Juurevia suhteita cityssä

On aina hyvä, kun löytyy joku pelastamaan pulasta. Harvemmin vain tulee miettineeksi, kuinka tärkeä arjen palvelusuhdeverkosto meille itse kullekin on.

 Sanotaan että kaupungissa palvelusuhdeverkostosta onkin tullut usein tärkeämpi kuin naapuristosuhteista. Siinä lienee enemmän pysyvyyttä kuin vaihtuvissa naapureissa. Palvelut ovat arjen kiinnityskohtia omaan urbaaniin asuinyhteisöön, merkityksellisiä tuttavuuksia.

 Harvemmin tulee myös miettineeksi, kuinka pitkäaikaisia suhteita palveluista muodostuu elämäämme. Kerron muutamasta. Tekisi mieli kiittää näitä pienyrittäjiä – harvoin he kiitosta saavat.

 Hammaslääkäri Sirkka Patrikainen Metsätalon hammaslääkäriasemalla pääsi paikkaamaan hampaitani 80-luvun alkupuolella. Armeijan energiajuomat olivat hiukan hajottaneet hammaskalustoa. Patrikaisesta tuli oma hammaslääkärini. Hammaskalustoa on huollettu vuosittain ja tuntuupa hammaslääkäri usein muistavan, missä vaiheessa mikin korjaamisen tarve syntyi.

 Fillarilla on kaaduttu, saatu turpiin Joensuun yössä, paikkoja on irtoillut. Kerran torkahdin Ilosaarirockin jälkeisenä aamuna hammaslääkärin tuoliin. Kerran etuhammas katkesi - ja yllätys, pääsin vastaanotolle jo samana päivänä. Patrikainen kaivoi laatikosta tilapäisen hampaan. Kelpasi taas hymyillä ja odottaa hampaan korjaamista. Odotushuoneessa törmää silloin tällöin vanhoihin tuttuihin, kuten kansanedustaja, eduskunnan varapuhemies Pekka Raviin, jonka kanssa olimme kaupungin nuorisolautakunnassa 80-luvulla pitkät tovit. Vaihdetaan leppoisasti kuulumiset.

 Olen intohimoinen pyöräilijä ja fillarit kaipaavat usein huoltoa. Tutuiksi ovat tulleet niin Pesosen legendaarinen pyöräpaja kuin Sarolan pyöräkorjaamokin Niinivaaralla. Parikymmentä viime vuotta olen ollut Väisäsen Sporttipajan vakiasiakas – nykyinen Sportman Torikadulla. Aina kun fillarini kaipaavat huoltoa, suunnistan tuttuun paikkaan ja tiedän että homma hoituu, ystävällisesti ja ammattitaidolla. Fillari vain katoaa kellariin ja seuraavana päivänä tuodaan sieltä entistäkin ehompana.

 Minusta tuli autoilija vasta keski-ikäisenä, vuosituhannen vaihteessa. Auto-opiston Marko Käyhkö kylläkin väitti että olenhan minä autoillut pimeästi iät ajat. Kyllä, tartuin traktorin rattiin joskus kymmenvuotiaana maatilallamme, Massey Fergusonin. Samathan ne on hallintavälineet autossakin.

 Auton kautta on muodostunut hyvä palvelusuhde pieneen korjaamoon Raatekankaalla. Autokorjaamo Pauli Niemi on hoidellut vanhaa autoani vuodesta toiseen; katsastusmiehetkin ovat olleet tyytyväisiä. Viimeksi käydessäni muistelimme äskettäin edesmennyttä yhteistä tuttuamme toimittaja Markku Liikamaata – kaksi Lapin miestä, Niemi ja Liikamaa.

 Jos soitan tien päältä ja kerron epäilemästäni viasta, varaosa saattaa jo odottaa korjaamolla kun menen sinne. Pauli ja pojat tuntevat autoni paremmin kuin minä koskaan. Olen pitänyt tapana olla mukana huolloissa ja korjauksissa, katsomassa, oppimassa uutta autostani. Ne ovat mielenkiintoisia tuokioita, ja autot ovat mielenkiintoisia vehkeitä.

