Kirjat, nuo kirjat

Pääkirjoitus

Rovinssi nro 1/2018

Kirjat, nuo kirjat 

Koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunaa.  Näin sanoo kansanviisaus. Kirjoista luopuminen on kuin veistä haavassa kiertäisi. Kirjajano ja lukemisen lumo on loputon. Seurauksena on usein koti joka on täynnä kirjoja.

     On hyvä että kirjaa luetaan, että kirja kiertää ja sitä kunnioitetaan. Kirjailijalle on hyvä että kirjaa ostetaan ja kirjailijan ammattityötä tuetaan vakaalla apurahajärjestelmällä. Kun kirja kiertää, kirjailijakin tulee tunnetuksi.

     Kuinkahan moni tuttu onkaan taas valitellut sitä, että koti on täynnä kirjoja ja olisi pakko luopua osasta niistä. Minulta kysellään, voisiko kirjoja tuoda jonnekin. Divarit ottavat vain parhaat päältä, koska ne ovat muuten yrittäjälle ongelma.

     Pohjois-Karjalassa on ollut nyt muutaman vuoden käynnissä Adoptoi kirja -hanke, jota pyörittää Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Kirjoja otetaan välitettäväksi edelleen niin kirjastoilta kuin yksityiskodeistakin. Kirjoja onkin saatu mukavasti eteenpäin, niin sanotusti hyviin koteihin.

     Kulttuuritalolla vanhalla maalaiskansakoululla on ollut kirjanvaihtotori jo kymmenkunta vuotta. Toisaalla taas kesäteatterin yhteydessä voi käydä penkomassa kirjahyllyjä, ottaa tai tuoda siihen kirjoja. Kuulin että kerrankin kesäteatterikävijä oli huutanut innosta, kun oli löytänyt hyllystä vanhan yliopistollisen tenttikirjansa. ”Saanko mie ottaa tämän? – No ota vaan, sitä varten se siinä on!”

     Luovuustutkija ja nykyisin myös Joensuun Karsikon koulun rehtori Jussi T. Koski kirjoitti äskettäin kolumnissaan (Karjalainen 10.3.2018) lukemisesta ja luovuudesta. ”Lukeminen, hienoin harrastus, oppimisen perusta. Luovat ihmiset ovat lukevia ihmisiä, koska luovuus ei synny tyhjästä.”

     Koski siteeraa Fedor Dostojevskia, joka muistuttaa romaanissaan Kirjoituksia kellarista, miksi emme pärjää ilman kirjoja. ”Jättäkää meidät omiin oloihimme, ilman kirjaa, niin me sotkeudumme ja eksymme heti – emme tiedä, mihin tarttua, mistä pitää kiinni. Mitä pitää rakastaa ja mitä vihata, mitä arvostaa ja mitä halveksia?”

     Jokainen kirja syntyy yhä uudelleen lukukokemuksina, tulkitsemisten, mietiskelyn ja keskustelun myötä. Kun lukee riittävän monta kirjaa, oppii, että Totuus ei asu missään yhdessä teoksessa vaan lukemisessa. Lukeminen synnyttää suvaitsevaisempaa maailmaa, Koski toteaa. Jokainen kirjoittajakin on aina ensin lukija.

     Kirjallisuus ja lukeminen ovat ihmiselämän perustaa. Siksi kirjalle on tärkeää antaa aina uusi mahdollisuus, pistää ”hyvä vahinko” kiertämään.  

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Niemi paikallaan

Kolumni

”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli.” En tiennyt olinko lukenut juuri romaanin vai historiallisen tietokirjan. Olin nauranut, kaivellut aivonystyröitäni, kuvitellut ja ihmetellyt. Olin lukenut Juha Hurmeen Niemen.

Alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, 14 miljardin vuoden historia. Näkökulma on tähtien välistä pieneen pisteeseen Pohjolassa. Niemellä josta tuli myyttinen Suomi ja syntyi suomalaisuus. Mielessään lukija jatkaa Suomen historiaa Venäjän vallan aikaan ja sitten lopulliseen irtiottoon, vapaussotaan, sisällissotaan. Vaikka olihan Venäjä retkeillyt Niemellä jo aiemmin isonvihan ja pikkuvihan merkeissä. Moni kynsi ja tölli oli kylmennyt.
     Kirja on massiivinen tietopaketti luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa, ja detaljit kaiketi kohdillaan. Kerronta on sivistynyttä ja mainiota. Sikäli tätä voisi mainostaa koulumaailmaankin, yleissivistävänä Maammekirjana.  On tämä nykyajan Zachris Topeliusta!
   
