Lyriikkaa taikalasien voimalla

Anneli Venäläinen

Taikalasit

Runoja

Mediapinta 2011, 55 s.

Pistetäänpä nyt kevään kunniaksi silmille taikalasit, kas näin. Kädessäni on Hammaslahtelaisen runoilijan Anneli Venäläisen uunituore runokokoelma Taikalasit.

Anneli Venäläisen kolumneja on saatu vuosien varrella lukea muun muassa Karjalan Heili –kaupunkilehdestä. Viimeksi hän taisi pohtia Ukri-kolumnissaan onnen olemusta.  

Anneli Venäläinen on julkaissut Pilotin ja Mediapinnan kustantamina kaikkiaan kolme runoteosta, joista aiemmat ovat Aikamatka lapsuuteen ja Elämäni mittainen matka. Runoilija kertoo kustantajan sivuilla historiastaan näin: Olen syntynyt Ruskealassa sodan alla. Isäni katosi heti sodan alussa. Jouduimme äidin kanssa evakkoon Sysmään. Siellä asuimme 12 vuotta. Sitten muutimme tänne äidin lapsuusmaisemiin Pohjois-Karjalaan.

Taikalasit on tiivis kokoelma, jossa nuoruus ja vanhuus ikään kuin keskustelevat keskenään – ajan yli niiden taikalasien voimalla.

Anneli Venäläisen runokieli on lyhyttä ja varsin realistista: asioista kerrotaan havainnollisesti. Vertauskuvia elämän ilmiöille löytyy niin vanhasta höyryveturista kuin uudesta kannettavasta tietokoneestakin.

Ukko-Pekka

Ei niin nopeasti aika.

En halua Pendolinoa.

Kulje hitaasti kuin

nuoruuteni Ukko-Pekka.

Vedä elämäni vaunuja

niin, että on aikaa nähdä

kevään kaikki kukat,

koivujen hiirenkorvat,¨

kuunnella lintujen

lemmenlaulut.

Nähdä kesän puhkeavan,

pysähtyä syksyn asemalle,

sienimetsään ja puolukkamättäille.

Nähdä syksyn huikaiseva kauneus.

Ja sitten kun pääteasemalla

poistun junasta,

voin sanoa veturinkuljettajalle:

matka oli hyvä ja mielenkiintoinen.

Kiitos.

Anneli Venäläinen on onnistunut luomaan teoksestaan jotenkin ajattoman; siitä ei kovinkaan paljoa näy sotasukupolveen erityisesti liittyviä muistoja. Sikäli nuoruuden ja vanhuuden vuoropuhelu on ajatonta ja yleispätevää. Rajaus on hyvä näin. Kirjan viimeinen runo löytää kirjeen vanhuudesta ja rakkaudesta - vuodelta 1642.

Runot suhtautuvat vanhuuden ongelmiin leppeän huumorin avulla, niissä on hyvää asennetta:

Tähän on tultu

Nyt se sitten tuli:

paha sairaskohtaus.

Jalka tuntuu lyhyemmältä

kuin toinen!

Aivoinfarkti!

Sitten helpottaa kun huomaan:

vain toisessa jalassa kenkä!

Aistihavainnot herättävät muistissa vanhoja aikoja ja poisnukkuneita läheisiä ihmisiä, aivan samoin kuin vuodenaikoja taikalasien toisella puolen.

Askeleet

Mikä ääni?

Tuttu.

Aivan kuin joku

kävelisi nostamatta

jalkojaan lattiasta?

Muistan:

äidin jalat!

Nyt ne ovat minulla!

Muutamat sinä-muotoiset runot olisivat voineet nekin olla minä-muodossa. Mutta niitä oli vain pari kappaletta, niitä opettavaisia. Ulkoasultaan kirja on tyylikäs kokonaisuus. Kuvituksena olevat Janne Venäläisen lähikuvat luonnosta sopivat hyvin runojen maailmaan, samoin kuin kansikuvan kesäiset taikalasit.

