tiistai 22. maaliskuuta 2016
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Kirjamessut Joensuuhun - oppia Jyväskylästä
Kolumni
Olipa kerran kohtaaminen Keski-Suomen kirjailijatalolla Jyväskylässä. Sinne tuli keväisenä päivänä sairaseläkkeellä oleva WSOY:n markkinointijohtaja Juhani Kivimäki tapaamaan talon toiminnanjohtajaa Risto Urriota. Paikalla oli myös kirjailija, kulttuuritoimittaja Teppo Kulmala.
Kivimäki esitteli miehille ideaansa: Jyväskylään olisi saatava kirjamessut. Helsinki ja Turku pitäkööt syksyllä, Jyväskylä keväällä. Kirjailijat kannustivat kehittämään ideaa. Oli kevät 2004. Kivimäki teki muutaman vuoden uupumatta töitä messujen eteen. Kevättalvella 2007 Paviljongissa olivat ensimmäiset Jyväskylän kirjamessut.
Näin Risto Urrio muisteli minulle historiaa tämänvuotisilla messuilla. Messut ovat olleet nyt jo yhdeksän kertaa, toissa vuonna oli välivuosi. Ensi vuonna Jyväskylän Paviljongissa on kymmenvuotisjuhlamessut. Hyvät ideat johtavat parhaimmillaan pysyviin tuloksiin. Syntyy uutta kulttuuria ja taloutta.
Kummelit.
Kirjamessujen konsepti näyttää vakiintuneen sellaiseksi, että järjestetään samalla parit muutkin messut. Tänä vuonna yhdessä olivat viinimessut, ruokamessut, lemmikkieläinmessut, ja pihalla snowcrossin MM-kilpailut. Viime vuonna kirjamessuilla oli esillä turvallisuuspolitiikka, tänä vuonna keskityttiin tietokirjallisuuteen. Messukokonaisuus veti tänä vuonna komeat 11 000 kävijää.
Messuilla on kaupallinen järjestäjä, Sevent Oy, yhteistyössä Jyväskylän Messujen kanssa. Paikalla on kustantamoja, kirjailijavieraita, käsityöläisiä, divareita, kirjakauppoja, levykauppoja, kirjastoja, kansalaisjärjestöjä puolueista kirjailija- ja kotiseutuyhdistyksiin. Kirjailijahaastattelujen lisäksi ohjelmassa oli nyt myös novellinesityskilpailu. Messuilta näyttää löytyvän jokaiselle jotain. Messut kuuluvat ja näkyvät kautta Keski-Suomen. Yle Jyväskylä lähettää suoraa messuohjelmaa radiossa ja netti-tv:ssä koko viikonlopun.
Tällä kertaa vetonaulana oli kahden euron kirjamyymälä, jota kyllä myös arvosteltiin. Mutta kirjat ainakin päätyivät innokkaiden lukijoiden kasseihin, muutoin ne olisivat jo matkalla paperinkeräykseen. Kuulin yhden isän sanovan pikkutyttärelleen: ”Annan sinulle 2 euroa joka kerta kun menet kirjastoon.”
Kansankodin pimeämpi puoli.
Tein kirjamessuilla pienen kyselyn. Miksi kirjamessut ovat tärkeitä -kysymykseeni annetuissa vastauksissa korostui messujen rooli kirjan ja kirjallisuuden kohtaamispaikkana. Paikalla ovat niin tekijät, lukijat kuin kirjallisuuden välittäjätkin. ”Että kirjat leviäisivät, ihmiset oppisivat lukemaan, erityisesti nuoret. Messuilla on kokoontumisajomeininkiä, ihmiset näkee toisiaan, verkostoituu, tietoja päivitetään, on kasvotusten tapaamisia. Antaa uskoa siihen että kirja ei häviä. Lukija tekee yllättäviä kirjalöytöjä.”
Wanhan Laukaan kotiseutuyhdistys on ollut messuilla niiden alusta saakka. ”Tärkeä kontaktipintana, voi kertoa kotiseututyöstä, odottamattomia tapaamisia. Ihmiset tulevat kertomaan meille lisää Laukaan historiasta.”
Miten kehittää messuja –kysymykseen vastattiin mm. että kaupunki voisi tulla vastaan pääsymaksuissa, niin että kaikkien olisi sinne helppo tulla. Monialamessuja pidettiin hyvänä kokonaisuutena.
Maritta Lintunen signeeraa uutukaistaan.
Suomen Maakuntakirjailijat ry. oli messuilla näkyvästi esillä.
Miksei Joensuussa ole vielä kirjamessuja? Eikä lähimaillakaan. Messut voisivat vetää väkeä Kainuuta, Savoa, Etelä-Karjalaa ja Venäjää myöten. Mielestäni messut voitaisiin järjestää Joensuussakin samalla idealla. Ohessa voisi olla vaikka viinimessut, levymessut, antiikkimessut, automessut, kotiseutumessut, puutarhamessut. Järjestäjänä täytyisi olla kokenut kaupallinen toimija. Millaisella profiililla erottauduttaisiin maan muista kirjamessuista?
Sopiva ajankohta olisi syyskuun puolivälin kirjallisuusviikko. Miksei Joensuun kirjallisuustapahtumakin voisi olla messujen yhteydessä. Kirjailijat ja tutkijat pääsisivät puhumaan suurelle yleisölle suoraan ”lauteilta”. Samalla tulisi varmasti uusia kuulijoitakin, miehiä, nuoria ja lapsiperheitä.
