Pilvenreunanmaassa

Monena vappuna meitä kuskannut Erkki kuskaa nyt vanhoja postiautoja pilvenreunanmaassa. 

Pilvenreunanmaassa

vanhoja autoja

jo kuskaat

Siel on

utuiset tiet

ja punainen

on illan rusko

             Kari Tahvanainen

Kirjallisuus elää Pohjois-Karjalassa

Vuodenvaihteessa on tapana katsella januskasvoisesti sekä mennyttä että tulevaa. En nyt rupea tässä tinaa valamaan, mutta kirjallisuusvuoden 2013 valossa voisi esittää toiveita uudelle vuodelle Väinö Linnaa ja Eino Leinoa mukaellen.

Pohjois-Karjalan kirjallisuusvuodessa on ollut monta unohtumatonta hetkeä, joista olen kiitollinen. Joensuun kirjallisuustapahtumassa syksyllä saimme nauttia kirjailijoiden puheenvuoroista Jälki-teeman innoittamina. Tapahtuman matineassa Pakkahuoneella nuoret runoilijat Raino Harinen, Lassi Hyvärinen ja Miika Nuutinen lumosivat yleisönsä – tuore runous elää ja koskettaa.

Uutta kirjallisuutta ilmestyi nelisenkymmentä nidettä. Ukrin kirjailijamatineoissa pääsivät käytännössä kaikki kirjailijat esittelemään halutessaan uutuusteoksiaan. Muutama hetki erityisesti jäi mieleen. Ninka Reittu-Kuurila debytoi Messi ja mysteeri -lastenkirjallaan ja tuntui olevan itsekin siitä herttaisesti ymmällään. Jännityskirjailija Mika Kähkönen nousi muutaman omakustanteen jälkeen kustantajatalliin. Pasi Hirvonenkin palasi parnassolle kirjastoautoromaanillaan.  Marja Björk tavoitteli Finlandia Junior –palkintoa koskettavalla Poika-romaanillaan.

57-vuotias Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on kirjallisuuden lippulaiva maakunnassa. Samaa työtä tekevät antaumuksella myös mm. Sanaratas, Martva, Runon Ystävät, kirjastot ja ne harvat kirjakaupat. Ukri palkitsi Joensuun Suomalaisen kirjakaupan Vuoden kynällä ansiokkaasta ja jatkuvasta toiminnasta kirjallisuuden ja kirjailijoiden esille tuomiseksi. Liikutus, jolla kirjakaupan johtaja Anne Ikonen otti tiedon vastaan, kertoo vähän samaa kuin Eino Leino Hymyilevässä Apollossa – antaumuksellisuudesta.

Ukrilla on ollut vuoden varrella yli 30 tilaisuutta ja tapahtumaa. Kun siihen lisätään muiden järjestämät tapahtumat, vuosi on ollut vilkas ja värikäs. Ukrilaiset ovat kiertäneet maakunnan kirjastoja yhdessä ammattitanssijoiden kanssa; tanssi on luonut runoille uusia tulkintoja. Outopia-tapahtumassa Outokummussa oltiin satujen äärellä mm. valtakunnallisen kirjoituskilpailun merkeissä. Kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta on keskusteltu ahkeraan Arttelissa Ukrin jäsenilloissa ja mm. romaaniryhmässä. Ukkonen-lehti on vienyt kirjallisuuden sanomaa kautta maan ja Jokisappi Iskelmä Rexin aalloilla samoin.

Valtakunnalliset kirjastoautopäivät kesällä ja Esko-Pekka Tiitisen Villapäät-näytelmä Teatteri Satamassa syksyllä kuten myös MSL:n Suuren vesikiertueen vauhdikas Shakespearen Myrsky-näytelmä olivat hauskoja elämyksiä. Syksyllä maakunta koki ihmeen. Nurmekseen perustettiin uusi Sanan helinä -kirjakauppa. Kävin siellä puhumassa kirjoittamisesta parikymmenpäiselle innostuneelle kirjoittavalle yleisölle. Siinä olisi tukemisen paikka.

Vuoden eittämättä suurin pettymys oli, ettemme saaneet vieläkään kirjallisuuden läänintaiteilijaa maakuntaan edistämään kirjallisuuden taiteenalaa ja kehittämään sitä tukevia rakenteita. Sirkustaide voitti. 1980-luvulla kirjailija Jouko Lehtonen oli viimeisenä läänintaiteilijanamme. Taidetoimikunnan arvovalinta herättää kysymyksiä. Maakunta tunnetaan ennen pitkää entisestä kirjallisuudestaan.

Toinen yllättävä isku oli Karsikon parikymmenvuotisen kirjastosodan jatkuminen. Suur-Joensuun kaupunginjohtaja esitti sitä sun tätä kirjastoa lakkautettavaksi tuosta vain. Asukkaat lapsista vanhuksiin, kulttuuri-ihmiset ja kadunmiehet nousivat päättäväiseen vastarintaan. Kirjastot säästyivät, jälleen.  Aikalisää on ainakin vappuun saakka.

En malta olla kommentoimatta kirjastojen ja luku- ja kirjoitustaidon merkitystä. Nykyisenä pirstaleisen luku- ja kirjoituskulttuurin aikana on tärkeää, että lapset ja nuoret saisivat mahdollisuuden nauttia kirjallisuudesta, ja sitä kautta myös kasvaa tulevaisuuden kirjailijoiksi. Kirjallinen ilmaisu ja tiedonhankintataidot ovat tärkeitä demokraattisen yhteiskunnan toiminnalle.

Kansalaisen on voitava oppia ilmaisemaan tärkeitä asioitaan sanan voimalla ja taidolla. En halua, että yksikään lapsi tarttuu näiden mahdollisuuksien puuttuessa myöhemmin elämässään kynän ja kirjan sijasta aseeseen. Ovet kulttuuriin ja sivistykseen avautuvat lähikirjastoissa. Ja kulttuuri luo hyvinvointia, tulevaisuudessa yhä enemmän, enemmän kuin tehtaat.

Vuoden vaihtuessa mietimme sydämessämme toiveita tulevalle vuodelle. Suomalaiseen kirjallisuuteen tukeutuen haluaisin esittää kaksi toivetta.

Tuntemattoman sotilaan sotamies Honkajokea soveltaen: ”Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään Karsikon mäntyyn.”

Eino Leinon Hymyilevää Apolloa lainaten:

”Kuka tietävi, mistä me tulemme

ja missä on matkamme määrä?

Hyvä että me sitäkin tutkimme.

Ei tutkimus ole väärä.

Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:

Me olemme kerran nyt päällä maan

ja täällä meidän on eläminen,

miten taidamme parhaiten.”