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.” 
     Hurme korostaa vaikutteiden ja kulttuurin kansainvälisyyttä, mikä on reipas kannanotto tähän päiväänkin. Vaikkakin nationalismi on ollut se prisma, joka on sytyttänyt tulen kansojen nuotioon. Joskus kansallisella leirinuotiolla on innostuttu polttamaan myös kanssatovereita.
     Lukijana jäin ihmettelemään sitä intoa ja klassista tiedonjanoa, joka huokuu romaanista. Kaikkitietävä kertoja on myös hyvin ajan hermolla. Välillä heitetään läppää ihan tämän ajan tapahtumista. Hurme on kertonut lainanneensa kaiken lähdeaineiston Tampereen kirjastosta, ei mistään internetistä. Respektiä!
     Niemeä lukiessa tuli mieleen myös Roope Lipastin romaani Virtasen historia, jossa mies mm. polttaa Turun ja keksii jazzin. Samoin Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, mainio elämäkerta Kustaa II Adolfista, jonka kaudella Niemelle rakennettiin valtionhallinto. Tietokirja joka on kuin romaani. Teos palkittiin tieto-Finlandialla 2014.

Romaanihan se Niemi on ja romaanina se Finlandialla palkittiin. Vahvistusta tälle sain Jukka Petäjän lauantaiesseestä 3.2. Hesarissa. Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa. Romaanin määrittely on vaikeaa ja kirjallinen maailma määrittelee sitä aina uudelleen. Lukijan odotukset, lukutapa, puolestaan ohjailevat sitä, käsittääkö hän lukevansa romaania vai tietoteosta.
     Historialliset faktat luovat ironisen perustan sille ääneen lausumattomalle fiktiolle, jonka nimeen suomalaisuutta vannotaan. Välähdykset Suomen esihistoriasta ja historiasta ovat alisteisia romaanin eivätkä tietokirjan narratiiville, Petäjä kuvailee.

Niemeä voisi lukea kauniina kesäpäivänä vaikka Olli Tiaisen muistomerkeillä. Suomen sodan rajakapteenia muistetaan niin Mönnin taistelun 1808 muistomerkillä Mönninvaaralla kuin Tiaisenkadun muistomerkillä Joensuussa. Samalla voisi kohottaa oluttuopin majuri, sittemmin sotamarsalkka Sandelsille.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 10.3.2018

Anna-Liisa Alangon muistolle

Muistosanat 

24.2.2018 muistotilaisuudessa Joensuun Teatteriravintolassa

”Minä kyllä jaksan jo kävellä portaat ylös ja alas.” Kävin Rantakadulla tammikuun alkupuolella tapaamassa Anna-Liisaa. Nuo sanat jäivät mieleeni. Anna-Liisa oli aina matkalla eteenpäin, aina valmistelemassa jotain, rakentamassa tulevaisuutta, ja kulttuuria. Matkalla.

Kirjailija Heikki Turunen lausui viimeisen runon Anna-Liisa Alangolle. - Vain hetki ja olemme auringon luomia varjoja. - Kuva: Kari Tahvanainen 

Suomen Maakuntakirjailijoilla oli kunnia kutsua Anna-Liisa kunniajäseneksi viime marraskuussa. Kunniakirja ja kukat ojennettiin hänelle toimistollamme Arttelissa täällä Joensuussa. Anna-Liisa muisteli vuosikymmeniä Maakuntakirjailijoissa. Hän oli mukana yhdistyksen alkumetreiltä 1970-luvun alusta lähtien. Esiintymässä ja arvioimassa tekstejä. Maakuntakirjailijoillahan oli tuolloinkin toimisto Joensuussa, ja puheenjohtajana Seppo Lappalainen. Löysin yhdistyksemme arkistosta maininnan vuodelta 1976. Maaseudun Sivistysliiton Maaseutuväen kulttuuriviikolla näihin aikoihin talvea oli matinea Ristiinassa Etelä-Savossa. ”Tulenkantajat-matineassa esitelmöi maisteri Kaarina Sala Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Anna-Liisa Alanko lausui Katri Valan, Olavi Paavolaisen ja Uuno Kailaan runoja.”

Henkilökohtainen muistikuvani eräästä matkasta Anna-Liisan kanssa liittyy Makeasti oravainen –tapahtumaamme Jyväskylän pääkirjastossa Aleksis Kiven päivänä 2010. Olin kuskina ja matkalla aamusta iltaan ehdimme keskustella niin kulttuurista kuin maailmanmenosta yleensäkin. Tulomatkalla ohitimme hiuskarvan päästä pienen koiran joka pinkaisi tien yli. Pelästyimme, huokasimme helpotuksesta koiran puolesta. Se matka jäi mieleen. Jyväskylässä taidettiin kuulla Immi Helleninkin runoja.

