Tutkielma kosketuksesta - Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat

 

Kirja-arvio

 

Otto Lehtinen

Nämä kallisarvoiset asiat

Gummerus, 2020, 297 s.

 

Tutkielma kosketuksesta

 

”Älä syö kaikkea”, Samuel huutaa olohuoneesta. Rutistan tyhjän perunalastupussin kasaan ja työnnän roskikseen, olkani takaa vilkuilen eteiseen kannettua matkalaukkua, joka heittää varjonsa lattiaan. Se seisoo hämärässä kuin pieni musta mörkö.

”Syönpäs”, vastaan ja kannan kukkuroilleen ahdetun kulhon olohuoneeseen. Samuel yrittää kauhaista kourallisen, mutta vedän sipsit kiusoitellen kauemmas. Istuudun sohvan vastakkaiseen nurkkaan, nostan jalkani sohvapöydälle, siirrän kulhon vatsani päälle.

”Sipsirotta”, Samuel naurahtaa. ”Mistä kolosta sinä oikein pääsit sisään”” Hän alkaa nuuhkia minua ja sanoo: ”Vai tällainen ovela rotta”, ja nappaa kulhon sylistäni. Hän kaataa minut makuulle ja vääntää käsiäni. Tiedän, että tämä on leikkiä, leikkiähän se vain on, kai tämä on leikkiä. Jähmetyn aloilleni kädet tiukasti kyljissä kiinni, polvet koukussa.”

 

Joensuussa syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt kirjailija Otto Lehtinen tuli lukijoille tutuksi 2016 esikoisromaanillaan Wurlitzer. 2020 häneltä ilmestyi uusi romaani Nämä kallisarvoiset asiat.

Voisi sanoa, että Kallisarvoiset asiat on tutkielma kosketuksesta. Päähenkilö Jon ja hänen puolisonsa Samuel ovat hämillään kosketuksesta. Romaanin toinen pari, Judy ja Heikki, taas täynnä väkivaltaa, kosketusta. Väkivallalla on myös omat juurensa, samoin kosketuksen pelolla. Kirjan juonta paljastamatta voi sanoa, että juuret koskettavat. Yleisinhimillinen kasvutarina.

Kosketuksia Otto Lehtinen valottaa taitavasti nuoren kirjailijan himokkaalla otteella.

Tätä menoa hänestä tulee klassikkokirjailija.

 

Otto Lehtinen. Kuva: Gummerus 

Kari Tahvanainen

7.4.2022

 

Lue arvioni esikoisteoksesta 

 

Venäjän sotarikokset Ukrainassa

 

Kirja-arvio

 

Joni Pyysalo

Putoamispaikka

WSOY, 2022, 265 s.

 

Lyyristä proosaa aikamme kysymyksistä, lähikosketuksia

 

Isoäiti katoaa ja siitä alkaa perheen etsintäaika. Etsitään kadonnutta. Mutta etsitään samalla omaa itseä, kukin omassa sukupolvessaan. Ahdistus ja neuvottomuus nousee esiin. Sellaista nykyelämä ja -maailma on. – Tässä romaanissa vuodenkiertoa eletään helmikuusta, kun isoäiti katoaa, aina elokuuhun saakka.

”Tykkylumen painosta katkeamaisillaan olevat oksat ja kuuran vaalentamat puunrungot, hangesta taivaaseen jatkuva kaikkivalkeus. Nona ei ole aiemmin ajanut lumisena talvena Aranin äidin talolle, seuraa tien reunaa aurauskepeistä ja jarruttaa liian aikaisin jyrkästi kaartuvissa alamäissä. Aukeilla, joiden päässä ennen siinsi meri, näyttää kuin jokin olisi poistettu, korvattu kysymyksellä.”

Joni Pyysalon uutta romaania Putoamispaikka on kehuttu ajankohtaisuudesta ja hyvästä kielestä. Runollisella kielellähän tämä on kirjoitettu. Naturalismiakin löytyy luontokuvauksissa. Ajankohtaisuus on konkreettista. Ilmastonmuutos, kuluttaminen, identiteetti someaikaan, juurien etsintä. Suuria kysymyksiä, joita itse kukin pohtii ja omalla kohdallaan ja omassa ahdistuksessaan. Lopullisia vastauksia ei ehkä saada, mutta etsintä on merkityksellistä jo sinällään.