Monialamessujen voittamaton etulyöntiasemahan on siinä, että ne vetävät paikalle monenlaista väkeä. Varmasti myös niitä, joita kirjallisuuskärpänen ei erityisemmin ole puraissut. Kirjallisuus ja lukeminen tulisivat tutuiksi, myös uusille sukupolville.
Kari Tahvanainen
kartsa.tahvanainen@gmail.com
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri
Kuvat: Kari Tahvanainen
Tämä on broadsheet-versio kolumnistani. Toimituksen hiukan lyhentämä tabloid-versio ilmestyi Karjalaisessa 16.3.2016
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
Ukri kielen kärjesssä jo 60 vuotta - historiaa pähkinänkuoressa
Kirjailijayhdistysten Talvipäivät
Joensuu 18.3.2016
Avaussanat – Ukri 60 vuotta kielen kärjessä
Edellisen kerran Talvipäivät olivat Joensuussa vuonna 2001. Tuolloin teemana oli Kirjailijat vieraassa maassa, teemasta puhuivat mm. Jarkko Laine, Asta Piiroinen, Veronica Pimenoff, Andrei Mishin ja Vuokko Niskanen. Seminaaripäivää vietettiin Sortavalassa Venäjän puolella. Rajankäynti on teemanamme tämänkertaisilla Talvipäivillä.
Talvipäivien 2016 aluksi pieni katsaus Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 60-vuotiseen historiaan. - Esityksen taustalla pyöri valokuvaesitys. Siinä on aluksi mustavalkoisia kuvia Ukrin 50-vuotisjuhlavuoden juhlakirjasta Kielen kärjessä Ukri, jonka toimitin 2006. Nyt Ukri viettää 60-vuotisjuhlavuottaan ja otimme saman teeman tällekin juhlavuodelle – Ukri kielen kärjessä 60 vuotta.
Valokuvaesityksen toinen osa esittelee Ukrin toimintaa lähinnä 80-luvulta eteenpäin. Ja kolmas osa tuo teille tunnelmia Ukrin viimeisimmältä vuosikymmeneltä. Lisää Ukrin historiasta voitte lukea kotisivuiltamme. Syksyllä ilmestyy Ukrin 60-vuotisantologia, jossa kerron tarkemmin kirjailijayhdistyksemme lähihistoriasta.
Ukrin juurilta
Kirjailija Jouko Lehtonen kertoo Ukrin alkuvaiheista näin:
Kaikki alkoi kun nuori runoilija Olavi Aaltonen osti käytetyn polkupyörän Kalevi Sorsalta.
Aaltonen haaveili Helsingissä kirjoittajarenkaasta. Se alkoi pyöriä nuorisolehti Vihurin ympärillä. Lehti hankki eri puolilta maata avustajia. Tavoitteena oli myös oma valtakunnallinen Väliasemalla-antologia.
Vihurin sihteerinä toimi Kalevi Sorsa, joka kävi Tampereella Yhteiskunnallista Korkeakoulua. Kirjallisuuden opettajana toimi puoli-kesälahtelainen Haavi, Kalle Kakkonen, Mikko Naula alias professori Unto Kupiainen.
Helsinkiläisten nuorten kirjoittajarenkaan ”kummisedäksi” tuli Olavi Siippainen. Hän muutti lääkärivaimonsa Laura Latvalan työn myötä Pohjois-Karjalan Paiholaan vuonna 1952. Alkoi Pielisjoen kutsu.
Helsinki oli tärkeä, totta kai: kirjalliset salongit ja Paavo Haavikko ja olympialaiset ja Armi Kuusela. Mutta miksi runoilla vain oikeaoppisia pääkaupungin silosäkeitä?
Eikö runoryhmä voisi toimia siellä, missä laulut on ennenkin laulettu? Ja mikä ryhmälle tunnukseksi, mikä nimeksi? Onhan Itä-Suomi, Kalevala, Karjalan laulumaat sentään jotain katulyriikkaan verrattuna. Eino Leinokin sieltä!
Olavi Aaltonen osti vuonna 1953 Helsingissä käytetyn polkupyörän Kalevi Sorsalta. Aaltonen lähti polkemaan kohti Pohjois-Karjalaa, Siippaisten luo, kevein mielin, kulunein renkain.
Pyörä kulki parissa päivässä Kouvolaan. Mutta sinne se jäi. Hajosi pahainen runoilijan rukki. Kirjalliset sormet eivät sitä saaneet kuntoon. Aaltonen heitti pyörän metsään. Kaihersi pyörän kumi, paloi päässä runorengas, Leinon säe sauhusi:
”Tuop’ oli Ukri tuhma ukko…”
Eino Leinon isä syntyi Liperin Kiiessalossa ja Leino Kainuun Paltamolla. Itä innoitti, karjalainen sananpursi liikutti. Eino Leino loi Helkavirsissään oudon kansanhahmon: Ukrin. Se kuvasti huimapäistä kansallistunnetta.
”Yks oli uhri Ukrin uhri, se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri, se oli sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri, se on maine maailmalla!”
Unet, sankariteot ja mainen maine – siinä pelottava sanantaitajan loitsu ja kirous. Mutta Ukri, se on runoutta, siinä on haastetta.
1950-luku. Kirjallistaiteellinen kerho Ukri perustettiin 7.10.1956 Kontiolahden Paiholassa. Se oli aluksi monitaiteellinen yhdistys. Perustajajäsenet olivat Olavi Aaltonen, Olavi Siippainen, Laura Latvala, Esko Eskelinen, Usko Laukkanen, Ilmari Saarinen ja Vesa Niemeläinen. Vesa Niemeläisestä, kuvassa olevasta baskeripäisestä nuorukaisesta, tulikin sitten Ukrin ensimmäinen puheenjohtaja. Hän opiskeli Joensuussa opettajaksi ja julkaisi 1956 esikoisrunokokoelmansa Lauluja suvannolta.