Lopuksi vielä yksi muisto viime kesältä, jonka välittää kirjailija Tanja Kaarlela Nivalasta Pohjanmaalta. Se oli yksi viimeisimmistä Anna-Liisan esiintymismatkoista. Kaksi kertaa kaksitoista tuntia junalla, Joensuu – Nivala – Joensuu. Anna-Liisa muisteli matkaa lämmöllä. Ja niin tekivät tilaisuuden järjestäjätkin.

”Anna-Liisa oli odottanut jo pitkään vierailua Nivalaan. Hän otti minuun yhteyttä, koska halusi järjestää runotapahtuman yhdessä ystäviensä Matti ja Riikka Pelon sekä meidän paikallisten kirjailijoiden kera.

Heinäkuun 13. päivänä Nivalan taidetalo Kerttula oli täynnä ihmisiä. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. Anna-Liisa ihastutti valoisalla olemuksellaan, hän oli kaunis ja säteilevä. Hänen läsnäolonsa sai kaiken puhkeamaan kukkaan, ja hän oli aidosti otettu yleisön osoittamasta kiinnostuksesta ja suosiosta. Anna-Liisan vierailua arvostettiin Nivalassa todella paljon.

Matka oli varmasti kokonaisuudessaan raskas, koska hänen oli palattava välittömästi takaisin. Hän tiesi etukäteen tiukan aikataulunsa, mutta halusi siitä huolimatta tulla. Jälkeenpäin mietin, miksi hän halusi niin kovasti tehdä juuri tämän matkan. Luettuani hänen viimeisen teoksensa Puut, puut ja suvikuut tunsin, että hänen oli herätettävä muistot ja hyvästeltävä lakeus - jätettävä jäähyväiset.

Kun ihmisen elämä on pitkä, paljon jää taakse. Paljon kaunista ja hyvää.”

Anna-Liisa oli sydämeltään taiteilija, siinä missä pedagogi ja tutkijakin. Yhteistyökumppanina sai aina olla varma siitä, että kotiläksyt on tehty huolella, esitys ja esiintyminen ovat hoidossa. Kiitos Anna-Liisa. Valmistellaan uusia esityksiä, uusia matkoja, hyvässä hengessä. Matka jatkuu.

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat

Congratulations Lietuva 100 years

Lämpimät onnittelut 100-vuotiaalle Liettualle. 

Donelaitis-seuran, Suomi - Liettua -seuran Joensuun Donelaitis-seuran kunniajäseneltä. 

Laisva Lietuva! 

Yksi runoilija on joukosta pois - Ossi Lappalaisen muistoksi

Outokummun Seutu 2015

Runoilijan kynä on yhä terävänä

- Ossi Lappalainen, kirjojen mies

Kari Tahvanainen, teksti ja kuva

Runoilija Ossi Lappalainen poistui keskuudestamme 9.2.2018

Runoilija Ossi Lappalaisen vuosi 2015 on ollut tuottoisa. Tänä vuonna hän on julkaissut peräti kaksi kirjaa. Lappalainen viettää vanhuudenpäiviään hoitokoti Ukonhatussa Polvijärven Ruvaslahdessa, missä hän vietti 70-vuotispäiviään viime vuonna. Käsi vapisee mutta ajatus juoksee ja runoja syntyy päivittäin. Runoilu selvästikin pitää miehen ja mielen virkeänä.

Lappalaisen uusin teos, runokokoelma Aivan hyvä ihmiseksi, ilmestyi keväänkorvalla. Teoksen lyriikka on tiukasti mukana vuodenkierrossa syksystä kevääseen. Runokieli on värikästä ja omintakeista. Vain tänne yltää maailma –teoksessa puolestaan on haikuja ja mietteitä. Teos sisältää myös sikermän Joulunajan tarinat, joista yksi seuraavassa.

Kotoista kuusta koristaen

Voi tuota piiriä hilpeää lasten, leikkiä ympäri joulupuun. Mistä se pukki tiesikään mun toiveeni salaiset? Voi tätä kirkkautta kuusten kynttiläin, lasten toivetta salaista. Miten pukki tulikaan pohjolaan, juhlaan Jeesuksen, joka rinta nyt hellä riemuitsee tuiketta joulutähtösten. On Jeesus meillä taas. Keskellä tuiskun ja pakkasten.