”Arla tuntee syyllisyyttä siitä, että on väsynyt seuraamiseen, kommentointiin, tiedon jakamiseen, adressien täyttämiseen sekä keskusteluun politiikasta, ideologiasta ja synkästä tulevaisuudenkuvasta. Riittämättömyys on uusi musta, ylisukupolvikokemus, kuten lyhytjännitteisyys, muisti- ja keskittymisvaikeudet.

Arla tuskastuu tiedostamisesta, ja listaa henkilökohtaisesti kokemiaan ahdistuksen lajeja. Suorittamisahdistus. Informaatioahdistus. Sanallistamisahdistus. Someahdistus. Tiedostamisahdistus. Sukupolviahdistus. Ympäristöahdistus.

Omatunto, tyhjä kelluntapuku ajelehtimassa tilastojen ja uutisten kärsimysmeressä, itsekseen sammuva varoitusääni.

Pitäisi olla kova, kasvattaa panssari, suojata itseä, vetää rajat, pitää etäisyyttä, tai nääntyy. Mutta Arla ei halua muuttua. Hän on oikea ihminen. Hän haluaa olla, riittää, toivoa, iloita, halata, tuntea, eikä tulla tunnetuksi.

Varoittamatta alkava ukkoskuuro, salamat, käynnistyvä hälytysajoneuvon sireeni. Asfaltista pulpahtava raskas, pronssinen viemärinkansi, rinnekadun pop up -vesiliukumäki. Sateet ovat muuttuneet, koventuneet. Sen tuntee, vaikka ei osaa selittää.”

Hyvää kieltä on aina mukava lukea, vaikkakin ajankohtainen sisältö välillä ahdistaa. Mutta sehän on elämää, ja hyvää kirjallisuutta.

Joni Pyysalo on Jarkko Laineen seuran puheenjohtaja.

  

Kari Tahvanainen

1.4.2022

 

Auta Ukrainaa

 

Kirjoissa on voimaa, ja kissoissa

 Kirja-arvio

 

Sosuke Natsukawa

Kissa joka suojeli kirjoja

Suomentanut japanista Raisa Porrasmaa

Tammi, 2021, 182 s.

 

 

Kirjoissa on voimaa, ja kissoissa

 

Nykyjapanilaista kirjallisuutta suoraan japanista käännettynä on nyt tarjolla. Raisa Porrasmaa on kääntänyt jo kymmenkunta kirjaa japanista.

 ’”Sinä päivänä kun vaari kuoli, ajattelin että on samantekevää, mitä minulle tapahtuu. Oli täysin järjetöntä, että vaikka minulla ei ole isää eikä äitiä, menetin vielä isoisänkin. Kaikki mahdollinen inhotti minua, heittäydyin välinpitämättömäksi. Silloin sinä ilmaannuit yllättäen luokseni.” Rintaro raapi hieman päätään peittääkseen ujoutensa. ”Ilman sinua en varmaan seisoisi tässä hymyillen. Sanoit haluavasi apuani, mutta todellisuudessa tulinkin itse autetuksi.” Hän vilkaisi kissaa, veti syvään henkeä ja jatkoi: ”Vedit väkisin minut pois täältä kaupan kätköistä. Kiitos.” Kirjakauppaan kätkeytyminen nyt vielä menetteli”, kissa vastasi matalalla äänellä. ”Sen sijaan minua huoletti, että olit sulkeutunut omaan kuoreesi. … ”Kirjoilla on sielu”, kissa julisti äkkiä.’  

 Rintaro Natsuki on lukiolaispoika, jonka isoisällä on antikvariaatti. Yhtenä päivänä isoisä kuolee. Rintaro rakastaa kirjoja miettii, mitä tehdä hänelle jääneellä antikvariaatilla. ”Nuori johtaja” saa yllättävää apua. Antikvariaattiin ilmestyy mystinen kissa, joka näkyy vain Rintarolle ja hänen ystävälleen.

 Alkaa tapahtua kummia. Antikvariaatin takaseinän takaa avautuu uusi maailma, kirjojen sadunomainen maailma, labyrintti, eräänlainen Narnia. Mutta siellä on uhkia. Kirjoja revitään, ahne kustantaja vangitsee kirjoja, kirjasta on tullut esine ja statussymboli. ”Kirjoissa on voimaa” -tunnuslauseella lähdetäänkin pelastamaan kirjoja. Samalla Rintaro kasvaa vastuuseen rakkaista kirjoista, pelastaa antikvariaatin.

