Toivottavasti päättäjillä riittää tahtoa. Samalla olisi mahdollisuus pelastaa puutaloperintöä kulttuurikäyttöön, tehdä vuosikymmenten kulttuuriteko.

”Taidemuseolta ja Kerubista alkava kulttuurin virta vie jalkoja Taitokorttelin halki kohti matkustajasatamaa jossa Ahjo loistaa kutsuvana. Puutalot huokailevat helpotuksesta. Kirjailija katselee työhuoneensa ikkunasta ja päättää kirjoittaa Vatasen potsin uusista seikkailuista.”

Kari Tahvanainen

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin puheenjohtaja

kirjailija

Kahden Karjalan runoutta ruodittiin Tuupovaarassa

Kahden Karjalan runous 2012 – Lukijat rajalla

Tuupovaaran taidetalo 9.6.

Avaussanat

Kirjailija, YTM Kari Tahvanainen

Tervetuloa Kahden Karjalan runous -tapahtumaan – kuulemaan ja keskustelemaan kirjallisuuden kuulumisista rajaseuduilla. Tapahtumamme järjestetään nyt jo yhdeksättä kertaa, ja tällä kertaa teemana on Lukijat rajalla.

      Kirjallisuustapahtumamme valmisteluista vastaa monipuolinen työryhmä. Työryhmässämme ja valmisteluissa ovat tänä vuonna mukana Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri, Maaseudun Sivistysliitto, OK-opintokeskus, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos ja suomen kielen ja kulttuurintutkimuksen oppiaineryhmä, Joensuun kaupunki sekä Tuupovaara-seura.

 Vuonna 2004 järjestettiin ensimmäinen Kahden Karjalan runous –seminaari Joensuussa. Teemana oli tuolloin Karjalan kuvia. Tapahtumamme tavoitteena on edistää kulttuuriin, kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyvää kanssakäymistä rajoilla ja raja-alueilla, niin suomeksi, karjalaksi kuin venäjäksikin. Myös nuorten suomeksi kirjoittavien kirjoittajakoulutusta valtakunnan rajan molemmilla puolilla haluamme edistää.

 Kahden Karjalan runous –tapahtuma on kiertänyt vuorovuosin Suomen ja Venäjän puolella: Joensuussa, Petroskoissa, Ilomantsissa, Sortavalassa – ja tänään olemme täällä Tuupovaarassa.

 Muistelen lämmöllä viime kevään matkaamme Sortavalaan. Oli lämmin ja sateinen lauantai, kun matkustimme bussilla Joensuusta Sortavalaan. Tapahtumamme pidettiin Sortavalan keskuskirjastossa. Teemana oli Historia ja myytit. Puhuttiin Sortavalan historiasta ja identiteetistä, Sortavalan ja Joensuun suhteista, rajaseudun moniäänisyydestä, monikulttuurisuuden rikkaudesta, Sortavalan vilkkaasta runoelämästä.  -  Runous heräsi eloon illanvietossa, tanssiesitysten saattelemana. Huomattiin taas, että rajat voidaan ylittää, runouden kieli yhdistää meitä. Kiitokset vielä kerran teille, Sortavalan kirjasto- ja kulttuuri-ihmiset!

 Lämminhenkisen tapahtuman jälkeen lähdimme illansuussa takaisin kohti Joensuuta. Laskeva aurinko paistoi sadepilvien välistä, usva verhosi metsiä ja peltoja. Kotimatkalla noissa kauniissa maisemissa meille syntyi nopeasti idea vuoden 2012 Kahden Karjalan runous –tapahtumasta. Paikka: Tuupovaaran Taidetalo. Teema: Lukijat rajalla. – Kirjailija, lausuntataiteilija, tohtori Anna-Liisa Alanko taisi olla jälleen hyvän idean äitinä.

 Haluaisinkin tässä vaiheessa esitellä teille, hyvät kuulijat, Kahden Karjalan runous –tapahtuman äidit, sen alkuperäisen idean keksijät – heidän ideansa on kantanut nyt jo yhdeksän vuotta. Anna-Liisa Alanko, monipuolinen tieteen, taiteen ja kasvatuksen ammattilainen. Lea Lihavainen, Opintotoiminnan keskusliiton eli OK-opintokeskuksen Itä-Suomen koulutussuunnittelija, kulttuuri- ja sivistystoiminnan kehittämisen ammattilainen, joka tunnetaan hyvin myös Venäjän Karjalassa

 Kohdistamme tänään ajatukset lukijaan rajaseuduilla ja muuttuvassa maailmassa. Täällä Pohjois-Karjalassa kirjallisuus lukijan näkökulmasta on viime aikoina ollut esillä myös Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jonka teemana viime vuonna oli lukija. Sikäli voisi sanoa, että tänään lukija on toisessa käsittelyssä.

 Päivämme juontajana toimii erikoistutkija Tuulikki Kurki Itä-Suomen yliopistosta.

 Tervetuloa tapahtumaamme! 

Tuupovaaran taidetalo toivotti vieraat tervetulleiksi. 

Kahvitauolla mm. (vas.) kriitikko, poliisineuvos Mikko Varis, professori Risto Turunen, professori Pertti Rannikko ja kirjailija Matti Rönkä. 

Kuvat: Kari Tahvanainen