Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko

Kirjoita postikorttiin.


Kaikkialla niitä on. Postikortteja, noita pieniä elämän kirjanmerkkejä löytyy niin jääkaapin ovesta kuin sievästi narulla sidottuna nippuna mummolan piironginlaatikosta, kirpparilta tai vanhan talon ullakolta. 


Ikiomia postikorttikokoelmia taitaa olla kertynyt vähän jokaiselle, kellä kenkälaatikkoon, kellä vanhaan kirjekuoreen. Juhlaa ja arkea, iloja ja suruja, matkantekoa on aina muistettu värikkäällä käsin kirjoitetulla kortilla. Kuva ja teksti, postimerkki ja -leima muodostavat omanlaisensa taideteoksen, joka on tuonut iloa saajalleen ja kirjoittajalleen, ja sykäyttää selailijaa aikojenkin päästä. 


Postikortilla on pitkä historia. Varhaisimmat kortit lienevät 300-luvun Kiinasta. 1400-luvulla Euroopassakin alettiin lähettää kuvakortteja, ja 1800-luvulla niihin tulivat postimerkit. Kummallisia olivat tuon ajan säännöt. Kortin takapuolelle sai kirjoittaa vain vastaanottajan tiedot ja viesti kirjoitettiin kuvapuolelle. Jos oli jatkanut viestiään osoitepuolelle, siitä saatettiin Suomessa jopa sakottaa vastaanottajaa. Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Kaj Stenvall, taiteilijat ovat jakaneet rikkauksiaan kortteihin. Ja postimerkit ovat filatelisia helmiä. 


Nykyisin valokuvansakin voi teettää postikorteiksi, korttien kirjo on laaja. Markkinoilla on sinnikkäästi kiertäviä korttikauppiaita, joilta markkinaväki Joensuussakin näyttää ostavan innokkaana onnitteluvälineitä. Hauskoja ja tyylikkäitä kortteja löytyy aina kun aikansa etsii. 


Onnittelu ja muistaminen kortilla ovat kuitenkin muotivirtausten puristuksessa. Yhä useammin viesti lähetetään laiskasti tekstarilla, facebookissa, e-kortilla tai sähköpostissa. Vastaanottaja kuittaa ja poistaa. Eletään hetken huumassa. Millaisiahan ovat tulevaisuuden korttiniput ullakonnurkissa? Kauniisti kääritty vanha kännykkä tai kovalevy? Ei, muistoja ei ole. 


Postikortilla olisi aika ja mahdollisuus kokea uusi renessanssi, osoittaa arvokkuutensa. Käsin kirjoitetun tervehdyksen ja itse valitun kortin mukana tulisi tallennetuksi sitä niin tärkeää mikrohistoriaakin. 


Kirjoittaja kirjoittaa korttia suosikkikynällä kieli poskella, liimaa muumi- tai junamerkin, pudottaa kortin postilaatikkoon, ajattelee saajaa. Saaja selaa huomenna postia, istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia. 


Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain lähettäjästä. Laitat kortin jääkaapin oveen tai keittiön ilmoitustaululle. Et deletoi sitä. Muisto on. Hetken performanssi.


Tarvittaisiin Kirjoita postikorttiin –kampanjaa edistämään korttien käyttöä. Kuka sellaisen pistäisi pystyyn? Kirjailijajärjestöt voisivat sanan puolesta varmasti olla yhtenä innostajana. 


Mutta käytännön pieni askel on jokaisen tehtävä itse. Osta postikortti, lähetä, saa, pistä talteen, muistele, talleta päivien virtaa, vuosia, kesiä, talvia, reissuja, rakkautta.  


Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko. Näinä aikoina. 


”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan / Kirjoita postikorttiin / Vieläkö tullaan kohtaamaan / Pistä se sitten postiin / Vie se lähimpään laatikkoon / Ootan sydän syrjällään”


Muska lauloi näin vuonna 1971, sanat: Pertsa Reponen.  




Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja




PS. Lisäyksenä Itellan värinen painajaisuni tulevaisuudesta. 


