Kirjastotuoksuja ja näkyjä

Radiokolumni

Tiedäthän että kirjat tuoksuvat. Erityisesti vanhat kirjat. Vanha paperi, vanha liima, kannet. Tiedät että kirja elää ja on jättänyt jäljen, kun aistit tuon tuoksun vuosikymmenten päästä. Kirjat tuoksuivat kirjastossakin, niissä pienissä koulukirjastoissa ja kunnankirjastoissa.

Alussa on koulukirjasto, tai oikeastaan kaksi. Lainaan innokkaana Kolmea iloista rosvoa Kasper, Jesper ja Joonatan Kardemummamaassa. Mutta kun yritän lainata Jules Vernen kirjaa, opettaja sanoo että olen vielä liian pieni lukemaan sitä. Luen Viisikot. Luen poikien seikkailukirjat. Moneenkin kertaan. Ne vievät mennessään uusiin maailmoihin, melkein näen, kuulen ja haistan nummet ja suuret metsät. Vihreä koulureppu pullottaa kirjoista joita kannan kotiin ja takaisin. Välillä pitää lukea taskulampun valossa peiton alla, kun pitäisi jo olla nukkumassa vaan kun ei malta. 

     Sitten tuli se suuri päivä, jolloin pääsin lainaamaan Enon kunnankirjastosta. Ylpeänäkö esittelin enolleni sieltä lainaamiani ensimmäisiä jännäreitä. Mummolassa olin lukenut kesälomilla pehmeäkantisia länkkäreitä ja dekkareita. Zane Grey ja Agatha Christie, vintillä kirjahyllyssä. Kotona kirjoja ei paljon ollut. Kaapin päällä piilossa olleet verisin kuvin varustetut kansalaissodasta kertovat kirjat katosivat jonnekin niihin aikoihin kun opin todella lukemaan. Hyvä että katosivat.

     Tein koulussa puutyötunnilla itselleni kirjahyllyn. Valkoiseksi maalattu kaksitasoinen hylly, liimattua puuta, tausta kovalevyä. Yhtenä päivänä talvella menin potkukelkalla kouluun ja raahasin hyllyn sen kyydissä kotiin, kuusi kilometriä. Ylpeänä laitoin se seinälle. Vanhasta valokuvasta näkyy, että on siinä kirjoja, ja kasettinauhurikin c-kasetteineen. Korkeajännitykset ja Tex Willeritkin löytävät paikkansa.

Ensimmäinen kirjahyllyni taustalla. Edessä veljeni ja kissa mannekiineina. 

Kuva: Kari Tahvanainen

Kunnankirjastossa sai istua koulun jälkeen bussia odotellessa ja selailla kirjoja. Oli hiljaista, kuului vain kellon raksutus seinällä, ja vanhan kirjastonhoitajan päivämääräleimasimen rouskutus. Ja koulureppu täyttyi yhä paksummista kirjoista. Mika Waltarit ja Topeliukset, samaten sotakirjat hujahtivat pian pienen lukijan päähän. Ja Alistair MacLeanit. Desmond Morris kertoi, mistä tulemme ja keitä olemme. Erich von Däniken kertoi, ketä maapallolla on vieraillut avaruudesta. Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin sadut, maailma. Yksi kirjaston hyllystö oli täynnä amerikkalaisia kirjoja, niitä ihmeteltiin. Yhden kuvitetun intiaaniseikkailun kahlasin läpi sanakirjan kanssa.

     Mutta se se vasta oli, kun pääsi kaupunginkirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja. Koristeellinen kerrostalo joen rannalla, Joensuun pääkirjasto, oli kiehtova iso paikka. Lukusali, kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, kaikki omilla tasoillaan. Tietokirjallisuutta jäi monesti selailemaan parvelle hyllyjen väliin. Itäiset viisaudet, Krishnamurtit sun muut mystiikkaa myöten avautuivat kirjojen sivuilta.