Pian Ukri muuttui kirjallisuusyhdistykseksi. Ukrin alkuvaiheista ja maakunnan kirjallisesta elämästä voi lukea Olavi Siippaisen teoksesta Kirjeitä kirjailijatovereille 1945 – 1963. Teos ilmestyi 1975 Laura Latvalan toimittamana.
1960-luvulla Ukri jatkoi Väliasemalla-antologiansa innoittamana antologioiden julkaisua. Itse asiassa nyt on ilmestynyt jo 18 antologiaa. Tuolloin Ukri oli mukana vaikuttamassa mm. Kirjallisuuspoliittinen toimikunta Idässä, Taideviikoilla Joensuussa, ukrilaisten näytelmiä esitettiin Joensuun kaupunginteatterissa, tekstejä Karjalaisen kulttuuriliike Aatrassa.
1970-luku oli tunnetusti osallistumisen aikaa. Joensuun Kulttuuriseminaarit olivat maankuuluja tapahtumia. Anna-Liisa Alanko kertoo juhlakirjassamme, että runoja mentiin esittämään niin Pankakosken tehtaille Lieksaan kuin ravintola Pekka Kettuseenkin Joensuussa. Aika elävää menoa jo siis tuohon aikaan!
1980-lukua silloinen puheenjohtaja Matti Kettunen kutsuu iloiseksi vuosikymmeneksi. Jäsenistö oli aktiivista ja johtokunta puhkui intoa. Oli Lyylin lystejä jäsenistölle, saatiin oma kerhohuone ja tämä edelleen käytössä oleva oma logo, jonka teki graafikko Aulis Lehikoinen. No, Ukrille perustettiin myös oma kirjallisuuspalkinto, Ukrin Vuoden kynä, jolla palkitaan edelleenkin kirjailijoita ja kirjallisuuden edistäjiä. Vuonna 2010 sillä palkittiin 100-vuotias kirjailija Otto Rummukainen. Ukri järjesti myös kulttuurimatkoja mm. Moskovaan ja Keski-Eurooppaan. Runoilija Tapani Kinnunenkin muuten vilahti tuolla mustavalkoisessa kokouskuvassa, pitkätukkateininä.
1990-luvun puheenjohtaja Jouko Lehtonen sanoo että runoilijat ovat valkoisia mustalaisia. Järjestettiin runokiertueita, runokioskeja, oli innokkaita kirjoittajaryhmiä kuten Veriryhmä. Pistettiin pystyyn myös valtakunnallinen omien tekstien esityskilpailu Runosuu, joka jatkui sitten vuoteen 2007 saakka. Kiteelle perustettiin yhdessä Marvan kanssa Maruknat-kirjallisuustapahtuma. Kaupalliseen paikallisradioonkin päästiin heti alkumetreillä ja siellä ollaan yhä edelleenkin – Iskelmä Rex –radioaseman Jokisappi-kirjallisuusohjelman merkeissä. Syntyi myös Ukkonen-tiedotuslehti.
1990-luvun loppupuolen puheenjohtaja Pasi Hirvonen kirjoittaa että vuosituhannen vaihdetta lähestyttiin rohkeasti runoillen. Mentiin vaikka maitokärrillä baariin tai runojunalla halki maakunnan.
2000-luvulla lähestyttäessä Ukrin 50-vuotisjuhlavuotta jouduin itsekin puheenjohtajan rooliin moneksi vuodeksi. Matkustelimme mm. Petroskoissa uuden Kahden Karjalan runous –tapahtuman merkeissä. Vuonna 2000 perustettuun Joensuun kirjallisuustapahtumaankin Ukri rupesi antamaan juhlavuoden jälkeen oman panoksensa, joka on konkretisoitunut nykyisin erityisesti perjantai-illan runokaraokeillan junailemiseen. Ukrin huomassa syntyi myös uusi lasten ja nuorten kuvataidejaosto Sanaratas. Viime vuonna itsenäistynyt lapsemme Sanaratas juhli jo 10-vuotissynttäreitään. Sanataide on saanut vahvan toteuttajan maakunnassa.
Ukrin kivijalkaa näiden suurten projektien rinnalla ovat kuitenkin jäsenillat, kirjoittajaryhmät, kirjoituskilpailut, tiedotuslehti Ukkonen, matka ja vierailut. Niillä varmaan Ukrin kirjallisuusreki lepää ja menee eteenpäin. Jäsenmäärämme on kymmenen viime vuoden aikana noussut 180:stä 220 jäseneen.
Oli mielenkiintoista käydä läpi Ukrin kymmenen viime vuoden toimintakertomuksia. Niissä tämä toimintamme rakenne näkyy hyvin selkeästi. Jäsenillat joita nyt yritämme kehittää avoimiksi Ukrin illoiksi, toteutuvat melkeinpä kuukausittain eri teemoilla ja vierailijoilla.
Ukri on haluttu yhteistyökumppani, Pohjois-Karjala on vilkas kulttuuritapahtumien maakunta, ja tapahtumat jatkuvat ja jatkuvat kun ne on kerran saatu alulle. Vuodesta toiseen eläviä tapahtumia ovat nykyisin ensinnäkin Ukrin maakunnalliset matineat, joita on nykyisin peräti kolme: Omakustannematinea, Kesäinen kirjailta ja Pohjois-Karjalan kirjailijamatinea marraskuussa. Kirjojahan pohjoiskarjalaisilta ja täältä lähtöisin olevilta kirjailijoilta ilmestyy vuosittain 30 – 40 nimikettä.