Kari Tahvanainen

kirjailija, kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

 Kolumni Karjalan Heilissä 29.12.2013

Hyvää joulua!

Kuva on lainattu Facebookista - mainio joulutervehdys kaikille 

Lukupiirilukemista

Lukupiirimme kirjalista on tänä syksynä ollut näin monipuolinen. 
Monenlaista lukukokemusta, pitkiä keskusteluja, lukemisen iloa. 

Julie Orringer: Näkymätön silta

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Ulla-Leena Lundberg: Jää

F.M. Dostojevski: Kirjoituksia kellarista   

Jaan Kaplinski: Sama joki 

Arne Nevanlinna: Varma 

Ian McEvan: Makeannälkä

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Roope Lipasti: Virtasen historia

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Harri Tapper: Syyntakkeetom mies

Karsikon kirjastoa puolustamassa

Pro Karsikon kirjasto –runoilta veti maanantai-iltana 18.11. kirjastolle kolmisenkymmentä osallistujaa. Mukana oli sekä karsikkolaisia että runoilijoita ja kirjailijoita. Illassa kuultiin maakunnan runoilijoiden esityksiä ja keskusteltiin Joensuun kaupungin suunnitelmista sulkea Karsikon kirjasto. Valtuusto päättää asiasta 25.11. 

Pienen kirjastonkäyttäjän toivomus päättäjille.

Poliisineuvos Mikko Varis toi terveiset Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varikselta.

Karsikon asukkaat äänessä, tässä Jakob Donner-Amnell.

Anja Koivunen runoilee.Vapaa-aikalautakunnan pj. Krista Mikkonen (oik.) ja vieressä lautakunnan edellinen pj. Hannele Autti.

Koulun oppilaat toivat esille kirjaston säilyttämstarpeen.

Kirjailija Eeva Tikka esitti runojaan. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Keskustelussa tuotiin esiin erityisesti kirjaston lakkauttamisen mahdolliset vaikutukset. Epäiltiin, että todellista, pitkäaikaista säästöä ei kirjaston lakkauttamisella saavuteta. Nuorten lukemisesta väitöskirjaansa tekevä Pielisjoen koulun äidinkielen opettaja Satu Peltonen kertoi, että etenkin pojat lukevat nykyään vähän. Koulussa alkanut kansallinen Lukuinto-hanke tulee hänen mukaansa kariutumaan jos kirjasto suljetaan. Pielisjoen koulun 8. luokan oppilaiden edustajat arvelivat, ettei kirjastossa tule käytyä jos lähikirjasto suljetaan.

     Myös läheiset päiväkodit olivat lähettäneet tilaisuuteen vetoomuksensa, jossa todettiin: ”Näin tietokoneaikaan lapsilta häviää helposti kosketus kirjoihin ja niinpä päiväkodin ja kirjaston merkitys tämän kosketuksen säilyttämiseen on korvaamaton.”

     Karsikon koulun Kytkyn edustaja muistutti, että joillakin kaupunginosilla on urheilukenttiä ja joillakin uusia leikkikenttiä. Karsikossa ei näitä mahdollisuuksia ole mutta vastaavasti siellä on kirjasto; se on Karsikon kaupunginosan vahvuus. Siksi kirjastoa arvostetaan suuresti. Karsikon koulun opettaja Matti Kettusen mukaan onkin ollut etuoikeus koulun lapsille kulkea sukkasillaan koulusta suoraan kirjastoon oppitunneille.

     Rauhallisen kirjaston roolia kohtaamispaikkana tuotiin myös esille ja epäiltiin, etteivät päättäjät nähtävästi kiireiltään kirjastoon ehdi, eivätkä täten kirjastoja arvosta. Ihmeteltiin sitä, että Joensuun kaupunki profiloituu osaamisen ja innovaatioiden kaupunkina, mutta samanaikaisesti se leikkaa osaamisen alkutaivalta kirjastoleikkauksin.

     Illassa puhunut poliisineuvos Mikko Varis muistutti, että lukeminen on välttämätöntä sivistyksen kannalta myös nykyajan IT-maailmassa. Varis toi paikalle myös Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajan Tuula-Liina Variksen kirjastoja puoltavat terveiset.

     Kaupungin päättäjistä paikalla olivat vain vihreiden Krista Mikkonen ja Hannele Autti. Mikkonen ihmetteli päätöksenteon pikatahtia ja sitä, ettei asiaa millään lailla ollut tuotu vapaa-ajan lautakunnalle, jonka toimialaan kirjastot kuuluvat.

     Runoja esittivät Eeva Tikka, Raino Harinen, Anja Koivunen ja Kari Tahvanainen. Illan päätteeksi Tahvanaisen runoihin eläytyi myös tanssitaiteilija Anna Venäläinen.

     Tilaisuuden järjesti Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri ry.

Ajoi päivä täysikuun tuhkaan

Ajoi päivä täysikuun tuhkaan 
varisti vaatimatta mitään 
suitsukkeen tuhkat 
ohi linnunradan
velkaa tämän 

verran

taittelin täysikuun
palan päivää tipahdella
valkoiselle linnunradan
sytytin ja vaiti olivat tuhkat
polkua kirkasta ajoi ampiainen

Kari Tahvanainen: Kosmoskynällä. Runokokoelma. Kustannuskynnys, 2009

Esitin tuon runoni Hämärän akustiikka - runoa ja musiikkia marraskuussa -iltapäivässä 10.11. Ohvanan kulttuuritalolla Hammaslahdessa. Yleisö kuunteli hievahtamatta. 

Kuva: Kari Tahvanainen

Miten kirjasto on vaikuttanut sinun elämääsi?

Miten kirjasto on vaikuttanut sinun elämääsi?
Kirjailija Heikki Turusen kokemuksia 

Kaikenkaikkiaan kirjasto on 

yksi tärkeimmistä 

yhteiskunnan instituutioista,

ehkä jopa tärkein. 

”Kuva kahdesta kirjakaapista tyypillisen 50-luvun kyläkoulun peränurkassa
hehkuu mielessäni kuin lapsuuden onnenuni”, aloitti kirjailija Heikki Turunen
Karsikon kirjaillassa puheenvuoronsa kirjaston merkityksestä. Hän muisteli ensimmäisiä
lukemiaan kirjoja, kuten ”Villihanhien matkassa”, ”Anni Swanin satuja”,
 ”Robinson Crusoe” ym. Aikuisten puolelta hän muisti jopa kirjojen sijoittumisen
hyllyille.