 

Kirjailija Sosuke Natsukawa on koulutukseltaan lääkäri, joka väsyi praktiikallaan kohtaamaansa ihmisten itsekkyyteen ja omahyväisyyteen. Sitä hän pohtii tässäkin kirjassa.

  

Kari Tahvanainen

 8.3.2022

Sodan aaveet ja arvet

Kolumni 

 

Sodan aaveet ja arvet

Rintamamiestalo. - Kuvaaja Kari Tahvanainen 

- Kolumni on kirjoitettu juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. - 

Sodan aaveet leijailevat Euroopan yllä. Uusi uljas vuosituhat on parikymppinen. Nykyevakkoja vaeltaa ympäri Eurooppaa, nuorimmat heistä pieniä lapsia. Lähes miljoona ukrainalaista elää pakolaisina omassa maassaan. Odotetaan ja pelätään Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Helsingin Sanomissa oli 16.2. valokuvareportaasi Itä-Ukrainan sodan rintamalta, ”Hiljaiset juoksuhaudat”. Asemasotavaihe. ”Yöllä paukkuu jonkin verran, muutama konekiväärisarja saadaan meidän suuntaan ja joitain kranaattien räjähdyksiä kuuluu etäältä, mutta muuten on todella hiljaista.”

Hesarin juttua lukiessa mieleen nousevat toiset juoksuhaudat ja sodan uhrit, Suomi. Sota leimaa sotilaansa. ”Liityin armeijaan 17-vuotiaana. Opiskelin Lvivin sotilasakatemiassa neljä vuotta. Monet meistä viettävät elämänsä parhaat vuodet juoksuhaudoissa.” Joukkueenjohtaja pohtii Hesarin haastattelussa, että ajattelutavan vaihtamisesta siviiliin tulee vaikeaa. 

Toimittamassani Sotilaiden lapsia -teoksessa (Kirjokansi) sotiemme arvet ja varjot tulivat esille muisteluksina joko suoraan sodasta tai usean sukupolven välittäminä; sota ei jätä meitä vieläkään. Nuorimmat kirjoittajista olivat 1970-luvulla syntyneitä.

Kirjani nuorimpiin kuuluva kertojaminä, Afganistanissa palveleva rauhanturvaaja, tapaa vanhan isänsä, joka purkaa ja kokoaa päivästä toiseen vanhaa kivääriään. ”- Pystykorva, sotilaan morsmaikku, isä sanoi hiljaa, kääntyi kuin olisi katsonut minua silmiin. – Menetkös takaisin Afganistaniin? Hän huomasi, etten halunnut vastata ja alkoi taas kertoa, mutta piti pitkiä taukoja, kuin olisi kerännyt voimia.”

Rintamamiestalo jos mikä muistuttaa meitä suomalaisia sodasta kauas tulevaisuuteen. Nythän ne ovat arvostettuja retrotaloja, joita kunnostetaan pieteetillä. Rintamamiestaloissa ja korpimökeissä kasvoivat uudet sukupolvet sodan säröttämien isien ja äitien huomassa.

Matti Röngän uusi romaani Surutalo (Gummerus) kertoo rintamamiestalosta ja sen perheestä itäisessä Suomessa 1960-luvulta korona-aikaan asti. Sotainvalidi-isä ja äiti, joka kuolee, kun pojat Jukka ja Timppa ovat lapsia. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa. 

Sotainvalidi-isän itkunsekainen vittumaisuus jättää jälkensä lapsiin. Varsinkin kun tänään ilmenee, että on se isä heitä rakastanut, muttei ole sitä osannut näyttää. Rintamamiestalosta on tullut surutalo, jota voi vain yrittää ymmärtää. Surutalossa on klassikkoteoksen ainekset.

Heikki Turunenkin palaa uudessa romaanissaan Timotein tuoksu (WSOY) sodan muistoihin kansakunnan elämässä. Turusen melkein koko tuotannon kertojaminä Henkka Oinonen valaisee nuoruuttaan rintamamiestalossa Karjalan korvessa eli elävällä maaseudulla Lieksasta etelään. Sodan satuttaman isän, ja isien, varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia. 

Oinonen muistuttaa siitä toivosta, joka vei eteenpäin arpisten haavojen tietä. ”Kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa vuosikymmeniä, kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä ja mahdollista.”