 Näiden kolmen tärkeän palvelusuhteen lisäksi mieleen alkaa tulla yhä uusia. Palvelujen maantieteen henkilökohtainen kartta on monipuolinen ja juureva. Pitääpä mainita vielä pari. Asiallinen isännöitsijä, asiakassuhdetta parikymmentä vuotta, jolle voi valittaa vaikka naapurin elämöinnistä tai laskutuksista. Taitava parturi, asiakassuhdetta kolmisenkymmentä vuotta, joka taikoo pikku hiljaa harveneviin hiuksiin yhä paremman leikkauksen. Ja Wanha Jokela, jota ei kohta enää ole.

 Mihin joutuisimmekaan ilman näitä pien- ja keskisuuria yrittäjiä, juurevaa yrittäjäkulttuuria, jota onneksemme on Joensuun kantakaupungissammekin, tässä pikku cityssä. He tekevät elämästämme laadukkaan.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja 

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni Karjalan Heilissä 15.7.2012

Eino Leinon päivänä

Hyvää Eino Leinon päivää. Tämä hirven muodon ja hengen saanut vanha puunrunko sopii mainiosti Leinon runomaailmaan. Kuvasin hirven Kaatamon tiellä Liperissä 6.7.2012. 

Kuvan copyright: Kari Tahvanainen

Tilaa? - Ah, joo! - kolumni vuodelta 2006

Sattuipa käsiin vanha kolumni, jonka kirjoitin Karjalan Heiliin 4.6.2006. 

Nyt kuuden vuoden jälkeen voi todeta, että asiat ovat jo hiukan toisin.

Joensuun Popmuusikoilla on Kerubi Karjalantalolla ja toimitilat yhdessä monen monen kulttuuritoimijan kanssa vyöhyketalossa Rantakadulla.  

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on mukana Tuupovaaran Taidetalon kirjailijaresidenssin perustamisessa ja ylläpidossa. 

Ukrilla on toimitilat Arttelissa, vanhassa taidetalossa. 

Asioita ovat vieneet eteenpäin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu ja Joensuun kaupunki. 

Vuoden 2006 aikoihin Kerubin kohtalo näytti ratkeamattomalta nyhjäämiseltä kaupungin kanssa. Kirjailijoiden työtila-aloitteille lähinnä hymähdeltiin taidetoimikuntaa myöten. 

***

”Tule talkoisiin keväällä. Rakennetaan Joensuuhun elävän nuorisokulttuurin pesäpaikka, ellei peräti sudenpesä.”

    ”Kaupungin taholta alkoi ilmetä yhä tiukempaa vastarintaa koko nuorisotaloasiaa kohtaan. Tietenkin tämä johtui siitä, että koko ongelmaa ei todellisuudessa haluttu ratkaista. Olihan asiaa vatvottu kaupungin elimissä n. 5 vuotta ilman mitään näkyvää tulosta.”

Näin Joensuun elävän musiikin yhdistys Jelmun Pakanan huuto –lehdessä 1980-luvun alussa tilakysymyksistä.

Tila-asiat ovat taas pöydällä kun Joensuun Popmuusikot tarjoutui ostamaan kulttuurikäyttöön Kortteli 31:n puurakennukset Ahjoineen sekä Pakkahuoneen matkustajasatamasta. Kaupungin päättäjät elävät etsikkoaikaa.

Luovan toiminnan edellytykset Joensuussa eivät kai koskaan ole olleet oikein kohdallaan. 1979 tilakysymykset kulminoituivat tuohon Kalevankadun nuorisotalon valtaukseen. Siitä tulikin yksi kahdeksasta nuorisotalosta - jotka nyt lähes kaikki on lopetettu. Jelmu kehitteli innolla poikkitaiteellista toimintaa aina nukketeatteria myöten.