”Niin että elämää suurempi asia sen lainakirjaston täytyi olla, kun kirjaston
kirjoja noin tarkkaan muistan ja todellakin niin äskeisenä, kuin olisin lukenut ne
eilen”, hän totesi. Köyhässä kodissa 50-luvulla ei ollut varaa ostaa kirjoja, joten
kirjaston arvo oli korvaamaton.

Yläluokan nurkassa olevien lainastohyllyköiden ovet olivat ovia sadun ja seikkailun
ja jännityksen ja mielikuvituksen maailmaan, jota jokainen ihminen kaipaa
ja tarvitsee kehitysiässä arjen vastapainoksi, joita ilman kirjailija ei voi edes
kuvitella kenenkään lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Ne olivat ovia myös tiedon
maailmaan. – Ja lauantai oli viikon kohokohta, koska silloin oli aina lainastopäivä.
Kirjojen haju, ulkoasu, repsottavat kannet, kaikki palauttavat kirjakokemukset
mieleen. – ”Elämänhalun tunne käy miellyttävän lämpiminä aaltoina sydänalassa.”

”Kaikenkaikkiaan kirjasto on yksi tärkeimmistä yhteiskunnan instituutioista,
ehkä jopa tärkein. Kirjastojen toiminnan lopettaminen tai supistaminen minimiin
syystä tai toisesta on jumalaton vääryys ennen kaikkea lapsia ja nuoria
kohtaan, henkistä pahoinpitelyä, rikos josta pitäisi laittaa vankilaan”, Heikki Turunen
muistutti Joensuun päättäjille.

Kari Tahvanainen
Rovinssi-lehti 2/2011 

Kekrin aikaan

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on mielenkiintoista luettavaa tänäkin päivänä, kun vietetään kekriä ja pyhäinpäivää (joka Vilkunan kirjassa on pyhäinmiestenpäivä). Kekri on ollut satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä, siis entisaikaan vuoden suurin merkkipäivä, päivä jolloin on ollut syytä juhlimiseen. Kekrirauhakin on julistettu, ajalle 28.10. – 10.11. 

”Jos keyrinä ratsasti sialla, sai vastauksen: jos sika vei pahnaan, ei miehestä ennen uutta keyriä ollut tietoa, jos se ryntäsi portille, kosija ilmaantui.”

Pyhäinpäivästä Vilkuna kertoo, että uskottiin aattoyönä pyhien miesten, autuaiden marttyyrivainajien olevan joukolla liikkeellä. Niinpä talonpoika on lämmittänyt heille saunan, hautonut vastat ja kantanut pöytään parhaat talon syysherkut. 
2.11., uuden vuoden ensimmäinen päivä, on sielujen päivä. Silloin on pyritty olemaan ensimmäinen virkeyttä vaativissa tehtävissä, jotta koko vuoden olisi pysynyt virkeänä. 

- Joten hyvää kekriä, pyhäinpäivää ja sielujen päivää – mutta myös hyvää halloweenia! 

Tästä on hyvä aloittaa marraskuu. Matti Mäkelä kylläkin Sääkirjassaan kuvaa tätä ajankohtaa pessimistisemmin. ”On turha kiertää tosiasiaa: marraskuu on nykyihmisen elämässä synkin ja masentavin kuukausi vuodessa, kuukausi jolloin sää halutaan unohtaa.” – Itse en pidä marraskuuta synkkänä, silloinhan on mitä parhain aika keskittyä kaikkeen luovaan työhön.

Niskavuori taistelee jälleen

2011 Karsikon kirjastolla puhuttiin kirjaston säilyttämisen puolesta. Paikalla olivat mm. Ukrin pj. Kanerva Vaakanainen, kirjailijat Heikki Turunen ja Marja-Leena Tiainen, kansanedustaja Riitta Myller, kirjailija ja opettaja Matti Kettunen, runoilija Anna-Liisa Alanko. Kuva: Kari Tahvanainen

Kirjailija Heikki Turunen kehotti laittamaan kirjastojen lakkauttajat vankilaan.

Kirjoitin oheisen pääkirjoituksen Suomen Maakuntakirjailijoiden Rovinssi-lehteen kesällä 2011. Enpä arvannut, että asia on ajankohtainen jälleen syksyllä 2013. Joensuun kaupunginjohtaja esittää budjettiesityksessään vuodelle 2014, että Karsikon ja Uimaharjun kirjastot lopetetaan. 

Tällainenko on joensuulaisten päättäjien arvomaailma? 