Ja kaikkihan muistavat jo Simpauttajassa alkaneen isien traagisen ”perinnön” pojilleen. ”- Ukonkyrpä. – Se tuli nyt lähtö. Ala kävellä, eläkä tule takasin. – Entäs jos lähennii? – Lähethän sinä perkele kun se on pakko. Siin eijjoo heivuun varraa saatana.”

Mitähän olisi tullut, jos ei olisi sotien arpia eikä aaveita? Sitä pitää nyt miettiä, tuleville polville.

”Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella?” Agit Propin vanhan biisin kysymys on hämmentävä tänäkin päivänä. Jevgeni Jevtushenkon runo, suomennos Pentti Saaritsa.

Haluavatko venäläiset sotaa?

Sotaako voisi toivoa

neuvostokansa todella?

Vastatkoon niitty hiljainen

ja kuiske koivumetsien.

Ja haudoistansa kaatuneet

voivat antaa siitä todisteet -

uskothan heidän lapsiaan.

Ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Ei kärsinyt se armeija

vain oman maansa puolesta,

vaan jotta koko maailma

nukkuisi yönsä rauhassa.

Kun painaa päänsä pieluksiin

New York, Pariisi ja Wien,

unensa kertoo rauhallaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Osaamme kyllä taistella

mut emme anna toistua

sen painajaisen uudestaan,

kun veri peitti kaiken maan.

Te äitejänne kuunnelkaa

voi kai moni sen todistaa.

He teidät saavat uskomaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

 

Ja työläisjoukot kansojen

sen tietää kaikkein parhaiten,

ne tuntevat sen vaistollaan:

ei sotaa toivoa,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin tiedottaja

Karjalan Heili 2.3.2022 

Praying for Peace in Ukraine

Pierre Gauthier Perso said: 

Two Ukrainian children praying for peace in their country... 🙏

Let this photo go around the world! 

Polkupyöräilyn huumaa - Mainesta Los Angelesiin

Kirja-arvio

 

Ron McLarty

Polkupyörällä ajamisen taito

The Memory of Running (2004)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Otava, 2006, 282 s.

 

 

Polkupyöräilyn huumaa - Mainesta Los Angelesiin 

 

Keski-ikäinen Smithy Ide lähtee Mainesta Yhdysvaltain itärannikolta kohti Los Angelesia polkupyörällä. Vanhemmat ovat juuri kuolleet liikenneonnettomuudessa. Sisko on kadonnut parikymmentä vuotta sitten ja makaa nyt ruumishuoneella länsirannikolla.

 

”’Bethany. Mamma ja pappa. He ovat poissa, Bethany. Ja sinä olet poissa. Mitä minä nyt teen?’

Minä väsyn. Tulen juovuksiin. Näen hänet selvästi. Hänet vihreät silmänsä. Olen hölmö.

Menin sisään autotalliin ja nojasin isolla takalistollani äidin pieneen siniseen autoon.

”Bethany”, sanoin uudestaan ja melkein kuin olisin rukoillut. Sytytin tupakan ja polttelin vähän aikaa.

Isäukon autotalli oli täynnä tuoksuja. Mamman keittiön Worcestershire-kastikkeen tilalla tällä oli 3-In-One -öljy, sitronellakynttilät, paloöljy ja lateksimaali. Hyviä tuoksuja. Tuoksuja jotka kestävät.

Katselin ympärilleni ja ihailin isäukon järjestystä. Minulla ei ole sellaisesta mitään tajua. Isäukolla oli paikka kaikelle. Hyllyt maaleille. Koukut köysille ja kasteluletkuille. Naulat haravoille ja lapioille. Seinällä pienen takaikkunan yllä, isäukon höyläpenkin kohdalla, riippui Raleigh. Minun Raleighini. En ollut aiemmin nähnyt sitä.”

 

Smithy Ide on keski-ikäinen Vietnamin sodan veteraani, jonka vartalo on täynnä luodinarpia. Hän työskentelee lelutehtaan liukuhihnalla laadunvalvojana. Elämä on jumiutunut pieneen piiriin ja painokin kohonnut pilviin. Mitään ei saa oikein aikaiseksi. Mutta onhan hän oman elämänsä sankari. Sen pyöräilymatka tulee osoittamaan. Ei mikään Hero, sankari, mutta tavallinen ihminen, jonka elämä muuttuu vihdoinkin parempaan suuntaan. Matka on tutkiskelumatka omaan itseen, etsintämatka. 

