Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa

Kolumni

Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa

Kirjailijoiden ja aktiivisten kirjoittajien ei maassamme tarvitse olla yksin. Eri puolilla Suomea toimii ainakin 34 paikallista kirjailijayhdistystä.  Voi sanoa, että Suomi on kirjailijayhdistysten luvattu maa.

     Kirjailijayhdistysten verkosto toimii Suomen Kirjailijaliiton siipien alla. Kirjoittavilla ihmisillä on vankka tukiranka tällaisen verkoston ansiosta. Yhdistyksissä opetetaan ja ohjataan kirjoittajia, tulevia kirjailijoita. Heille tarjotaan mahdollisuus saada omia tekstejään esille niin antologioissa kuin eri tilaisuuksissakin.

     Kirjailijayhdistysten verkosto on perustettu jo vuonna 1963, aluksi nimellä kirjailijayhdistysten neuvottelukunta. Verkosto tunnetaan parhaiten vuosittain järjestettävistä kirjailijayhdistysten Talvipäivistä. Tapahtuma kokoaa vuosittain eri puolilla maata suuren joukon yhdistysten jäseniä pohtimaan kirjallisuutta. Talvipäivillä jaetaan myös Kirjailijaliiton Suunta-palkinto tapahtumalle tai henkilölle, joka erityisellä tavalla on edistänyt kirjallisuutta ja kirjallisuuden harrastamista omalla paikkakunnallaan. Vuonna 2020 Talvipäivät järjestää Pohjois-Savon Kirjallinen Yhdistys Vestäjät ry.

     

Kirjailijayhdistysverkoston historia on arvokas ja pitkä. Taitaa olla niin, että Pirkkalaiskirjailijat on yhdistyksistä vanhin. Pirkkalaiskirjailijoiden kotisivuilla kerrotaan perustamisvaiheista näin.

     Marraskuussa 1943 järjestettiin Tampereella Taideviikot, jotka keskittyivät lähinnä kuva-, veistos- ja maalaustaiteeseen. Taideviikkojen historiallisesti merkittävin tapahtuma oli kuitenkin Tampereen kirjailijakerhon perustaminen.

     Kirjailijakerhon perustamiskokous järjestettiin 21.11.1943 Hotelli Tammerissa. Kerhosta muodostui myöhemmin Pirkkalaiskirjailijat ry. Paikalla olivat mm. Viljo Kajava, Auni Nuolivaara, Oiva Paloheimo, Ilpo Kaukovalta ja Elsa Tervo.

     Seuraavana vuonna kerho rekisteröityi yhdistykseksi nimellä Pirkkalais-Kirjailijat, joka oli Suomen ensimmäinen maakunnallinen kirjailijayhdistys. Perustajajäseniä oli yksitoista.

    Vanhinta vuosikertaa edustaa myös Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Se on perustettu syksyllä 1956 Paiholassa Kontiolahdessa. Kirjailija Jouko Lehtonen kuvaa perustamisvaiheita Ukrin verkkosivuilla olevassa historiikissa seuraavasti.

”1950-luvulla vallitsi runouden modernismi: vapaa mitta, irti luonnosta ja idylleistä, kaupunkilaisuus, Helsinki, älymystö – ihanteitten aika oli ohi!

Mutta maan vieriä, ojanpieliä, järvenselkiä, metsiä ja vaaroja ja tehtaanpiippujen savuja pitkin hiipi yhä voimissaan Leinon Ukri, kansan henki ja heimon sielu.

Siippaisen kirjailijapariskunnan kodista tuli kirjallinen tukikohta. Mukaan olivat innostuneet yhdistyksen perustajajäseninä Aaltosen ja Siippaisten lisäksi Vesa Niemeläinen, Esko Eskelinen, Usko Laukkanen ja Ilmari Saarinen.

     ”Kirjallistaiteellinen kerho Ukri ry.” perustettiin Siippaisten kodissa lokakuun 7. päivänä 1956. Liekö sama huoneisto, jossa Veronica Pimenoff sittemmin kirjoitti romaanejaan? Samana syksynä ilmestyi pitkään rakenneltu Väliasemalla-antologia. Ja puoli vuotta myöhemmin huhtikuussa 1957 johtokunta hyväksyi jäseneksi Jouko Puhakan, jonka uskottiin ”kehittyvän novellistina huomattavaan taiteelliseen tuotantoon”. Näin oli synnytetty ensimmäinen kestävä Ukri-ukko.”

        

     Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri tunnetaan ennen kaikkea pitkästä matineaperinteestään. Jo 1960-luvulta lähtien vuoden uusia teoksia on esitelty kirjailijamatineoissa. Niissä esitellään tänäkin vuonna yli viisikymmentä pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden uutta teosta. 

     Pohjoiskarjalaislähtöiset kirjailijat kuuluvat itsestään selvästi tähän joukkoon, Leena Lehtolaista ja Matti Rönkää myöten. Henkinen pohjoiskarjalaisuus on kunniassa alueellisessa kirjailijayhdistyksessä.