Minulle on kiteytynyt vuosien varrella sellainen ajatus ja näkemys, että kun katsoo vanhaa ihmistä ja kuvittelee hänet valokuvassa nuorena, häntä ymmärtää ehkä paremmin. Ne ovat kai minun taikalasini, yhdet sellaiset.

Sanotaan myös, että aika kultaa muistot. Onko siis ajalla taikalasit silmillään? Sitä voi mietiskellä Anneli Venäläisen uuden Taikalasit-runokokoelman äärellä.

Biisi:

Jukka Poika ja Jenkkarekka: Juokse sinä humma

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011

Puhetta luonnon ja rakkkauden kanssa

Raino Harinen

Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille

Runoja

Kustannuskynnys 2011, 40 s.

Kirjan kansi on vaaleansinistä utua. Lyijykynäpiirroksessa joutsen ui öisessä järvessä, taivaalla on täysikuu ja puiden paljaat oksat kurkottavat pimeyteen. Takakannen runo kertoo, miten kuva muuttuu kun runoilija herää: ”Nyt lyijykynässäni ui viininpunaisen varsilammen punainen joutsen.”

Joensuulainen, nykyisin Ilomantsissa asuva runoilija Raino Harinen on juuri julkaissut uuden runokokoelmansa Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille. Kyseessä on hänen neljäs runokokoelmansa.

Runokokoelma koostuu kolmesta osasta. Läpi kokoelman kaikuu ylpeänä ensimmäisen lapsen syntymän, isäksi tulon riemu. Ensimmäinen osa kuvailee uuden elämän mukanaan tuomaa hullaannuttavaa tunnetta, onnea. ”Onni on arjessa lapsi”, kuten osan moniselitteinen motto kuuluu. Runominä puhuu syvältä tulevin luontokuvin, kuten säkeessä ”Voi lisäilosta syvärääkyvä maaäidin kohtu!”. Ja näin Mesikämmen syntyy:

Mesikämmen. Koputan kristallioveen.

Haistan hunajavaipan,

näen ovenraosta lentävän perhosen varjon.

On Ampiaisen pistämä kuuyö.

Isyys tulee syliä kohti,

rääkyvä punainen naama.

Lepakot liehuvat ja peikkolapset tanssivat.

Teoksen keskimmäinen osa julistaa: ”Rakkaus on Enterprisen hattara huvipuistossa”.  Runollinen rakkauden ja sen puutteen pohdinta keskustelee selvästi runoilijan esikoisteoksen, vuonna 2006 ilmestyneen Lepakoiden vuorolla –kokoelman maailman tai ajan kanssa. Arvioin tuolloin, että elämän ja maailman ristiriidat ovat Harisen runojen käypää polttoainetta. Nyt noista ristiriidoista on käännetty katse kaiken kaikkiaan jo suoraan eteenpäin. Uusi kokoelma on perustaltaan tässä hetkessä ja katsoo eteenpäin. Runot soljuvat aikaisempaa vapaampina ja käyttävät polttoaineenaan unen elementtejä, surrealistisia kuvia. Eino Leinoa ja Juice Leskistä voi aistia seuraavan runon äänimaisemista:

Mitä tuosta että ei ole kreisiä kiirettä,

mitä tuosta että ei ole rikas,

mitä tuosta että ei ole pinko.

Kaikkien kohtalo on kuolla.

Mutta kyllä yhä tuossa on metsää

niin että raikaa pisaroiden pauhu,

kyllä tuossa on purovettä,

kyllä tuolla on mun tyttöni

valkoisten kesäöiden

juoksee jalan niityllä.

Kuutamouin kanssaan,

kauhut pois kyynelehdin,

alan reisiä nuolla

kun vielä ehdin.

