Vastauksia kysymykseen Osaako nuoriso kirjoittaa?

Vastauksia kysymykseen Osaako nuoriso kirjoittaa?
SMKK:n tilaisuudessa mentiin myytistä todellisuuteen
Kari Tahvanainen, teksti ja kuva 

Nykynuoriso osaa kirjoittaa ja lukea. Ongelmat keskittyvät pieneen joukkoon, jonka syrjäytymistä vastaan on tehtävä töitä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jatkuvassa muutoksessa. Enää ei puhuta medialukutaidosta vaan monilukutaidosta. Nykyopetuksen avainsanoja ovat motivointi, menetelmät ja mielekkyys. Aleksi Delikouras on kuvaava esimerkki nuoresta menestyskirjailijasta.

  

 

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti marraskuisena lauantaina 29.11. Jyväskylän kirjailijatalolla tilaisuuden otsikolla Osaako nuoriso kirjoittaa? Olimme saaneet vieraaksemme asiaa valaisemaan Keski-Suomen Äidinkielenopettajat ry:n puheenjohtajan, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tuuli Murtorinteen. Hänellä on takanaan lähes nelikymmenvuotinen kokemus opettajana. Lisäksi hän on toiminut mm. Äidinkielenopettajainliiton ja OAJ:n asiantuntijana ja toimii parhaillaan uuden opetussuunnitelman OPS2016-tukikouluttajana Keski-Suomen alueella.

Esitimme taustaksi muutamia mieltämme askarruttaneita kysymyksiä, joihin saimme napakoita vastauksia.

* Millaista luku- ja kirjoitustaitoa nykykoululaisilla on? - Erittäin kirjavaa ja monenlaista.

* Osaako nuoriso kirjoittaa vai onko se myytti? - Suurin osa nuorisosta osaa.

* Kuinka luetaan tänä päivänä? - Lukutaito ja lukutaidon käsite ovat muuttuneet radikaalisti viime aikoina. Aiheuttajana on digitaalinen maailma. Tämä ei ole huono asia.

* Millaista luku- ja kirjoitustaitoa – osaako nuori ilmaista itseään kirjoittamalla? - Osaa, kun motivaatio ja mielekkyys ovat kohdallaan. Niihin on paneuduttava opetuksessa.

Kyvyt hankkia laaja-alaista tietoa? - Osaa.

* Kohdistuvatko ongelmat johonkin nuorisoryhmään? – Kyllä. Tämä on tärkein kysymys.

Tuuli Murtorinne haluaakin kiinnittää huomiota tähän syrjäytymisvaarassa olevaan ryhmään. - Valtakunnallisten tutkimusten mukaan tämä nuorisoryhmä ei ole iso, joten Suomessa ei ole ongelman suhteen mitään paniikkitilannetta. Mutta tästä pienestä osasta on silti oltava huolissaan. He ovat juuri niitä, jotka syrjäytyvät täysin yhteiskunnan ulkopuolelle. Heidän ongelmansa ovat moninaisia: sosiaaliset taidot, luku- ja kirjoitustaito, vuorovaikutustaidot, teknologian käyttötaito, ajattelun strategiset taidot: kaikki nämä ovat heillä tutkimusten mukaan heikkoja.

     - Mutta suurimmalla osalla opiskelijoista lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat hyvin. Ja he ymmärtävät, miten tärkeitä nämä kaikki em. taidot ovat heille. Nämä kaikki kuuluvat nykyisin uuteen käsitteeseen monilukutaito, joka on jo jonkin aikaa sitten korvannut käsitteen medialukutaito.

     Koulussa on myös erityisen aktiivisia oppilaita, jotka haluavat kehittää taitojaan vapaa-ajallaankin, Murtorinne kertoo. – Saan opintojakson aikana opiskelijoiltani neljä viisi vapaa-ajalla tehtyä tekstiä katsottavaksi, ja kirjoittajat ovat usein myös poikia. Nämä nuoret kirjoittajat ovat aivan loistavia ja he haluavat kehittää omaa kirjoittamistaan vapaa-ajallaankin. Me äidinkielen opettajat, ja muutkin opettajat, haluamme auttaa heitä. Nämä aktiiviset kirjoittajat harrastavat sen ohella myös aivan kaikkea muuta, jopa monenmoisia extreme-urheilulajeja. He eivät ole yhden asian harrastajia. Suurin osa 15 – 18-vuotiaista nuorista on vakavasti näihin taitoihin suhtautuvia, ja aikamoinen joukko haluaa kehittää omia ilmaisutaitojaan. He nauttivat siitä, että saavat kehittää parempaa ilmaisua. Lukija, kaveri, äiti, opettaja, joka antaa tekstistä palautetta, antaa heille samalla hyvänolon tunnetta, mikä on tärkeää.

     – Huoli siitä etteivät pojat osaa lukea eivätkä kirjoittaa, on tuotu esille hiukan

mediaseksikkäästi, Murtorinne jatkaa. – Pisa-tutkimusten mukaan Suomessa lukutaidon taso on romahtanut, vaikka yhä olemme aivan OECD-maiden kärkijoukkoa. Pisa-tutkimusta tehdään rasti ruutuun –menetelmällä, joka ei kuitenkaan huomioi kaikkia oppimiseen vaikuttavia asioita. Miten nuori vaikkapa osaa perustella ja argumentoida, liittää oppimaansa ja kokemaansa omaan maailmaansa? Esimerkiksi kirjallisuudesta saatavia kokemuksia yhdistetään yhteiskuntaan ja omaan elämään.

     Äidinkielenopettajat, ja varmasti myös kirjailijat, ovat huolissaan juuri näistä taidoista, joita Pisa ei ole vielä ottanut mittauksissaan huomioon. – Nämä taidot ovat vaikeasti mitattavia mutta tärkeitä. Syrjäytyminen liittyy näihin taitoihin. Syrjäytyneitä oli aiemmin kymmenentuhatta, nyt heitä on satatuhatta. Missä he ovat? Millaiset taidot heillä on kouluaikanaan? Ja miten he pärjäävät nyt? Siitä juuri on huoli.

Motivointi, menetelmät ja mielekkyys

Ensimmäiseksi Murtorinne nostaa esiin motivoinnin tärkeyden opetuksessa. - Nykynuori on terveperäinen ja järkevä. Jos häntä ei huvita, niin hän ei tee asian eteen mitään, vaan panostaa täysillä johonkin muuhun itselle tärkeään asiaan. – Jo siinä vaiheessa kun nuori kirjoittaa ensimmäisen novellinsa, siitä täytyisi saada hyvää palautetta eikä ”punakynää”. Sillä tuetaan hänen haluaan kehittää itseään, haluaan kirjoittaa hyvin. Myös innostaminen lukemiseen on tärkeää.

     Toiseksi esille nousevat menetelmät. Ja tässä vaiheessa sivutaan opetussuunnitelmia ja konkreettisesti juuri valmisteilla olevaa OPS2016-opetus-suunnitelmaa, joka tulee siis voimaan 2016.

Uusi opetussuunnitelma tulee voimaan syksyllä 2016. Murtorinne kertoo, että opetussuunnitelma ei ole rajoittava, vaan vuorovaikutuksellinen.

