Totta kai

Riikka Pulkkinen

Totta

Otava 2010, 333 s.

Mikä on loppujenlopuksi totta? Ainakin kuolema on totta, ja ehkä rakkaus. Näitä kysymyksiä pohtii viime syksynä ilmestyneessä romaanissaan nuori kirjailija Riikka Pulkkinen. Kirjana kämmenellä on tänään Pulkkisen toinen romaani Totta.

Nykyaika. On kevät. Tapahtuu Helsingissä. Ahlqvistin perheen Elsa-mummo, kuuluisa psykologi, on kuolemassa syöpään.  Hänen kuvataiteilijamiehensä Martti setvii mielessään yhteisen ajan käydessä vähiin menneisyyden taakkaa, rakkauttaan vaimoonsa ja toiseen naiseen, joka katosi kaikkien elämästä. Vai katosiko? Perheen lääkäritytär Eleonoora on kertonut parhain päin omasta lapsuudestaan omille lapsilleen. Vanhusten lapsenlapsi Anna alkaa selvitellä vanhempiensa salaisuutta ja perheen lastenhoitajan, kuhmolaisen maalaistytön Eevan kohtaloa Helsingissä herrasväen lapsenvahtina.

Tarina kolmessa sukupolvessa johtaa lastenhoitajan kautta kuohuvaan 1960-luvun Eurooppaan ja päätyy lopulta nuorisoradikalismin virstanpylväälle vuoteen 1968; Vietnam, teinikunnat, yliopistojen nykyaikaistuminen, vapautuminen, mutta myös vasemmistolainen uustotalitarismi. Tosin yhteiskunnalliseksi romaania ei siinä mielessä voi kutsua; päähenkilöt enemmänkin kulkevat massan mukana syttymättä ajan aatteille.

Perhesalaisuuden selviämisen myötä aikoinaan tapahtuneet vaietut asiat ja vaietut ihmiset tulevat todellisiksi, heidän elämäntarinansa kuullaan. Vasta kolmannessa sukupolvessa menneisyyden kanssa pystytään tekemään tiliä. Tarinassa tulee jälleen kerran todistetuksi sekin, että lapset ovat usein aikuisten vilpillisyyden maksumiehiä.

Riikka Pulkkinen kuljettaa Totta-romaanissaan koskettavaa tarinaa eteenpäin älyllisellä otteella ja pelkistetyllä kielellä. Aikuisten laskelmoinnin vastapainona avautuu elämyksellisesti lapsen maailma ja luottavaisuus. Kerronnassa kyllä kuvastuu myös nuoren kirjailijaihmisen ja kertojaminän varmuus siitä, että kaikki on selitettävissä palasiinsa. Mutta romaanin nimeen viitaten, onhan kuolema olemista ehdottomuuden edessä, se on totta. Kuinka osiinsa purettavia, yksiselitteisesti selvitettäviä, ovat muut asiat sosiaalisessa todellisuudessamme, onkin jo eri asia. Romaani kuvaa ylemmän koulutetun keskiluokan elämää. Asioita ja ihmisiä analysoidaan palasiksi, elämä tahtoo kuitenkin kulkea omaa tietään siinä sivussa.  

Rakkaus on totta, kuolema on totta. Usko rakkauteen joutuu tarinan edetessä kyseenalaistetuksi, mutta näyttää pohjimmiltaan pärjäävän, se on totta. Romaanissa käydään mielenkiintoista filosofispohjaista pohdintaa ihmisten erillisyydestä ja yhteydestä, yhteyden mahdollisuudesta. Säilyykö ihmisen erillisyys rakastuessa vai sulautuuko hän täysin rakkautensa kohteeseen, puolin ja toisin.

Kuoleman todellisuuden edessä puolestaan ollaan avuttomia, mutta parhaimmillaan romaanissa järjestetään puutarhassa yhteiset terminaalijuhlat, laajennetaan hiukan terminaalihoitokäsitettäkin. Samalla kuolemanläheisyys muuttaa äidin ja tyttären rooleja; Eleonoora-tyttärestä tulee Elsa-äitinsä hoivaaja. Vallanpitäjän rooli on tyttärelle outo:

”Miten ne päivät tuntuivat olevan lähellä, kun äiti oli kuningatar jonka suopeutta hän janosi. Nyt äiti kiukutteli hänelle, esitti vaatimuksia kuin lapsi, penäsi vastaan, oikutteli.  Isälle äiti ei koskaan kiukutellut, aina hänelle.  Eleonoora ei ollut aavistanut, että se tuntuisi tältä, typerryttävän yksinäiseltä, vallanpitäjän rooli.”