Runokokoelman päättävä kolmas osa on saanut motokseen ”Metsä on nähtävä puu puulta”. Runominä kertaa vielä menneisyyttään, kuljettuja tummia polkuja, mutta katse kaartelee metsän puissa ja taivaalla, on aika elää hetkessä ja eteenpäin.

Jos pysähtyy ja katsoo ympärilleen

voi nähdä joka puolella taikahenkeä,

metsien huulien huminaa ja satua.

Teoksen päättävät kehotussäkeet käskevät lopuksi puhumaan auringonsäteille. Raino Harisen neljäs runokokoelma puhuu soljuvalla äänellä ja luonnon kielellä intiimisti rakkaudesta ja sen löytämisen hetkistä, ja vie lukijansa välillä unimaailmoihin. Näinhän se on, että runotraditio meillä Suomessakin on takonut näistä aiheista vaikuttavimpia säkeitään aina Eino Leinoa ja Risto Rasaa myöten.

Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille –kokoelma olisi kyllä kantanut voimallaan lisääkin riimejä. Nyt teos on vain nelikymmensivuinen. Pitempi kokoelma olisi saattanut kohdistaa katsetta vielä enemmän eteenpäin. Siltikin, kädessäni on nyt Raino Harisen tähänastisen tuotannon paras kirja.

Satuin lukemaan tätä kokoelmaa samaan aikaan Jean M. Untinen-Auelin Maalatut luolat –uutuusromaanin kanssa, joka päättää Luolakarhun klaani –kirjasarjan. Tunsin kummassakin teoksessa syvää ja aitoa luontoyhteyttä.

Raino Harisen runokokoelman taitosta ja ulkoasusta annan yhden pisteen ja senkin kansikuvan tekijälle Päivi Hyttiselle. Kirja muodostuu sisällöstä, mutta se on myös esine ja esineellä on estetiikkansa. Tämän kirjan ulkoasu muistuttaa hätäisesti kyhättyä omakustannetta. Kirjan ulkoasu ei käy yksiin hyvän kuvan kanssa. Runot on taitettu kaunokirjoitusfontilla, vain kiiltokuvat puuttuvat. Fontista johtuen osa riveistä katkeaa tavuviivaan ja runojen rytmi kärsii. Julkaisijatiedot eivät ole paikallaan ja viivakoodi puuttuu takakannesta.

Kriitikot ovat aiemminkin joutuneet puuttumaan Kustannuskynnys-kustannusliikkeen teosten vaillinaiseen toteutukseen. Se on aina valitettavaa, kun kyse pitäisi olla ammattimaisesta kustannustoiminnasta. Kirjailijan täytyy päästä markkinoille moitteettomassa pakkauksessa, ja lukijan täytyy päästä nauttimaan teoksesta ilman haitallisia sivumakuja.

Kirjana kämmenellä tänään oli Raino Harisen uusi runokokoelma Puhu salamoivan metsän kaatumattomille puille.

Biisi:

Hassisen Kone: Tällä tiellä. (s. Ismo Alanko)

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.5.2011

Puut

raskaina keväälle

äitienpäivänä

syntymän ihme

Poliitikot

raskaina

Kari Tahvanainen, 2011 

Omakustanteita ja enkeleitä

Pohjois-Karjalassa julkaistaan paljon kirjallisuutta myös omakustanteina. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on järjestänyt jo kymmenkunta vuotta omakustannematineoita, joissa esitellään uusia omakustanteita. 

Tämän vuoden omakustannematinea on tavallista juhlavammissa merkeissä, onhan Ukrin 55-vuotisjuhlavuosi. Matinea järjestetään Outokummussa osana Outopia-tapahtumaa. Ajankohta on perjantai-ilta 10. kesäkuuta. Tilaisuudessa on aluksi kello 16 luvassa tietoa omakustantamisen mahdollisuuksista. Aiheesta luennoi kirjailija Kari Tahvanainen, ja paikalla ovat painopalvelujaan esittelemässä KopiJyvä ja Kotiseutu-Uutiset. Tilaisuudessa selviää muun muassa, mitä omakustantaminen maksaa. Paikkana on Kyykerin innovaatiokylätalo Outokummussa.