* * *

Suomessa on hieno kirjastolaitos, monipuolinen, laaja ja maksuton. Kirjastot ovat osa kansan elämää ja kulttuuria, vauvasta vaariin. Siitä huolimatta nykyisin käydään eri puolilla Suomea kamppailuja kirjastopalvelujen säilyttämisestä – ja tulevaisuudessa varmaan myös maksuttomuudesta. Kirjastojen valtionosuuksia käytetään kunnissa muuhun kuin kirjastotoimeen, sivukirjastoja lakkautetaan, kirjastoautoja poistetaan, henkilökuntaa vähennetään ja asiantuntemuksesta tingitään.  
     Joensuussa on käyty varsin merkillistä kirjastokamppailua jo parikymmentä vuotta. Kamppailu on mielestäni merkittävä hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kansalaiset voivat yhdessä saada aikaan puolustaessaan lähikirjastopalveluja. Siksipä kamppailusta on syytä kertoa maakuntakirjailijoidenkin väelle kautta Suomen näin Rovinssin palstoilla. 
     Karsikon kaupunginosan kirjasto palvelee sekä asukkaita että peruskoulun oppilaita ja päiväkotiakin. Kirjasto ja osittain koulukin sijaitsevat kauniissa 1890-luvulla rakennetussa suojellussa puutalossa. Kirjasto siirtyi 1980 suurempiin tiloihin ja nykyisin oppilaat pääsevät kirjastoon jopa sukkasillaan koulun puolelta. Haastattelin viime kesänä radioon kirjaston asiakkaita ja henkilökuntaa. Juniorit pitivät kirjastoaan turvallisena ja mukavana paikkana viettää aikaa ja lainata kirjoja. Eläkeikäiset asiakkaat muistelivat nostalgisesti, kuinka he ovat käyneet kirjastossa ”iät ajat”. Henkilökunta esitteli ylpeänä kirjaston kokoelmia ja lasten nurkkausta pehmoeläimineen. 
     Mustat pilvet alkoivat nousta Karsikon kirjaston ylle jo lamavuonna 1991. Karsikkolaiset asukasyhdistyksineen joutuivat vetoamaan kaupunkiin, ettei se lakkauttaisi kirjastoa. Vetoomuksen vastaanotti kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Karsikon koulun entinen rehtori, nykyinen eduskunnan varapuhemies Pekka Ravi. Vetoomuksessa todettiin, että kirjastosta on kehittynyt kaupunginosan kulttuurikeskus, josta on voinut saada kirjastoaineistojen lisäksi mm. tietoa kunnallisista päätöksistä. Kirjastoa ei lakkautettu. ”Lakkautuksen jälkeen tänne jäisi vain puhelinautomaatti kaupan seinään”, todettiin Karjalaisen lehtijutussa. Kaupunginosan palvelut ovat muutenkin huonontuneet jatkuvasti. 
     Vuonna 1998 Karsikon ja läheisen Niinivaaran kirjastoja esitettiin jälleen lopetettaviksi. Perusteluna oli kaupungin talouden sopeuttamisohjelma. Kirjastoja puolustettiin vetoamalla siihen, että lopettamiset iskisivät kovimmin koululaisiin ja lapsiperheisiin, ja lähikirjasto on kouluille tärkeä tiedonlähde. Kirjastoja ei lakkautettu. 
     Tuli vuosi 2010. ”Yhtä vääjäämättömästi kuin vuorovesi hyökyy ajallaan rantakiville, Joensuun kaupunkitalouden aallonpohjissa pulpahtaa pintaan vaatimus Karsikon kirjaston lakkauttamisesta.” Näin kirjoitti karsikkolainen kirjailija, varatuomari Jussi Kokkonen vetoomuksessaan Eikö meillä ole varaa Karsikon kirjastoon? ”Ikävintä lakkautusuhassa on se, että jälleen lyödään pienimpiä, lapsia ja eläkeläisiä, niitä jotka kaikkein huonoimmin pystyvät etujaan puolustamaan.” Kirjastoa ei lakkautettu, se todettiin tarpeelliseksi. 
     Tuli kevät 2011. Kaupungin hallinto alkoi valmistella taas kirjaston lopettamista. Pelin säännöt olivat jälleen epäreilusti muuttuneet, kuten asukkaat ovat todenneet. Kaupunki ilmoitti tarvitsevansa kirjaston tiloja koulukäyttöön kehitysvammaisten luokalle. Lakkautusuhka nousi lehtien ja radion uutisiin, ihmiset alkoivat kirjoittaa lehtiin mielipiteitään kirjaston puolesta. Todettiin mm. että vanhan puutalon sokkeloiset tilat eivät sovi erityiskoululle, säästöt kuluisivat tilojen saneeraamiseen, suunnitelmassa ei asiantuntijoiden mukaan ollut mitään järkeä. 
     Kamppailussa otettiin käyttöön aiempaa kovempiakin keinoja. Täkäläinen koulutoimenjohtaja yritti kieltää Karsikon koulun opettajia puolustamasta kirjaston säilyttämistä, varoituksen uhalla. Johtajan uhkailut ovat tätä kirjoitettaessa apulaisoikeusasiamiehen tutkittavina asian yleisen merkittävyyden vuoksi; perustuslaillisia oikeuksia yritettiin rajoittaa. Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Kansalaisia on usein totuttu kohtelemaan hallintoalamaisina vailla perusoikeuksia. 
     Karsikon asukkaat ottivat positiivisen asenteen kirjaston puolustamisessa. ”Karsikossa on ihana kirjasto – kiitos siitä päättäjille”, kirjoitti kirjailija ja opettaja Matti Kettunen kolumnissaan kaupunkilehti Heilissä. Perheet, opiskelijat, opettajat, kirjailijat, kunnallispoliitikot ja kirjallisuusjärjestöt ottivat vilkkaasti ja perustellusti kantaa lähikirjaston puolesta. Esitin päättäjille omankin mielipiteeni, Maakuntakirjailijoiden nimissä. 
     Kamppailu huipentui 13. kesäkuuta, päivää ennen lautakunnan kokousta, Miten kirjasto on vaikuttanut elämääni? –kirjailtaan. Paikalla oli niin poliitikkoja, asukkaita kuin kirjailijoitakin. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri kutsui paikalle kirjailijat Heikki Turusen, Leena Leskinen-Myllerin, Anna-Liisa Alangon, Kari Tahvanaisen ja Matti Kettusen, joka työskentelee Karsikon koulun opettajanakin. Lapsuudesta hyvinä vaikutteina nousevien kirjastokokemusten muistelun jälkeen alkoi ankara keskustelu kirjaston lopettamisesta. 
     Poliitikoilta penättiin rohkeutta puolustaa pientä lähikirjastoa byrokraattien asettamien talouskehysten ylikin. Muistutettiin lasten ja nuorten lukutaidon vaalimisen tärkeydestä ja edullisuudesta yhteiskunnallemme. Vaadittiin myös pysyviä ratkaisuja, että Karsikon ”talvisota” vihdoin loppuisi. Kirjailija Heikki Turunen kehotti laittamaan kirjastojen lakkauttajat vankilaan, mutta siitä tarkemmin toisaalla tässä Rovinssissa. 
     Julkisuus ja puolustajien aktiivisuus päättäjien suuntaan vaikuttivat. Niin kulttuuri- ja nuorisolautakunta kuin päätöksen itselleen alistanut kaupunginhallituskin hylkäsivät lakkautusesityksen. Säästöt oli yllätys yllätys löydettykin jostain muualta. Kansalaistoiminnalla oli saavutettu voitto. 
     Poliittinen keskustelu kansalaisten oikeuksista varmasti herätti päättäjiä myös pohtimaan demokratian perimmäisiä kysymyksiä entistä tarkemmin, näinä vaihtoehdottomuuden aikoina. Toivottavasti ratkaisu on lopultakin pysyvä. Kunnallispolitiikan ja –hallinnon toiminnan vääristymät ovat kumuttaneet pieniä ihmisiä, kansalaisia Karsikossa, liian kauan, ei ole auttanut vaikka virkamiehet ja päättäjätkin ovat vaihtuneet vuosien varrella.  
     Tässä on varmasti paljon opiksi otettavaa muihinkin kirjastokamppailuihin (joista olisi mielenkiintoista kuulla!). Tarvitaan pitkäjänteistä erilaisten toimijoiden yhteistyötä, jatkuvaa julkisuutta asialle, omia kehittämissuunnitelmia. Tarvitaan myös antaumuksellisesti asiaa ajavia ihmisiä. Tässä tapauksessa haluaisin kiittää suoraan Maakuntakirjailijoiden entistä johtokunnan jäsentä kirjailija Matti Kettusta, joka on asettanut itsensä likoon – niin pienten koululaisten kuin kaikkien karsikkolaisten puolesta. 