Kirjailijaliiton Suunta-palkinto, jonka vuonna 2014 sai kirjailija Kari Tahvanainen. 

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Iskelmä Rex 18.11.2019

Mustavalkoisia sävyjä -näyttely

Kuvat: Kari Tahvanainen

Osta kahmalokaupalla kirjoja

Kolumni

Kustantaja Touko Siltala ennusti Joensuun kirjallisuustapahtuman paneelikeskustelussa syyskuussa, että kustantaja on ennen pitkää katoava ammatti. Pessimismiään kustannusalan tulevaisuuden suhteen hän perusteli muun muassa sillä, että kirjojen myynti vähenee koko ajan.

Joensuun kirjallisuustapahtuman paneelikeskustelu. Kuva: Kari Tahvanainen

     

Moni hyvätuloinenkin henkilö kehuskelee sillä, ettei osta kirjoja. Parhaimmillaan hän silti jonottaa niitä kirjastosta kuukausitolkulla. Ei osta, vaikka juuri hänellä olisi varaa tukea kirjallisuutta ostopäätöksellään. Tätä Siltala ihmetteli. Jokainen ostettu kirja on ostettu kirja, ja mahdollistaa konkreettisesti kustantajankin toimintaa.

     Kirjailijakin saa jokaisesta ostetusta kirjasta oman pienen osansa. Samoin kirjastosta lainatuista teoksistaan hän saa osuutensa Sanaston kautta. Pelkillä kirjailijan tuloilla harva silti elää pienellä kielialueella, ei edes tulevaisuudessa. Kirjailija käyttää kirjoittamistaitoaan eri aloilla.  

     

Suomi lukee -tutkimuksen tuoreet luvut kertovat, että ostamme yhä vähemmän kirjoja. Kirjaostosten määrä on vähentynyt kolmella miljoonalla kirjalla vuodesta 2013. Kirjoja ostaneidenkin määrä on vähentynyt. Myynti on laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Ajankäytössä ja kulutustottumuksissa on tapahtunut muutoksia. Äänikirjojen kasvava menekkikin kertoo tästä.

     Onneksi 85 prosenttia suomalaisista ilmoittaa lukevansa yhä mielellään kirjoja. Suomi on lukumaa. Kirjoja ostetaan heräteostoksina ja monesta muusta syystä. Kirja kiinnostaa monesta kulmasta. Samaisen tutkimuksen mukaan tavan suomalainen käyttää kirjoihin vuodessa noin 120 euroa. Paljon lukevalle ihmiselle onkin aika mahdotonta ostaa kaikkia luettavia kirjoja. Onneksi on kirjastolaitos.

     

On vaikea kuvitella maata ja tulevaisuutta, jossa ei olisi kirjoja, jossa ei luettaisi kaunokirjallisuutta. Lueskelin äskettäin kirjallisuudentutkija Katriina Kajanneksen toimittamaa uutta Kirja, muutosvoima –kokoelmaa, jossa pohditaan kirjan ja puhutun sanan vaikutuksia, jotka voivat muuttaa ihmistä, yhteiskuntaa ja historian kulkuakin. Tuodaanpa kirjassa esille myös 175 vuotta sitten syntynyt Minna Canth, kirjailija jonka jäljet ja vaikutuksen tunnemme Suomessa edelleen.

     Teoksessa nostetaan esille kirjallisuuden kasvattavia ja sivistäviä vaikutuksia, jotka ovat samalla demokraattisen yhteiskunnan perustaa. ”Kirjallisuus tarjoaa tulkinnallisia voimavaroja ihmisenä olemisen ymmärtämiseen”, sanoo professori Hanna Meretoja.

     Mielenkiintoista on, että kirja on meille lukijoille aina uusi, kun muutama vuosikymmen sen ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut. Lapsen lukemana kirja on erilainen kuin elämää kokeneen varttuneen aikuisen. ”Parhaimmillaan tilanne kertoo siitä, että itse on matkan varrella henkisesti kypsynyt”, kuten maisteri Sari Rimmi kuvailee.

     

Rakennamme kirjaa lukiessamme oman elämämme kehyksiin, jotka muuttuvat. Kaunokirjallinen tarina elää meissä. Kannattaa ostaa kokonainen kirjasto, erityisesti lapselle.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 16.10.2019 

Joensuun kirjallisuustapahtumalle

Tosi

vieras kaunis

nauru rakas

Kuolema? Ei!