Jo tässä vaiheessa toivotetaan kaikki uusien kaunokirjallisten omakustanteiden julkaisijat paikalle esittelemään teoksiaan vuoden 2011 omakustannematineassa, joka alkaa kello 18, heti omakustanneinfon jälkeen. Esittely on maksutonta ja samalla teoksiaan saa myös myydä. Ukri kokoaa tilaisuudessa tietoja Omakustanneluetteloon, jolla pyritään auttamaan teosten markkinointia. Lisätietoja netissä osoitteesta www.ukri.net.

Omakustannematineaa odotellessa otan nyt kirjaksi kämmenelle kolme pohjoiskarjalaista omakustannetta.

Erkki Väisänen

Pojat oli poikia 

Omakustanne 2010, 91 s. 

Ilomantsilainen kirjailija Erkki Väisänen on julkaissut useita teoksia rajaseudun elämästä ja menneistä ajoista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tarinakokoelma Pojat oli poikia. Teoksessa on kolmisenkymmentä tiivistä muistumaa sodanjälkeisiltä vuosilta Outokummun seudulla, josta Väisänen on kotoisin. Näkijänä ja kokijana on nuori poika, jolle sattuu ja tapahtuu. Tarinoiden nimet valaisevat näitä sattumuksia: Kyllä pieru palaa, Starsanileikin loppu, Heikkisen Lindan kehno kana, Sarkahousukiikku, Kovaa peliä ladulla, Saatilla sillan alla, Mirjan kanssa mustikassa. Erkki Väisäsen tekstit ovat humoristisia ja oivia ajankuvia. Kuulin häneltä, että tämäkin uusi teos Pojat oli poikia on jo loppuunmyyty. Mutta kirjastosta löytyy!

Raimo Tyyskä

Punainen enkeli

Omakustanne 2010, 165 s. 

Sitten pari ”enkelikirjaa”. Joensuulainen kirjailija Raimo Tyyskä julkaisi viime vuonna Punainen enkeli –nimisen romaanin, joka kertoo elämästä kolmekymmenluvun Suomessa ja vähän myöhemminkin. Romaani kertoo muutaman nuoren ihmisen elämäntarinan noina kovina aikoina. Nuorta Salmea kutsuttiin punaiseksi enkeliksi, koska hän auttoi aatteensa vuoksi vankilaan ja vankileireille joutuneita vasemmistolaisia tovereitaan, ja joutuipa itsekin lopulta vankilareissulle. Sota-ajalle ja sen jälkeen puolestaan sijoittuvat toisten nuorten, Leenan, Toivon ja Kostin elämäntarinat, jotka lopulta sivuavat myös Salmen elämäntarinaa. Romaanissa nuorten kohtaloihin vaikuttavat niin suojeluskunnat, salainen poliisi kuin poliittiset nuorisojärjestöt ja puolueetkin. Koskettava romaani valottaa työväestön elämää ja on sellaisena paikkansa ansainnut. Kirjailija jatkaa tässä omakustanneteostensa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Kalliit valheet, Kulissit ja Jäärä. Omakustanneteosten yksi ongelma valitettavasti ilmenee Punaisessa enkelissäkin; oikoluku on jäänyt tekemättä ja kirjan jaksotus hiukan puolitiehen. Mutta tutustumisen arvoinen teos kaiken kaikkiaan.

Elsi Komu

Ihmisiä ja enkeleitä

Omakustanne 2010, 125 s. 