Joitain kirjoja lukiessa tekee mieli ottaa muistivihko käteen ja kirjoittaa muistiin hyviä lauseita ja ajatuksia. Niin ajattelin tehdä tätä kirjaa lukiessani. Väliin tuli kuitenkin tunne, että näitä lauseita on kyllä sanottu joskus aiemmin jossain. Eivät ne lopulta useimmiten olleetkaan niin ainutlaatuisia, vaan yleisiä totuuslauseita ja arkipsykologiaa. Kieli on lyhyttä ja ehkä liiankin toteavaa kaikessa varmuudessaan. Toisaalta kirjaa oli helppo lukea.

Riikka Pulkkisen toinen romaani Totta on terveellistä luettavaa aikuisille tekojen ja tekemättä jättämisten seurauksista – ja elämän ehdottomasta rajallisuudesta.

Biisinä soi: Iivana Nyhtänköljä: Herran kanssa pellonlaidassa 

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 28.2.2011

Pyhällä maalla

Heitän hetken katseella penniä

meidän koulun kivijalkaan

unetti, oli kevätpäivä, kaverit

                                 lännestä aurinko

piilotin pihalle sen jousen

jonka heinikosta löysin

Tässä on tie jota kuljemme tänään

kirjastoon koulun pihalla

repussa kirjailijan kirjat

vieraana tällä pyhällä maalla

 c Kari Tahvanainen 2011

Oonko se minä?

YLE Radio Suomen maakuntaradiot, myös Pohjois-Karjalan radio, ovat kuulemma parantaneet palveluaan. Lauantaiaamun perinteinen onnitteluohjelma, jossa välitettiin onnentoivotuksia ja soitettiin toivemusiikkia, on lakkautettu. Tilalle on perustettu valtakunnallinen Onnen sävel.

Saman tien YLE Pohjois-Karjalan radio vaikeni lauantailta kokonaan. Maakunnallisen radiouutistarjonnan suhteen olemme nyt viikonloppuisin Iskelmä Rexin varassa. Siellä se monitoimimies Kai Pitkänen vetää niin uutiset kuin toiveet, biisit, kirpputorit ja lauantaitanssitkin. Tai Liina, Seppo, Hertta, kuka kulloinkin.

Minussa kuuntelijana tilanne herättää haikeita ja ristiriitaisia tunteita. Radio on useimmiten auki lauantaiaamupäivisin. Sitä vain jumiutuu kuuntelemaan onnitteluja, maakunnan uutisia - ja Karjalan valoa. Ollaan elämän peruskysymysten äärellä, kun mökinmummo kysyy rutisevalla ja ulisevalla puhelinlinjalla: ”Oonko se minä?”. Ja Anneli Lujanen kiskaisee soittajan maanpinnalle toteamalla että sinähän se oot, annapas tulla ne onnittelut. Mutta nuo ajat ovat nyt ohi. Onnen säveleen mahtuu vain muutama pohjoiskarjalainen onnitteluviesti.

Myös kirjallisuuden esilläolo maakuntaradion ohjelmissa tuntuu vähentyneen. Toimittaja Pirkko Korkalo sai jotenkin kirjallisuuden ja erityisesti vuoden uutuudet elämään katsauksissaan ja haastatteluissaan. Yritin kerran kutsua Pirkkoa kulttuuritoimittajaksi, mihin hän tuhahti, ettei hän mikään kulttuuritoimittaja ole. Mielestäni kyllä oli, henkeen ja vereen. Kunnia hänen muistolleen.