Kirjoitat postikorttiin, kieli poskella suosikkikynällä. Kohta oranssi postilaatikko kadunkulmassa tai pikatien varressa nielaisee sille lämmöllä syöttämäsi kortin, skannaa sen ja repii saman tien tuusannuuskaksi. Robotti lähettää kortin kuvan, toinen tulkitsee vastaanottajan, kolmas piippaa viestin: ”sinulle on saapunut postikortti. voit lukea sen osoitteessa piipaapiipaa. palvelun hinta on 2 euroa.” 
Tai tarjotaan vaihtoehtoa. Voit jättää kortin Kiitolinjan palvelupisteeseen josta se toimitetaan seuraavan viisivuotissuunnitelman kuluessa vastaanottajalle jos sinne päin syrjäkylille on rekkoja joskus menossa ja ne pysähtyvät sillä kohtaa Tuupovaaran Öllölä 99 maitolaiturilla.  

Kolumni Karjalan Heili -kaupunkilehdessä 22.4.2012

Ääriliikkeen koukuttamana

Maritta Lintunen
Sydänraja
WSOY 2012, 233 s. 




Nuori nainen penkoo perheensä salaisia kansioita kotitalon ullakolla ja löytää sodassa kuolleen isoenonsa jäämistöä. Sotapäiväkirjat ja valokuvat saavat naisen pauloihinsa niin että hän hakeutuu sotilaaksi ja ääriliikkeen jäseneksi. 


Jyväskyläläinen kirjailija Maritta Lintunen on julkaissut 1990-luvun loppupuolelta alkaen lyriikkaa, novelleja ja romaaneja. Teokset ovat olleet ehdolla mm. Runeberg-palkinnolle, ja 2010 hän sai WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. Uunituore romaani Sydänraja ilmestyi helmikuussa WSOY:n kustantamana.  


Sydänrajan nuori nainen on Ronja Aaltonen, myöhemmin Ronja Sachse perheensä karjalaisia sukujuuria kunnioittaen. Vaatturiperhe on joutunut pakenemaan evakkoon Kannaksen murtuessa ja päätynyt asumaan läntiseen Suomeen. Ronjan omaan lapsuuteen kuuluu politiikkaa, sillä isä on varsin yksivakainen vasemman laidan kulkija, jolla on oikea vastaus asiaan kuin asiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että sodassa kuollut nuorukainen Otto Sachse on vaiettu kuoliaaksi. Tämä on toiminut päämajan kaukopartiomiehenä ja juuttunut tappamisen ja jännityksen hakemisen kierteeseen, vain pervitiini puuttuu. Venäläiset tappavat hänet jatkosodan loppupuolella, ruumis hajoaa järven pohjaan Karjalassa. 


Ronja hakeutuu asepalvelukseen ja kotiutuu reservin vänrikkinä. Hän ajautuu armeijakavereidensa mukana Sydänmaa-nimiseen ääriliikkeeseen, joka on suuremman yltiöisänmaallisen liikkeen solu. Ollaan ennen sotia toimineen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n seuraajien jäljillä. Liike imee Ronjaa yhä tiiviimmin mukaansa, aivopesee häntä ja lähettää tutkimusmatkalle Venäjän Karjalaan suvun kotipaikoille ja sukulaispojan kuolinseuduille. Matka toteutuu uskonlahkon siivellä. Koska kyseessä on paljolti jännitysromaani, jääköön juoni tarkemmin paljastamatta. 


 Sota ja sen raskas perintö, kunniavelka, ylpeys, häpeä, raakuudet ja ihmiskohtalot, sankaruus, vaikuttaa vanhaa sanontaa soveltaen aina kolmanteen sukupolveen. Vaikkei Sydänraja ole sotaromaani, sotakuvauksista mieleeni tuli Kauko Röyhkän sotaromaani Kesä kannaksella (2009), joka kuvaa sodan raakuutta ja rintamaelämää toisella tasolla kuin väinölinnat. On kuin tuon ajan sotilaat puhuisivat sillä kielellä jolla nuoruus aina puhuu, näissä uuden ajan romaaneissa jotka sivuavat sotiamme. 