Yhteistyötapahtumia ovat Tarinaniskennän karsinnat, koko perheen Outopia-tapahtuma Outokummussa, vammaistaiteen katselmus Joensuun Parafest ja kirjastokiertueet. Kirjastoissa eri puolilla maakuntaa olemme esiintyneet myös ammattitanssijoiden kanssa. Musiikin puolella järjestimme Joensuun Popmuusikkojen kanssa sanoituskursseja puolenkymmenen vuoden ajan. Yksi erikoisempi tapahtumasarja on ollut Joensuun Karsikon kirjaston puolustaminen. Pro Karsikon kirjasto –tapahtumia jouduttiin järjestämään vuosien ajan. Nyt pieni kaupunginosakirjasto näyttää porskuttavan hyvin ja muotoutuvan myös itsepalvelukirjaston suuntaan.
Ei voi olla lopuksi mainitsematta Wanhan Jokelan runosalonkia, jota ehdittiin järjestää muutaman kerran ennen kuin kuuluisa kulttuuriravintola jouduttiin lopettamaan. Mutta runokaraokeillat ravintola Sointulassa tavallaan jatkavat samaa arvokasta elävää perinnettä, kuten yhdestä kuvasta tuossa näkyi. Kirjan ja ruusun päivänä järjestämme Sointulassa Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden kulttuurikerhon kanssa runokaraokeillan.
Ukri on ollut kielen kärjessä jo 60 vuotta.
Joensuu 18.3.2016
Avaussanat – Ukri 60 vuotta kielen kärjessä
Kari Tahvanainen, kirjailija, Ukrin varapuheenjohtaja
Grafiikka: Kari Tahvanainen/PowerPoint
Edellisen kerran Talvipäivät olivat Joensuussa vuonna 2001. Tuolloin teemana oli Kirjailijat vieraassa maassa, teemasta puhuivat mm. Jarkko Laine, Asta Piiroinen, Veronica Pimenoff, Andrei Mishin ja Vuokko Niskanen. Seminaaripäivää vietettiin Sortavalassa Venäjän puolella. Rajankäynti on teemanamme tämänkertaisilla Talvipäivillä.
Talvipäivien 2016 aluksi pieni katsaus Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 60-vuotiseen historiaan. - Esityksen taustalla pyöri valokuvaesitys. Siinä on aluksi mustavalkoisia kuvia Ukrin 50-vuotisjuhlavuoden juhlakirjasta Kielen kärjessä Ukri, jonka toimitin 2006. Nyt Ukri viettää 60-vuotisjuhlavuottaan ja otimme saman teeman tällekin juhlavuodelle – Ukri kielen kärjessä 60 vuotta.
Valokuvaesityksen toinen osa esittelee Ukrin toimintaa lähinnä 80-luvulta eteenpäin. Ja kolmas osa tuo teille tunnelmia Ukrin viimeisimmältä vuosikymmeneltä. Lisää Ukrin historiasta voitte lukea kotisivuiltamme. Syksyllä ilmestyy Ukrin 60-vuotisantologia, jossa kerron tarkemmin kirjailijayhdistyksemme lähihistoriasta.
Ukrin juurilta
Kirjailija Jouko Lehtonen kertoo Ukrin alkuvaiheista näin:
Kaikki alkoi kun nuori runoilija Olavi Aaltonen osti käytetyn polkupyörän Kalevi Sorsalta.
Aaltonen haaveili Helsingissä kirjoittajarenkaasta. Se alkoi pyöriä nuorisolehti Vihurin ympärillä. Lehti hankki eri puolilta maata avustajia. Tavoitteena oli myös oma valtakunnallinen Väliasemalla-antologia.
Vihurin sihteerinä toimi Kalevi Sorsa, joka kävi Tampereella Yhteiskunnallista Korkeakoulua. Kirjallisuuden opettajana toimi puoli-kesälahtelainen Haavi, Kalle Kakkonen, Mikko Naula alias professori Unto Kupiainen.
Helsinkiläisten nuorten kirjoittajarenkaan ”kummisedäksi” tuli Olavi Siippainen. Hän muutti lääkärivaimonsa Laura Latvalan työn myötä Pohjois-Karjalan Paiholaan vuonna 1952. Alkoi Pielisjoen kutsu.
Helsinki oli tärkeä, totta kai: kirjalliset salongit ja Paavo Haavikko ja olympialaiset ja Armi Kuusela. Mutta miksi runoilla vain oikeaoppisia pääkaupungin silosäkeitä?
Eikö runoryhmä voisi toimia siellä, missä laulut on ennenkin laulettu? Ja mikä ryhmälle tunnukseksi, mikä nimeksi? Onhan Itä-Suomi, Kalevala, Karjalan laulumaat sentään jotain katulyriikkaan verrattuna. Eino Leinokin sieltä!
Olavi Aaltonen osti vuonna 1953 Helsingissä käytetyn polkupyörän Kalevi Sorsalta. Aaltonen lähti polkemaan kohti Pohjois-Karjalaa, Siippaisten luo, kevein mielin, kulunein renkain.
Pyörä kulki parissa päivässä Kouvolaan. Mutta sinne se jäi. Hajosi pahainen runoilijan rukki. Kirjalliset sormet eivät sitä saaneet kuntoon. Aaltonen heitti pyörän metsään. Kaihersi pyörän kumi, paloi päässä runorengas, Leinon säe sauhusi:
”Tuop’ oli Ukri tuhma ukko…”
Eino Leinon isä syntyi Liperin Kiiessalossa ja Leino Kainuun Paltamolla. Itä innoitti, karjalainen sananpursi liikutti. Eino Leino loi Helkavirsissään oudon kansanhahmon: Ukrin. Se kuvasti huimapäistä kansallistunnetta.