Joensuussa kesäpäivänseisauksen aikaan 2011

Kari Tahvanainen
Puheenjohtaja, Suomen Maakuntakirjailijat  

Enon kirjastossa - pyhällä maalla

Olin Aleksis Kiven päivänä vierailulla Enon kirjastossa. Haastattelin radioon kirjastonjohtaja Vesa Liminkaa. Keskustelimme haastattelussa myös kirjaston historiasta, jota esittelin sitten radiossa laajemminkin. Lähteenä minulla oli Ismo Björnin kirjoittama Enon historia 1860 – 1967.

Enon vaakuna on yhä Carelicumin auditorion seinällä Joensuussa. Historiaa kunnioitetaan. 

Kuva: Kari Tahvanainen

Enon pitäjä sijaitsee Joensuusta pohjoiseen Kontiolahden itäpuolella. Pitäjäksi se jäi kun kunta lopetettiin, tai kauniisti sanoen liitettiin Joensuuhun vuonna 2009. Eno on ikivanhaa asuinaluetta, sen alueelta on löydetty esihistoriallisia ja kivikautisia asuinpaikkoja. Aikakirjojen mukaan pysyvämpää asutusta on ollut ainakin vuodesta 1500 alkaen. Tuolloin asutusta oli Enonkylän, Kuusjärven, Luhtapohjan, Löytöjärven, Nesterinsaaren (nykyisen Enon kirkonkylän alue) ja Revonkylän kylissä.

Enon kunta on perustettu 1871, mutta kirjaston ensi askeleet juontavat juurensa jo vuoteen 1859, jolloin elettiin vielä Suur-Ilomantsin aikaa. Pitäjäapulainen Johan Gustafsson perusti ensimmäisen kirjaston 1859. Tämä parinkymmenen niteen kirjasto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Sittemmin ajat muuttuivat, sivistys lisääntyi ja suomenkielistä kirjallisuutta alkoi olla saatavilla, joten 1886 Enoon perustettiin opettajien aktiivisuudella pieni kirjasto, joka sijoitettiin kansakoululle.

”Kirjoja luettavaksi lainaamalla on tarkoitus synnyttää ja edistää lukuhalua ja yleistä sivistystä kunnassa. Tätä varten on hankittava sopivaa ja etukädessä helppotajuista kirjallisuutta kaikilta tieteiden ja taiteiden aloilta.” Näin ohjasti Enon kansankirjaston toimintaa sen ohjesääntö vuodelta 1890.

Kirjastosta sai lainata kerrallaan korkeintaan kolme kirjaa. Kirjojen lisäksi myös sanomalehdet alkoivat levitä suomalaisuusliikkeen myötä Enoonkin. 1901 Enon kirjasto sitten paloi. Uusi kirjasto rakennettiin kansakoululle, josta se siirtyi 1924 kunnantalon käräjähuoneistoon. 1930-luvulla hankittiin aiempaa enemmän uutta kirjallisuutta ja lainausluvutkin kasvoivat. Mainittakoon että ensimmäinen kirjastonhoitaja vuodesta 1922 lähtien oli opettaja Siiri Turunen.

Omia kirjastojaan ylläpitivät myös kansakoulunopettajat, työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja suojeluskunta. Suojeluskunnalla oli lukutupa Kaltimon pahvitehtaalla; siellä oli saatavilla myös päivä- ja kuvalehtiä sekä aikakauskirjoja.

Kantakirjaston lisäksi Enossa toimi piirikirjastoja, jotka palvelivat kyliensä asukkaita. Riutassa, Mustavaarassa, Novikassa, Kuismassa, Kyyrönvaarassa, Siikavaarassa, Löytöjärvellä, Revonkylässä ja Uimaharjussa oli omat piirikirjastot. Pääkirjastoa hoiti sodan aikaan kansanhuollon virkailija Jenni Lappalainen.

Sivukirjastoja perustettiin 1950-luvun lopulta lähtien Uimaharjuun, Luhtapohjaan, Revonkylään, Kuusijärvelle, Ukkolaan ja Haapalahteen.

Enon pääkirjasto sijaitsee nykyisin koulukeskuksessa kirkon lähettyvillä. Kirjastolla on takanaan melkoinen matka myös sijaintinsa osalta. Kunnantalo-vaiheen jälkeen se on ollut ainakin koulukeskuksen matalassa teknisten ja käsityöaineiden siipirakennuksessa sekä kunnanlääkärin entisessä talossa vesitornin lähellä.

Uusi hieno pääkirjasto nousi lopulta vuonna 2000 koulukeskuksen laitamille Alapappilantielle. Suunnittelijana tällä puukirjastolla on arkkitehtitoimisto Teppo Turkki. Rakennuksen kantavana rakenteena ovat kaarevat liimapuupalkit, jotka kohtaavat puoliympyrän muotoisen pohjan keskipisteessä. Katossa on kalanruotokuvioitua sormijatkettua mäntyä ja lattia on koivua. Kirjaston hyvä akustiikka perustuu rei’itettyyn koivuvaneriin. Kirjastolla on kokoa hulppeat 600 neliötä.

* * *

Enon pääkirjasto ja koulukeskus ovat olleet minulle tärkeitä paikkoja lapsuudessani. Olen käynyt kouluni näissä koulurakennuksissa ja lukuintoni on herännyt tässä kirjastossa, joka sijaitsi tuolloin siipirakennuksessa. Esitin Enon kirjaston kirjaillassa Aleksis Kiven päivänä seuraavan runoni, joka olkoon omistettu Enon kirjastolle ja koulukavereille.

Heitän hetken katseella penniä

meidän koulun kivijalkaan

kuulen hiekan rohinan ja metallin kalskeen

unetti

oli kevätpäivä

kaverit

lännestä aurinko

piilotin pihalle ison kiven juureen sen jousen

jonka heinikosta löysin

ja kadotin taas

tässä on tie

jota kuljemme tänään

kirjastoon meidän koulun pihalla

siinä jousen piilopaikalla

repussani kirjailijan kirjat

joista puhun tänään täällä

vieraana

pyhällä maalla

                           c Kari Tahvanainen

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 21.10.2013 

Huispaavat kääntäjät

Pääkirjoitus - Rovinssi-lehti, Suomen Maakuntakirjailijoiden äänenkannattaja 

Joensuussa Aleksis Kiven päivänä 2013

Huispaavat kääntäjät

Suomen Maakuntakirjailijoiden vuosi 2013 huipentuu Kääntäjäiltapäivään perjantaina 18.10. klo 15 Kirjailijatalolla Jyväskylässä. Tapahtuma jatkaa vuosittaista tilaisuussarjaamme, jossa kokoonnumme keskustelemaan yhteisistä asioista sisarjärjestöjemme kanssa. Viime vuonna tapasimme näytelmäkirjailijoita ja teatteriväkeä Teatteri-iltapäivässä.