     - Se ei ole enää tiukka ylhäältä annettu suunnitelma. Opetusmateriaalit ovat monipuolistuneet, digimateriaalit ovat mukana. Asiantuntijaryhmät eri opettajaliitoista, työelämän asiantuntijat EK:ta myöten ovat olleet laatimassa opetussuunnitelman perusteita. Suunnitelmaa on laadittu laajalla asiantuntijapohjalla, ei poliittisesti. Suunnitelma on lausuntokierroksella puolen vuoden välein ja se on kommentoitavana muun muassa netissä. (www.ops2016.fi/ops2016/, www.oph.fi/ops2016)

     - Se porukka lapsia joka tulee kouluun vuonna 2016, on saamiensa perustaitojen kanssa työelämässä vielä vuonna 2070. Opetussuunnitelman on pakko ottaa huomioon tulevaisuudennäkymät, tulevaisuuden maailma ja tulevaisuuden taidot.

     - Nyt muuttuu nimenomaan se, millä tavalla opetetaan. Menetelmät ja oppimisympäristöt ovat eniten muuttuvia tekijöitä. Tärkeää on vuorovaikutteinen ja yhteisöllinen oppiminen. Murtorinne tiivistää.

- Pukertaminen kynän ja paperin kanssa ja tuhraaminen omin päin ei enää pure, Murtorinne aloittaa. – Sama kaveri voi olla tuskissaan esseen kanssa, harrastaa somea, tehdä kaikkea samanaikaisesti. Nuorella toimii valtava aivokapasiteetti netissä pyöriessään, mikä ei ole pelkästään huono juttu. Hän tutkii, käy läpi linkkejä, kuvia, graafeja, päätelmiä, ohessa hän näkee mainoksia. Kaiken kaikkiaan taidot laajenevat, puhutaan monilukutaidosta. Mutta siihen tarvitaan opastusta ja ohjeita aikuisilta aivan alakoulusta asti. Lapsillahan on älypuhelimet ja ipadit jo varhain käytössään. Juuri heistä, joilla ei ole minkäänlaisia valmiuksia hallita niitä, on oltava huolissaan.

     Murtorinne siteeraa uutista Jyväskylän yliopistossa tehdystä Monipuolinen lukeminen palkitsee -väitöstutkimuksesta. ”He jotka ovat huolissaan siitä, että lapsi viettää aikaa netissä ja lukee liian vähän romaaneja, voivat huokaista helpotuksesta. Netissä surfaaminen tukee lukutaitoa, todistaa Jyväskylän yliopiston tuorein tohtori. Tutkimuksessa selvisi, että tiedon hakeminen internetistä selvästi tukee perinteistä lukutaitoa.” (FM Kaisa Leinon soveltavan kielitieteen väitöskirja ”The relationship between ICT use and reading literacy: focus on 15-year-old Finnish students in PISA studies”. Väitöstilaisuus oli 11.10.2014)

     Menetelmät ja motivointi yhdessä ovat vaikuttava pari. – Nuoria pitäisi motivoida täysillä heti, kun menetelmät ovat niitä, joiden parissa he kokevat olevansa omillaan. Esimerkiksi kirjailija Aleksi Delikouras on juuri nyt nuorison suursuosikki. Hän pitää netissä blogia nörttikirjansa päähenkilönä. Lukijat käyvät hänen kanssaan keskustelua. 12 – 16-vuotiaat pojat, jotka ahmivat näitä kirjoja, käyvät tässä blogissa.

     - Jörn Donner sanoi aikoinaan, että joka vuosikymmenelle pitää saada oma Tolkien tai Kärpästen herra. Nyt on Nälkäpeli. Nuoret lukevat niitä ahmien, jopa kirjan viikossa. Sanoisin, että opettajan ei tarvitse sanoa, että lukekaa kirja, vaikka sekin on tärkeää. Mutta nuoret tekevät sen omilla ehdoillaan.

     - Elämyksellinen opettaminen perinteisten opetusmenetelmien ohessa on lisääntynyt. Esimerkiksi Juhani Ahon Rautatietä olen käsitellyt nykyteinien kanssa niin, että ollaan menty radan varteen katsomaan vanhaa veturia. Olen etukäteen soittanut VR:lle, saako sinne mennä. Minna Canthin patsas on Jyväskylässä. Ollaan menty patsaalle, kun on luettu siitä, kuinka seminaarin lehtori Canth ja opiskelija Minna Johnsson rakastuivat. Ollaan kävelty kampuksen ja patsaan väliä ja käyty läpi tekstiä. Hautamuistomerkillä he lukevat sitten itse ääneen.

     Elämyksellistä oppimista voi toteuttaa monella tavalla. - Kirjallisuuden näkökulmasta voin sanoa, että teinipojat notkahtavat mopojenviritysvaiheessa, totta. Niitä kiinnostaa silloin vain, että tulee joku täky, että älkää vaikka lukeko sitä Hannu Salaman kirjaa. Ne lukee sen sitten salaa. Mutta sitten kun he täyttävät 17 – 19 vuotta, heistä tulee taas aikamoisia lukijoita ja kirjojen kuluttajia. Lisäksi he yhdistelevät, juttelevat somessa lukemastaan, luovat omia projektejaan, joita sitten menevät toteuttamaan kuten Aleksi Delikouras kavereineen. He voivat luoda kirjan tapahtumat kuten Harry Potterin luudalla lentämiset – täällä Laajavuoren metsässä ovat kokeilleet, toimiiko se oikeasti, Murtorinne kertoo.

Kolmanneksi tekijäksi nousee oppimisen mielekkyys. Mielekkyyttä on sivuttu jo motivoinnin ja menetelmien kohdalla. - Annetaan ammattilaistukea siihen, mitä nuoret tekevät mielekkäästi. Pakottaminen ei enää toimi. Mutta ei myöskään ole hirveätä huolta siitä, että nykynuoriso olisi hukassa, kun se ei lue. - Tästä asiasta on itse asiassa puhuttu jo 30 vuotta. Kun videot ja liikkuva kuva tuli kouluopetukseen, pelättiin, että kirjan lukeminen loppuu. Sitten kun lehdistö meni nettiin, pelättiin että paperilehden lukeminen loppuu. Kirjan kuolemaa on pelätty koko ajan. Uskallan sanoa melkoisen pontevasti, että kyllä nykynuoret lukevat. Mediassa vain tulee esille se ongelmaporukka. Sen hyväksi on syytä tehdä jotakin.

Kaiken kaikkiaan osaamattomuus kirjoittaa tai lukea paljastuu enemmänkin myytiksi. Nuoret osaavat lukea ja kirjoittaa. On tuettava monilukutaitoa. On sparrattava nuoria.

Tapaus Aleksi Delikouras ja tulevat kirjailijat

Kari Tahvanainen

 Aleksi Delikouras Kuva: Wikipedia

 Aleksi Delikouras on 24-vuotias suomalainen kirjailija, näyttelijä ja yhytelokuvien tekijä. Perhe on suomalais-kreikkalainen, kolmikielinen. Kirjallinen tuotanto käsittää kolme FatalNinja-kirjaa ja tähän asti kolme Nörtti-kirjaa. Nörtti-sarja on saamassa jatkoa.

     Suomen Kuvalehden (47/2014) haastattelussa Delikouras kertoo pelanneensa ala-asteella innokkaasti tietokonepelejä, tehneensä sitten kung fu –elokuvia. Elokuvakäsikirjoituksista syntyi FatalNinja-kirjasarja. Nörtti-sarjan kohtauksia on nähtävillä myös Youtubessa. Nörtti-blogissa kirjailija ja lukijat keskustelevat kirjojen tapahtumista ja miettivät niille jatkoa.