”Yks oli uhri Ukrin uhri, se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri, se oli sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri, se on maine maailmalla!”
Unet, sankariteot ja mainen maine – siinä pelottava sanantaitajan loitsu ja kirous. Mutta Ukri, se on runoutta, siinä on haastetta.
1950-luku. Kirjallistaiteellinen kerho Ukri perustettiin 7.10.1956 Kontiolahden Paiholassa. Se oli aluksi monitaiteellinen yhdistys. Perustajajäsenet olivat Olavi Aaltonen, Olavi Siippainen, Laura Latvala, Esko Eskelinen, Usko Laukkanen, Ilmari Saarinen ja Vesa Niemeläinen. Vesa Niemeläisestä, kuvassa olevasta baskeripäisestä nuorukaisesta, tulikin sitten Ukrin ensimmäinen puheenjohtaja. Hän opiskeli Joensuussa opettajaksi ja julkaisi 1956 esikoisrunokokoelmansa Lauluja suvannolta.
Pian Ukri muuttui kirjallisuusyhdistykseksi. Ukrin alkuvaiheista ja maakunnan kirjallisesta elämästä voi lukea Olavi Siippaisen teoksesta Kirjeitä kirjailijatovereille 1945 – 1963. Teos ilmestyi 1975 Laura Latvalan toimittamana.
1960-luvulla Ukri jatkoi Väliasemalla-antologiansa innoittamana antologioiden julkaisua. Itse asiassa nyt on ilmestynyt jo 18 antologiaa. Tuolloin Ukri oli mukana vaikuttamassa mm. Kirjallisuuspoliittinen toimikunta Idässä, Taideviikoilla Joensuussa, ukrilaisten näytelmiä esitettiin Joensuun kaupunginteatterissa, tekstejä Karjalaisen kulttuuriliike Aatrassa.
1970-luku oli tunnetusti osallistumisen aikaa. Joensuun Kulttuuriseminaarit olivat maankuuluja tapahtumia. Anna-Liisa Alanko kertoo juhlakirjassamme, että runoja mentiin esittämään niin Pankakosken tehtaille Lieksaan kuin ravintola Pekka Kettuseenkin Joensuussa. Aika elävää menoa jo siis tuohon aikaan!
1980-lukua silloinen puheenjohtaja Matti Kettunen kutsuu iloiseksi vuosikymmeneksi. Jäsenistö oli aktiivista ja johtokunta puhkui intoa. Oli Lyylin lystejä jäsenistölle, saatiin oma kerhohuone ja tämä edelleen käytössä oleva oma logo, jonka teki graafikko Aulis Lehikoinen. No, Ukrille perustettiin myös oma kirjallisuuspalkinto, Ukrin Vuoden kynä, jolla palkitaan edelleenkin kirjailijoita ja kirjallisuuden edistäjiä. Vuonna 2010 sillä palkittiin 100-vuotias kirjailija Otto Rummukainen. Ukri järjesti myös kulttuurimatkoja mm. Moskovaan ja Keski-Eurooppaan. Runoilija Tapani Kinnunenkin muuten vilahti tuolla mustavalkoisessa kokouskuvassa, pitkätukkateininä.
1990-luvun puheenjohtaja Jouko Lehtonen sanoo että runoilijat ovat valkoisia mustalaisia. Järjestettiin runokiertueita, runokioskeja, oli innokkaita kirjoittajaryhmiä kuten Veriryhmä. Pistettiin pystyyn myös valtakunnallinen omien tekstien esityskilpailu Runosuu, joka jatkui sitten vuoteen 2007 saakka. Kiteelle perustettiin yhdessä Marvan kanssa Maruknat-kirjallisuustapahtuma. Kaupalliseen paikallisradioonkin päästiin heti alkumetreillä ja siellä ollaan yhä edelleenkin – Iskelmä Rex –radioaseman Jokisappi-kirjallisuusohjelman merkeissä. Syntyi myös Ukkonen-tiedotuslehti.
1990-luvun loppupuolen puheenjohtaja Pasi Hirvonen kirjoittaa että vuosituhannen vaihdetta lähestyttiin rohkeasti runoillen. Mentiin vaikka maitokärrillä baariin tai runojunalla halki maakunnan.
2000-luvulla lähestyttäessä Ukrin 50-vuotisjuhlavuotta jouduin itsekin puheenjohtajan rooliin moneksi vuodeksi. Matkustelimme mm. Petroskoissa uuden Kahden Karjalan runous –tapahtuman merkeissä. Vuonna 2000 perustettuun Joensuun kirjallisuustapahtumaankin Ukri rupesi antamaan juhlavuoden jälkeen oman panoksensa, joka on konkretisoitunut nykyisin erityisesti perjantai-illan runokaraokeillan junailemiseen. Ukrin huomassa syntyi myös uusi lasten ja nuorten kuvataidejaosto Sanaratas. Viime vuonna itsenäistynyt lapsemme Sanaratas juhli jo 10-vuotissynttäreitään. Sanataide on saanut vahvan toteuttajan maakunnassa.
Ukrin kivijalkaa näiden suurten projektien rinnalla ovat kuitenkin jäsenillat, kirjoittajaryhmät, kirjoituskilpailut, tiedotuslehti Ukkonen, matka ja vierailut. Niillä varmaan Ukrin kirjallisuusreki lepää ja menee eteenpäin. Jäsenmäärämme on kymmenen viime vuoden aikana noussut 180:stä 220 jäseneen.