Mutalasta Helsinkiin

Lappalaisen nuoruus sattui 1950- ja 60-luvuille. Koti oli silloisen Pielisensuun kunnan Mutalassa, pieni harmaa mökki, josta myöhemmin muutettiin Niinivaaralle. Veljestrion nuoruuteen kuului paljon urheilua. Lappalaisella on tallessa vieläkin toistakymmentä SVUL:n mitalia ja muutama TUL:nkin mitali. Hän oli Joensuun Katajan lupaava pikajuoksija.

- Minä ja veljeni Teuvo ylsimme SM-mitaleille yleisurheilussa juoksumatkoilla, Lappalainen valaisee. – Muistan yhdet kisat Kuopiossa, juoksin poikien 300 metrillä. Kurotin voittoa ja kaaduin. Paikalle riensi Hannes Kolehmainen, legendaarinen Tukholman 1912 olympiavoittaja. Hän taputti minua olalle ja sanoi: ”Isänmaan multia ne ovat”.

Työura alkoi Karjalaisen siviilipainossa sen jälkeen kun Lappalainen oli kouluttautunut kirjapainotyöhön. Jatkoa seurasi Helsingissä Tilgmannin kirjapainossa ja sen jälkeen Helsingin pääpostissa. Postityö oli reipasta mutta samalla rasittavaa, moni postilainen uupui.

- Hesperian lasaretin kautta minäkin palasin lopulta 1972 Joensuuhun, Lappalainen kertoo.

 Runoilijaksi

Runoilija Lappalainen on ottanut motokseen lyriikan arvokkuudesta kertovat sanat: ”Nouskaa sentään pystyyn kun puhutte Runoudesta”.  

Runoilijaksi Lappalainen ryhtyi varsinaisesti vuonna 1992. Tuolloin hän meni Joensuun Vapaaopiston Utopia-kirjoittajaryhmään ja sai tukea kirjoittamiselleen. Samalla aukesivat ovet kirjailijayhdistys Ukriin. Aluksi runoja julkaistiin kirjoittajaryhmän ja Ukrin antologioissa. 2010 tuli sitten ensimmäinen oma kokoelma, Nurkassa. Siitä lähtien teoksia on ilmestynyt jo viisi.

Ossi Lappalainen on vanhan liiton runoilijoita. Hän kirjoittaa kaikki tekstinsä käsin valkoiselle paperille, kaunokirjoituksella. Siitä parhaat tekstit siirtyvät kirjan kansien väliin tai kirjailijayhdistysten lehtiin välikäden kautta. Lappalaisen kirjallisena ”agenttina” on viime vuosina toiminut toinen runoilija, polvijärveläinen Veli-Matti Hyttinen. Onpa Hyttinen kustantanutkin osan Lappalaisen teoksista nyt jo lopettaneen Kustannuskynnys-kustantamonsa kautta.

Runoilijan tuotantoa ilmestyy kansien välissä ensi talvenakin. Jo valmiina oleva kokoomateos Kootut 2 tulee sisältämään parhaita runoja Lappalaisen aiemmasta tuotannosta, mutta myös aivan uuttakin runoutta.

”Seuraan aikaani”

Lappalainen pitää itsensä ajan tasalla myös yhteiskunnallisista asioista lukemalla lehdet ja katsomalla televisiota. Kritiikkiäkin löytyy, erityisesti terveydenhuollon suuntaan. Hallituspolitiikkakin saa kyytiä.   Hän on huolissaan terveyskyykytyksestä. 

- Kolme tahoa on ominut mielivaltaisesti paperielämisen, juristikunta, virkabyrokratia ja sairaanhoitopiiri.

Lappalainen puhuu kärsivien manipuloinnista mm. pitkien jonojen ja lääkkeiden avulla.

– Äläkä mene apteekkiin äläkä toreille jos haluat terveyttä, runoilija summaa.

Runoillaankin Lappalainen ottaa välillä kantaa muun muassa paikkaansa maailmassa.

En Sovi tähän karhun kiertoon

ketun ammuntaan

minullakin on direktiivi painissa

Jyrisee

Jyrisee
näinä päivinä

järven jää oli hiljaa
railot

tänään suuri runoilija
niiden vekaroiden äiti
kuolee

huomenna presidentti vannoo
virkavalan

31.1.2018

Kari Tahvanainen

Musiikki

Ismo Alanko

https://www.youtube.com/watch?v=WRpSPkiJlBY
https://www.youtube.com/watch?v=GKQJ2uYPIh0

Ilkka Alanko

https://www.youtube.com/watch?v=dpUWnanN-OE
https://www.youtube.com/watch?v=_mQjiO1OM5Y

Lukeminen koukuttaa aina

Radiokolumni

Lukeminen koukuttaa aina - pari sanaa lukemisesta ja kirjoista

Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman kirjoja ja lukemista. Elämää lapsuudesta aikuisuuteen ja ennen pitkää koittavaan vanhuuteen saakka. Hyvän elämän rakennustelineillä on kirjoja ja muita taiteen helmiä.