    Yhdistyksemme tarkoituksenahan on toimia myös eri puolilla maata asuvien kääntäjien, aivan samoin kuin kirjailijoiden, kirjoittajien ja arvostelijoiden yhdyssiteenä tekemällä heidän työtään tunnetuksi. Kääntäjät ovat viime aikoina olleet esillä muun muassa työolosuhteiden heikennysten ja kääntäjän monipuolisen roolin merkeissä.

MTV Media ulkoisti viime vuonna käännöstoimintansa ja tällä on ollut ikäviä seurauksia suurelle määrälle av-kääntäjiä. Työt loppuivat monilta ja yleensäkin palkkataso laski ja työehdot huononivat. Kustannusyhtiöiden puolella taas kääntäjiä vaivaa yhä kovempi kiire – menestyskirjat halutaan käännettyinä markkinoille melkeinpä alta aikayksikön. Laatuun ei enää aina panosteta.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa syyskuussa oli teemana Jälki ja siellä puhuttiin myös kääntäjän jättämästä jäljestä. Onko kääntäjä neutraali sanoman siirtäjä kieleltä toiselle vai onko hän aktiivinen kielen muokkaaja ja uudistaja. J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjasarjan suomentaja Jaana Kapari-Jatta pohti tapahtumassa omaa rooliaan; onhan hän luonut suomen kieleen melkoisesti uutta sanastoa, aina huispaamisesta ja ankeuttajasta alkaen.

Kapari-Jatta totesi, että hänelle tärkeintä on säilyttää käännöksessä kirjailijan ajatus ja kirjan henki. Hän ei siinä mielessä haluaisi jättää kirjaan jälkeään, mutta koska käännöksen toimivuuden vuoksi kaikkea ei voi kääntää sanatarkasti, jää kääntäjästä tekstiin aina jotain, kuten uusia sanoja. – Halusin jättää nimiin mahdollisimman paljon kirjailijan ajatusta ja samaa oivaltamisen varaa, kuin niiden englanninkielisissä sanoissa on, Kapari-Jatta kiteytti. Viimeisintä Harry Potteria hän ei suostunut ottamaan suomennettavaksi, koska aikataulu asetettiin epärealistisen tiukaksi ja laatu olisi kärsinyt.  

Harry Pottereiden suomentajasta tuli myös pitkäksi aikaa superjulkkis Potter-fanien keskuudessa. Tätä roolia Kapari-Jatta tunnusti kavahtaneensa ja huokaisseensa helpotuksesta, kun se alkoi laantua. Olin puhumassa eräässä kirjallisuustapahtumassa Anttolassa hänen kanssaan muutama vuosi sitten, ja fanilauma tosiaan tuli varta vasten paikalle kuulemaan häntä ja hakemaan nimmareita. Joensuussa nimmareita ei innokkaille faneille jaeltu, koska hän ilmaantui paikalle neljän metrin korkuisena virtuaalihahmona – Skypen välityksellä.

Kääntäjien toimeentuloon, kääntäjän rooliin kielenhuoltajana ja uusintajana, laadukkaan työn tekijänä, kielen ja kulttuurin tulkkina on tärkeää kiinnittää huomiota. Kirja-arvioissakaan ei aina muisteta mainita teoksen kääntäjää.  Siksi olen iloinen että tänä vuonna pääsemme järjestämään kääntäjäiltapäivän.

Värikästä syksyä – käännöstenkin parissa

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

PS.

Harry Potterin sanastoa a la Jaana Kapari-Jatta:

Ankeuttaja (Dementor): Ankeuttaja on viittaan pukeutunut hahmo, joka on varsin pitkä ja liikkuu lipuen. Sen kasvot ovat yleensä hupun peitossa, mutta sen käsi näyttää siltä, kuin se olisi mädäntynyt vedessä.

Huispaus (Quidditch): Huispaus on noitien ja velhojen suosima urheilulaji, jota pelataan luudilla.

Harry Potter –sanakirja on osoitteessa www.viistokuja.net

Sommaren är kort

Kesän edustavin fillari 

Menopeli I 

Vapaudenpuiston syksyä Joensuussa 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Sommaren är kort

inte ett moln

så långt ögat kan nå

inte en droppe regn

på flera dar

med en glass i min mun

å i sandaler av plast

går jag i solen

och tänker på dig

ljusblåa dagar

seglar förbi

Sommaren är kort

de mesta regnar bort

men nu är den här

så ta för dig

solen skiner idag

hösten kommer snart

de går med vindens fart

så lyssna på mig

solen skiner

kanske bara idag

vattnet är varmt

och luften står still

jag sitter i skuggan

läser gårdagens blad

snart är det dags

för ett hopp i de blå

få bort sanden mellan tårna

å svalka min kropp

Sommaren är kort

de mesta regnar bort

men nu är den här

så ta för dig

solen skiner idag

hösten kommer snart

de går med vindens fart

så lyssna på mig

solen skiner

kanske bara idag

Tomas Ledin

Greenpeace - SOS

Mahatma Gandhin syntymäpäivänä 2013

Pelastakaa Arktis – vapauttakaa aktivistit!

Keskiviikkona 18. syyskuuta, kaksi Greenpeace Internationalin aktivistia, suomalainen Sini Saarela ja sveitsiläinen Marco Weber, otettiin kiinni Petšoranmerellä, Venäjän Arktiksella. He olivat osoittamassa mieltään arktista öljynporausta vastaan Gazpromin öljynporauslautta Prirazlomnajalla.

Seuraavana päivänä 19. syyskuuta Venäjän rannikkovartiosto nousi laittomasti Greenpeace Internationalin laivalle Artic Sunriselle, joka oli kansainvälisillä vesillä. Rannikkovartioston aseistetut miehet ovat pitäneet 30 aktivistiamme kiinniotettuina viisi päivää, kun laivaa hinattiin kohti Murmanskin satamaa.

Perille päästyään heidät vietiin kuulusteltavaksi, ja 26. syyskuuta pidetyssä oikeudenkäynnissä suurin osa aktivisteista tuomittiin mahdollisten merirosvousepäilyjen vuoksi tutkintavankeuteen kahden kuukauden ajaksi.

Vaadimme, että kaikki aktivistit vapautetaan välittömästi, rannikkovartiosto vetäytyy laivalta ja öljynporaussuunnitelmista Arktiksella luovutaan.