Työ – jos sana

minä, lukija

tyhjä

Jälkien intohimo

rahassa

rikos, sota

eläin

OHO!

c Kari Tahvanainen

Syyskesän ilmiöitä

Viljaa viljaa lisää viljaa 

ulisevat puimurit

nälkäisinä niityillä

ja rattorit 

munivat rattorinmunia

on taas se aika vuodesta

Kari Tahvanainen

c Kari Tahvanainen, 2019 

Ihminen ei ole puolue

Ihminen

ei ole

puolue

* * *

Juuret

katsopa vain

kyyneleesi

se joka juuri tipahti

* * *

Kisassa ei jaettu ensimmäistä

ei toista eikä kolmatta mitalia

se oli elämää

* * *

Aamun aurinko

lehmisavut ihan äsken

maisemaa kutsuin

mieltäni katsoin

mieltämme muistin

huitaisin ristinmerkin

kunnes sydän rauhoittui

on rauha sinullakin

taulusi seinälläsi

Jumala siunaa meitä

lausuimme täällä

nostin taulut, hellävaroin

kannoin niitä kuin sinua

viimeisellä matkallasi

Olallani hihna

rynnäkkökiväärin keveys

pystykorvan muistot

meidän sukua

rauhaan toin teidät

c Kari Tahvanainen 2019 

Apollo 11

Pienen pienet askeleet

kuumiehen askeleet

Apollo 11 -kuulennon 50-vuotisjuhlapäivänä

20.7.2019 

Metsä puhuu meille

Kolumni

Metsä puhuu meille 

Olen jotain neljän vanha. Nuori metsätyömies nostaa minut tuvassa katonrajaan, katsoo silmiin. Miehellä on lämmin sydän ja vahvat kädet. Mummolan peräkamarissa taas raksuttaa tädin miehen laskukone, hän on metsätyönjohtaja. Kotimme on mummolan metsässä Enossa.

     Rakennetaan havumajoja, seikkaillaan suurissa metsissä, myöhemmin omalla maatilallamme. Rakennamme joka kesä havumajoja kauas metsään. Piirrämme karttoja metsistämme naapuritilojen lasten kanssa. Meillä on oma maailmamme. Ja oma postimmekin meillä on. Jossain keskellä metsiä on peltipurkki, johon jätämme paperilappuja toisillemme. Hiihdämme talvella itse tekemiämme latuja postitoimistomme ohitse. Emme pelkää metsää. Se on meidän junnujen koti.

Kuva: Kari Tahvanainen

Luin äskettäin runsaat neljäsataa sivua eri-ikäisten tekstejä metsästä. Olin Outopia-tapahtuman Metsä-kirjoituskilpailun tuomariston puheenjohtajana. Monen päivän urakan jälkeen tuntui kuin olisi lukenut moniäänisen luontoromaanin. Nuo alussa kertomani henkilökohtaiset muistot metsästä toistuivat kilpailuteksteissä. Suhde metsään on jokaisella hyvin henkilökohtainen.

     Erikoisin teksti oli ehkä se 2000-luvun nuorukaisen muistelu omasta kohtaamisestaan karhun kanssa suomalaisessa luonnossa. Nuorimies kirjoitti tarinaansa New Yorkissa, jossa hän asui kirjoittamishetkellä perheensä kanssa. Metsäkokemukset kulkevat mukana, missä myöhemmin olemmekaan.

Metsä on osa psyykeämme, osa myyttistä muistiamme. Olemme osa luontoa, ja niin geenihistoriamme kuin syvä psyykkinen historiammekin värisevät yhdessä luonnon kanssa, ovat samalla aallonpituudella, myytit kertovat siitä. On vain meistä kiinni, tajuammeko sen.

     Kirjoituskilpailussamme tulivat esille lähes kaikki luonnon ja ihmisen yhteiset ulottuvuudet. Mystinen luonto, satujen luonto haltioineen ja toisine maailmoineen, metsän peittoon joutuminen, ajatteleva ja puhuva metsä puhuttelevat kirjoittajia edelleenkin. Konkreettiset retket luontoon, eräretket, metsästysretket, kaikkien niiden muistot elävöittävät ihmistä.

     Hätä luonnon tilasta, metsän tilasta, innoitti suomalaisia kirjoittamaan siitä, että luonto huutaa, sillä on hätä. Metsä huutaa apua, muistuttaa siitä, kuinka se on suojellut ihmistä pahoina aikoina, myös toisilta ihmisiltä. Tiede puhuu nykyisin siitä, että metsällä todellakin on eräänlaisia ajattelusysteemejä. Metsä viestii keskenään, metsä muistaa. Tarinoista yksi oli lehtikuusen äänellä kerrottu historia maatilan ihmisistä ja siitä, kuinka joku vuosikymmenten jälkeen tuli halaamaan. Ihmisyksilö ja luonnon yksilö keskustelivat.

Kolumni on lopussa enkä vieläkään ole oikeastaan siirtynyt analysointivaiheeseen. Ehkäpä se onkin niin, että metsä analysoi meitä. Suojellaan metsää. Suojellaan jokaista vanhaa puuta. Halataan puuta. Sanotaan: kiitos siulle.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 26.6.2019

Poika joka piirusti kaloja

Arvi Perttu: Poika joka piirusti kaloja. Muistelmia kuolleesta ajasta. Atrain & Nord, 2019

Arvi Pertun uutukainen vie Petroskoihin ja lapsuuteen. Lapsuus 60-luvun Petroskoissa suomalaisessa kulttuuriperheessä. Tutun karheaa Arvi Pertun kerrontaa. Dokumentaarista taustaa. 