1990-luvun alussa räjähti jälleen, kun tiloja kulttuurille ei alkanut järjestyä. Kulttuuribunkkeriliike valtasi vanhan funkkistalon Suvantosillan alta taiteen monitoimitilaksi. Hanke hautautui sittemmin kaupungintalon sokkeloihin. Idea sentään tavallaan säilyi kun Popparit ostivat 1998 esiintymisareenaksi rockklubi Kerubin. Kerubista onkin tullut legenda, joka odottaa edelleen uutta toimitilaa.

Eri taiteenalojen vaatimattomat työtilat ovat olleet murusina kaupungilla. Yhteistä kunnon tilakokonaisuutta ei ole syntynyt. Suurin saavutus on ollut poikkitaiteellinen Ahjo. Ahjolaisista Ukri 50 vee ja Joensuun Taiteilijaseura 60 vee ovat jo todellisia taiteen konkareita.

Taidekeskus Ahjo on tärkeä esiintymisfoorumi Ukrillekin. Me ukrilaiset toivoisimme kyllä lisäksi, että juhlavuotemme kunniaksi saisimme työhuoneita kirjailijoille ja muille sanataiteen tekijöille.

Ukrissa muistellaan kuinka Matti Kettunen kirjoitti esikoisteoksensa vaatekomerossa. Karua arkea on että kirjailijoilla on usein vain kirjoituspiste kotonaan. Mitä jos kaupunginjohtajakin kokeeksi tekisi työtään kotinsa vaatehuoneessa?

Popparit ovat päässeet taiteenalallaan vaikeuksien kautta voittoon. Olin Popparien hallituksessa kun Ilosaarirock 1991 siirrettiin Ilosaaresta Laulurinteelle ja tappelimme suuren velkataakan alla. Niiden aikojen ansiota on, että tänään meillä kaikilla olisi mahdollisuus saada tilaa kulttuurille.

Kulttuuribunkkerin henki elää tässä Popparien hankkeessa. Toivottavasti päättäjillä riittää tahtoa. Samalla olisi mahdollisuus pelastaa puutaloperintöä kulttuurikäyttöön, tehdä vuosikymmenten kulttuuriteko.

”Taidemuseolta ja Kerubista alkava kulttuurin virta vie jalkoja Taitokorttelin halki kohti matkustajasatamaa jossa Ahjo loistaa kutsuvana. Puutalot huokailevat helpotuksesta. Kirjailija katselee työhuoneensa ikkunasta ja päättää kirjoittaa Vatasen potsin uusista seikkailuista.”

Kari Tahvanainen

Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin puheenjohtaja

kirjailija

Kahden Karjalan runoutta ruodittiin Tuupovaarassa

Kahden Karjalan runous 2012 – Lukijat rajalla

Tuupovaaran taidetalo 9.6.

Avaussanat

Kirjailija, YTM Kari Tahvanainen

Tervetuloa Kahden Karjalan runous -tapahtumaan – kuulemaan ja keskustelemaan kirjallisuuden kuulumisista rajaseuduilla. Tapahtumamme järjestetään nyt jo yhdeksättä kertaa, ja tällä kertaa teemana on Lukijat rajalla.

      Kirjallisuustapahtumamme valmisteluista vastaa monipuolinen työryhmä. Työryhmässämme ja valmisteluissa ovat tänä vuonna mukana Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri, Maaseudun Sivistysliitto, OK-opintokeskus, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos ja suomen kielen ja kulttuurintutkimuksen oppiaineryhmä, Joensuun kaupunki sekä Tuupovaara-seura.

 Vuonna 2004 järjestettiin ensimmäinen Kahden Karjalan runous –seminaari Joensuussa. Teemana oli tuolloin Karjalan kuvia. Tapahtumamme tavoitteena on edistää kulttuuriin, kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyvää kanssakäymistä rajoilla ja raja-alueilla, niin suomeksi, karjalaksi kuin venäjäksikin. Myös nuorten suomeksi kirjoittavien kirjoittajakoulutusta valtakunnan rajan molemmilla puolilla haluamme edistää.