Lukutottumukset syntyvät lapsuudessa. Luin koulun kirjaston päästä päähän, tai paremminkin kahden kyläkoulun. Ei se riittänyt. Piti vielä kahlata Enon kunnankirjaston kokoelmia melkeinpä päästä päähän, Jules Vernestä Desmond Morrisiin. Lukunopeus oli lapsena ja teininä kaiketi melkoinen, kun muistaa että kirja vain oli yhtäkkiä tullut luettua läpi. Takaisin koulureppuun ja uutta tilalle. Nykyisin luen hitaammin, mutta käytän myös eri lukutapoja kuten pikalukemista jos tarpeen, usein työn merkeissä. Mutta hidas nautiskeleva lukeminen on parhautta.

Vähintään yksi kirja viikossa on luettava, usein enemmänkin. Monta kirjaa on aina samaan aikaan lukulistalla. Voi valita tilanteen mukaan, mistä jatkaa. Luen aina kun on aikaa, vaikka sitä on aina liian vähän. Kirja kulkee aina matkalla mukana, joskus sähkökirjanakin. Äänikirjoja kuuntelen automatkoilla, samoin vanhoja kuunnelmia kuten Knallia ja sateenvarjoa. Kirjallisuuttahan nekin ovat.

Luen monenlaista kirjallisuutta. Romaaneja, runoja, elämänkertoja, historiaa, tietokirjallisuutta. Historiallisista romaaneista tulee mieleen Jan Guilloun mainio Suuri vuosisata –romaanisarja. Siinä pohjoismaiden kehitystä kuvataan ruotsalaisittain jo viiden suomennetun romaanin verran ja lisää on tulossa. Sillanrakentajat, Keikari, Punaisen ja mustan välissä, Sokea piste, Sininen tähti ovat ne tähän mennessä suomennetut. Tulossa on vielä ainakin Äkta amerikanska jeans.

Suomalaisista historiallisista romaanisarjoista pidän muun muassa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Suomen historiaa kuvaava kirjallisuus on meillä hyvällä tavalla voimissaan.

Nykykirjallisuudesta maailmalla mainittakoon muutama mainio kirjailija. Paul Auster, John Irving, Stephen Kingin varhaisempi tuotanto, Haruki Murakami, Annie Proulx ja John Steinbeck. Suomalaisista mainitsisin Joel Haahtelan ja Sofi Oksasen.

Miten sitä uutta luettavaa valikoituukaan? Kirja-arvostelut sanomalehdissä ja Parnassossa ovat hyviä vinkkaajia lukijalle. Samoin kirjailijahaastattelut kaikissa medioissa. Unohtamatta ystävien ja tuttavien kanssa käytyjä keskusteluja kirjallisuudesta.

Syksyisin posti kantaa minulle kilokaupalla Pohjois-Karjalan maakuntaan liittyvien kirjailijoiden uutukaisia, keskimäärin nelisenkymmentä kappaletta. Valmistelen silloin maakunnan kirjailijamatineoita. Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtajana pyrin seuraamaan myös sen kirjailijayhdistyksen kirjailijoiden tuotantoa ympäri maata.

Viime vuosina olen vetänyt Joensuun seudun kansalaisopistossa Lukemisen lumo –lukupiiriä. Luemme kirjan viikossa ja valitsemme luettavat yhdessä. Viime aikojen mielenkiintoisista löydöistä mainitsen yhden. Yoko Ogavan romaani Professori ja taloudenhoitaja on lämminhenkinen ja viisas nykyromaani Japanista.

Veljeni oli joskus nuorena epäillyt, että luen liikaa. Mutta totuushan on vieläkin karmeampi: Emme ole koskaan liian lukeneita.


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 29.1.2018
www.radiorex.fi

Kolumnin aihe sivuaa sanomalehti Karjalaisen Lukuvinkit-sarjaa, jossa vinkkasin tamikuussa Suvi Piiroisen jännitysromaania Menetetyt ja kerroin lukukokemuksistani yleisemminkin. 

Kuvat: Kari Tahvanainen