”Minulla ei ollut vaikeuksia ulkomaalaisten kanssa. Professori Virtaranta ihmetteli pienen pojan kieltä: ”Noin kauniisti suomea eivät puhu suomalaisetkaan lapset!”.

”Äidin väitöskirja karjalaisista itkuvirsistä hylättiin, koska siinä ei ollut ainuttakaan sitaattia tai viittausta marxilaisuuden ja leniniläisyyden klassikoihin. Se, että marxilais-leniniläiset filosofit eivät kirjoittaneet sanaakaan karjalaisista itkuvirsistä, ei haitannut päättäjiä. Ilmapiiri oli ehkä koko Neuvostoliiton historian toivottomin.”

Tsekkoslovakian miehitys 1968 ja suojasään loppuminen. Niihin aikoihin kirja päättyy, joskin lopussa ollaan pohdiskelemassa itseä ja elämää ihan tässä päivässä ja Suomessa, Lieksassa.

Näkymätöntä väestöä kyläteillä

Kolumni

Näkymätöntä väestöä kyläteillä

Maaseutututkija, emeritusprofessori Pertti Rannikko on kehottanut tulkitsemaan maaseutua ja sen asujaimistoa uudella tavalla. 2000-luvun maaseutu on määriteltävä uudelleen. Maaseutukylissä, maaseudulla yleensäkin, on ”näkymätöntä väestöä”.

     Tällainen väestönosa ei ole kirjoilla kylissä eikä tuo verotuloja, mutta liikkuu ahkeraan alueella ja tuo usein mukanaan toimintaa ja rahaa, samoin mainetta ja näkyvyyttä pitäjälle. Pelkkä asukkaiden laskeminen per neliökilometri ei kerro totuutta. Rannikon mukaan vapaa-ajan kulkijat kuten luontoliikkujat, metsästäjät ja marjastajat kuuluvat tähän näkymättömään kansaan.

     Itse lasken siihen myös aktiiviset pyöräilijät, joihin itsekin kuulun. Olen laskeskellut, että pyöräilen esimerkiksi Liperin maisemissa lumettomalla kaudella joka ainoa viikko. Pisimmillään kierrän koko Liperin ympäri. Miksei kaltaisiani voisi kutsua henkisiksi liperiläisiksi. Kaksoiskuntalaisuutta tällaisella tuskin saisi, vaikka sellainen tulevaisuudessa hyväksyttäneenkin esimerkiksi kesäasukkaille. Mutta tuskin henkinen kuntalaisuuskaan sen huonompi on.

Kuva: Kari Tahvanainen

Joensuulaisena olen vuosikymmenten saatossa kierrellyt fillarilla ympäri maakuntaa. Kaudella kertyy helposti tuhansia kilometrejä. Se on varma kevään merkki, kun pääsee ensimmäistä kertaa ajamaan Pyhäselän ympäri. Mattisenlahden kauniit maalaismaisemat ja lähellä kimmeltävä Pyhäselkä, niissä silmä lepää. Keväisin kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut laskeutuvat Liperin pelloille matkallaan pohjoiseen. Syksyllä taas valtavat hanhilaumat pitävät täysistuntoa Roukalahden niityillä. Pyöräilijälle kaunis näky, maanviljelijälle usein harmillinenkin näky, jos vierailu sattuu satokaudelle. Mutta silti.

     Arvinsalmen lossilla lauttaa odotellessa tulee usein mieleen muistoja siitä kun tällä samalla paikalla nautittiin kahvia ja herkullisia munkkeja, tai keltaista Jaffaa ja jäätelöä. Siellä kun oli kioski. Onhan rakennus edelleen paikallaan, kuten sen seinällä olevista kylteistä näkee, mutta ei siinä kioskia ole ollut enää vuosikymmeniin. Muistaakseni Liperin 4H-yhdistyksen nuoret pitivät kioskia. Mikä mainio paikka! Aina ihmettelen, miksei kukaan keksi kioskia uudelleen. Estäneekö byrokratia keksimästä.

     Jos Liperiä taas lähestyy Ristin kylän suunnalta, pääsee hiukan mäkisille hiekkateille. Ympärillä on hiirenhiljaista, vain hiekka rahisee fillarin renkaissa. Ohi vilahtaa usein ITE-taidetta tienvarrella ja risteyksissä. Tai joku ikivanha talonrötiskö, jota jää katselemaan. Tai maitolaituri. Muisto lapsuudesta ja kotitilalta.

     

Kerran kuulin takaani koiran haukkumista. Katsahdin taakseni ja kuinkas ollakaan. Koiranpentu juoksi pyöräni perässä ja heilutti häntäänsä. Muistin että olin vilahdukselta nähnyt sen vähän aiemmin erään omakotitalon pihalla. Painoin jarrut pohjaan ja nousin pyörän päältä. Koira tuli siliteltäväksi. En raaskinut jättää sitä tielle, vaan vein sen tassustapitäen takaisin kotipihalleen. Ettei jäisi auton alle.