     Ja muistathan ne pahviset kirjastokortit, joihin paukautettiin vuosileima joka vuodelle. Nuhjuinen kortti lompakon sivutaskussa, sekin tuoksui ja jätti jäljen ihmisensä muistiin. Se oli passi lukemattomiin maailmoihin. Maailmoihin jotka tekivät lukijastaan ja kokijastaan rikkaan, rikkaamman kuin ilman niitä. Talletuksia korkeakorkoiselle kirjallisuustilille, elämään. Suomalainen kirjasto.

 Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 10.9.2018

Puromäen pyhä mänty kuolemassa

Puromäen mänty Liperissä alkaa olla viimeisillään.

Sienet kasvavat ennen niin uljaassa rungossa. Oksat riippuvat ruskeina, kaarna on tummunut. Lieneekö edes toivoa, että hänestä tulisi kelomänty? Viime kesänä hän oli vielä hengissä. Rajut sään muutokset ja kosteus lienevät tappaneet hänet. Kävin taputtamassa häntä olalle kuten aina.

Vielä toissa kesänä, 2016, mänty oli uljaassa kunnossa.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Puromäen mänty, Arhippala, Liperi

Puusta tunnetaan nimityksiä uhrimänty, parapetäjä ja taikapuu. Maanviljelijä Taisto Silfsten -vainajan mukaan paikallisilla asukkailla oli vielä viimevuosisadalla tapana laittaa puun tyveen hakattuun koloon uhreja haltijoille eli paroille. Uhreina tuotiin osuus uudisjauhosta tai pisara ternimaitoa vuoden tulon turvaamiseksi. Uhrilahjat tuotiin yön pimeydessä ja samalla luettiin asiaankuuluva loitsu. Yksi tälläinen on kuulunut näin:

Tule tänne para parka,
kehräsääri, kehräpää,
keppivarsillas kävele,
kokoa pienikin pisara voiksi,
pieksä piimä sakeaksi,
tuo voita tullessasi,
ole onnellinen ollessasi.



Pyhistä puista lisää: Taivaannaula

Runon kantoaallolla

Kolumni

Katson vanhaa valokuvaa. Hyvin laiha vanha mies, parta, tuuhea tukka, kasvot kohti aurinkoa, silmät suljettuina. Kädessä sauva, takana hirsiseinä.

Miihkali Arhippainen. Kuva: I.K. Inha, 1894. Museovirasto

I.K. Inha otti kuvan kesällä 1894 Vienan Karjalassa. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”

     Kuvassa on runonlaulaja Miihkali Arhippainen. Hän lauloi ulkomuistista ikivanhaa kalevalaista kansanrunoutta Lönnrotille ja muille kansanrunouden kerääjille. Ilman häntä ei olisi Kalevalaa.

Miihkalin elämää hallitsi aineellinen köyhyys. Hän menetti näkönsä viisikymppisenä. Alkuelämäkään ei ollut helppoa: edesmenneiden veljien lasten elättäminen ja kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja runonlaulannassa.

     Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Sauva kuvassa on siis kerjuusauva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen. 1900-luku jäi häneltä vain kolmen kuukauden päähän, syksyn lapselta. Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä loistamasta runonlaulajana. Valo oli hänen sisällään, uskomaton valo.

     Alpo Sailon Inhan taidevalokuvan perusteella tekemä Runonlaulajan patsas seisoo Joensuun Ilosaaren Miihkalinaukiolla. Patsas kukitettiin tänäkin vuonna runon, suven ja Eino Leinon päivänä 6. heinäkuuta. Sain kunnian kukittaa Miihkalin tässä Joensuun Kalevalaisten naisten juhlahetkessä.

Runous Karjalan laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna ilmestyi pohjoiskarjalaisilta runoilijoilta parikymmentä runokokoelmaa.  Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa vuodessa.

     Runoutta kustantavat pääasiassa pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Pallo on runoilijoilla ja runouden ystävillä.

     Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on useimmiten köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.

     Runous pääsee hyvin esille. Runoilijat kiertävät kirjastoissa. Ukrin kirjailijakiertueilla on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat matineoissaan. Runokaraokeillat vetävät väkeä. Stagerunoustapahtumat kaipaisivat kyllä kehittämistä.

”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.” Tanssiva karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta Ylen haastattelussa näin. Palkinto tuli nyt pohjoiskarjalaiselle runoilijalle Tuuli ja kissa –runokokoelmasta. Runous elää, ja runoilijakin.

     Runo on itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan, kuvan ja äänen vuoropuhelua. Aika hämärä kielioppi. Runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden Kalevalasta.  

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija, runoilija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 28.7.2018

Miihkali Arhippaista kukittamassa

Kukitussanat Miihkali Arhippaisen patsaalla

Miihkalinaukiolla Joensuun Ilosaaressa 

runon, suven ja Eino Leinon päivänän 6.7.2018

Kirjailija Kari Tahvanainen

Tänään on runon, suven ja Eino Leinon päivä. Tekisi mieli sanoa että tänään on myös runollisen kissan päivä. Tanssiva karhu –palkinnon pokkasi juuri tällä viikolla tohmajärveläisrunoilijamme Lassi Hyvärinen Tuuli ja kissa –runokokoelmallaan.  

Miihkali Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä välittämästä kalevalaista kansanrunoutta eteenpäin runonlaulajana. Valo oli hänen sisällään, uskomaton valo. I.K. Inhan 1894 Vienan Karjalassa ottama valokuva vanhasta Miihkalista on pysäyttävä taideteos, kuten tästä patsaasta näemme.

I.K. Inha kirjoitti myöhemmin vaikutelmastaan: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”

Miihkali menetti näkönsä viisikymppisenä. Alkuelämäkään ei ollut helppoa; edesmenneiden veljiensä lasten elättäminen ja kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja runonlaulannassa. Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen, korvaamattomalle kalevalaiselle runonlaulajalle. Uusi vuosituhat ei ihan ehtinyt alkaa kun Miihkalin maallinen vaellus päättyi, syyskuusta olisi ollut vain kolme kuukautta 1900-luvun alkamiseen, meidän vuosituhannellemme, joka sekin on jo takana.

”Ruislinnun laulu korvissani.” Tässä päivässä yhdistyy runous, on Eino Leinon syntymäpäivä, esillä on runonlaulanta ja on keskikesä. Luonto viheriöi täydessä loistossaan ja sato alkaa kypsyä. Kuin runoutta. Runouden innoittaja, sinä luonto.

Runous täällä Karjalan laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna, Suomen juhlavuonna, ilmestyi pohjoiskarjalaisilta runoilijoilta kaikkiaan parikymmentä runokokoelmaa. Mukana ovat myös täältä lähtöisin olevat runoilijat. Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa per vuosi.

Jalkapallon MM-kisojen merkeissä haluaisin mainita Raino Harisen runokokoelman Pallon 32 parasta, jonka on kuvittanut ja taittanut Suvi-Tuuli Reittu. Runo elää myös urheilun liepeillä. Vienalaista runoperinnettä puolestaan jatkaa Veikko Huotarinen.

Runous pääsee myös hyvin esille, muun muassa Joensuun kulttuuritorilla, runokaraokessa, runoilloissa. Runoilijat kiertävät kirjastoissa, turuilla ja toreilla. Ukrin kirjailijakiertueilla tänä vuonna on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat kirjailijamatineoissaan ja omakustanneilloissaan.

Runouden kustantajina toimivat enimmäkseen pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Kiitollisia saamme olla jo siitä, että kirja on yleensä otettu kustannettavaksi ja painettavaksi. Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.

”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.”

Näin Tanssiva karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta tällä viikolla Ylen haastattelussa.