     SK:n haastattelussa todetaan, että uusia Nörtti-kirjoja on vaikea saada kirjastosta, koska 14-vuotiaat pojat ovat lainanneet kaikki. Avausosa New Game – Nörtti oli Finlandia Junior –ehdokkaana 2012. – Välillä tuntuu, että olen kuin tyypit, jotka ovat kääntyneet vankilassa uskoon. En lukenut ennen juuri ollenkaan, nyt puhun pojille, että lukeminen kannattaa”, Delikouras kertoo kirjailijavierailuistaan. Miten nuoret ja etenkin pojat saadaan lukemaan, haastattelussa myös kysyttiin. – Kyse on temposta. Pelien ja elokuvien tahti on nopeutunut sitten 1980-luvun. Kirjoissa ei tietääkseni ole tapahtunut samaa. Jaarittelu on tyypillistä. Pojat lukevat tarinan takia. Tunnelmallinen kuvailu on heille toissijaista.

    

Tuleeko tuleva kirjailija esille jo koulussa, tilaisuutemme keskustelussa kyseltiin. Ei välttämättä, Tuuli Murtorinne vastasi. – Hän saattaa putkahtaa esille jossain vaiheessa, ehkä myöhemmin. Tulevien kirjailijoiden etsimisen valossa Delikourasin esimerkki on valaiseva. Monikulttuurinen koti, koulu mennyt välillä miten sattuu, mennyt pitkin metsiä ja jättänyt läksyt tekemättä, mutta nyt on suomalaisten nuorten suosiossa, vähän yli kaksikymppisenä.

     - Mutta aikuisille ja ammattilaisille on tärkeää saada nuoret ymmärtämään kirjoitustaidon tärkeys, vaikka se ei arjessa koko ajan näkyisi! Usein oppilaat sanovat: ”Äikkä on tylsää, mutta se on hemmetin hyödyllistä!” - Sitten vain muutetaan opetusmenetelmiä, kyse on siitä, miten siinä mennään. Heidän täytyy saada juttu omiin käsiinsä. He tykkäävät pohjimmiltaan kirjoittamisesta, ja se näkyy.

 * * * 

Words Kicks –kirjoituskilpailuja nuorille?

Tilaisuudessa tuli esille tällainenkin uusi idea. Words Kicks -kirjoituskilpailu nuorille, vaikka sähköisenä. Annetaan vain myönteistä palautetta plus pientä vinkkausta, että kiinnitäpä huomiota joihinkin asioihin tekstissäsi. Tämä olisi oikeaa sparraamista. 

Rovinssi, Suomen Maakuntakirjailijat ry:n lehti, 4/2014

Kohti Kirjan vuotta 2015 - Lukeminen luo juuria

Ensi vuosi 2015 on Suomessa Kirjan vuosi. Kirjailijaprofessori Laila Hirvisaaren ehdotuksesta perustettu kirjan vuosi nostaa kirjan ja lukemisen asian voimakkaasti esille. Kirjan vuosi nostaa kirjat esiin ilon ja elämysten lähteenä. Kampanjoidaan kirjan ja lukemisen puolesta. Vuosi yhdistää kirja-alan toimijoita kustantajista ja kirjakaupoista lukijoihin ja kirjailijoihin. Kirjan pariin kannustetaan entisiä ja uusia lukijoita. Teoksia, kirjailijoita ja kirjallisuustapahtumia tuodaan yhä enemmän näkyviin kautta maan. Teemavuoden tavoitteena on myös innostaa ihmisiä itse järjestämään lukemiseen liittyviä tapahtumia ja toimintaa. 

Kirjan vuoden toiminnanjohtaja Laura Karlsson esitti äskettäin Lukulamppu-nettisivustolla mielenkiintoisia ideoita vuodelle.  Pienimmillään kyse voi olla vaikka siitä, että käy lukemassa naapurin vanhukselle. Tai että kertoo kerran viikossa sosiaalisessa mediassa mitä paraikaa lukee. Kirjailijoita voi kutsua vieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin, poikkitaiteellisia tilaisuuksia voisi järjestää vaikka gallerioissa; mitä vain. – Passiiviset lukijat toivottavasti heräävät lukemaan, kun kirjan ympärille syntyy moninaista positiivista pöhinää, kirjan näkyvyys kasvaa kun me kirjanystävät jaamme iloamme ja kokemustamme kirjoista, Karlsson hehkuttaa. - Moni on todennut vain unohtaneensa kirjojen lukemisen, kun kirja ei ole enää silmissä samalla tavalla kuin ennen ja internet vie aikaa. Työpaikoilla voitaisiin viettää virkistyspäiviä kirjallisuuden parissa. 
     Lukeminen on itselleni ollut elämäni suurimpia iloja. Siitä juontaa varmasti myös kiinnostukseni kirjoittamiseen, siihen että minusta tuli kirjailija. En tiedä olisinko ihminen lainkaan ilman Enon kirjastoa. Olen Enon kirjaston jälkeläinen. Lapsena ja nuorena luin paljon. Opin yhden tärkeimmistä taidoista joka on vienyt elämässä eteenpäin. Kirjoista taisimme usein myös dramatisoida tapahtumia käytäntöön kylämme poikaporukalla, me pikku Tarzanit ja mohikaanit. 

Enon kirjasto. Kuva: Kari Tahvanainen

     Enon uusi vuonna 2000 valmistunut puukirjasto seisoo nyt ylpeänä koulukeskuksen laidalla. Samalla koulupihalla alkoi oma suhteeni kirjastoon; ensin koulun kirjastoon ja vähän myöhemmin kunnankirjastoon. 
     Olin syksyllä Outokummun kirjastossa haastattelemassa kirjailijoita Matti Rönkää ja Leena Lehtolaista. Oli menossa kirjaston 130-vuotisjuhlaviikko. Kirjailijat kertoivat illassa omista varhaisista luku- ja kirjastokokemuksistaan ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, kuinka oleellinen kirjasto on. Se on lapselle ja nuorelle kirjallisuuden koulu ja portti mielikuvituksen kehittämiseen. Outokummun juhlaviikkoa varten vastasin myös kirjaston kyselyyn, miksi lukeminen ja kirjastot ovat tärkeitä. 
     Minun on vaikea kuvitella hyvää elämää ilman kirjoja. Kirjallisuus on loppumaton aarreaitta, josta voi ammentaa niin tunnelmia kuin tietoakin. Erityisesti lapsena ja nuorena luetut kirjat jäävät mieleen koko elämän ajaksi. se on lukemisen taikaa. Lapsena luin ensiksi läpi kahdenkin koulumme pikkukirjastot ja sen jälkeen ahmin Enon kunnankirjaston kirjoja. 
     Siitä lähtien lukeminen on kuulunut elämääni itsestään selvänä asiana. Hyvä kotikirjasto on myös itsestäänselvyys. Sanotaan että koti ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa. Minua kiehtoo hyvä seikkailu, mutta myös draama ja huumori, tarina kaiken kaikkiaan. Luen viihtyäkseni, mutta myös löytääkseni uusia ihme juttuja ja ajatuksia, tunnelmia. 