Toinen ”enkelikirja” on joensuulaisen kirjailijan Elsi Komun uusi novellikokoelma Ihmisiä ja enkeleitä. Elsi Komu on pitkän linjan kirjoittaja, jolta on takavuosina ilmestynyt muun muassa radiokuunnelmia ja näytelmiä, ja 2000-luvulla kolme novellikokoelmaa. Uutukainen, Ihmisiä ja enkeleitä, on suoraan sanoen korkeatasoinen ja tyylikäs teos, aina taittaja Jukka Antikaisen tekemää ulkoasua myöten. Leena Jarvan maalaus ”Siipi” nousee vaikuttavana mustapohjaisesta kannesta.

Teos koostuu kahdeksasta novellista, joissa tapaamme ihmisiä arkielämässään, jotenkin pysähtyneinä tärkeiden ajatusten ja hetkien äärelle, joista elämää olisi jatkettava johonkin suuntaan. Hautausmaasta tulee paitsi konkreettinen paikka, myös symbolinen ympäristö, siellä siirrytään ajasta ajan yläpuolelle, hetkittäin kuin herkkävireisessä fantasiakertomuksessa. Novellien aikajänne on pitkä kuin ihmiselämä, kertojina niin vanhoja ihmisiä kuin kuusivuotiaan äidittömäksi jääneen Tatu-pojan kaltaisia lapsiakin. Itse asiassa lasten kautta enkelit tulevat kuin luonnolliseksi osaksi elämää.

Elsi Komun novellit ovat eläviä ja niissä yhdistyvät persoonallinen huumori ja vakavat elämäntilanteet. Kypsiä tekstejä, sanoisin. Otetaanpa tähän lopuksi enkelien tuumailua kohtalostaan:

”Siis on etuoikeus olla enkeli. Ei ole pelkoa tulevaisuudesta, ei suututa. Mutta oli ihmisenä kiinnostavampaa olla. – Mutta Elsi Komun enkeleille nousevat lopulta tunteet pintaan ja posket punehtuvat. Kuin meillä ihmisillä.

Biisi: Sakari Kuosmanen: Pudonnut enkeli (s. J. Karjalainen) 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.5.2011

Nykynovellia isistä ja pojista

Marko Kitti

Isiä ja poikia. Novellikokoelma

Arator 2010, 190 s.

Nykynovellia isistä ja pojista

”Oi, sinä oot ihan oikean hämähäkin näköinen, vipellätkin niin, ettei minun silmät pysy perässä. Tai ehkä se johtuu siitä, että täällä on niin pimeää. Ihan pikkuruisia valoja tulee katon raosta, siitä samasta, mistä tulee vettä tänne ullakolle ja ullakon lattian läpi meidän olohuoneeseen. Olohuoneen katossa on keltainen läiskä, ihan kuin jättiläisen räkäklimppi, ja isä sanoi heti ensimmäisenä päivänä, että on se perkele millaiseen tiilistä rakennettuun pahvitaloon äiti halusi asumaan.”

Näin alkaa Marko Kitin uusi novellikokoelma Isiä ja poikia, joka ilmestyi 2010 Aratorin kustantamana.

Marko Kitti on turkulaislähtöinen kirjailija joka asuu tällä hetkellä Britanniassa. Isiä ja poikia on hänen neljäs teoksensa. Hänen romaaninsa Meidän maailma oli Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2009. Kitti liikkuu teoksissaan suvereenisti lasten ja nuorten maailmassa. Meidän maailma –romaanissa kuvattiin pienen lapsen selviytymistä erittäin vaikeissa kasvuolosuhteissa. Puhdas mielikuvitus on kuin elämän itsensä lapselle myöntämä henkivakuutus.

Isiä ja poikia jatkaa ja laajentaa Kitin vahvaa lapsikuvausten sarjaa, tällä kertaa novellien kautta. Isien ja poikien suhdetta valaistaan nykyaikaista perheiden ja sukupolvien moninaisuutta huomioivalla tavalla; ei olla stereotypioiden kiiltokuvamaailmassa. Suhteet ovat kiemuraisia ja muuttuvia; siitä huolimatta pärjäillään, ainakin jollain tavalla.