Sota näyttäytyy Sydänraja-romaanissa 2000-luvun nuoren naisen tuntemana, teos on otteeltaan psykologinen. Romaanin kuluessa parikymppiseksi kasvava Ronja etsii paitsi juuriaan, myös paikkaansa yhteiskunnassa. Eksistentiaalinen etsintä, tyhjyys ja sen täyttäminen jollain merkityksellisellä saavat tulkintansa. Nykyaikaan tarinan sitoo vahvoin piirroin ääriaatteiden ja -liikkeiden käsittely. Kuinka ääriaate, olkoon se vasemmistolainen, oikeistolainen tai uskonnollinen, sulkee sen seireenilaululle altistuneen kuoreensa ja alkaa aivopestä ja manipuloida häntä. Tutkimuksissa on todettu, että nykyajan terrorisminkin takana on usein narsistisia ja psykopaattisia yksilöitä joita tiivis ryhmä manipuloi ja niin sanotusti kehittää omiin tarkoituksiinsa, ryhmän johtajiksi ja hirveyksien toimeenpanijoiksi. Sydänraja-romaani valaisee tätä ilmiötä ja on sikäli varsin yhteiskunnallinen, sanoisin kurkistus nyky-Suomen pinnan alle, jossa erilaiset verkostot muhivat. 


Sydänraja on mielestäni kuitenkin ennen kaikkea nuoren ihmisen kehitystarina. Oman itsen etsintä johtaa jonnekin ja jostakin pois, oma elämä on matka, jota voi kuvata kaukopartiomatkankin kulisseissa. Nuori esittää kysymyksiä, kyseenalaistaa, onneksi kyseenalaistaa myös omia kysymyksiään ja asenteitaan. 


Maritta Lintusen Sydänraja on kieleltään tyylikäs, kerronta etenee aika- ja henkilötasoista huolimatta mukaansatempaavasti. Joissain paikoin kiidetään liiankin oikoteitä, tarina olisi vallan hyvin sallinut lisääkin sivuja luettavaksi. Siellä täällä tavattavat runolliset kielikuvat tuovat kerrontaan oman lisänsä. Kerronta jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. 




Biisi: Maarit: Ei vaadi paljon, vain kaiken (s. Irina Milan)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.4.2012

Suojelkaa Kanervalan miljöötä!

A L L E K I R J O I T A  A D R E S S I

Cityseurakunnan rakennushanke Kanervalassa pysäytettävä!

Joensuun Cityseurakunnan Kanervalaan suunnittelemalle seurakuntakeskukselle ei tule myöntää rakennuslupaa ja alueen asemakaava on arvioitava uudelleen

Joensuun Cityseurakunta on suunnitellut seurakuntakeskuksen, ns. ”Kanervala-talon” rakentamista Leinikkitien ja Vanamokadun kulmatontille. Cityseurakunta esitteli hankettaan asukastilaisuudessa 23.2. Kanervalan koululla. Kyseessä on moderni 700 neliön laajuinen hallimainen, pulpettikattoinen rakennus. Tyyliltään suunniteltu rakennus eroaisi jyrkästi lähiympäristöstään, lähin vertailukohde olisi Kanervalan ABC-liikennemyymälä. Rakennus sijoittuisi varsin ahtaaseen tilaan, ja sen viereen suunnitellut pysäköintialueet rikkoisivat lisää alueen metsäistä yleisilmettä.

Suunnitellun seurakuntakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Leinikkitien ja Vanamokadun Selvaag-talot eli ns. norjalaistalot. Talot ovat suojeltuja toisen luokan ympäristökohteita, kuten esimerkiksi Hasanniemen alue ja Pekkalan kartano. Toisen luokan ympäristökohteet ovat kansallisesti ja paikallisesti huomattavia alueita. Tällaisia aluekokonaisuuksia ei saa rikkoa, ja niiden luonne on lisärakentamista ja korjauksia tehtäessä pyrittävä säilyttämään. Tämä tulisi ottaa huomioon lähiympäristön rakennushankkeissa. Tämän lisäksi Kanervalan alue toimii merkittävänä lähivirkistysalueena – ei ainoastaan kanervalalaisille vaan myös ruutukaava-alueen asukkaille. Rakennushankkeen toteutuminen nykymuodossaan heikentäisi väistämättä alueen virkistyskäyttöä.