Oli mielenkiintoista käydä läpi Ukrin kymmenen viime vuoden toimintakertomuksia. Niissä tämä toimintamme rakenne näkyy hyvin selkeästi. Jäsenillat joita nyt yritämme kehittää avoimiksi Ukrin illoiksi, toteutuvat melkeinpä kuukausittain eri teemoilla ja vierailijoilla.
Ukri on haluttu yhteistyökumppani, Pohjois-Karjala on vilkas kulttuuritapahtumien maakunta, ja tapahtumat jatkuvat ja jatkuvat kun ne on kerran saatu alulle. Vuodesta toiseen eläviä tapahtumia ovat nykyisin ensinnäkin Ukrin maakunnalliset matineat, joita on nykyisin peräti kolme: Omakustannematinea, Kesäinen kirjailta ja Pohjois-Karjalan kirjailijamatinea marraskuussa. Kirjojahan pohjoiskarjalaisilta ja täältä lähtöisin olevilta kirjailijoilta ilmestyy vuosittain 30 – 40 nimikettä.
Yhteistyötapahtumia ovat Tarinaniskennän karsinnat, koko perheen Outopia-tapahtuma Outokummussa, vammaistaiteen katselmus Joensuun Parafest ja kirjastokiertueet. Kirjastoissa eri puolilla maakuntaa olemme esiintyneet myös ammattitanssijoiden kanssa. Musiikin puolella järjestimme Joensuun Popmuusikkojen kanssa sanoituskursseja puolenkymmenen vuoden ajan. Yksi erikoisempi tapahtumasarja on ollut Joensuun Karsikon kirjaston puolustaminen. Pro Karsikon kirjasto –tapahtumia jouduttiin järjestämään vuosien ajan. Nyt pieni kaupunginosakirjasto näyttää porskuttavan hyvin ja muotoutuvan myös itsepalvelukirjaston suuntaan.
Ei voi olla lopuksi mainitsematta Wanhan Jokelan runosalonkia, jota ehdittiin järjestää muutaman kerran ennen kuin kuuluisa kulttuuriravintola jouduttiin lopettamaan. Mutta runokaraokeillat ravintola Sointulassa tavallaan jatkavat samaa arvokasta elävää perinnettä, kuten yhdestä kuvasta tuossa näkyi. Kirjan ja ruusun päivänä järjestämme Sointulassa Itä-Suomen yliopiston opiskelijoiden kulttuurikerhon kanssa runokaraokeillan.
Runokaraoke Sointulassa. Kuva: Kari Tahvanainen
Ukri on ollut kielen kärjessä jo 60 vuotta.
torstai 10. maaliskuuta 2016
Äänessä Radio Tuupovaara
Radio Tuupovaaran kolmas lähetys on kansien välissä. Kirjokansi-kustantamon julkaisema teos ilmestyi 8.3. Tuupovaarassa Pohjois-Karjalassa.
Kirjailija, FT Teppo Kulmalan teos koostuu edellisten osien tapaan sähköpostikirjeenvaihdosta kirjailijakollegoiden kanssa - Kuntokomppanian kanssa. Kirjeitä, pakinoita, esseitä, musiikkia.
Teppo Kulmalan haastattelu Karjalaisessa 10.3.2016 ja radiohaastattelu Iskelmä Rexissä ma 14. ja 21.3. kello 17.30.
Kuvat: Kari Tahvanainen
maanantai 29. helmikuuta 2016
Uutta aaltoa ja runoutta - Tapani Kinnusen aikalaiskuvia osa 2
Kirja-arvostelu
Julkinen eläin
Robustos, 2015. 141 s.
Muistatte varmaan runoilijan joka tykkää esiintyä sukkahousut päässä. Nyt tämä runoilija on ruvennut kirjoittamaan myös romaaneja. Turkulaisen joensuulaissyntyisen Tapani Kinnusen toinen romaani, Julkinen eläin, on kuin entisten nuorten sävellahjaa kuuntelisi. Musiikki soi ja nostalgia elää. Kirjana kämmenellä on tänään Julkinen eläin, jonka on julkaissut kustannusyhtiö Robustos.
Kinnusen romaanien kertojaminä on Topias Kettunen, joensuulainen nuorimies joka sittemmin muuttaa Turkuun. Kinnusen esikoisromaanissa Noustiin Kellareista Kettunen oli lukiolainen, joka kirjoittelee ensimmäisiä runojaan ja on monessa mukana.
Romaanien aika alkaa rockin uuden aallon tulosta, 1970 – 1980-lukujen taitteesta jolloin pinnalle nousivat mm. Hassisen Kone, Problems, Pelle Miljoona ja Tuomari Nurmio. Joensuulaiselle nuorelle se oli elävää ja innostavaa aikaa, mikä näkyy Kinnusen tekstissä.
Kun Kettunen Julkisessa eläimessä muuttaa lukion jälkeen Jyväskylän kautta Turkuun, kuvioihin tulee myös Turun uusi runoliike Tommi Parkkoineen, Markus Jääskeläisineen, Markku Intoineen. Runoliike on uudistanut runoutta Charles Bukowskin jalanjäljillä ja runoilija Tapani Kinnusellakin on ollut siinä vahvasti sormensa pelissä. Syntyi mm. uusi runouslehti Tuli & Savu, runoyhdistys Nihil Interit ja kustantamo Savukeidas.