Runo on itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan ja kuvan ja äänen vuoropuhelua. Sillä on aika hämärä kielioppi. Runon kirjoittamisessa käyvät vuoropuhelua usein tiedostettu ja tiedostamaton, runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden kalevalasta. Se riittää.

Runo on olemassa ja näyttäytyy joskus paperille ja huulille asti.

Tilaisuuden järjesti Joensuun Kalevalaiset Naiset

Tuhat ja yksi sanaa

Kolumni

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siltä se tuntuukin kun katselee mustavalkoisia vanhoja valokuvia. Ellei tiedä kuvasta, voi antaa mielikuvituksensa luoda siitä tarinan.
     Katson ensimmäiseksi valokuvan taakse. Olisiko joku raapustanut sinne tekstiä. Useimmiten ei ole, ja se harmittaa. Tieto on kateissa. Jotain ajan kulumisesta kertoo se, että valokuvissa on ihmisten kohdalle raapustettuja ristejä.
     Aikoinaan valokuvia ei räpsitty tuosta vain. Monella ei ollut edes kameraa, ja filmejä oli vaikea kehittää. Kamerat olivat kalliita. Kylillä saattoi jäljistä päätellen kierrellä ammattivalokuvaajia ikuistamassa ihmisiä ja hetkiä. Eivätkä ne vedokset olleet mitään ohuelle paperille kehitettyjä kuvia. Valokuvapaperi on pikemminkin kartonkia, paksua sellaista. Kuvaamisessa oli arvokkuutta.

Yhden kuvan tarina. Tämä kuva on otettu kesällä sota-aikaan, pellon laidassa. Taustalla näkyy pistoaitaa. Etualalla istuvat tuvasta tuoduilla tuoleilla mies ja nainen. Heidän takanaan seisoo kolme melkeinpä teinipoikaa. Koko perhe kotitilallaan, pyhävaatteissa kun valokuvaajakin tuli käymään. Miehellä on sarkatakki, saappaat, rehottavat viikset. Pienikokoisella naisella on musta huivi päässään, tumma pitkä mekko, kädet sylissä, surullinen katse.
     Poika vasemmalla on pussihousuissaan, kravatti, puvuntakki, muhkea lippalakki, vakava katse. Nuorin poika keskellä pusakassaan ja lippiksessään ei ole niin vakava. Poika oikealla on armeijanharmaassa kenttäpuvussa, kädet selän takana, lepoasennossa. Kuvan nimi voisi olla ”Se on lähtö nyt”.
     Ei tarvitse olla ennustajaeukko kertoakseen, mitä sitten tapahtui, jos tietää kuvasta. Mies ja nainen asustaisivat evakkomatkan jälkeenkin kotitilallaan elämänsä ehtoolle. Mies kasvattelee kessua, puuhailee omiaan, nainen on Niskavuoren sukua, perheen pää, huolenkantaja. Hänelle vietäisiin vanhana kahvia termospullossa ja pullaa kunnalliskotiin.
     Poika vasemmalla jäisi kotitilalle, tekisi suutarin hommia ja savottaa. Hänestä tulisi kylän paras pontikankeittäjä. Poika keskellä muuttaisi Ruotsiin, hänen jälkeläisensä tulisivat asumaan eri mantereilla. Poika oikealla joutuisi sotaan ja vangiksi. Palaisi elävänä luurankona. Hankkisi rintamamiestilan, Kekkonen antaisi tilan lainat anteeksi. Päiväettoneella ulisisi vuosikymmenten päästäkin, sotavankileiri ei unohtuisi. Maatila joutuisi pahoihin käsiin ja hajoaisi.