Kaksikin fillaria matkalla kuluu, Raleigh ja Moto. Mies nukkuu heinäpelloilla ja kukkakedoilla ja herää joskus aamulla lehmälauman tuhinaan, harvoin matkustajakodissa. Pieni pätkä matkasta kuluu rekka-auton kyydissä. Samalla hän saa kuulla rekkakuskin elämäntarinan. Tällaisia tarinoita kertyy pitkin matkaa, ja siinä onkin romaanin rikkaus. Ihmisiä ja kohtaloita. Auttajia ja autettavia. Kalliovuorilla hän pelastaa pienen lapsen lumimyrskyssä.

Ja koko parin kuukauden pyöräilymatkan Bethany-siskon aave leijailee näköpiirissä. Sisko on sairastunut lapsena skitsofreniaan ja lapsuus ja nuoruus on ollut koko perheessä sen mukaista. Tempauksista ei ole pulaa. Lopulta Bethany katoaa jonnekin.

Keskeinen henkilö tarinassa on Iden perheen naapurintyttö Norma, joka istuu pyörätuolissa. Smithyn kasvinkumppani. Kun eletään 1990-luvun alkuvuosia, kännyköitä ei vielä ole. On soitettava puhelinkioskeista tai huoltoasemilta. Internet sentään on jo olemassa. Niinpä Normasta tulee matkan ”lennonjohtaja”, joka välittää Smithylle rahaa maksumääräyksinä ja tietoja netistä. Rakkaus kannattelee.

 

The Memory of Running ilmestyi alun perin omakustanteisena äänikirjana. Sitten itse Stephen King, McLartyn ikätoveri ja toinen mainelainen, innostui siitä. Hän kirjoitti siitä ylistävän arvion Entertainment Weekly -lehteen, mainiten sen ”parhaaksi teokseksi, mitä et voi lukea”, olihan kyse siis äänikirjasta.

Kustantaja, Viking, löytyi hetkessä painetulle teokselle ja oikeudet ostettiin 2,2 miljoonalla dollarilla. Kirjaa on myyty yli kahteentoista maahan ja monille kielille. Sinkkuelämää-sarjassakin vieraillut näyttelijä Ron McLarty oli saanut ansaitsemansa kunnian kirjailijana. Hän kuoli helmikuussa 2020 sairastettuaan dementiaa vuodesta 2014 lähtien.

Hieno vaellusromaani. Kriitikot ovat verranneet joskus Smithy Idea Forrest Gumpiin, eikä suotta.

Kari Tahvanainen

22.02.2022   

Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

Kirja-arvio

 

Matti Rönkä

Surutalo

Gummerus, 2021, 287 s.

 

Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

 

Timo Nummisen suunnittelemassa kannessa on rintamamiestalon piirustukset.

Isien ja poikien suhde on yksi kirjallisuuden perusteemoista. Siihen Matti Rönkä tuo nyt oman arvokkaan panoksensa viime vuonna ilmestyneellä Surutalo-romaanillaan. Juuret ovat sodassa. Olemme kaikki edelleen sodan lapsia, vain muutama sukupolvi on siitä ajasta kulunut. Kuin eilinen.

Sota satutti suomalaisia. Sota-ajan isistä tuli arvaamattomia tuskansa kanssa kamppailevia ihmisiä. Psykiatria ei tunnistanut sodan aiheuttamia psyykkisiä vammoja eikä apua saatu. Siitähän kertoo mm. Ville Kivimäen Murtuneet mielet -historiateos. Miehet istuivat itse keskenään iltaisia terapiaistuntojaan pöytäviinapullo keittiönpöydän jalan vieressä. Puolikuppia juotiin ja tupakkaa kului. Ei ihme, että vammat periytyivät seuraavillekin sukupolville. Periytyvätkö vammat edelleen?

Surutalon asetelma on klassinen. Sodan käyneen miehen ja hänen puolisonsa perhe. Sodasta on aikaa toistakymmentä vuotta. Asuinpaikka Savon ja Pohjois-Karjalan rajalla maaseudulla. Rintamamiestalo. Isä ja Äiti kirjoitetaan tässä tarinassa isolla alkukirjaimella. Elämä kirjoitetaan tätä kautta isolla alkukirjaimella, elämän luojat. Kaksi lasta, kertojaminä Jukka ja isoveli Timppa. Äiti jää auton alle ja kuolee, kun Jukka on kymmenvuotias. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa.