Esitetty rakennussuunnitelma on pahasti ristiriidassa Otsolan ja Kanervalan kaupunginosien yleisten rakennusohjeitten sekä Joensuun kaupungin rakennusjärjestyksen kanssa (Joensuun kaupunki, 1992 ja 2010). Molemmissa asiakirjoissa painotetaan, että uusien rakennusten tulisi olla mm. kooltaan, muodoltaan, materiaaleiltaan ja sijoitukseltaan sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kanervalan metsälähiö edustaa 1950-luvun pientalovaltaista puurakentamista. Otsolan ja Kanervalan kaupunginosien yleisissä rakennusohjeissa todetaankin, että "vanhoja pientaloalueitamme tulisi aina rakentaa kunnioittaen niiden oman aikansa meille jättämää perinnettä ja pitäen lähtökohtana rakennusten, katujen ja kasvillisuuden yhteisvaikutusta".

Cityseurakunnan rakennushanke perustuu voimassa olevaan vuoden 1993 asemakaavaan. Cityseurakunnan rakennushankkeella näyttää olevan kiire, sillä asemakaava vanhenee tänä vuonna. Maankäyttö- ja rakennuslain 60 § mukaan alueen asemakaavan ajanmukaisuus voidaan tarvittaessa arvioida uudelleen, jos asemakaava on ollut voimassa yli 13 vuotta. Kyseisen lainkohdan mukaan rakennuslupaa ei saa myöntää sellaisen uuden rakennuksen rakentamiseen, jolla on alueiden käytön tai ympäristökuvan kannalta olennaista merkitystä. Katsomme, että nämä kriteerit täyttyvät Joensuun Cityseurakunnan talohankkeen osalta, sillä suunniteltu massiivinen rakennus muuttaa merkittävästi alueen maisemakuvaa.

Me allekirjoittaneet vaadimme, että Joensuun Cityseurakunnan talohankkeelle ei myönnetä rakennuslupaa. Lisäksi vaadimme, että alueen asemakaava tulee arvioida uudelleen maankäyttö- ja rakennuslain 60 § mukaisesti. Uudelleenarvioinnissa tulee huomioida erityisesti Selvaag-talojen suojeltu aluekokonaisuus sekä Kanervalan metsäisen alueen huomattava virkistysarvo koko Joensuun kantakaupungille.

Adressi luovutetaan maanantaina 26.3. Joensuun kaupungin ja Joensuun Cityseurakunnan edustajille.

Kirjoitathan adressin omalla nimelläsi, ei nimimerkillä. Halutessasi voit piilottaa oman nimesi siten, ettei se näy julkisesti.

Kanervalan asukastoimikunta

Jani Lemmetyinen

_________________________________________

Kuvia Kanervalan mielenosoituksesta 6.3.2012

 Kynttilät tuikkivat tontin ja suunnitellun rakennuksen rajamailla.

Nuorimmilla osanottajilla oli mielenosoituskylttejä. 

Näitä katsellessa on helppo sanoa: 

Älkää viekö lapsilta satumaata! 

Joensuussa rakennusmaata riittää. 

Älkää tuhotko historiallista miljöötä!

Kuvat: Kari Tahvanainen

PS. JOENSUUN SEUDUN MAAKUNNALLISESTI ARVOKKAAT RAKENNUSPERINTÖKOHTEET

Tähtihoudini - kirjallinen äänilevyni

Kirjallinen äänilevyni Tähtihoudini ilmestyi joulukuussa. 
Näytteitä siltä on nyt kuultavissa myös Youtubessa

Lisätietoja ja tilausohjeet

Minä osaan lukea!

Minä osaan lukea!


Viime aikoina on useassa perheessä eletty jänniä aikoja. Lapset oppivat lukemaan. 