Avausnovelli Hämähäkki vie Englantiin, jonne suomalainen perhe on muuttanut. Isä on koti-isä, joka kipuilee roolinsa kanssa, poika etsii juttukumppania ullakon hämähäkistä.

Mielikuvitus lentää vapaasti myös parissa seuraavassa novellissa, Onnettomuus ja Kopterit. Kopterit on suorastaan dekkariainesta, kunnes lukija huomaa yllättäen olleensa mukana lasten leikissä.

Jansikkamätski taas kertoo hämmentyneestä eroisästä kasvavan tyttärensä (!) seurassa. Nuorten kieli ja sanonnat tulevat suorastaan hauskalla tavalla esille. Tummempaa sävyä novellin taustalle tuovat parisuhteen kariutumisen jättämät haavat.

Novellikokoelman loppupuolella näkökulmaa siirretään isiin päin, jotka tulevat oman elämänsä kertojiksi. Novelleissa tulevat esille niin yksinäisyys, köyhyys, lapsettomuuden tuoma kaipaus kuin myös vanhenevan miehen tarve näyttää, että vielä on mies voimissaan.

Jonkinlaisena huipennuksena voisi pitää Kalastajat–novellin vanhan isän ja aikuisen pojan värjöttelyä kallioluodolla – isän ja pojan suhde on siinä ratkeamaton kamppailulaji.

Marko Kitin Isiä ja poikia -novellikokoelma on raikas katsaus yhden psykologisen perussuhteemme ulottuvuuksiin nykyajassa. Mielikuvituksen puute ei näytä vaivaavan isiäkään. Tässä olisi sopiva kirja lahjapakettiin vaikka äitienpäiväksi.

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 11.4.2011

Totta kai

Riikka Pulkkinen

Totta

Otava 2010, 333 s.

Mikä on loppujenlopuksi totta? Ainakin kuolema on totta, ja ehkä rakkaus. Näitä kysymyksiä pohtii viime syksynä ilmestyneessä romaanissaan nuori kirjailija Riikka Pulkkinen. Kirjana kämmenellä on tänään Pulkkisen toinen romaani Totta.

Nykyaika. On kevät. Tapahtuu Helsingissä. Ahlqvistin perheen Elsa-mummo, kuuluisa psykologi, on kuolemassa syöpään.  Hänen kuvataiteilijamiehensä Martti setvii mielessään yhteisen ajan käydessä vähiin menneisyyden taakkaa, rakkauttaan vaimoonsa ja toiseen naiseen, joka katosi kaikkien elämästä. Vai katosiko? Perheen lääkäritytär Eleonoora on kertonut parhain päin omasta lapsuudestaan omille lapsilleen. Vanhusten lapsenlapsi Anna alkaa selvitellä vanhempiensa salaisuutta ja perheen lastenhoitajan, kuhmolaisen maalaistytön Eevan kohtaloa Helsingissä herrasväen lapsenvahtina.

Tarina kolmessa sukupolvessa johtaa lastenhoitajan kautta kuohuvaan 1960-luvun Eurooppaan ja päätyy lopulta nuorisoradikalismin virstanpylväälle vuoteen 1968; Vietnam, teinikunnat, yliopistojen nykyaikaistuminen, vapautuminen, mutta myös vasemmistolainen uustotalitarismi. Tosin yhteiskunnalliseksi romaania ei siinä mielessä voi kutsua; päähenkilöt enemmänkin kulkevat massan mukana syttymättä ajan aatteille.

Perhesalaisuuden selviämisen myötä aikoinaan tapahtuneet vaietut asiat ja vaietut ihmiset tulevat todellisiksi, heidän elämäntarinansa kuullaan. Vasta kolmannessa sukupolvessa menneisyyden kanssa pystytään tekemään tiliä. Tarinassa tulee jälleen kerran todistetuksi sekin, että lapset ovat usein aikuisten vilpillisyyden maksumiehiä.