Valtameren tuolla puolen otettaisiin sotien jälkeen samanlainen kesäinen mustavalkovalokuva. Miehen sisko seisoo vaahteran edessä kukkamekossaan katse vakavana. Häntä ei ollut kuvassamme, sillä hän oli muuttanut kaukomaille jo vuosisadan alussa. Kirjeet ja kortit kertovat huolesta; mitä teille Suomessa tapahtuu.
     Kuvan katsoja muistaa tarinoita, joita on kuullut. Tällaiset vanhat valokuvat ovat aarteita. Ehkä vielä on aikaa saada talteen niihin liittyvää tietoa ennen kuin tarinoiden kokijat, kuulijat, ovat poissa.

Mitä? Missä? Milloin? Ketä kuvassa on? Mistä on kysymys? Jo tällaisilla pienillä toimittajan kysymyksillä saa kuvista koottua talteen perusasioita. Kenties juuri siitä kuvasta, joka on kädessäsi tai mielessäsi. Todennäköisesti se on maailman ainoa kappale siitä kuvasta. Ethän päästä sitä katoamaan, vaan annat sille sen tarinan takaisin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 5.5.2018

Kirjat, nuo kirjat

Pääkirjoitus

Rovinssi nro 1/2018

Kirjat, nuo kirjat 

Koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunaa.  Näin sanoo kansanviisaus. Kirjoista luopuminen on kuin veistä haavassa kiertäisi. Kirjajano ja lukemisen lumo on loputon. Seurauksena on usein koti joka on täynnä kirjoja.

     On hyvä että kirjaa luetaan, että kirja kiertää ja sitä kunnioitetaan. Kirjailijalle on hyvä että kirjaa ostetaan ja kirjailijan ammattityötä tuetaan vakaalla apurahajärjestelmällä. Kun kirja kiertää, kirjailijakin tulee tunnetuksi.

     Kuinkahan moni tuttu onkaan taas valitellut sitä, että koti on täynnä kirjoja ja olisi pakko luopua osasta niistä. Minulta kysellään, voisiko kirjoja tuoda jonnekin. Divarit ottavat vain parhaat päältä, koska ne ovat muuten yrittäjälle ongelma.

     Pohjois-Karjalassa on ollut nyt muutaman vuoden käynnissä Adoptoi kirja -hanke, jota pyörittää Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Kirjoja otetaan välitettäväksi edelleen niin kirjastoilta kuin yksityiskodeistakin. Kirjoja onkin saatu mukavasti eteenpäin, niin sanotusti hyviin koteihin.

     Kulttuuritalolla vanhalla maalaiskansakoululla on ollut kirjanvaihtotori jo kymmenkunta vuotta. Toisaalla taas kesäteatterin yhteydessä voi käydä penkomassa kirjahyllyjä, ottaa tai tuoda siihen kirjoja. Kuulin että kerrankin kesäteatterikävijä oli huutanut innosta, kun oli löytänyt hyllystä vanhan yliopistollisen tenttikirjansa. ”Saanko mie ottaa tämän? – No ota vaan, sitä varten se siinä on!”

     Luovuustutkija ja nykyisin myös Joensuun Karsikon koulun rehtori Jussi T. Koski kirjoitti äskettäin kolumnissaan (Karjalainen 10.3.2018) lukemisesta ja luovuudesta. ”Lukeminen, hienoin harrastus, oppimisen perusta. Luovat ihmiset ovat lukevia ihmisiä, koska luovuus ei synny tyhjästä.”

     Koski siteeraa Fedor Dostojevskia, joka muistuttaa romaanissaan Kirjoituksia kellarista, miksi emme pärjää ilman kirjoja. ”Jättäkää meidät omiin oloihimme, ilman kirjaa, niin me sotkeudumme ja eksymme heti – emme tiedä, mihin tarttua, mistä pitää kiinni. Mitä pitää rakastaa ja mitä vihata, mitä arvostaa ja mitä halveksia?”

     Jokainen kirja syntyy yhä uudelleen lukukokemuksina, tulkitsemisten, mietiskelyn ja keskustelun myötä. Kun lukee riittävän monta kirjaa, oppii, että Totuus ei asu missään yhdessä teoksessa vaan lukemisessa. Lukeminen synnyttää suvaitsevaisempaa maailmaa, Koski toteaa. Jokainen kirjoittajakin on aina ensin lukija.