     Kyllä kelpaa olla näkymätöntä väestöä tällaisella maaseudulla kuin Liperissä ja Rääkkylässäkin on. Luontokokemuksista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ja ehkä niin teenkin.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja aktiivipyöräilijä

Kotiseutu-Uutiset, vappunumero 2019

Jokisapen salaisuus

Kolumni

Aika moni on kuullut parin viime vuosikymmenen kuluessa sanan Jokisappi. Se on kaikunut radioaalloilla illansuussa viikosta ja vuodesta toiseen. Kysehän on pohjoiskarjalaisesta kirjallisuusohjelmasta, joka pyörii Iskelmä Rex –radiokanavalla. Ohjelmaa tuottaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri.

     Aika moni on meiltä kysellyt, mitä se jokisappi oikein tarkoittaa. Jokea ja sappea jotain, mutta mitä. Onkin aika paljastaa jokisapen salaisuus. Sitä varten on palattava vuoteen 1998, jolloin Joensuun kaupunki täytti 150 vuotta.

     Näissä merkeissä, juhlavuonna, ilmestyi Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin viidestoista antologia Jokisappi. Ukrihan on julkaissut antologioita vuodesta 1956 lähtien aina muutaman vuoden välein. Jokisappi-antologian toimitti silloinen Ukrin puheenjohtaja Pasi Hirvonen.

Tämä Jokisappi-antologia on värikäs satasivuinen teos, runoa ja proosaa. Kirjoittajia on parikymmentä, mukana tuon ajan vanhoja ja uusia ukrilaisia, maakunnan kirjailijoita ja aktiivisia kirjoittajia. Onpa mukana nyt jo edesmennyt suuruus, kirjailija Seppo Lappalainenkin. Kirjahan löytyy edelleen maakunnan kirjastoista.

     Kirjan kansi on tyyliltään jotenkin tuttua tekoa. Varsinkin jos olet istunut aikoinaan ravintola Wanhassa Jokelassa tai nykyisin Sointulassa. Seinällä on iso maalaus Jokelan salin puolelta, ne valkoliinaiset pöydät ja piano, peiliseinä ja pylväät. Sen kuten Jokisappi-antologian varsin abstraktin kannenkin on tehnyt kuvataiteilija Merita Koskimies, ja hän myös runoilee tässä teoksessa.

      Kirja jakaantuu viiteen osastoon. Joensuu 150 vuotta, Terveisiä metsästä, Arjen supernova, Sinä teet railoja minuun ja Oksasta itsesi elämän puuhun. Kirjoittajat muun muassa runoilevat juhlivalle Joensuulle, pohtivat kirjoittamisen merkitystä ja ihmissuhteita.

      

Löydänpä Jokisapesta itsenikin. Kirjoitin siihen juhlarunon Joensuulle: Kulmillas Joensuu.

Käyvät isä, poika / ja purskuttava ahven mäntymetsässään / ja kädetön, kengätön on äiti / kuivuneella lähteellään // tähyävät länteen / paljaat jalat ikuisuuden graniitissa / soittaa tuohitorvi äänetöntä lauluaan // Herää kaupunki pieni! // lakita naisesi hiirenkorvilla / vanno valasi tuohitorville valkolakki // ja käy kusella hämärän aamuyössä / palatsinnurkalla pojan kanssa     
     Runoilija Ilpo Kortelainen puolestaan sanailee runoilijan elämästä: 

On öin / kuun manna / ja tähtien sappi: / lisälehtiä saa / runomappi. // Runoja kirjoitin / kansion turvoksiin, / kun menin aika ajoin / hurmoksiin. / Välillä nousi päähän / ylevää mietettä / ei kaikki ollut / arjen harmaata / ajatuslietettä.

Tästä runosäkeestä muodostui lopulta sapen ympärille ja Joensuun, joen kaupungin, juhlavuoteen sopiva nimi: Jokisappi.

     Pohjoiskarjalainen kirjallisuusohjelmakin sai sitten myöhemmin nimekseen Jokisappi. Alkuvuosina, vuodesta 1996 kirjallisuusohjelma oli pyörinyt nimellä Mie tulikärpänen. Sekin nimi muuten löytyy kirjailijayhdistys Ukrin antologiasarjasta.

     Meillä kirjailijoilla on sana hallussa ja syntyy arvoituksellisia riimittelyjä, lahjamme suomen kielelle.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Jokisappi-kirjallisuusohjelman vastaava toimittaja

www.radiorex.fi

Karjalan Heili 24.4.2019

Elähän sie hötkyile! - Omakustantamisesta Kai Vakkurin hengessä

Elähän sie hötkyile!  

- Omakustantamisesta Kai Vakkurin hengessä

Filosofian maisteri, monipuolinen tietokirjailija Kai Vakkuri kuoli maaliskuussa Helsingissä. Hänen tuotantonsa käsittää yli kuusikymmentä teosta, tietokirjojen ohessa muutaman romaaninkin, esimerkiksi Mannerheim ja saksalainen suudelma.