”Istuin seitsemännen kerroksen yksiössä lyömässä sanoja paperiin. Minulla oli vähän totuttelemista Remingtoniin, jonka olin raahannut läheisestä osto- ja myyntiliikkeestä boxiini. Muistelin Hemingwayn kirjoittaneen samanlaisella. Avasin kämpän ainoan ikkunan ja katselin ulos. Marraskuun taivas oli harmaa. Vastapäisen talon ikkunassa liikkui alaston nainen tissit heiluen. Pistin tupakaksi ja katselin mitä ihmettä hän touhusi. Nainen huomasi minut ja luikahti piiloon. Tumppasin tupakan ja istuin koneeni ääreen jatkamaan sanojen nakuttamista.”
Julkinen eläin –romaani päättyy vuosituhannen vaihteeseen. Sanomattakin lienee selvää, että nimi viittaa Ismo Alangon tunnettuun biisiin, ja vähän muuhunkin. Klassinen sanonta Sex, Drugs and Roc’n’Roll –sanontaa voisi mukailla että Kinnusen romaanissa Drugs on enemmänkin Spirits eli viinan kanssa läträtään.
Kun kirjan laskee käsistään, mielessä on että kyllä se kolmaskin romaani olisi tervetullut tähän sarjaan, päivitys nykyaikaan saakka. Tiukasti ajan hengessä kiinni oleva kuvaus on paitsi kertojaminän elämänkulkua myös suomalaisen kulttuurihistorian muistiinmerkintää. Joensuulaisille ja turkulaisille romaanissa on luvassa bonusta. Tuttuja kasvoja, tuttuja paikkoja, tuttua elämää.
Kinnunen kirjoittaa hyvin, myös proosaa. Kieli on puhdasta ja terävää, sitä on nautinto lukea. Ei haittaa että kirjassa on 141 sivua. Runoilija ehtii proosassaankin sanoa siinä kaiken mitä hänen sanottava on.
Tapani Kinnusen Julkinen eläin –romaanille annan vielä ylimääräisen plussan sen ulkoasusta: pieni koko ja Kiira Käkösen tyylikäs grafiikka.
Biisi: HOPS: Joka pennin tuhlasin ohratuotteisiin (s. Arto Sallinen)
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 29.2.2016
maanantai 22. helmikuuta 2016
Sitä vain asua möllötetään
Kolumni
Joensuulaisesta asuinyhteisöstä on ollut kiehtovaa lueskella Kaisu Kortelaisen väitöskirjasta Penttilän sahayhteisö ja työläisyys (2008). Penttiläläisten muisteluun perustuva kuvaus vuosikymmenten takaisesta suuresta ja vilkkaasta yhteisöstä herättää kysymyksiä. Olisiko siitä opittavaa, edes ajatuksen tasolla?
Penttilässä kyse oli yli satavuotisesta yhteisöllisyyden kaudesta, joka alkoi rapautua kerrostaloasutuksen lisääntyessä ja sittemmin sahan toiminnan loppuessa. Lopuksi poikaviikarit vielä polttivat koko sahan. Penttilän skiniongelma sivusi tätä vaihetta. Aiemmin penttiläläiset tunsivat toisensa ja kokivat kuuluvansa asuinyhteisöönsä. Taloissa ei pidetty ovia kiinni. Sauna ja pyykkitupa olivat tärkeitä tapaamispaikkoja, ”sosiaalisia hoitokeskuksia”. Urheilu- ja kerhotoiminta oli vilkasta. Pidettiin talkoita. Oli värikkäitä persoonia, jotka kaikki tunsivat. Yhteishenki toimi tavan ihmisten turvaverkostona.
Ajatuksen tasolla voisi kuvitella että nykyaikaan tästä yhteisöllisyydestä voisi soveltaa ainakin vastuuta ja yhteishenkeä, kevyttä turvaverkostoa. Mikrotasolta taloyhtiöistä aina kaupunginosayhdistyksiin.
Heikoimmillaan taloyhtiön toiminta täyttää vain asunto-osakeyhtiölain minimivaatimukset, taloudelliset asiat. Pahimmillaan toimimattomuus konkretisoituu siinä, että puheenjohtajaksi on jumiutunut henkilö joka ei kykene tai halua talon elävän. Hallitus ja isännöitsijäkin ovat pimennossa. Vallitsee kyttäämisen ja kyräilyn ilmapiiri. Tuskinpa monikaan haluaisi ostaa asuntoa tällaisesta taloyhtiöstä.
Kaikki voisi olla toisin. Viitseliäisyyden ja mielikuvituksen voimasta kertoi mainiosti toimittaja Anna Tenhu 26.1. netti-Heilin blogipalstalla. Miten olisi taloyhtiön oma auto, yhteinen lemmikki, pyykkitupa, yhteiset saunavuorot, oma kuntosali? Viittasipa Tenhu maailman metropoleissa toimiviin asukasyhdistysten omiin katupartioihinkin.
Kevyttä 2000-luvun yhteisöllisyyttä asuinalueilla varmasti tarvittaisiin, virtuaaliyhteisöllisyys ei riitä. Pienikin toisten huomioonottaminen voisi ehkäistä lasten kiusaamista ja suurimmillaan myös nykyisten skiniongelmien sikiämistä. Kaikki lähtee pienestä kuten käyttäytymiskulttuurista, tervehtimisestä. Ja päättäväisestä asioihin puuttumisesta, jos tarve sitä vaatii.
Minulla on lukkarinrakkautta kotikatuuni, jolla olen asunut jo 25 vuotta. Ukkini sisko asui samalla kadulla 1900-luvun alkuvuosina. Sitten hän ja ukkini hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Sisko lähti valtamerihöyryllä siirtolaiseksi Amerikkaan, ukkini ei jostain syystä lähtenyt. Muutoin olisin syntynyt Minnesotassa vahvaan ja arvostettuun suomalaisyhteisöön, monikulttuuriseen maailmaan. Elämä on sattumanvaraista, mikä tulee mieleen nykypakolaisiakin katsellessa ja naapurin evakkoja muistellessa.