     Kirjallisuus ja lukeminen ovat ihmiselämän perustaa. Siksi kirjalle on tärkeää antaa aina uusi mahdollisuus, pistää ”hyvä vahinko” kiertämään.  

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Niemi paikallaan

Kolumni

”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli.” En tiennyt olinko lukenut juuri romaanin vai historiallisen tietokirjan. Olin nauranut, kaivellut aivonystyröitäni, kuvitellut ja ihmetellyt. Olin lukenut Juha Hurmeen Niemen.

Alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, 14 miljardin vuoden historia. Näkökulma on tähtien välistä pieneen pisteeseen Pohjolassa. Niemellä josta tuli myyttinen Suomi ja syntyi suomalaisuus. Mielessään lukija jatkaa Suomen historiaa Venäjän vallan aikaan ja sitten lopulliseen irtiottoon, vapaussotaan, sisällissotaan. Vaikka olihan Venäjä retkeillyt Niemellä jo aiemmin isonvihan ja pikkuvihan merkeissä. Moni kynsi ja tölli oli kylmennyt.
     Kirja on massiivinen tietopaketti luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa, ja detaljit kaiketi kohdillaan. Kerronta on sivistynyttä ja mainiota. Sikäli tätä voisi mainostaa koulumaailmaankin, yleissivistävänä Maammekirjana.  On tämä nykyajan Zachris Topeliusta!
   
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.” 
     Hurme korostaa vaikutteiden ja kulttuurin kansainvälisyyttä, mikä on reipas kannanotto tähän päiväänkin. Vaikkakin nationalismi on ollut se prisma, joka on sytyttänyt tulen kansojen nuotioon. Joskus kansallisella leirinuotiolla on innostuttu polttamaan myös kanssatovereita.
     Lukijana jäin ihmettelemään sitä intoa ja klassista tiedonjanoa, joka huokuu romaanista. Kaikkitietävä kertoja on myös hyvin ajan hermolla. Välillä heitetään läppää ihan tämän ajan tapahtumista. Hurme on kertonut lainanneensa kaiken lähdeaineiston Tampereen kirjastosta, ei mistään internetistä. Respektiä!
     Niemeä lukiessa tuli mieleen myös Roope Lipastin romaani Virtasen historia, jossa mies mm. polttaa Turun ja keksii jazzin. Samoin Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, mainio elämäkerta Kustaa II Adolfista, jonka kaudella Niemelle rakennettiin valtionhallinto. Tietokirja joka on kuin romaani. Teos palkittiin tieto-Finlandialla 2014.

Romaanihan se Niemi on ja romaanina se Finlandialla palkittiin. Vahvistusta tälle sain Jukka Petäjän lauantaiesseestä 3.2. Hesarissa. Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa. Romaanin määrittely on vaikeaa ja kirjallinen maailma määrittelee sitä aina uudelleen. Lukijan odotukset, lukutapa, puolestaan ohjailevat sitä, käsittääkö hän lukevansa romaania vai tietoteosta.
     Historialliset faktat luovat ironisen perustan sille ääneen lausumattomalle fiktiolle, jonka nimeen suomalaisuutta vannotaan. Välähdykset Suomen esihistoriasta ja historiasta ovat alisteisia romaanin eivätkä tietokirjan narratiiville, Petäjä kuvailee.

Niemeä voisi lukea kauniina kesäpäivänä vaikka Olli Tiaisen muistomerkeillä. Suomen sodan rajakapteenia muistetaan niin Mönnin taistelun 1808 muistomerkillä Mönninvaaralla kuin Tiaisenkadun muistomerkillä Joensuussa. Samalla voisi kohottaa oluttuopin majuri, sittemmin sotamarsalkka Sandelsille.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 10.3.2018