Riikka Pulkkinen kuljettaa Totta-romaanissaan koskettavaa tarinaa eteenpäin älyllisellä otteella ja pelkistetyllä kielellä. Aikuisten laskelmoinnin vastapainona avautuu elämyksellisesti lapsen maailma ja luottavaisuus. Kerronnassa kyllä kuvastuu myös nuoren kirjailijaihmisen ja kertojaminän varmuus siitä, että kaikki on selitettävissä palasiinsa. Mutta romaanin nimeen viitaten, onhan kuolema olemista ehdottomuuden edessä, se on totta. Kuinka osiinsa purettavia, yksiselitteisesti selvitettäviä, ovat muut asiat sosiaalisessa todellisuudessamme, onkin jo eri asia. Romaani kuvaa ylemmän koulutetun keskiluokan elämää. Asioita ja ihmisiä analysoidaan palasiksi, elämä tahtoo kuitenkin kulkea omaa tietään siinä sivussa.  

Rakkaus on totta, kuolema on totta. Usko rakkauteen joutuu tarinan edetessä kyseenalaistetuksi, mutta näyttää pohjimmiltaan pärjäävän, se on totta. Romaanissa käydään mielenkiintoista filosofispohjaista pohdintaa ihmisten erillisyydestä ja yhteydestä, yhteyden mahdollisuudesta. Säilyykö ihmisen erillisyys rakastuessa vai sulautuuko hän täysin rakkautensa kohteeseen, puolin ja toisin.

Kuoleman todellisuuden edessä puolestaan ollaan avuttomia, mutta parhaimmillaan romaanissa järjestetään puutarhassa yhteiset terminaalijuhlat, laajennetaan hiukan terminaalihoitokäsitettäkin. Samalla kuolemanläheisyys muuttaa äidin ja tyttären rooleja; Eleonoora-tyttärestä tulee Elsa-äitinsä hoivaaja. Vallanpitäjän rooli on tyttärelle outo:

”Miten ne päivät tuntuivat olevan lähellä, kun äiti oli kuningatar jonka suopeutta hän janosi. Nyt äiti kiukutteli hänelle, esitti vaatimuksia kuin lapsi, penäsi vastaan, oikutteli.  Isälle äiti ei koskaan kiukutellut, aina hänelle.  Eleonoora ei ollut aavistanut, että se tuntuisi tältä, typerryttävän yksinäiseltä, vallanpitäjän rooli.”

Joitain kirjoja lukiessa tekee mieli ottaa muistivihko käteen ja kirjoittaa muistiin hyviä lauseita ja ajatuksia. Niin ajattelin tehdä tätä kirjaa lukiessani. Väliin tuli kuitenkin tunne, että näitä lauseita on kyllä sanottu joskus aiemmin jossain. Eivät ne lopulta useimmiten olleetkaan niin ainutlaatuisia, vaan yleisiä totuuslauseita ja arkipsykologiaa. Kieli on lyhyttä ja ehkä liiankin toteavaa kaikessa varmuudessaan. Toisaalta kirjaa oli helppo lukea.

Riikka Pulkkisen toinen romaani Totta on terveellistä luettavaa aikuisille tekojen ja tekemättä jättämisten seurauksista – ja elämän ehdottomasta rajallisuudesta.

Biisinä soi: Iivana Nyhtänköljä: Herran kanssa pellonlaidassa 

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 28.2.2011

Pyhällä maalla

Heitän hetken katseella penniä

meidän koulun kivijalkaan

unetti, oli kevätpäivä, kaverit

                                 lännestä aurinko

piilotin pihalle sen jousen

jonka heinikosta löysin

Tässä on tie jota kuljemme tänään

kirjastoon koulun pihalla

repussa kirjailijan kirjat

vieraana tällä pyhällä maalla

 c Kari Tahvanainen 2011