- Mie oon lukenut jo kolme kirjaa! – Mää osasin lukea jo ennen kouluun menoa! 
Huudahdukset kaikuvat iloisina ja onnellisina. On ollut mukavaa seurata muutaman lähipiirin lapsukaisen ensiaskelia lukemisen tiellä.


Lukutaitoa tulee harvemmin ajatelleeksi näin konkreettisesti. Yhä uudet ihmiset liittyvät kirjoitetun kulttuurimme valtavirtaan. Lukutaito on tiedonhankinnan perustyökalu ja monenlaisten elämysten luoja ja mahdollistaja. Maailman mitassa toivo paremmasta on lukutaidossa ja koulutuksessa. – Antakaa tyttöjen mennä kouluun ja maanne kehittyy, viestitetään olemassaolostaan kamppaileville maille vaikkapa Afrikassa. 


Hannu Mäkelä kertoo romaanissaan Minä muistan. Lapsuus, että hän oppi kirjaimet jo 2-vuotiaana, lukemaan 5-vuotiaana: ”Luen alkuun aina yhden, kaksi tai kolme lausetta. Laitan siihen kohtaan värikynällä hennon viivan, josta tiedän mistä jatkaa. … Ja sitten viivat loppuvat kokonaan, olen alkanut lukea yhtä soittoa. Ja niin olen siitä saakka lukenut.”


Minä muistan opetelleeni lukemaan tavaamalla kotona sanomalehdestä: KAR-JA-LAI-NEN. Kolme iloista rosvoa Kardemumman kaupungissa on jäänyt mieleen värikkäänä varhaisena kirjakokemuksena. Lukeminen avasi niin jännittäviä maailmoja, että luin koulun kirjaston pariin kertaan, kunnes siirryin ahmimaan Enon kunnankirjastoa. Kirjat ja lehdet ovat olleet hyvä kaveri elämän varrella, tosi hyvä kamu, joka on vienyt yli kaikista vaikeuksista; kuin taikamatolla olisi matkannut. 


Sille kamulle ja sen isolle kodille, kirjastolle, haluan sanoa Lainan päivänä tätä kirjoittaessani Kiitos, isolla kädellä Kiitos ja Onnea! Kirjasto Joensuussa täyttää 150 vuotta ja tarjosi tänään kahvit ja lasten esittämää musiikkia. Pääkirjastomme pullisteli lukevaa väkeä, mutta myös lukemistaidon kynnyksellä olevaa pikkuporukkaa. 


Kahveilla oli myös lukupiiriläisiä. Joensuussa toimii lukupiirejä mm. seutuopistolla, näkövammaisten yhdistyksellä, syöpäyhdistyksellä, Suomalaisella Kirjakaupalla, ja Santralla ja kumppaneillakin on omat lukupiirinsä. 


Vedän nyt toista vuotta seutuopiston Lukemisen lumo –lukupiiriä pääkirjastolla. Se on pyörinyt 1980-luvun alkupuolelta, onpa mukana yhäkin muutama tuolloin aloittanut lukija. Meitä on mukana monenikäisiä, lukiolaisesta eläkeikäisiin. Kokoonnumme lähes joka viikko syksystä kevääseen. 


Talven kirjalista syntyi vilkkaan keskustelun ja ideoinnin tuloksena. Kirjasto hoitaa kirjat saatavillemme. Tältä näyttää talvilistamme alku: Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen; Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiscus; F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus; Veikko Huotarinen: Kun tikka takoi; Matti Kettunen: Aavesoutaja; Joel Haahtela: Katoamispiste. 


Talvipakkasilla keskustelumme ja kirjamatkamme ovat polveilleet ympäri maailmaa, vuosisatoja, kunkin kirjan johdattelemana. Olemme tavanneet myös elävän kirjailijan teoksensa takaa, kun Matti Kettunen kävi kertomassa eräkirjailijan taipaleestaan ja esikoisteoksensa Aavesoutaja synnystä. 