Lähetä kirje Venäjän suurlähetystöön ja vaadi aktivistien vapauttamista sekä loppua arktiselle öljynporaukselle.

http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/vapauta-aktivistimme/

Ääneen lukemisen taika yhdistää

Milloin viimeksi joku luki sinulle ääneen? Näin kysyi kirjailija Sirpa Kähkönen viime talvena kolumnissaan Savon Sanomissa. Hän kertoi kokemuksiaan Kansallisteatterin Lavaklubilla järjestetystä tarinakonsertista, jossa prosaistit lukivat teoksiaan. 

 Ihminen tarvitsee ääneen lukemista, Kähkönen jatkaa. Runoilijoilla on lukukiertueensa, joilla he tavoittavat suoraan yleisönsä. Puhuttu runous kurkottaa hetkessä muinaisuuteen saakka: loitsuihin, taikoihin, voimasanojen magiaan. Prosaistin lause ei aina luonnu ääneen luettavaksi, mutta on tilanteita joissa pitkäkin teksti taipuu mukavasti kuultavaksi.

 Kirjailijakin saa kokea jotain uutta lukiessaan tai kuunnellessaan omia teoksiaan. Prosaisti ei yleensä ole näyttelijä eikä ammattiesiintyjä, mutta hän on tekstin luoja. Sillä tavoin hän on lähellä muinaisilla leiritulilla istunutta heimon vanhinta, jonka tehtävä oli säilyttää ja kertoa eteenpäin yleisönsä aineeton perintö: keitä me olemme, miksi olemme täällä, ja mihin olemme matkalla, kuopiolainen kirjailija Sirpa Kähkönen tiivistää.

 Olin elokuun lopulla mukana tempauksessa, jossa luettiin yhtä kirjaa neljän tunnin ajan Joen yön aikaan Joensuun pääkirjastolla. Luimme Marcel Proustin Kadonnutta aikaa –sarjan ensimmäistä romaania, kukin vuorollaan puoli tuntia tai vartin verran. Lukemiskokemus oli innostava, samoin kuuntelukokemus, kun kollegat ja ystävät olivat lukemassa. Ukrin elävää äänikirjaa pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan kirjaston asiakkaita.

 Ääneen lukemisessa on taikaa. Se luo uuden ulottuvuuden tekstiin, runoon tai tarinaan. Ihmisääni tulkitsee tekstiä, soi korvissa, lumoaa kuulijansa. Siirrytään hetkeksi uuteen ulottuvuuteen, sanojen voimalla luotuun maailmaan.

 Kirjailija Timo Parvela ideoi ajatusta tarinakonserteista keväällä ilmestyneessä Miten minusta tuli kirjailija –teoksessa. Parvela kertoo keskieurooppalaisista tarinakonserteista. Suomessa ne ovat valitettavasti vielä varsin tuntemattomia, vaikka niin Parvelan kuin Sirpa Kähkösenkin kokemukset kertovat jo sellaisia olevan.

 Miksei täällä Pohjois-Karjalassakin otettaisi ideasta kiinni? Tarinakonsertti, lukuteatteri, monikielinen konsertti – toteutusmuodoissa on mistä valita. Kokoontuisimme ja hiljentyisimme kirjallisuuden taikapiiriin tälläkin tavalla, jakaen yhteistä kokemusta. Sellaisesta konsertista olisin valmis vaikka maksamaan pääsylipun tai ostamaan käsiohjelman. Joensuun kirjallisuustapahtumaankin tällainen sopisi vallan mainiosti – tarinakonsertti-ilta Pakkahuoneella.

 Kokeillaanpa, hyvät radionkuuntelijat, miltä kuulostaisi tarinakonsertti. Tässä konsertissa luetaan humoristi Simo Hämäläisen teoksia. Aloitetaan hänen novellillaan Ikuisuuden ostaja, samannimisestä kokoelmasta muutaman vuoden takaa. Sen jälkeen voitaisiin edetä vaikka Kätkäläisen kommellusten pariin. - Mutta tähän hiukan alkua, pistäkää silmät kiinni ellette ole auton ratissa, ja kuunnelkaa kaikessa rauhassa.

***

Simo Hämäläinen: Ikuisuuden ostaja

Lukijana Kari Tahvanainen

Vain harva tiesi, mitä muuta Goran Wilhelmsen Lundstroem oli kuin harmaantunut miehenkäppänä, jonka roteva nuorukainen ja tiukkahuulinen sairaanhoitaja auttoivat kahdesti kuukaudessa bostonilaiselle yksityisklinikalle.

Lundstroem omisti sijoitusrahaston, joka omisti toisia sijoitusrahastoja. Ne taas omistivat kukin siivun sieltä ja nurkan täältä ja siirtelivät miljardeja dollareita, euroja ja jenejä sinne, missä ne kulloinkin lisääntyivät joutuisimmin. Satapäinen korkeasti koulutettujen ja hyvin palkattujen avustajien kaarti paimensi sijoituksia väljin valtuuksin, kukin ahnaasti omaksi edukseen koska jokainen onnistuminen tuotti rahakkaat bonukset.

Oli rakentunut jättimäinen automaatti, joka loi rahasta uutta rahaa. Sienirihmasto, joka tunkeutui kaikkialle, imi elinvoiman ja jätti jäännökset lahoamaan.

Lundstroem ei sen toimintaan enää puuttunut. Se piti kyllä huolen itsestään ja kasvatti hänen varallisuuttaan.

Lundstroemia kiinnosti enää vain ikuisuus.

Goran Wilhelmsen oli hädin tuskin täyttänyt kuusikymmentäkuusi, kun kuolema kouraisi ensimmäisen kerran. Pörssit olivat silloin rauhattomuuden tilassa ympäri maailmaa, turbulenssi riehui kuin pyörremyrsky ja kurssit sukelsivat arvaamattomasti milloin milläkin aikavyöhykkeellä. Lundstroem valvoi täyden viikon ankaran paineen puristuksessa ja pelasi vaistojensa varassa pelastaakseen sen mitä pystyi. Silloin hän oli vielä voimissaan, röyhkeän rohkea ja itsevarma, ja kun näyttöpäätteiden käyrät viimein rauhoittuivat, ympärillä hurrattiin.

Sitten leimahti musertava kipu ja kaikki katosi.

Lundstroem havahtui sairaalan vuoteessa. Rintaan koski, hengitys oli vaivalloista. Sydäninfarkti, sanoi hoitaja, joka seurasi potilaan heräämistä. Onneksi elvytys oli alkanut heti ja liuotushoito onnistui oikein hyvin. Nyt pitäisi vain levätä ja ajatella pelkästään positiivisesti.