Millainen olisi Pohjois-Karjala ilman kirjastoja? Millainen olisi Suomi ilman kirjastoja ja kirjastoautoja? Kirjastojen historia on pitkä, muutaman kirjan lainastosta moderniin kirjastoon. Kirjastojen maksuttomuus on tärkeää, niin että me kaikki pääsemme kirjallisuuden äärelle. Kirjastojen kautta pääsemme lukemaan sellaistakin, mikä ei muuten käteemme sattuisi. 
     Kannatan myös lähikirjastojen säilyttämistä. Niistä on tullut kaupunginosiin tai kylille tärkeitä pysähdyspaikkoja. Koululaiset voivat tulla koulupäivän jälkeen sinne: lukemaan lehtiä, etsimään kirjoja lainattavaksi, käymään netissä, tapaamaan kavereita. Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoret yrittäjät tekevät mielellään töitä läppäreidensä äärellä pienissä kirjastoissa. Ideat elävät ja syntyvät kirjastossa. – Ja onhan se mukavaa, kun kirjastosta löytää nykyisin myös itse kirjoittamiaan kirjoja.
     Kirjastolaitos on syntynyt Suomessa kansanvalistuksen edistämiseksi 1800-luvulla. ”Kirjoja luettavaksi lainaamalla on tarkoitus synnyttää ja edistää lukuhalua ja yleistä sivistystä kunnassa”, jyrähtää Enon kansankirjaston johtosääntö jo vuonna 1890. Eikä tämä Enon kirjasto paljon jälkeen jää Outokummusta. Onhan se perustettu jo 1886 ja täyttää 130 vuotta parin vuoden päästä. 

Ensi vuosi on siis meillä Suomessa Kirjan vuosi ihan virallisestikin. Kirjan vuotta toteuttamassa mukana ovat niin valtakunnalliset kuin alueellisetkin kirjailijajärjestöt. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on ottanut 59. toimintavuotensa teemaksi kirjan. Myös kirjastot ovat varmasti innolla mukana juhlavuodessa. Teemme tulevaisuutta yhdessä. Innostuksesta kirjallisuuteen kasvavat myös uudet kirjailijat. 

Kari Tahvanainen

Iskelmä Rex, Jokisappi 15.12.2014 

Susimainen esikoisdekkari

Päivi Hyttinen
Jahti
Kustannuskynnys, 2014
96 s. 


Pohjois-Karjalan poliisilaitokselle on tullut yksi rikostutkija lisää, rikoskonstaapeli Ylva Vallio. Polvijärven Maarianvaarassa asuva kirjailija ja kuvataiteilija Päivi Hyttinen on luonut uuden sankarin maakunnan dekkarisankarien joukkoon. Ylva tarkoittaa naarassutta. Ylvan äiti on ollut shamaani, isä on pohjoisen poliisi. Ylvan erottamaton seuralainen on koirasusi Odin, jonka suonissa virtaa suden verta. 

Sankarimme on saanut äidiltään vihkimyksen mystiseen luontosuhteeseen. ”Ylva, sinä olet nyt susi. Nimesi tarkoittaa naarassutta ja suden viisaus, voima, vaistot ja sitkeys ovat sinussa. Tulet näkemään ja tuntemaan eri tavalla kuin muut, mutta älä pelkää sitä. Susi sinussa uinuu, kunnes olet valmis ottamaan sen voiman vastaan.” – Äiti halasi minua ja antoi suukon otsalleni. Hän oli muuttunut harmaaturkkiseksi sudeksi, jonka kellertävät silmät katsoivat minuun läpitunkevasti.

Kemijärvellä on murhattu petotutkija. Poliisi epäilee rituaalimurhaa. Paikallinen poliisi haluaa Ylva Vallion tutkimaan murhaa, koska tällä on paikallistuntemusta ja kokemusta. Perillä tapahtumat vyöryvät melkoisella vauhdilla syrjäisen lomakylän ja kirkonkylän välillä. Sudet ulvovat syyskuun pimeässä yössä, johtolangat alkavat selvitä. Ajojahdin päättyessä kairalla on niin ruumiita kuin haavoittuneitakin.

Ylvan oman elämän tragediat ovat mukana tapahtumien kulussa. Lappilaisjuurinen rikoskonstaapeli ei jää paperinukeksi, vaan Päivi Hyttinen on luonut hänestä mielenkiintoisen ihmisen jolla on historiansa ja luonteenpiirteensä, menneisyyden traumaattinen painolasti. Lisämausteena ovat lukujen välissä kulkevat runot, jotka edustavat alkuperäiskansojen kulttuuria mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikasta sekä Päivi Hyttisen omaa runoutta.

Jahti on satasivuinen dekkari ja sen juonessa vedetään välillä mutkia turhankin suoriksi. Lisää kohtauksia kirjaan olisi vielä mahtunut. Nyt teos on toisaalta kätevä vaikkapa matkalukemiseksi. Kooltaan se on pieni ja ulkonäöltään upea. Kansikuvasta katsoo lukijaa susi syyspäivän sinisellä hetkellä, susimaalaus jonka kuvataiteilijana aiemmin kunnostautunut Päivi Hyttinen on itse luonut.

Sherlock Holmesillakin on nykyelokuvissa ylimaallisia voimia. Niin on varmasti Ylva Valliollakin, mutta sanoisinko luonnollisemmassa kontekstissa. Lukisin mielelläni lisääkin hänen tutkimuksiaan, ja ehkä niistä vielä kuulemmekin tämän esikoisteoksen jälkeen. 

Biisi: 
Ilkka Alanko: Tämä on totta. (s. Laura Närhi)  

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, 15.12.2014 

Itsenäisyyspäivän nosto

Oheinen juttuni ilmestyi Karjalaisessa 2010. Olkoon se nyt tässä nostona itsenäisyyspäivän 2014 kunniaksi. 

Lauantai 13. maaliskuuta 2010

Talvisodan päättymisen 70-vuotispäivälle

Hannu Ketoharju arvosteli (Karjalainen 24.2.) suojeluskuntaperinteen vaalimista. - Liiallinen maanpuolustushengen ja isänmaallisuuden paisuttaminen ei ole tarpeen. Hän nosti esille itsenäisyyden alkuajan poliittiset murhat ja muilutukset. Maakuntaamme on perustettu suojeluskuntien perinneyhdistys. 

Asia on ajankohtainen. Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Mielestäni suojeluskuntaperinteen tuominen esille perinneyhdistyksenkin muodossa on tärkeää. Onhan arvokasta työväenperinnettäkin vaalittu mitä moninaisimmin muodoin. 

Historiantutkija Jarkko Kemppi kirjoitti Karjalaisessa, että suojeluskunnista on annettu poliittisista syistä väärä ja vaillinainen kuva. Siksi tarvitaan perinneyhdistystä. Suojeluskunnat olivat lähinnä epäpoliittisia ja suuntautuivat ulkoisen uhan torjuntaan, hän sanoi. Toimintamuotoina oli mm. urheilutoiminnan edistäminen. Suojeluskunta oli Suomen suurin kansalaisjärjestö. 

Talvisodan ihme ei syntynyt tyhjästä. Tammikuun kihlauksessa 1940 vasemmisto ja oikeisto yhdistivät voimansa maan pelastamiseksi miehitykseltä. Jääkärit olivat sisällissodan aikaisia ensimmäisiä ammattisotilaitamme, joita tarvittiin johtamaan talvi- ja jatkosotaa. Niin heidän kuin mm. lottien ja suojeluskuntien historiaa on hyvä tuoda esille ajankohtaisissa merkeissä. Eiväthän he olleet fasisteja, toisin kuin lähellä fasismia hilluneet ”iikollit” ja Lapuan liikkeen urhot. 

Jatkosodan jälkeen punainen Valpo avusti suomensukuisten muilutuksessa Neuvostoliittoon, useimmat varmaan kuolemaan Stalinin karkotusleireillä. Karjalaisia, inkeriläisiä, vienalaisia… Yksin inkeriläisiä siviilejä täällä oli yli 63000. 

Itärajan takana näkyy vaihtoehtoisen historian ulkoilmamuseo. Ei tarvita Ilkka Remeksen mielikuvitusta nähdäkseen millainen Suomesta olisi tullut vieraan vallan alla. Suomalaiset olisivat päässeet Siperian aroille ilottelemaan susien kanssa, rajamaahan olisi vaihdettu venäläinen väestö. 