”Kuulostaisinko minä viisastelijalta, konsultilta, opettajalta. Joltain ihmissuhdevalmentajalta. Timppa on oikeasti kiltti. Kyllä minä itseäni vituttaisin, veljenä tai työkaverina. Pikkuveljet temppuilevat aina. Pienenä niillä on varaa käyttää tappelussa epäreiluja temppuja, koska ne ovat niin paljon heikompia. Olen aina pikkuveli, mutta en kai heikompi, enää. Orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Niinhän minä itseäni esittelen. Poor orphan son of a carpenter, from coutryside, eastern part of Finland. And from last century. Köyhän rikkinäisen kodin lapsi. Maalasinko siinä vain omaa sankaritarinaa? Vai todistinko itselleni, että kaikki keinot ovat minulle sallittuja? Koska olen heikompi.”

Teoksen kertojaminä Jukka on herkkä poika, taiteellinen poika. Jo lapsena hän piirtää ja piirtää. Hänestä tulee perheen ensimmäinen ja ainoa akateemisesti koulutettu ihminen, arkkitehti. Häntä on väheksytty ja mollattu lapsena, erityisesti isän taholta. Heikkous on pahe. Akateemisen koulutuksen saanut ihminen ei ole enää mikään luonnonlapsi. Hän ajattelee maailmaa ja itseään itsensä ulkopuolelta, saattaa olla etäinen läheisille. Se vain lisää tuskaa, tieto lisää tuskaa.

”Oliko edes ’onnellista’? Hetken oli. Juuri sen hetken, että sen ehti oppia, ehti uskoa ja tietää että onni on olemassa ja mahdollista. Kun onni viedään pois, alkaa pelottaa. Että jos on onnellinen, niin se loppuu kyllä. Onnesta seuraa suru.”

Isät ja pojat, vanhemmat ja lapset, kantavat samoja geenejä. Eleissä ja ilmeissä, temperamentissa löytyy yhtäläisyyksiä, jotka saattavat pelkistyä elämänkulussa ja elämänkulkuun vaikuttaen. Kirjan Jukka saa kokea sen konkreettisesti, kun hän lyö omaa tytärtään Lumia. Kuin isä löi häntä lapsena. Vai löikö.

Isoveli Timppa on keskikoulun käynyt elämän yrittäjä ja nautiskelija, jota kaikki rakastavat. Jukan tytärkin. Erilaiset elämänkulut ovat vieneet veljekset erilleen. Tapaaminen vanhassa kotitalossa on karheaa replikointia. Mutta kun aikaa kuluu, avautuu myös mahdollisuus vertailla totuuksia yhteisestä lapsuudesta.

Mitä jää jäljelle. Retorinen kysymys. Lapsuudenmuistot ja traumat heijastuvat erilaisten persoonallisuuksien kautta erilaisina. Mutta lopulta sinä lapsuutena, joka oli ja jota nyt kyyneleet silmissä kootaan, siksi ainoaksi, joka meillä oli. Lapsuusvuodet.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa. Perheen historiaan mennään vuoteen 1967, jolloin Äiti kuolee. Siitä jatketaan aina vuoteen 2007 saakka. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, ollaan rintamamiestalossa heinäkuussa vuonna 2020, korona-aikaan.

Lukija, ainakaan minä, ei jää ulkopuoliseksi romaanin luettuaan. Tämä kaikki olisi voinut tapahtua meille. Ja tapahtuihan se. Ja tapahtuuhan se edelleenkin. Ja tulee tapahtumaan. Meidän suomalaisten sukupolville, isille, pojille, äideille, lapsille, lapsenlapsille, ukeille, mummuille, serkuille. Näin Suomi kasvoi rintamamiestalosta surutaloiksi. Röngän romaanin jälkeen on toivoa että surutalo kasvaa elämän taloksi jälleen kaikissa väreissä, elämän väreissä, juurevan elämän taloksi.

Luin sattumalta juuri ennen Surutaloa Heikki Turusen uuden romaanin Timotein tuoksu. Teema molemmissa on pitkälti sama, isien ja poikien suhteet. Ja se sota, sodan satuttamat miehet. Heikki kirjoittaa rytmikästä ja murteen rikastamaa pitkää suomea, lauseet ovat kudelmia, joiden päästä löytyy se alussa ollut langanpää. Matti kirjoittaa ytimekästä suomea vähemmillä sanoilla, lauseet ovat ajatuksia. He kumpikin ovat suomalaisia klassikkokirjailijoita.