 Kahden Karjalan runous –tapahtuma on kiertänyt vuorovuosin Suomen ja Venäjän puolella: Joensuussa, Petroskoissa, Ilomantsissa, Sortavalassa – ja tänään olemme täällä Tuupovaarassa.

 Muistelen lämmöllä viime kevään matkaamme Sortavalaan. Oli lämmin ja sateinen lauantai, kun matkustimme bussilla Joensuusta Sortavalaan. Tapahtumamme pidettiin Sortavalan keskuskirjastossa. Teemana oli Historia ja myytit. Puhuttiin Sortavalan historiasta ja identiteetistä, Sortavalan ja Joensuun suhteista, rajaseudun moniäänisyydestä, monikulttuurisuuden rikkaudesta, Sortavalan vilkkaasta runoelämästä.  -  Runous heräsi eloon illanvietossa, tanssiesitysten saattelemana. Huomattiin taas, että rajat voidaan ylittää, runouden kieli yhdistää meitä. Kiitokset vielä kerran teille, Sortavalan kirjasto- ja kulttuuri-ihmiset!

 Lämminhenkisen tapahtuman jälkeen lähdimme illansuussa takaisin kohti Joensuuta. Laskeva aurinko paistoi sadepilvien välistä, usva verhosi metsiä ja peltoja. Kotimatkalla noissa kauniissa maisemissa meille syntyi nopeasti idea vuoden 2012 Kahden Karjalan runous –tapahtumasta. Paikka: Tuupovaaran Taidetalo. Teema: Lukijat rajalla. – Kirjailija, lausuntataiteilija, tohtori Anna-Liisa Alanko taisi olla jälleen hyvän idean äitinä.

 Haluaisinkin tässä vaiheessa esitellä teille, hyvät kuulijat, Kahden Karjalan runous –tapahtuman äidit, sen alkuperäisen idean keksijät – heidän ideansa on kantanut nyt jo yhdeksän vuotta. Anna-Liisa Alanko, monipuolinen tieteen, taiteen ja kasvatuksen ammattilainen. Lea Lihavainen, Opintotoiminnan keskusliiton eli OK-opintokeskuksen Itä-Suomen koulutussuunnittelija, kulttuuri- ja sivistystoiminnan kehittämisen ammattilainen, joka tunnetaan hyvin myös Venäjän Karjalassa

 Kohdistamme tänään ajatukset lukijaan rajaseuduilla ja muuttuvassa maailmassa. Täällä Pohjois-Karjalassa kirjallisuus lukijan näkökulmasta on viime aikoina ollut esillä myös Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jonka teemana viime vuonna oli lukija. Sikäli voisi sanoa, että tänään lukija on toisessa käsittelyssä.

 Päivämme juontajana toimii erikoistutkija Tuulikki Kurki Itä-Suomen yliopistosta.

 Tervetuloa tapahtumaamme! 

Tuupovaaran taidetalo toivotti vieraat tervetulleiksi. 

Kahvitauolla mm. (vas.) kriitikko, poliisineuvos Mikko Varis, professori Risto Turunen, professori Pertti Rannikko ja kirjailija Matti Rönkä. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Popparit rakennusmiehiksi laulurinteelle

Joensuun laulurinteen historia ja tulevaisuuden unelmat tulivat hyvin esille Karjalaisen artikkelissa 1.6. Vanhat joensuulaiset aina muistelevat aikaa, kun Pyhäselän rantaviiva 1960-luvulle asti oli lähellä Tiedepuiston parkkitaloa.

 Viime kesänä kuulin Ilosaarirockissa yhden entisen nuoren muistelevan, kuinka Stigan jalaksiin tarttui jätesäkin muovia laulurinteen kukkuloilla lasketellessa. Laulurinnehän on rakennettu täyttömaalle. Joensuulaista kaupunkilegendaa taas on tarina, jonka mukaan laulurinne luisuu Pyhäselkään, jos takanurmella on liian paljon porukkaa ja tulee rankkasade.