Moni vanha kommunisti auttaa nyt Venäjän Karjalan suomensukuisia ihmisiä. Sitä sopii arvostaa. Mutta vallankumousromantiikkaa levitetään yhäkin kansalaisjärjestöissä. Mielestäni romantiikka on aivan väärä sana houreille. Toivottavasti nuorisolle levitettäisiin oikeaa tietoa mm. Stalinin keskitysleireistä ja toisinajattelijoiden kohtaloista Castro-sedän nyky-Kuubassa, ja nyky-Venäjällä. 

Tänään kuulemme kauniita puheita isänmaalle ja talvisodan hengelle, talvisodan päättymisen juhlapäivänä. Niitä kuunnellessa sopii miettiä, miksi te leijonat sun muut isänmaan ystävät myytte maatamme parhaiten maksavalle. Enkä tarkoita tavan venäläisille myytäviä mökkitontteja vaan kaikkea muuta, huijareita ja globaalia suurpääomaa. Onko raha korvannut suomalaisuuden, hyvät herrat? Kuulijat kysykööt kaikkialla tämän kysymyksen. 

Isäni oli sodassa nuorimpaan ikäluokkaan kuuluvana. Hän kiersi myös Stalinin sotavankileirit. En muista hänen tai muiden kylänmiesten vanhoinakaan haukkuneen suojeluskuntia, eivät niitä tosin kehua retostaneetkaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, millaista suojeluskuntatoimintaa täällä aikanaan on ollut. 

Kari Tahvanainen
kirjailija, YTM
Joensuu

-----------------------------------------------------------------------------------

Juttu on ilmestynyt sanomalehti Karjalaisen Mielipide Plus -palstalla 

talvisodan päättymisen 70-vuotispäivänä 2010

-----------------------------------------------------------------------------------

Käyn Sirkkalan siltaa

Uusi Sirkkalan silta avattiin juhlallisesti 28.11. Joensuu-päivän aattona. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Markkku Kauppinen totesi avajaispuheessaan, että samalla paikalla on ollut kylän ensimmäinen silta 1800-luvun alussa. 

Olin ensimmäisten joukossa fillaroimassa sillan yli. Kyllä kelpasi fillaroida kohti itärantaa. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Karjalaisen juttu aiheesta + lisää kuvia

Joensuun kirjallisuusviikossa on kipinää

Tänä syksynä Joensuussa oli kirjallisuustapahtuman ympärillä uutta vipinää. Kokeilimme ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu järjestää Joensuun kirjallisuusviikkoa. Kokemukset olivat innostavia.

Viikko alkoi maanantaina 15.9. kauppakeskus Iso Myyssä avajaistapahtumalla. Ohjelma oli monipuolinen. Kirjailija Ninka Reittu matkalla Frankfurtin kirjamessuille Messi ja Mysteeri –kirjansa saksannosta mainostamaan. Heikki Turunen jännittämässä ilmestymässä olevaa Karjalan kuningas –romaaniaan. Runon Ystävien ryhmä lausumassa runoja, Onnen muruja –yhdistyksen muusikot musisoimassa, ja lopuksi kirjailija Matti Mäkelä valaisemassa Joensuun kirjallisuustapahtuman antia. Yläkerran Myyrylässä taas oli satutuokioita lapsille.

Viikko jatkui sitten Joensuun pääkirjastolla kirjailija Marja Björkin kirjailijavierailulla. Mustalaisäidin kehtolaulun taustoja kuulemassa oli salin täydeltä yleisöä. Meillä oli mielenkiintoinen haastattelutunti. Kirjaston aulaa koristi lisäksi kirjallisuustapahtumaa esittelevä näyttely.
     Loppuviikolla kuultiin syyssäveliä, intohimoa ja runoutta Ukrin tiloissa Arttelissa. Muusikko Samuli Moilanen fiilisteli ja runoilijat Raino Harinen ja Paula Sainio runoilivat kahvittelevan yleisön kera.
     Toimmepa viikolle sellaisenkin uutuuden, että suosittua karaokeideaa jalostettiin runokaraokeksi. Ravintola Sointula oli tupaten täynnä, kun Raino Harinen veti runokaraokeiltaa – joka olikin samalla jo osa Joensuun kirjallisuustapahtumaa. Kirjallisuustapahtuman teema Intohimo vetikin viikonlopulla salit tupaten täyteen lukevaa yleisöä.
     Miten tämä kaikki oli mahdollista? Yhteistyöllä. Saimme koottua jo näin ensimmäisellä yrittämällä hyvän verkoston avuksemme. Kaikkein otetuin olin kaupallisten toimijoiden tulosta innolla mukaan, jopa aloitteentekijöiksi. Iso Myy ja Suomalainen Kirjakauppa ovat luvanneet olla mukana jatkossakin. Mukana olivat myös Joensuun seutukirjasto, Sanaratas, Onnen muruja ry ja ravintola Sointula. Ukri sitten koordinoi tätä sateenkaarta.
     Kiitoksia voi esittää myös medialle. Viikko näkyi niin lehtien sivuilla kuin kuului radioissakin. Melkeinpä ainoaksi ongelmaksi jäi rahoitus. Kaikki yhdistystahot tekivät homman talkoilla. Joensuun kaupunki oli kyllä myöntänyt Ukrille kirjallisuusmatineoihin avustusta tälle vuodelle, mutta sekin jäi pääosin käyttämättä, koska kaupunki vaatii avustuksen päälle 50 prosentin omarahoitusosuuden. Aivan päätöntä hommaa vähävaraisten yhdistysten näkökulmasta. Ei tällainen ole avustamista.

Syksyllä 2015 on säpinää vielä enemmän, siitä olen varma. Näen jo sieluni silmillä, että viikolla esitetään elokuvia kirjallisuuden näkövinkkelistä, tehdään teatteria, runojonglöörit esittelevät verbaalista ja jonglöörilahjakkuuttaan, äidinkielen opettajat innostavat oppilaitaan osallistumaan kirjoittamisen ja lukemisen kautta. Paikallisen ailahtelevan kustannuskentänkin edustajat ovat toivottavasti ensi vuonna oikeasti mukana. Ja paljon muuta. Kaikki yhdessä sateenkaariorganisaation alla. Tätä organisointityötä teemme Ukrissa heti vuoden alusta alkaen. Rahaakin kuvittelisi tähän löytyvän.
     Onhan se kumma, jos tällaisessa kulttuurikaupungissa ei ole kirjallisuusviikkoa, vaikka on 15-vuotias kirjallisuustapahtuma.


Kari Tahvanainen 
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Kuvat: Kari Tahvanainen 

Ukri-kolumni Karjalan Heilissä 23.11.2014 

Valoisaa vaikuttamista – jospa äänestäisimme seurakuntavaaleissa

Usko hyvän tekemiseen –teemalla käydään kohta tärkeät vaalit. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalien ennakkoäänestys alkaa maanantaina 27.10. ja varsinainen vaalipäivä on isänpäivänä 9.11. Vaaleissa valitaan kirkon päättäjät seurakuntaneuvostoihin ja kirkkovaltuustoihin. Äänestysprosentti on ollut perinteisesti heikko, viime vaaleissa 17 prosenttia. Äänestäminen olisi kuitenkin merkittävää, jos halutaan kehittää kirkkoa vastaamaan nykyistä enemmän sen moniulotteista jäsenistöä, sen toiveita ja tarpeita. 