 

 

Kari Tahvanainen

28.1.2022

Nostalgian sävyttämä romaani isästä, pojista ja rintamamiestalosta Jukka perii rintamamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa. Perillä odottaa eri puusta veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot, joissa on molemmissa kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa tyttären kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti? Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina. Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. Se kuvaa sodan käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun svengaavassa Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020. ”Mies miettii, suree osaamatta. Teinkö siitäkin surutalon, synkensin valkoisen mustaksi?” – Gummerus

 

Ettei maaseutu unohtuisi - timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Kirja-arvio

 

Ettei maaseutu unohtuisi – timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Heikki Turunen

Timotein tuoksu

Hämärätunnin kertomuksia

I osa

Korkeimman auringon aika

WSOY, 2021, 437 s.

 

 

"Miten jokin rehuheinän haju riittää kokonaisen sukupolven, kansan ja maan ja maailman tarinan otsikoksi."

Eipä arvannut Timothy Hanson 1700-luvulla Amerikassa pääsevänsä kirjan nimeen timoteitä farmillaan jalostaessaan. Heikki Turusen uutukainen, Timotein tuoksu, imaisee mukaansa. Se on rikasta pitkää suomen kieltä, todellinen lukuromaani. 

”Arvoisa koko Suomen maalaisserkku! Kuulehan, vanha jäärä. Mikä teki teidät tangon veivaajat nuorisona meitä, ’kesät rockfestareilla huumehönössä asuvia biologisia ulokkeita’ paremmaksi ja onnellisemmaksi, kuten mölisit vastikään telkkarissa suureksi häpeäkseni. Mikä teki nuoruudestanne niin auvoisan? …

Te lähes elossa ja järjissään olevat suuren ikäpolvenne rippeet, kiitos tähtitieteellisen ikänne, ehditte kokea kehityksen kantapään kautta risukarhista robotiikkaan. Pystytte kertomaan kokemuksen rintaäänellä, miten se käytännössä näkyi ja vaikutti kehitykseenne. Vaikka teikäläisissä on ollut ylikansallisten konsernien johtajia, suuria taiteilijoita, vaikuttajia ja jopa muutama ministeri ja presidentti, se on likimain ainoa arvonne planeetan jätöksellä, mikä meille näyttää teiltä jäävän, äijähyvä.

Olisi hauska myös tietää, miksi lähditte vastaanpanematta ilmastonmuutokseen johtaneelle kehityksen tielle, vaikka arvostamasi syväekologi Linkola on puhunut maapalloa tuhoavasta itsemurhasivilisaatiosta jo hamassa nuoruudessanne. – Helsinki, Kalasatama 17.6.2020 Eräs nuori lukijasi, Orionin tytär”

Kirjailija Henkka Oinonen on kirjoittanut valtavan määrän teoksia suomalaisen maaseudun kultakaudesta. Vanhoilla päivillään hän saa yllättävän kirjeen diginatiivilta nuorelta Helsingistä. Siinä suunnilleen syytetään häntä ja hänen sukupolveaan ilmastonmuutoksesta. Siitäkös kirjailija sydämistyy, ja hän päättää vastata kirjoittajalle samalla mitalla. Hänpä kirjoittaa synteesin muotoisen puolustuspuheen tuotannostaan ja Suomen rakentajista maaseudulla. – Sitä lukiessa mieleen nousee intiaanipäällikkö Seattlen vastauspuhe Suurelle Valkoiselle Päällikölle Washingtoniin, 1854, ylistyslaulu vanhalle kulttuurille ja suurelle luonnolle.

Kirjailijaminä on syntynyt sodan loppumetreillä Karjalan korvessa, Lieksasta hiukan etelään. Meidän kielellämme torpassa, jossa ei ollut sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei mitään niin sanottuja mukavuuksia. Navetassa lehmiä ja hevonen. Torpassa asui sotainvalidin perhe; sodan satuttaman isän varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia.

”Lisäksi kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa vuosikymmeniä kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä ja mahdollista.”

Timotein tuoksun alkumetreillä Henkka menee kansakouluun ja muu aika kuluukin ns. lapsityössä eli auttelemassa maatilan hommissa heti kun kynnelle kykenee. Heinätyöt alkavat jo seitsemänvuotiaana, kun poika haravoi heiniä ja auttaa heinäseipään välitappien laittamisessa ja kantamisessa.