   
Juha Vakkuri on kirjoittanut mainion oppaan omakustantajalle. Omakustantajan käsikirja on ilmestynyt jo 2005, mutta sen opit ovat edelleen ajankohtaisia. Digitaalisuus ja sähköinen tiedottaminen ja markkinointi ovat vahvistuneet kirjan ilmestymisen jälkeen.
     Otetaan tässä esille muutamia ajatuksia Kai Vakkurin Omakustantajan käsikirjasta. Omasta mielestäni omakustanteen tekemisen mottona voisi olla ”Elähän sie hötkyile!”
     Oman kirjan tekeminen alkaa ideasta. On palava tarve saada oman luovan työn tuote muiden luettavaksi. Ennen kuin kirja on lukijan käsissä, välissä on monivaiheinen prosessi, jossa apuvoimiakin tarvitaan.
     On syytä muistaa, että kansien väliin laitettu paperinippu ei ole vielä kirja. Kirja on tarina, sisältö, se ratkaisee. Hyvä juttu on pantava hyvin esille, niin kielellisesti kuin rakenteellisestikin.
   
”Omakustantajan tulee mahdollisuuksiensa mukaan käyttää sellaisten ammatti-ihmisten apua kuin kielestä ja kirjallisuudesta perillä oleva kustannustoimittaja ja ammattitaitoinen graafikko ovat.” – Kai Vakkuri

Apuvoimia kannattaa käyttää. Kirjailija itse tulee sokeaksi omalle tekstilleen. Siksi esimerkiksi arvostelupalvelut tarjoavat asiantuntevaa apua tekstin viimeistelyyn. Puhumattakaan siitä, että taittaja se vasta kirjalle ilmettä antaakin. Kirjahan on myös esine, graafinen ulkoasu avaa kirjan lukijalle, viekoittelee häntä lukemaan sen.
     Taittamisen yhteydessä on oltava selvillä ISBN-numero. Se on kirjan sosiaaliturvatunnus, rekisterinumero, jolla se voidaan saada kirjastojen ja kirjakauppojen kokoelmiin. Tunnuksen saa netissä ilmaiseksi Suomen ISBN-keskuksesta.
     Painotarjouksia kannattaa kysellä useammasta painotalosta. Nykyisin eletään digiaikaa, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasta voi ottaa pienenkin painoksen kerrallaan, kappalehinta säilyy silti samana.
     Markkinointi on omakustantajan omalla vastuulla, mutta siihenkin löytyy apua. Kirjavälitys on kirjojen tukkukauppa, joka välittää kirjoja kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Nettikirjakaupat ovat nykyisin korvaamaton myyntikanava. Suoramyyntikin on edelleen toimiva tapa myydä omaa teostaan.
     Pohjois-Karjalassa on hyvä muistaa, että Pohjois-Karjalan maakuntakirjasto ostaa vähintäänkin yhden kappaleen jokaisten pohjoiskarjalaisen kirjoittajan teost maakuntakokoelmaan. Usein ostetaan lainattavaksi useita kappaleita.
     Omakustannekirjaa miettiessä on syytä selailla valmiita kirjoja. Katsella kuinka ne on toteutettu ja miltä ne tuntuvat, asettua lukijan asemaan.
     Omalla kustannuksella julkaisemisen juuret ovat kaukana historiassa. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin julkaisi omakustanteena runokokoelmansa Kanervala. Ja meidän oma värtsiläläinen kirjailija Otto Rummukainen julkaisi koko tuotantonsa omalla kustannuksella. Hän eli yli satavuotiaaksi ja oli viimeisiin vuosiinsa saakka tuttu näky polkupyörineen turuilla ja toreilla myymässä kirjojaan.

Pohjois-Karjalassa on järjestetty omakustanneiltoja vuosittain jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Tapahtuma on osoittanut tarpeellisuutensa. Aina kaivataan tietoa omakustantamisesta ja tilaisuuksia kertoa uusista teoksistaan. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Uri tarjoaa niitä omakustanneilloissaan.


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 8.4.2019 

Sotilaiden lapsia

Teos ilmestyy Kalevalan päivänä 2019

Kustantajana Kirjokansi

Kohtaamisia Tumpin kanssa - Tuomo Tormulaisen muistolle

Kansalaisaktivisti ja vanha ystäväni ja työtoverini Tuomo Tormulainen menehtyi sairauteen 17. tammikuuta 2019 Kontiolahdessa.

Välähdyksiä, tuntemuksia vuosikymmenten varrelta, elämänkulussamme. Tuomo Tormulaisen hahmo, ääni, eleet, sanat, ne ovat mielen pohjalla ja sieltä niitä tällaisella hetkellä yrittää hetkeksi pinnalle nostaa.

Tuomoa muisteltiin muistelutilaisuudessa Jakokosken Tähtikalliolla pakkaslauantaina 2. helmikuuta.

Tuomo oli joviaali oman tiensä kulkija, sivistynyt mietiskelijä, luonteeltaankin psykologi.

Kuva: Kari Tahvanainen

Kohtasimme ensimmäistä kertaa joskus 1970-luvun loppuvuosina Joensuussa nuorisojärjestössä, joka oli nimeltään Karjalan Sosialistinen Nuorisoliitto KSNL. Olin mm. järjestön piirisihteerinä kaksi vuotta 1980-luvun alussa. KSNL:n ja SKDL:n riennoissa sitten oltiin pitkän aikaa parantamassa maailmaa. Loputtomasti kokouksia ja suunnitelmia.