Olenpa selvitellyt historioitsija Heikki Tarman avulla kerrostalomme tontin historiaakin. Vanha puu-Joensuu se on ollut voimissaan tälläkin kohtaa maapalloa, juurilla.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija, YTM, kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
PS. Kolumnistilla on myös kokemusta asunto-osakeyhtiön hallitustyöskentelystä parinkymmenen vuoden ajalta. Sellainen on tutkimuksellisestikin antoisa kokemus.
Kuvat: Kari Tahvanainen
Kolumni Karjalan Heilissä 17.2.2016
perjantai 12. helmikuuta 2016
Televisio tekee murron - konkurssiharavan ajasta tulevaisuuteen
Kolumni
Jos joku valittaa televisio-ohjelmien laadusta, hän ei osaa etsiä tarpeeksi hyvin. Newyorkilainen tietokirjailija William Doyle totesi näin Karjalaisen haastattelussa (30.9.2015). Hän oli Joensuussa Fulbright-stipendiaattina tutustumassa suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Doyle on myös tv-mies, joka on työskennellyt laatusarjoista tunnetun Home Box Office (HBO) -kaapeli-tv-verkon ohjelmajohtajana.
Kuva: Kari Tahvanainen
Doylen kommentit palasivat mieleeni, kun ajattelin kirjoittaa tähän ruikutuskolumnin television rappiosta. Vai vievätköhän kehitystrendit sittenkin kohti yhä monipuolisempaa tv-tarjontaa, myös laadullisesti?
Murros näyttää tapahtuneen 2010-luvulla. Kansainvälisistä tilausvideopalveluista Viaplay, Netflix ja HBO Nordic ovat tulleet Suomeenkin viime vuosina. Myös Elisa Viihteen tarjonta on laajentunut. Erikoistahan näissä on se, että ohjelmia ei katsota enää läheskään aina (äly)televisiosta, vaan laite voi olla myös pelikonsoli, tietokone, älypuhelin, tabletti tai Apple TV.
Kaapeli kuihtuu ja verkko voittaa, kirjoitti Saska Saarikoski äskettäin Hesarissa (1.2.2016). Saarikoski kertoi, että Netflixillä on jo 70 miljoonaa tilaajaa ja firma käyttää ohjelmatuotantoon 5,6 miljardia euroa. Innokkaimmin USA:ssa verkkokatseluun ovat menneet alle 30-vuotiaat, joista tv:tä katsoo netin kautta jo 60 prosenttia. Suomikin seurannee perässä. Saarikoskella oli muuten hyvin mielenkiintoinen huomio Afrikasta. Siellä moni saattaa jättää perinteisen tv:n kokonaan väliin ja tulla suoraan verkkokatsojaksi.
Kuva: Pixabay
Monet muistavat vielä lumisateen ja konkurssiharavan aikakauden Suomen tv-historiassa. Oli kesä tai talvi, telkkarista saattoi öisin katsella aina lumisadetta. Lähetys loppui ennen puoltayötä, siltä ainoalta kanavalta. Television ostaneille irvailtiin, että nyt katollasi on konkurssiharava. Maikkari ja kakkoskanava laajensivat tarjontaa. VHS-nauhurien myötä ohjelmia saattoi myös tallentaa. Ja kaapelikanaviakin alkoi tulla.
Kuva: YLE
Tv-luvat ovat nyt historiaa, mutta useimmat maksavat mukisematta kuukausimaksuja kanavapalveluista. Oi niitä aikoja kun tv oli vaatekomerossa ja lupatarkastajat kiersivät talosta taloon. Varmaan parhaat saaliit tulivat Kauniiden ja rohkeiden aikaan, kun kaikki katsoivat sarjaa. Suosikkiohjelmat olivat sidottuja viikonpäivään ja kellonaikaan. Nyt jokainen voi valita yhä useammin katseluaikansa itse.
Mutta kaikki eivät halua enää katsoa tv:tä laisinkaan. Kuulemani perustelut vaihtelevat primitiivisestä pakoreaktiosta tietoiseen valintaan. Illat ovat täynnä aikaa, kun televisiota ei ole. Vaikka onhan se netti, ja tv on yhä enemmän siellä.
Kuva: Pixabay
Vanhusten palvelukodeissa näyttää olevan kello 13 jälkeen hiljentymisen hetki. Silloin Yle esittää arkisin vanhoja suomalaisia elokuvia, mikä on hieno teko. Mutta parhaaseen katseluaikaan illalla ei ehkä senioreille löydy niinkään katsottavaa. Kanavat ovat täynnä amerikkalaisia toimintasarjoja. Suomenkielistä ohjelmaa on harvassa. Vaikka kyllähän se tekstitysten lukeminen tunnetusti virkistää aivoja.
Kuva: Pixabay
Nykyisin useimmat lapsuuden ja nuoruuden suosikkisarjat löytyvät netistä. Mitäpä voisi ihminen enempää toivoa. Vaikka sarjat tuntuvat joskus hiukan elähteiltä, ne muistiin palaavat katselutuokiot sen sijaan eivät. Tuntee joskus tuoksun ja näkee valon. Kahvin ja pullan tuoksun kylätien varrella naapuritalossa, jossa mustavalkoista telkkaria katselimme.
Kuva: YLE
Kari Tahvanainen
kartsa.tahvanainen@gmail.com
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri
Karjalainen 10.2.2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)