 Laulurinteen varustus on puhuttanut alusta asti. Olin Joensuun Popmuusikoiden hallituksessa ja järjestämässä 20-vuotisjuhla-Ilosaarirockia 1991; olimme ensimmäistä kertaa laulurinteellä. Sähköä ja muuta kunnallistekniikkaa ei juurikaan ollut. Taisi siinä lennellä ilmassa monta vitsiä Väinämöisten kanteleensoitosta.

 Kaikki jouduttiin improvisoimaan, ja ostamaan kaupungin sähkömies Muikku virittämään lisäsähköä festarille. Kaupunki laskutti kovalla kädellä kaikista palveluista. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja rokki raikuu laulurinteellä siitä lähtien. Nykyäänhän Ilosaarirockista on tullut kaupungin imagopalikka.

 Laululavan takaiset huoltorakennukset eivät ole vielä parinkymmenen vuodenkaan jälkeen tulleet juuri sen kummemmiksi. Huonoja ovat, työmaakoppeja. Jo laulurinteen yleisilme ja imagokin vaatisivat tyylikkäät ja toimivat huoltorakennukset alueelle.

 Kulttuurijohtaja Janna Puumalainen toteaa Karjalaisen jutussa, että uusille huoltorakennuksille pitäisi olla pitempiaikainen, pysyvämpi ja suurempi tarve. Mikä on esimerkiksi Ilosaarirockia ja urheiluväen suunnitelmia suurempi ja pysyvämpi tarve? Kaupungin aikaansaamattomuus ei enää edes ihmetytä.

 Ehdotan ratkaisuksi, että kaupunki antaa huoltorakennusten rakentamisen Joensuun Popmuusikoille. Popparit vastaavat rakennusprojektista, tilan käytöstä ja vuokrauksesta. Kaupunki tukee voimakkaasti perustamis- ja peruskuluissa. Mikä loistava paikka laulurinteen huipulla olevassa lasipalatsissa olisikaan seminaareille, tapahtumille, ideariihille – ympäri vuoden. Siellä voisi syntyä uusia unelmia, yhtä suuria kuin unelma Ilosaarirockista 1970-luvun alussa.

Toinen toimia vaativa epäkohta laulurinteellä on mielestäni metsikkö pääportin ja parkkitalon vieressä. Siitä muodostuu joka Ilosaarirockin aikaan ”viidakko”, joka aiheuttaa häiriöitä, luo pohjaa rikoksille, ja on surullista katseltavaa ohi kulkevalle festariväelle. Siellä ne lapsetkin hoippuvat humalassa, välillä sammuen. Olisiko parasta kaataa metsikkö ja tehdä alueesta kumpuileva nurmikenttä?

Kari Tahvanainen

Kirjailija, Ilosaarirockin veteraani

Joensuu

Karjalainen 4.6.2012 

Keväthetki Pohjois-Karjalassa

Keväthetki Joensuun Vapaudenpuistossa 1.6.2012. 

Onnea kaikille valmistuneille. 

c. Kari Tahvanainen

Rajapapin koettelemuksista

Veikko Huotarinen
Olona, rajapapin rakastettu
Hai 2012, 165 s. 


Rakkaustarinat ovat kirjallisuuden ehtymätön lähde. Veikko Huotarisen uudessa romaanissa ollaan rakkauden huumassa Suomen ja Venäjän rajaseudulla. 


Nurmeslainen kirjailija Veikko Huotarinen on julkaissut 2000-luvulla niin runoja, tarinakokoelmia kuin romaanejakin. Niillä kaikilla on yhdistävänä tekijänä se, että ne kuvaavat usein nykyelämää rajan pinnassa ja rajan ihmisten juuria. Huotarisen sukujuuret ovat Vienan Karjalassa, ja sen kulttuurista ja maasta hän ammentaa värikkäät tarinansa. Olona on Huotarisen seitsemäs proosateos.  