Kirkolla on perinteisesti paljon vaikutusvaltaa ja laaja-alainen toimintakenttä suomalaisessa yhteiskunnassa. Puhutaan valtionkirkosta ja kansankirkosta. Hengellisen toiminnan lisäksi kirkko järjestää seurakunnissa monenlaista toimintaa, josta varsinkin diakoniatoiminta on tärkeä osa suomalaista sosiaalityötä. Kirkko vaikuttaa valtaosan meistä suomalaisista elämään kehdosta hautaan: kaste, rippikoulu, konfirmaatio, häät, hautajaiset ym. tapahtumat. 

Äänestän näissä vaaleissa sattuneesta syystä nyt ensimmäistä kertaa, keski-ikäisenä jäsenenä. Erosin kirkosta nuorena, koska katsoin silloin että kirkko on liian vanhoillinen ja porvarillinen. Tosin huomasin ennen pitkää, että vasemmalla laidalla jossa toimin, siellä sitä vasta uskovaisia oltiinkin. Uskottiin Neuvostoliittoon, Taisto Sinisaloon, Leniniin, Marxiin venäläisittäin, vallankumoukseen. Jonkinlainen uskonlahko sekin. 
     Liityin kirkkoon takaisin pari vuotta sitten. En kuulu mihinkään kirkon kuppikuntaan, vaan suhteeni on enemmänkin modernin kevyen yhteisöllisyyden linjoilla. Usko, toivo ja rakkaus ovat hyviä arvoja. Samoin tasa-arvo ja monikulttuurisuus. 
     Kirkostaeroamisbuumia viime vuosina seuratessani minua alkoi harmittaa se, että kirkosta eroavat liberaalit ihmiset ja nuoret noin vain nappia painamalla. Perusteet tuntuivat olevan useimmiten huteralla pohjalla. Mitä kirkkoon jää jos kaikki liberaalit ja nuoret eroavat siitä? Pahimmillaan vanhoillislestadiolaiset ja kristillisdemokraattisen puolueen edustajat. Sellainen kirkko ei olisi kunniaksi kirkon pitkälle historialle eikä modernille Suomelle. Uskon liberaalishengelliseen yhteiskunnallista työtä tekevään kirkkoon. Sellainen kirkko kuitenkin tehdään vain vaikuttamalla, muun muassa näissä seurakuntavaaleissa. Tee kirkosta näköisesi! –äänestyskehotuksessa on järkeä. Ehdokaslistoilta löytyy varmasti jokaiselle sopiva ehdokas, jota äänestää. 
     Ehdokasasettelussa esimerkiksi Joensuun seudulla on niin puolueiden kuin yleisempien teemojen alla olevia ehdokaslistoja. Itse arvostan enemmän listoja, joille on kokoontunut ehdokkaita jonkin yhteisen teeman merkeissä, kuten Lasten ja nuorten asialla, Avoin seurakunta, Hyvän puolella. Puolueiden ehdokaslistat eivät mielestäni enää kuuluisi seurakuntavaaleihin. Kaikista puolueista löytyy hyviä ihmisiä, jotka voivat henkilöinä mennä erilaisille teemalistoille. Erityisesti nuoret näyttävätkin tämän jo tajunneen.  Seurakuntavaalit.fi –sivustolla on hyvä vaalikone, jossa voi punnita arvojaan ja asenteitaan ja löytää sopivia ehdokkaita äänestettäväksi. 

Kirkon mielipide vaikuttaa muun muassa tällä hetkellä vireillä olevan sukupuolineutraalin avioliittolain etenemiseen eduskunnassa. Kirkollahan on oikeuslaitokselta saatu ”lisenssi” vihkiä pareja avioliittoon. Samaa ”lisenssiä” pitäisi käyttää lähivuosina myös samaa sukupuolta olevien vihkimiseen avioliittoon, kun uusi laki lopulta menee läpi eduskunnassa. Uskon että sen läpimeno on vain ajan kysymys. Olemme osa modernia pohjoismaista ja länsieurooppalaista yhteiskuntaa, jossa tasa-arvo halutaan ulottaa myös avioliittoinstituutioon. Se ei ole keneltäkään pois, vaan lisää kaikkien ihmisoikeuksia. 
     Naispappeudesta käytiin aikoinaan kovaa kädenvääntöä, mutta nyt se on arkipäivää. Paikoitellen papeista enemmistö on jo naisia. Samoin tulee varmastikin käymään myös avioliittoinstituutiolle; ennen pitkää sen laajeneminen hyväksytään arkipäiväiseksi todellisuudeksi. Seksuaaliset suuntautumisethan ovat normaaleja. Mikäli kirkko ei suostu lainsäädännön muuttumisen mukaisesti vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon, voiko se enää käyttää lainkaan oikeuslaitokselta lainaksi saamaansa ”lisenssiä”, vai pitäisikö virallinen avioliittoon julistaminen palauttaa oikeuslaitoksen tehtäväksi, maistraatteihin? 
     Vuosien varrella olen nähnyt ja kuullut kirkon toiminnassa myös ikäviä asioita, joita ei toivoisi enää tulevaisuudessa ilmenevän. Lasten hyväksikäyttöön liittyvät tapaukset ja muu papillisen, teologisen auktoriteetin ja aseman väärinkäyttö on väärin eikä sitä pitäisi koskaan hyväksyä. Olen kuullut muun muassa tapauksesta, jossa nuori pappina toimiva teologitytär on käytännössä ajanut oman isänsä kuolemaan tekaistuin syyttein. Tapaus on sattunut näillä selkosilla ja siihen on kaiketi vaikuttanut jokin pohjoisessa, tyttären työpaikkakunnalla, toimiva uskonlahko. Tällaiset tapaukset herättävät kysymyksiä uskon väärinkäytöstä. Kirkon toimintaa on tarpeen kehittää näiltäkin osin. Ja sitä kehittämistä tekevät tulevat kirkkovaltuutetut ja kirkolliskokousedustajat. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Onnea 130-vuotiaalle Outokummun kirjastolle

Outokummun kirjasto täyttää tänä vuonna 130 vuotta. Pohjoiskarjalaisilta kirjailijoilta toivottiin tervehdyksiä outokumpulaisille juhlavuoden merkeissä. Miksi lukeminen ja kirjastot ovat tärkeitä. Tässä oma tervehdykseni. 

Kirjaston 130-vuotisjuhlaviikko oli marraskuun alussa. Näyttely näistä tervehdyksistä avattiin kirjastolla torstaina 6.11.. Samana iltana kirjailijat Leena Lehtolainen ja Matti Rönkä vierailivat entisen kotikaupunkinsa kirjastossa. Haastattelin heitä kirjastolla.

Ai että ei kannata lukea? 

Minun on vaikea kuvitella hyvää elämää ilman kirjoja. Kirjallisuus on loppumaton aarreaitta, josta voi ammentaa niin tunnelmia kuin tietoakin. Erityisesti lapsena ja nuorena luetut kirjat jäävät mieleen koko elämän ajaksi. se on lukemisen taikaa. Lapsena luin ensiksi läpi koulumme pikkukirjaston ja sen jälkeen ahmin kunnankirjaston kirjoja. Siitä lähtien lukeminen on kuulunut elämääni itsestään selvänä asiana. Kotikirjasto on aika laaja ja siinä olevista kirjoista on aina vaikea luopua - vaikkakin sitä pitää välillä harventaa ja siivota. Minua kiehtoo hyvä seikkailu, mutta myös draama ja huumori, tarina kaiken kaikkiaan. Luen viihtyäkseni, mutta myös löytääkseni uusia ihme juttuja ja ajatuksia, tunnelmia. 

Millainen olisi Outokumpu ilman kirjastoa? 