Kontiorannan varuskunnan pihalla vastaan saapasteli ajatuksissaan syksyllä 1980 tuttu mies. Tuomo eli Tumppi. Jälkeenpäin laskeskelin että hän oli käyttänyt kaikki mahdolliset lykkäysvuodet ennen kuin tuli inttiin.

Parikymmentä vuotta vierähti sittemmin Joensuun yliopiston psykologian laitoksen piirissä. Meillä oli unohtumaton tutkimustiimi 80-luvulla muutaman tutkimusprojektin merkeissä. Akateemisten urien tutkimusprojekti oli niistä suurin ja pitkäaikaisin. Tumppi oli tutkimusamanuenssina, Raimo Jaakkola, vanha kunnon Kola, tutkimusassistenttina, Liisa Häyrynen tutkijana, Y.-P. Häyrynen professorina projektin johdossa, minä tutkimussihteerinä ja atk-miehenä. Olihan siinä vuosien varrella muutakin porukkaa kuten Leena Sievänen-Pääkkönen. Työtä puurrettiin joskus vuorokaudet ympäriinsä kun raportoinnin aika oli edessä. Hyvässä hengessä, jota Tumppikin oli persoonallaan luomassa. Minulle Tuomo on ollut mentori akateemiseen maailmaan. Kiitos siitä.

Jostain 80-luvun lopulta jäi mieleen yksi anekdootti. Ilomantsissa oli kai menossa jokin ympäristökamppailu Hattuvaara-liikkeen jälkimainingeissa. Kuulin että Tumppia oli varoitettu, että amanuenssi Tormulainen ei sitten mene työaikana sinne Hattuvaaraan. Varmaan maaherra tai vastaava oli ollut yhteydessä yliopiston hallintovirastoon. Mene tiedä, mutta sopii hyvin Tumpin luonnekuvaan.

Siinä sivussa tehtiin yhtenä kesänä, varmaan se oli 1986, muuttokuormaa Kontiolahden kirkonkylältä Romolle. Olin muuttomiehenä ja taisinpa maalata Romolla muutaman seinänkin. Antin kanssa työnneltiin pikku-Ainoa vaunuissa mäkeä ylös ja alas sinä kesänä.

Sittemmin Tuomon tie vei yhä enemmän kansalaistoiminnan ja luonnonsuojelun pariin. Sielläkin kohtasimme. Jakokosken uraanikaivoksen vastainen liike jäi mieleen tapahtumineen. Sitä Tumppi oli organisoimassa ja ideoimassa.

I

Sie poimit polkumme varrelta reppuun iltateet

lähivaaralla kukkuu käki vai kaakanako liet 

västäräkiksi aika raskas olisin, minä jupisen

pomppien kiveltä kivelle piiloista puroa pitkin

niitä näitä korkeille kallioille kanssasi kalkatan

keväänä solisevassa Kolvananuurossa

Uurteisella otsalla äiti maa leipäsi on

pelastus maan päällä, pyhä toimitus, äiti maa

uunituoreen ruisleivän halkeamia me vaelletaan

Mie otan kiinni kuusenjuuresta ja kömmin kallioseinää

kyynel vuotaa käsilleni, pihkasi vanha naavatassu

koverrettu koto kuivassa rungossasi rappu A 

kotitalo käpytikan, terävähampaisen nakertajan

II

Jospa löytäisimme täältä uuden Astuvansalmen

kalliomaalaukset, sen tien takaisin kivikaudelle

Saisin silittää maatunutta pääkalloasi

lajitoveri, tarttua kädestä sinua yli ajan

kotoluolasi suulla siellä

- kuuletkos, onko ne samat linnut?

Seesam aukene! Seesam aukene! 

korkealla kalliolla kurkottaa aurinkoon aukko

aika puoliintuu illalla, kauniisti kuin uraani syvemmällä

missä on sen koti

- Kari Tahvanainen: Kosmoskynällä. Kustannuskynnys, 2009

Olen allerginen kissoille, mutta kun olen kissaihminen, lupauduinpa kerran hoitamaan Tormulaisten kissoja kokonaisen viikon ajan Romolla, kun porukat olivat pioneerileirillä. Itse asiassa se oli leppoisa viikko eivätkä kissat isossa talossa aiheuttaneet allergiaa.

Muistattekos, kirjoitin siitä runon. Tämän runon merkeissä haluan jättää jäähyväiset Tumpille.

Mikään ei ole lopullista, muistoissa me elämme ikuisesti.