Luterilainen rajaseutupappi Matti Heikkinen saa 1990-luvun alussa kuulla, että hänen virkansa lopetetaan. Tilalle tarjotaan apupapin hommia kirkonkylässä. Rajapapin seurakuntaa ovat syrjäisimmät ja unohdetuimmat ihmiset rajan pinnassa eikä hän haluaisi jättää heitä. Heikkinen ottaa aikalisän ja lähtee tuumailemaan vaikeaa tilannetta Jyskyjärven runokylään Vienaan.


Jyskyjärvellä pastori majoittuu iäkkään Marin ja tämän lääkärityttären Olonan kotiin, vanhaan hirsitaloon. Majapaikasta muodostuu hänelle hetkeksi rauhan satama, josta käsin käydään milloin kalassa, milloin marjastamassa, ja iltaisin saunotaan rantasaunassa. Opettajaksi itsensä ensiksi esittelevä pappismies pääsee syvälle talon ja kylän elämään. Hän rakastuu nuoreen Olonaan; ”suistuin sijoiltani”, kuten hän toteaa kirjan avaavassa runossa. Eronnut keski-ikäinen mies on valinnan edessä monessakin suhteessa. Hän käy kamppailua myös uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. 


Kertomus on elämänmakuinen kaikkine ristiriitoineen, joita ihminen kohtaa rakastuessaan, onhan hän myös lihaa ja verta, olkoon pappi tai kuka tahansa. Himot hyrräävät. Matti Heikkinen näkee riettaita seksiunia peuhaamisesta rakastettunsa kanssa. Pidättäytymisellä on hintansa ja unimaailma kuvittaa sen mitä ei muuten ehkä rohkenisi suoraan ajatella. Teoksen unikuvat kuten myös muutama eroottinen runo kuvaavat miehen toiveita. Pappina Heikkinen vaikuttaa vapaamieliseltä ja tekopyhyyttä kaihtavalta, mutta kohdatessaan Vienassa puhtaan ja romanttisen rakkauden hän päättää odottaa hetkeä, jolloin saisi rakkaansa häävuoteeseen. 


Rajaseutupastori on Jyskyjärvellä tärkeällä matkalla oman elämänsä suhteen. Syyskesästä on yllättäen tullut elämän taitekohta, käännekohta josta on lähdettävä johonkin suuntaan, vanha meno ei voi jatkua. Elämä odottaa ratkaisua, kuten elämänkulkuteorioissa sanotaan. Mennäkö apupapiksi vai valitako toinen elämä, kenties Olonan kanssa ja vienalaisia auttaen?  


Veikko Huotarisen teoksissa kuvataan lämmöllä ja näkemyksellä Vienan Karjalaa, sen kulttuuria, historiaa ja ihmisiä. Hän käyttää dialogissaan soljuvaa vienan kieltä, joka on kyllä ymmärrettävää meille tavan suomalaisillekin. Jyskyjärven runokylä riippusiltoineen, järvineen ja metsineen tulee Olona, rajapapin rakastettu –romaanissa värikkäästi kuvatuksi. Elämä on luonnonläheistä ja vaatimatonta, ei rahaan ja omaisuuteen perustuvaa. Eletään osin omavaraistaloudessa. Uskomuksia kuvaa hyvin Mari-vanhuksen Nurmi-Tuomaan odottelu; Tuomas korjaa aikanaan poisnukkuneet lohdullisesti luonnon helmaan. 


Veikko Huotarinen on aiemmin julkaissut teoksensa Ilias-kustantamon kautta. Hai-kustantamon talliin siirtyminen näkyy kirjan ulkoasun hienoisena muuttumisena. Uutukainen on kooltaan aiempia kapeampi ja paremmin taskuun sopiva 165-sivuinen lukupaketti. Kansikuvataide oli Iliaksenkin kustantamissa teoksissa ajateltua ja toimivaa, ja samaa linjaa jatkaa uuden teoksen kesäillan kuva rantakaislikossa kulkevasta alastomasta naishahmosta. 

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 7.5.2012