Karjalan valo –ohjelma esittelee maakunnan bändejä ja muusikkoja. Tulee mieleen, eikö ohjelmaa voisi laajentaa käsittämään myös kirjallisuuden kuulumisia. Kirjallisuus jos mikä on nykyistä Karjalan valoa, kulttuuria joka näkyy ja kuuluu, myös valtakunnallisesti. Täällä sinnittelee, ei niin hyvissä oloissa, melkoinen joukko kirjailijoita. Joukko on myös jatkuvasti uusiutuvaa. Niin nuorta kuin vanhempaakin uutta voimaa, uusia kirjailijoita, tulee kirjallisuuden kentälle.

Vaikka nyt lauantait hiljenivät YLE Pohjois-Karjalan radion osalta, täytyy muistaa että sekin on saavutus, kun maakuntaradio on äänessä arkisin kukonlaulusta illansuuhun. Muistan ajan jolloin radiosta kuuluivat vain pariin kertaan päivässä muutaman minuutin uutiset Yleisradion Joensuun toimituksesta.

Silloin radioasema sijaitsi nykyisen konservatorion viereisessä piparkakkutalossa, sen ullakolla. Samaan taloon mahtuivat niin Joensuun taidemuseo kuin pääkirjastokin. Tuli muutaman kerran pistäydyttyä silloisessa pikkutoimituksessa kertomassa rauhanliikkeen tapahtumista. Myöhempinä aikoina onkin ollut mukavaa nähdä täyden palvelun maakuntaradion kehittyminen. Toimituskin on toista maata.

Oonko se minä –mummollakin tulee olla oikeus esittää onnentoivotuksensa maakunnan omilla radiokanavilla. Nyt sen oikeuden takaa vain EU:n itäisin yksityinen radioasema Iskelmä Rex, Jokiradio, kuten sitä kuulee yhäkin nimitettävän; Radio Jokisen seuraaja. Sananvapaus on kaventunut lähes puolella, tältä osin.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtaja

Karjalan Heili -kaupunkilehti 24.2.2011 Ukri-kolumni

Lastusia

Autojen kanssa

elämä kuluu nopeasti

 ***

Talvella voi pakastaa

 ***

Jotkut jäävätkin

raakapakasteiksi

c Kari Tahvanainen 2011 - Tulevan runokokoelman ainesta...

Tuomisia

Sisko toi kotiin

kuoleman

Minä toin kotiin

U.S. Armyn

Se oli muotia silloin

ylijäämävarastoista

c Kari Tahvanainen 2011

Turusmainen nuorisoromaani

Heikki Turunen

Yö kevään kuun

WSOY, 2005, 332 s.

Kirjailija Heikki Turunen oli vuonna 2005 peräti kahden romaanin mies. Ensin ilmestyi Hongan tarina, vaikuttava kertomus lieksalaisten Saarelaisen veljesten noususta Honkarakenteen yrittäjiksi, ja sitten Yö kevään kuun, hänen viidestoista romaaninsa. Juhlan kunniaksi avaankin kirjaksi kämmenelle Yö kevään kuu –romaanin. Heikki Turunen täytti joulukuussa 65 vuotta.

”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.

Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja muu kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja.

Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin Heino Oinonen –nimisen nuoren miehen aikuistumisvaiheissa ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.

Tarina kulkee kouluvuosia pitkin, koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä.

Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.

Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.

Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin – ja se kuulostaa kyllä lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.

Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.

Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.

Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita aika nautittavasti ja koskettavasti. Yö kevään kuun -teoksessa on kyse myös kirjailija Heikki Turusen kuusikymmenvuotisjuhlaromaanista. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu.

Suosittelen lukupöydälle tätä verevää nuorisokuvausta Karjalan kunnailta. Erityisesti nyt kun Turusen 65-vuotisjuhlanäyttely kiertää maakuntaa. Nyt se on nähtävillä Joensuun pääkirjaston aulassa.

Iskelmä Rex, Kirjana kämmenellä 13.2.2011, c Kari Tahvanainen

Tiällä on hätätietotuskokkeilu - hengähä tok, ei ouk hättee

Hätätiedotusjärjestelmää kokeiltiin taas tänään 112-päivänä kaikilla tv- ja radiokanavilla. Surkuhupaisaa että edelleen vaan läpätetään suomeksi ja ruotsiksi. 

Olisi jo korkea aika läpättää myös englanniksi (ja vaikka ranskaksi ja venäjäksi), jos ihan oikeasti halutaan suojella ihmisiä hätätilanteissa. 

Haloo Impivaara!