Kuinka paljon kertoa voi tyhjä talo

kun poissa ovat asukkaansa

jokaisessa lattialaudassa

joka tuolilla ja hattuhyllyllä silti

läsnä

se käden kosketus, silmän valinta

eloaan odottavan tähtitaivaan alla uusikuu

ja nämä hiljaisuuden päivät tyhjässä talossa

kun me elämme kissanelämää kolmistaan

ne jahtaavat öisin suurissa metsissään

ja minä näen vain laiskaa unta

kuinka ikävöiden odottaa vanha talo

pentuettaan palaavaksi maailmalta

sierettyneiden jalkapohjien kiiruita

mietteisiä hyväilyjä

kuluneella puuihollaan

kun nukumme pois yöt

tässä pesässä

ihan kohta

tulisivat

- Kari Tahvanainen: Passionhedelmä. Noljakan hirviporukka, 1996

Kari Tahvanainen 2.2.2019

Lukupiirien lumoissa

Kolumni

Lukupiireissä koetaan ja oivalletaan se voima, jolla taide ihmistä koskettaa. Lukupiirissähän nimensä mukaisesti luetaan yhdessä eli keskustellaan luetusta kirjasta. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola on tutkinut lukupiirien historiaa ja nykypäivää väitöskirjassaan vuonna 2013: Lukupiirien Suomi – Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009.

Alussa olivat ylhäisön kirjalliset salongit, jotka olivat eurooppalaisten lukupiirien edeltäjiä. Salongit yleistyivät 1700-luvulla. Suomessakin muutama salonki toimi jo 1800-luvun alussa. Uusi tapa lukea levisi ennen pitkää myös tavan kansan pariin, vaikkakin lukuvimmaa ja lukuhimoa pidettiin aluksi kansalle sopimattomana.

     Suomessa ensimmäinen lukupiiri, kirjasosieteetti, toimi Pohjanmaalla 1760-luvulla. Kirjojen ostaminen ja omistaminen alkoi yleistyä. Kehitys johti lukukirjastojen suuntaan, kirjastolaitos kietoutui lukupiirien yhteyteen jo alkuvaiheissa ja näiden instituutioiden yhteiselo jatkuu virkeänä edelleen.

     Löytyypä väitöskirjasta maininta siitäkin, että Liperissä ”wallaton sääty” perusti oman lukuseuran vuonna 1879. Samoihin aikoihin kuhmolaisemännät perustivat viikoittaisen lukuseuran. ”Eikös ole tämä sitten kaunis, hupaisa ja opettavainen illan vietto!”, huudahti lehtimies lukuseurauutisessaan.

     Historiasta muistetaan Kanttila, kirjailija Minna Canthin kirjallinen salonki Kuopiossa 1800-luvun lopulla. Myös nuorisoseurat, työväenyhdistykset ja erityisesti Kansanvalitusseura kehittivät lukupiiritoimintaa itsenäisen Suomen muodostuessa. Nuoren Voiman Liitto perusti lukupiirejä, jotka olivat samalla kirjailijahautomoja.

     Kukapa tietäisi, kuinka monta lukupiiriä Suomessa toimii nykyisin. Ainakin tuhatkunta, voi päätellä Aholankin tutkimuksesta. Ohjattuja lukupiirejä toimii niin kansalaisopistoissa kuin kirjastoissa ja eri järjestöissäkin. Vapaita kaveriporukoiden lukupiirejä toimii eri puolilla maata kaikessa hiljaisuudessa. Ytimenä kuitenkin on aina että kirjoja luetaan ja niistä keskustellaan yhdessä. Lukeminen on kokemuksellista ja sivistävää. Mukana on seurustelua ja yhdessäolo edistää lukijoiden elämänhallintaa. Ne ovat kevyitä sosiaalisia yhteisöjä.

     Kirjaa luetaan tutkimuksen mukaan hiukan eri tavalla, kun siitä valmistaudutaan keskustelemaan lukupiirissä. Keskusteluun valmistaudutaan. Olen huomannut sen itsekin lukupiiriin valmistautuessani. Samoin lukupiirikirjat ovat hiukan erilaisia kuin yksityisesti luettava kirjallisuus. Valitsemme mieluusti laadukkaita ja arvioita saaneita teoksia. Tai sitten eksoottisia kirjoja. Joka tapauksessa lukukokemus on monipuolisempi, kun se kohtaa toisia lukukokemuksia.

     Suvi Ahola tiivistää tutkimuksensa lopuksi lukupiirien merkityksen. Niissä on säilynyt hengissä kirjallisen kulttuurin syntyvaiheissa lietsottu itsekasvatuksen ja sivistystahdon ihanne. Ne liikuttavat kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista kiinnostuneiden suomalaisten ydinjoukkoa. Ne pidentävät kirjan ikää, ohjaavat tarkkaan lukemiseen ja analyyttiseen keskusteluun.

     Mikä sitten on hyvä kirja? Jokaisella on oma lukukokemuksensa joka on arvokas sinällään. Tutkimuksessa hyvää kirjaa luonnehdittiin mm. näin. Rikas kieli, uusi näkökulma tai miljöö, kunnon tarina ja tyyli, samastumiskohde, sanoma, hyvät tyypit, älyä ja mielikuvitusta haastava, hyvä lopetus, huumori ja yllätyksellisyys, mukana luonto, yhteiskunta ja ajankohtaisuus.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 16.1.2019