Millainen olisi Joensuu ilman kirjastoja? Millainen olisi Suomi ilman kirjastoja ja kirjastoautoja? Kirjastojen historia on pitkä, muutaman kirjan lainastosta moderniin kirjastoon. Kirjastojen maksuttomuus on tärkeää, niin että me kaikki pääsemme kirjallisuuden äärelle. Kirjastojen kautta pääsemme lukemaan sellaistakin, mikä ei muuten käteemme sattuisi. Kannatan myös lähikirjastojen säilyttämistä. Niistä on tullut kaupunginosiin tai kylille tärkeitä pysähdyspaikkoja. Koululaiset voivat tulla koulupäivän jälkeen sinne: lukemaan lehtiä, etsimään kirjoja lainattavaksi, käymään netissä, tapaamaan kavereita. Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoret yrittäjät tekevät mielellään töitä läppäreidensä äärellä pienissä kirjastoissa. Ideat elävät ja syntyvät kirjastossa. – Ja onhan se mukavaa, kun kirjastosta löytää nykyisin myös itse kirjoittamiaan kirjoja.

Kuvat: Kari Tahvanainen ja Outokummun kirjasto

Makeasti oravainen - Aleksis Kivi 180 vuotta

Aleksis Kivi täytti 180 vuotta perjantaina 10.10. Sunnuntaina 12.10. synttäreiden merkeissä Suomen Maakuntakirjailijat ja Pieksämäen kirjasto järjestivät juhlatilaisuuden kulttuurikeskus Poleenissa. Alkusanoissani kerroin Kiven tuotannosta ja elämästä. 

- Tervetuloa Makeasti oravainen -tilaisuuteemme. Ja tervetuloa hengessä mukaan Akeksis Kivi, jos satut sieltä hopeapilven reunalta Suomenmaata tällä hetkellä katselemaan. Suomen Maakuntakirjailijat ja Pieksämäen kirjasto haluavat nostaa Kiven kirjailijanäänen esille näin juhlapäivänä luku- ja musiikkitilaisuuden kautta. Lukutilaisuudet ovat tätä nykyä kovin suosittuja Euroopassa. Miksei siis täällä Suomessakin voitaisi herätellä tätä perinnettä virkeämmäksi. Kirjailijat yleensä lukevat lukutilaisuuksissa teoksiaan itse. Klassikoiden kohdalla meillä sijaislukijoilla on suuri kunnia esittää heidän tekstejään.

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven syntymästä tuli perjantaina kuluneeksi 180 vuotta. Kolmekymppisenä hän julkaisi ensimmäisen näytelmänsä, Kullervon. Jo sitä ennen häneltä oli ilmestynyt kertomuksia. Kiven ainoa romaani, Seitsemän veljestä, ilmestyi 1870. Mutta Kivi tunnetaan näytelmiensä ja romaaninsa ohella myös koskettavista ja värikkäistä runoistaan. Näitä runoja on sävelletty lauluiksi. Tuttuja meille kaikille ovat muun muassa Sydämeni laulu, Laulu oravasta ja Sunnuntai.

Tänään kuulemme Aleksis Kiven ääntä sekä laulujen että tekstin muodossa. Muusikko Aki Hietala esittää kaikkiaan kuusi laulua Kiven teksteihin. Laulut ovat Onnelliset, Sunnuntai, Seitsemän miehen voima, Sydämeni laulu, Laulu oravasta ja Metsämiehen laulu.

Minulla on kädessäni Seitsemän veljeksen versio, johon esipuheen on kirjoittanut Suomen Kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Kari Levola. Levola kirjoittaa:

Aleksis Kiven luomistyötä ajatellessa ei voi lakata hämmästelemästä sitä, että hän loi kirjallisuuteemme pysyvästi jääneet teoksensa, kaikkiaan neljätoista, vain seitsemän vuoden kuluessa.

Kiven jos kenen kohdalla voidaan puhua traagisesta kirjailijakohtalosta. Hän ei päässyt nauttimaan suuren työnsä hedelmistä. Nurmijärveläinen kyläräätälin poika kuoli kunnanholhokkina ja mielisairaana vain 38-vuotiaana.

Seitsemästä veljeksestä Levola kirjoittaa:

Eiköhän se lähinnä ole melkoinen mieskööri. On käynyt vähän samaan tapaan kuin Linnan Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kuitenkin molemmissa kysymys on nuorukaisista, melkein pojista. Kiven tekstissä Juhani on kahdenkymmenenviiden, Eero tuskin kahdeksaatoista. Kirjan lopussa he ovat kymmenen vuotta vanhempia.

Kivi on luonut veljeksistään komean henkilögallerian, niin monisyisen, että jo heistä voi löytää jos jonkinlaista tulkintaa. Jos Eerosta romaanin lopussa sanotaan, että ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen”, niin soveltaen voisi sanoa, että Seitsemän veljeksen lukija voi löytää veljeskatraasta melkoisen ihmismielen kokokuvan.

Kiven teksti on väkevää ja herkkää yhtaikaa, nöyrää ja tahtovaa. Kieli on runsasta ja rikasta. Sen avulla Kivi luo eläviä ja lihaisia ihmisiä, elämän kokoista draamaa.

Seitsemän veljestä rakentuu paljolti, lähes näytelmän lailla, vuoropuhelulle. Se on paitsi runsasta, myös säkenöivää.

Huumori, se ”luonnonraikas komiikka”, jota Kivi sanoo ammentaneensa nurmijärveläisistä ihmisistä, lävistää romaanin ainutlaatuisella tavalla. Siinä on ihmisen tuntua, tragiikan läheisyyttä ja elämän voimaa. - Näin siis kirjailija Kari Levola esipuheessaan Seitsemään veljekseen. 

Luin tilaisuudessa yleisölle Seitsemästä veljeksestä seitsemättä lukua niin pitkälle, että päädyimme veljesten kanssa hiidenkivelle pakoon hirveää sonnilaumaa. Kuulimme hiidenkiven syntytarinan.

Seitsemännessä luvussa kuullaan myös metsästystarinoita ja myyttisiä tarinoita Suomenmaasta. Kuinka veljeksille lopulta kävi hiidenkivellä – sen voitte sitten itse selvittää lukemalla Seitsemän veljestä uudelleen. Ai, eikö joku ole sitä lukenut? 

Neuvosto-Joensuusta huumorilla

Jouni Ilvonen

Kollin oppivuodet – Elämää Neuvosto-Suomessa

320 s., Arator, 2014

Millaistahan olisi ollut elämä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, jos sota olisi päättynyt toisin ja Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa? Sitä pohtii romaanissaan joensuulainen kirjailija Jouni Ilvonen. Kirjana kämmenellä minulla on tänään Kollin oppivuodet – Elämää Neuvosto-Suomessa. Teoksen on kustantanut Arator. 

Romaanin kertojaminä on 1951 syntynyt Henrik Henkka Ahokas, tavallisen joensuulaisen työläisperheen poika. Kirjassa eletään aikaa 1950-luvulta aina 1990-luvun alkuun, takaumina sivutaan myös talvisodan aikaa – 104 kunnian päivää jolloin Suomi liittyi Neuvostoliittoon. Tarinan keskiössä on tavallisten kansalaisten elämä iloineen ja suruineen, koiruuksineen ja kommelluksineen. Kerrontaa ryydittää satiirinen huumori alusta loppuun, mikä tahtonee sanoa, ettei kyse ole poliittisista kannanotoista vaan viihteellisestä tarinasta näissä kulisseissa.