 

”Poika tuo jota delfiini kantaa

aarre on kultainen, kenen Aallotar löytää

sen antaa, todeks saa unen onnellisen…”

 

Heikki Turunen Pohjois-Karjalan kirjailijamatineassa marraskuussa 2021 Joensuun pääkirjastolla. Kuvaaja Kari Tahvanainen

Tämä romaani on minusta hyvin rytmikäs. Tarinan kerronta etenee rytmikkäästi, välillä muistoihin pitkäksi toviksi pysähtyen, sitten taas eteenpäin. Mutta rytmikkyyden uusi ulottuvuus Turusella on se, että vähän väliä saamme kuulla ajan musiikkia. Lukija suorastaan rupeaa hyräilemään sanoituksenpätkiä vilkaistessaan. Ulkoahan nuo sanat melkein osataan.

Timotein tuoksun tapahtumat mahtuvat suunnilleen vuosikymmenen mittaiselle jatkumolle. Koulun alkamisesta rippikesään 1962. Nuoren elämän virstanpylväitä ovatkin kouluunmeno ja ”naimaluvan” saaminen, Henkka Oinosella tulevana kirjailijana myös omien tekstien saaminen julkisuuteen, mm. Nuoren Voiman sivuilla. Oma partiolehtikin syntyy.

Puolet kirjasta sijoittuu vuoteen 1962. Rippikoulu on käyty ja ripille päästy. Tanssilavoilla käydään, rakastutaan ja petytään. Timotein Suomeen tulemisesta on tullut tasan sata vuotta. Sen kunniaksi MTK järjestää Pielisjärven Siikajoen kylässä heinänteon MM-kisat. Siihen liittyy romaanin mainio loppuhuipennus, draaman kaari on täynnä yllätyksiä. Siinä olisi ainesta vaikka näytelmäksi, niin suurille näyttämöille kuin kesäteattereihinkin.

”Seuraavana päivänä koko Siikajoki ja Vornaskylien seutu heinätti, sitä seuraavana Pielisjärvi, alueeltaan maakunnan suurin pitäjä. Sen jälkeen teki heinää Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänit, lopulta koko Suomi.”

Musiikin lisäksi Timotein tuoksu on tiukasti kiinni aikakaudessaan myös Suomen ja maailman tapahtumia kommentoidessaan. Sarjassamme Samaan aikaan toisaalla -kommentteja: juuri heinätyksen MM-kisojen huipennuttua Helsingissä on koolla toisenlaista nuorisoa. Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaali kokoaa yhteen yli kymmenentuhatta nuorta 130 maasta.

Timotein tuoksun luettuaan jää aidosti odottamaan kirjasarjan jälkimmäistä osaa. On jännää, että vaikka tuntee Turusen tuotannon ja tietää ihmisten kohtaloista, Turunen osaa kertoa kaiken taas uudelleen tavalla, joka vetää mukaansa. Siinä on klassikkokirjallisuutta.

 

 

Kari Tahvanainen

20.1.2022

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

                                                                                                             Kirja-arvio

 

 

Leena Lehtolainen

Ilvesvaara

Tammi, 2021, 383 s.

 

 

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

 

 

Kirjailija Leena Lehtolainen on luonut rikospoliisi Maria Kallion rinnalle vähän toisenlaisen rikosten ratkaisijan, henkivartija Hilja Ilveskeron. Ilveskero on Yhdysvalloissa koulutettu kansainvälinen henkivartija. Hiljan lapsuus on ollut traaginen, kun psykopaatti-isä on surmannut hänen äitinsä. Hiljan kasvinkumppanina Savon ja Pohjois-Karjalan rajamailla on ollut ilveksenpentu. Niinpä hän on saanut ilveksen vaistot ja vietit.

Henkivartija-sarja alkoi vuonna 2009 romaanilla Henkivartija. Nyt sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta. Uusin, Ilvesvaara ilmestyi 2021. Siinä liikutaan Lapissa Venäjän rajan läheisyydessä ja rajan takainen järjestäytynyt rikollisuus on pelissä mukana. 

Agatha Christie -tyyppinen rikostarina. Hyvää suomen kieltä kaiken lisäksi, ja huumoriakin. Itse asiassa tässä tarinassa ei kuole kuin yksi ihminen, ja hänkin vähän sattumalta.

Sarja kestää kyllä useammankin lukukerran.

Henkivartija, 2009

Oikeuden jalopeura, 2011

Paholaisen pennut, 2012

Tiikerinsilmä, 2016

Ilvesvaara, 2021

Sarjan kustantaja on Tammi.

Kari Tahvanainen

1.1.2022