Paisuvan kukkapaljouden keskellä Lundstroem koetti muistaa, missä oli ollut. Ei käytävää, jonka päässä hehkui valo. Ei ruumiista irtautumista, ei aineetonta leijailua. Oli vain ei mitään. Kammottavan tyhjää.

Lundstroem sai paniikkikohtauksen, joka oli viedä häneltä hengen uudemman kerran. Monitorit hälyttivät hoitajan, hoitaja hälytti lääkärit. Myöhemmin poikkesi psykologi selittämässä, että kuolemanpelko oli aivan normaalia ja hyväksyttävää eikä sitä tarvinnut mitenkään hävetä, mutta tottahan meidän aikamme on rajallinen ja kuolema kuuluu luonnollisena osana ihmisen elämään. Siihen meidän kaikkien on alistuttava.

Goran Wilhelmsen Lundstroem sanoi, että sehän nähdään, ja käski soittamaan paikalle sihteerinsä. Tämä sai tehtäväksi hankkia uuden ja terveen ja vahvan sydämen ja järjestää asennuksen. Hoitaja koetti selittää, että sydänsiirteistä oli pulaa ja sairaalan jonossa odotti silläkin hetkellä kymmeniä kiireellisempiä tapauksia, nuoria ihmisiä, pienten lasten äitejä ja isiä. Herra Lundstroem selviytyy kyllä, kunhan noudattaa ohjeita. Ikäisekseen hyväkuntoinen mies.

Lundstroem tuhahti ja käski sihteerinsä pitää kiirettä.

Siirtoleikkausta yksityisklinikan luksushuoneessa odotelleessaan Lundstroemilla oli aikaa kehittää sietämätön pakkoaajatus Goran Wilhelmsen Lundstroemin ikioman olemassaolon armottomasta loppumisesta. Se vainosi yötä päivää kuin itsepäisin kipu, jyskytti ja kaihersi, latisti värit ja ilon ja sai koko jäljellä olevan elämän tuntumaan merkityksettömältä.

Mitä hyötyä hänelläkään oli miljardeistaan? Ostaisiko saaren Karibialta? Maailman upeimman huvijahdin? Maailman kauneimman naisen? Maailman viisaimman norsun? Ravihevosia? Jalkapallojoukkueita? Yhtä turhia kaikki, kun aika kuitenkin loppuu kohta. Muutama vuosi enää. Sitten ei mitään.

Lundstroemin olisi tietenkin pitänyt pyytää apua pätevältä psykiatrilta. Hän kumminkin otti heti kotiuduttuaan yhteyttä BPI:hin, maailman suurimpaan etsivätoimistoon, ja pyysi lähettämään puheilleen jonkun, jolla olisi valtuudet neuvotella millaisesta toimeksiannosta tahansa.

***

… Simo Hämäläisen tarina Ikuisuuden ostaja jatkuu tästä jonnekin vielä hyvän tovin verran. Mihinkähän päädytäänkään? Voiko ikuisuuden ostaa?

Tarinakonsertissa voisimme kuulla tällaistakin, kaikessa rauhassa nauttien ääneen lukemisesta, kirjallisuuden taikapiiristä.

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.9.2013

Sinisiä ajatuksia

Kuva: Kari Tahvanainen

Marcel Proustin lukeminen ei ole aivan helppoa, ei ääneenkään. Suuren modernistin teksti on polveilevaa, värikästä, tarkkaa, ja lauseissa tulee odottamattomia käänteitä. On siinä ollut suomentajilla melkoinen urakka saada koko kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä –sarja ulottuvillemme.  

Luimme Proustia melkein sata sivua tuon kirjasarjan ensimmäisestä romaanista Swannin tie: Combray Joen yössä 30.8. Joensuun pääkirjastolla. Ukrin elävä äänikirja –tempauksessa oli mukana kuusi lukijaa, lukuaikaa lukulampun alla kertyi melkein neljä tuntia. Jokunen kirjaston asiakas aina pysähtyi, istuutui kuuntelemaan tuokioksi pariksi. Joku taisi lukea siinä kuunnellessaan omiakin kirjojaan. Kirjaston alakerrassa oli menossa perinteinen kirjojen poistomyynti – hymyileviä kirjakassien kantajia seikkaili käytävillä pitkin illansuuta.

Edellinen lukumaraton, johon olen osallistunut, oli Joensuun torilla. Siitä kesästä on aikaa toistakymmentä vuotta. Joensuun Venäjän Ystävät ja Ukri järjestivät tempauksen, jossa luettiin muistaakseni Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa vuorokauden ajan. Kuulemma aamuyöllä oli ollut hauskimmat hetket, kun porukkaa oli tullut kapakoista teelle ja lukemaan pätkän kuolematonta klassikkoa.

Ääneen lukemisessa on ideaa. Se luo uuden ulottuvuuden niin proosaan kuin lyriikkaankin. Ihmisääni tulkitsee tekstiä, soi korvissa, parhaimmillaan se lumoaa kuulijansa. Siirrytään toiseen maailmaan. Ilmankos lapsille luetaan mielellään, mennään yhdessä satumaailmaan. Ukrin elävässä äänikirjassakin oli havaittavissa monen lukijan kohdalla, että kyllä siellä kotona luetaan ahkerasti ääneen.

Timo Parvela ideoi ajatusta tarinakonserteista keväällä ilmestyneessä Miten minusta tuli kirjailija –teoksessa, jossa lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat siitä, miten heistä tuli kirjailijoita. Keski-Euroopassa tarinakonsertit, lukutilaisuudet, ovat hänen kokemustensa mukaan arkipäivää. Suomessa ne ovat vielä lähes tuntemattomia. Muutama konsertti on silti täälläkin jo järjestetty, ja Parvela on innostunut: ”Ensimmäiset konsertit on pidetty ja palaute on ollut kannustava ja… 43 vuoden tauon jälkeen olen saanut taas korvauksen ääneen lukemisesta. Minusta on tullut lukija.”

Miksei ideaa kokeiltaisi täällä Pohjois-Karjalassakin? Hiljentyisimme kirjallisuuden ääreen tälläkin tavoin, me aikuisetkin. Sellaisesta konsertista olisin valmis maksamaan pienen pääsymaksunkin tai ostamaan käsiohjelman. Joensuun kirjallisuustapahtumaankin tarinakonsertti soveltuisi vallan mainiosti. Tarinakonsertti-ilta Pakkahuoneella.

Tai voisihan se olla myös lukuteatteri, jossa joukko lukijoita tulkitsee tarinaa sen roolihenkilöiden kautta. Tai monikielinen konsertti – alkuteos ja suomennos olisi luettavana limittäin.


Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

 Kolumni Karjalan Heilissä 8.9.2013