Joensuussa on vanha sanonta, että älä mene Mutalaan, Mutalassa tapetaan. Murhamysteerin ympärillä tässäkin teoksessa liikutaan, kun nuori mies ja nainen surmataan Kurapuron rannalla 60-luvulla. Rikos on yhtenä juonteena aina kirjan loppumetreille saakka. Mutta se on vain yksi juonne monien joukossa. Vanhan Joensuun ja Mutalan paljasjalkainen mutalalainen kirjailija Jouni Ilvonen näyttää tuntevan kuin omat taskunsa.

 Kaupungin elämä soljuu verkkaisesti eteenpäin, usein vodkanhuuruisissa merkeissä. Neuvostomiehittäjät näkyvät katukuvassa niin idästä muuttavina perheinä kuin salaisen poliisin miehinä, jotka saapuvat odottamatta mustalla lutikka-autollaan. Silloin on aina jollain lähtö edessä. Ja sekin pitää sanoa, että Mutalassa Kirvesmiehenkadulla kummittelee, tässä kirjassa. Pinnan alla kytee suomalaistyyppinen vastarinta, aluksi ajatuksena ja haaveena, ennen pitkää myös suunnitelmina, joille Neuvostoliiton loppuajan vaiheet tuovat yllättäviä mahdollisuuksia. Kirjan henkilöistä nousee esille persoonallisuuksia kuten Mutalan ”kyläpoliisi” Jallu Kettunen ja politrukki Varma Kosto Kinnunen kuten myös Henkan ikätoveri Korvon Esu ja tämän opettajaisä Esko Korvo.

Kirjailija on ottanut vapauden olettaa, että niin Kalevala kuin Eino Leinon runouskin on kiellettyjen kirjojen listalla neuvostokommunistisessa valtakunnassa. Kalevalaisia säkeitä mukailevaa riimittelyä onkin teoksen jokaisen luvun alussa. Myöhemmin mukaan tulee myös Leinon säkeitä, sivutaanpa myös niin Olavi Virran näköistä miestä kuin Juice Leskistäkin – tai siis Ivan ”Nectar” Leskimovia, sillä ihmisethän ovat venäläistäneet nimensä uusien vallanpitäjien komennossa. 

Suomen poliittista historiaakin kirjailija sivuaa huumorin pilke silmäkulmassa. Millaisia olisivat Neuvosto-Suomessa Björn ”Mishka” Wahlroos, Aarne Saarinen, Paavo Väyrynen, Mauri Pekkarinen, Urho Kekkonen, Johannes Virolainen, Ilkka Suominen ja monet muut menneiden vuosikymmenten poliitikot. Kirjailija on hyvin kotiläksynsä tehnyt. Lähihistoriasta löytyy herkullisia ideoita neuvostoyhteiskuntaankin sovellettaviksi.

Vaihtoehtoisista todellisuuksista on kirjoitettu useita teoksia Suomenkin historiaan liittyen. Ilkka Remeksen romaani Pääkallokehrääjä on niistä suosituimpia. Jouni Ilvosen esikoisromaani sopii hyvin tähän joukkoon. Humoristisesta romaanista jää paljon ajateltavaa lukijan mieleen.

Biisi: Olavi Virta: Matalan torpan balladi

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, 6.10.2014

Aleksis Kiven päivää odotellessa - Nummisuutarit

Kohtahan se on Aleksis Kiven päivä. 10.10. tulee kuluneeksi 180 vuotta Kiven syntymästä. Samalla on Nummisuutarien juhlavuosi; sen valmistumisesta tulee kuluneeksi 150 vuotta. 

Kuva: Joensuun kaupunginteatteri

Wikipedian mukaan Kivi osallistui Nummisuutareillaan vuonna 1865 kirjoituskilpailuun kaunokirjallisessa sarjassa. Noihin aikoihin eräät silmäätekevät, kuten J. V. Snellman, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura halusivat tukea suomalaisen kirjallisuuden kehitystä ja päättivät järjestää kirjoituskilpailun. Kivi oletettavasti muokkasi tekstiään Siuntiossa kesästä 1863 lähtien, ja hän julkaisi sen omakustanteisena 500 kappaleen painoksena vuonna 1864. Rahaa hänellä ei ollut, joten hän lainasi Suomalaisen teatterin tulevalta johtajalta, Kaarlo Bergbomilta. Keväällä 1865 Senaatin julistaman kirjoituskilpailun voittajaksi julkaistiin nuori ylioppilas Alexis Stenvall eli Aleksis Kivi. Voitto oli suuri onni Kivelle niin taloudellisesti kuin menestyksensäkin puolesta: olihan kisaan osallistunut muun muassa myös J. L. Runeberg ja A. Oksanen (August Ahlqvist). 
     Nummisuutareita on pidetty näytelmäkirjallisuuden huipputeoksena. Se on käännetty yli kymmenelle kielelle. Näytelmä sai kantaesityksensä 24. syyskuuta 1875 Oulussa, jossa sen esitti vieraileva Suomalainen teatteri. Siitä lähtien Nummisuutareita on esitetty lukemattomia kertoja niin ammattilais- kuin harrastajateattereissakin. Se lienee Suomen suosituin puhenäytelmä.

Joensuun kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan Nummisuutareita kansanoopperan (tai laulunäytelmän) muodossa. Nummisuutareista tutuksi tullut sanonta ”Maailma muuttuu Eskoseni” lunastaa lupauksensa 2000-luvun hengessä. Nuoren miehen naimareissu kaikkine kommelluksineen ja väärinkäsityksineen, samoin kuin kuuluisa viinaksiin tutustumiskohtaus esitetään vauhdikkaasti ja värikkäästi. Mukana on niin kaupunginteatterin näyttelijöitä kuin vierailevia nuoria tähtiäkin. 
     Teksti noudattaa Aleksis Kiven alkuperäisteosta varsin tarkkaan – Kaj Chydenius on hiukan riimitellyt siellä missä riimittelyä on tarvittu. Ilmaisuvoimainen Kiven suomen kieli soljuu hyvin laulumuodossakin. Ohjauksesta ja koreografiasta vastaa Ari Numminen, ja toiminta lavalla eteneekin kuin vuolas metsäpuro. 
     Varmasti Aleksis Kivellä on ollut huumorinpilke silmäpielessä, kun hän on päättänyt näytelmän Porilaisten marssiin. Siinä on todellakin pojat kansan urhokkaan häämatkan jälkeen. 
     Suosittelen. Raikas tulkinta Nummisuutareista - noin 150 vuoden takaa! Veikkaan että Aleksis Kivi olisi otettu tästä, ja tiedäpä häntä, jospa Aleksis katselee näytelmää pilven reunalta. 
     
"Maailma muuttuu, Eskosein”, sanotaan. Mutta muuttuuko se? Ehkä se onkin Esko, joka olisi valmis muuttumaan, mutta ympäröivä yhteisö ei itse kykene muutokseen. Tästä lähtökohdasta käsin syntyy uusi versio Nummisuutareista!" - Joensuun kaupunginteatteri 

Voisiko tätä tarjota kouluille pakettina vaikkapa 10 e/katsoja? Monestakin suunnasta ajankohtainen näytelmä opiskelijoille ja koululaisille: historia, kirjallisuus, tasa-arvo, naisen asema, nuorten suhteet, alkoholi... ja muillekin ryhmille - tai myydä viimeiset paikat varttia vailla vaikka viidellä eurolla . Kate vain kasvaisi (paikalleen)! Yhtenä iltana meitä oli katsomossa vähemmän kuin porukkaa lavalla. - Katsomot täyteen vaikka muutamalla eurolla! Kimmo Lavaste taisi olla vuosia sitten viimeinen joka ideoi yllätyslippuja näytöksiin. Ja se toimi.