Pitkä ja antoisa tie on lukijalle luvassa niistä ensimmäisistä tavaamistuokioista ja kirjoista. Onneksi kirjojen maailma on loputon; yhä uudet kirjailijat luovat tarinoita sen aalloille ja ulapoille. Lukemisen lumo säilyy läpi elämän. 




Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili –kaupunkilehti, kolumni 19.2.2012

Minulla on tämä elämäntapa – tarkastelussa emännän roolit

Kirsti Manninen (toim.)
Emäntävoimaa!
Maahenki 2009, 216 s.


Maatilan naispuolista omistajaa on ollut tapana kutsua emännäksi, mutta on tittelillä muitakin ulottuvuuksia. Tähän saatiin valaistusta valtakunnallisessa MoniNainen emäntä –kirjoituskilpailussa pari vuotta sitten. Kilpailun parhaimmistosta on kirjailija-tutkija Kirsti Manninen (joka tunnetaan myös kirjailijanimellä Enni Mustonen) koonnut monipuolisen antologian Emäntävoimaa! 


Maaseudun emännän roolit ovat liittyneet historiassamme maatalouden ja maaseudun muutokseen, rakennemuutokseen, tapojen ja arvojen muuttumiseen. Maanviljelijyys kaikenkattavana elämäntapana lienee se perinteisin näkemys emännänkin roolista. Emäntä voi olla myös ammatti, yrittäjä, äiti, puoliso, maalainen, koulutettu ammattilainen, ei välttämättä enää vain maatalon emäntä. Aina Kalevalasta asti suomalainen emäntä on ollut omalla tavallaan voimakas ja ahkera, itsenäinen nainen. Muistakaamme vain Niskavuoren naiset. 


Emäntävoimaa kuvataan teoksessa kuuden teeman kautta. Työ on usein raakaa raadantaa; emännyyteen opitaan kukin omalla tavallaan; emännän ja isännän suhteet yhteisessä yrityksessä ovat oma lukunsa; nykymaaseudun eläjä on usein yksinäinen; rakennemuutos ja luopuminen ovat kovaa todellisuutta; mutta auringonkukkia kasvaa lietesäiliössä, kuten teoksen lopussa kuvataan emännän naurua ja muuntumiskykyä, roolien rikkomista ja itsenäisyyden kutsua.  


Voittajaksi kirjoituskilpailussa tuli kolmekymppinen agrologi Anu Ellä Kangasniemeltä. ”Maitotilan emäntä on kunniallisin ja haastavin ammatti, minkä tiedän. En ole koskaan ollut maitotilan emäntänä, mutta olen ollut kaikki lapsuuteni kesät maitotilan topakan emännän suloinen lapsenlapsi.” Kirjoituksessaan hän kuvaa värikkäästi emännyyden ulottuvuuksia. Työntäyteiset nuoruuden kesät ovat jääneet unohtumattomina mieleen. Myöhemmin agrologi miettii emännän asemaa kiertäessään tilalta toiselle: ”Näen isäntien puheista heidän emäntänsä. Onko emäntä arvostettu johtaja, toinen tasavertainen viljelijä vai seisooko hän ruokapöydän takana, kun miehet syövät, valmiina ojentamaan lisää pikkuleipiä.” – Olen itsekin ihan oikeasti maaseudun nainen, Anu Ellä toteaa. 


Emännyys saa tulkkinsa ajoista ennen sotia ja siitä aina nykypäivään. ”Mummun aikana oli sota, äitini aikana maan talouden jaloilleennosto ja minun aikanani palloillaan EU:n tahtiin tietämättä oikein, mistä palkka koostuu. Kuka tietää, mitä kirjoittaa seuraavan sukupolven emäntä?” kirjoittaa Riitta Saloniemi. 


Teoksen lopussa palataan maalle uusmaalaisena, maallemuuttajana. Hannele Taskisen tarinassa emäntä asuu perheineen satavuotiaassa talossa ruotsinkielisellä rannikolla. Kehityksen nykyvaihe kuvastuu tässä tarinassa. Maaseutu on tyhjentynyt, mutta se myös täyttyy uusilla ja uusvanhoilla maallemuuttajilla, vaikka palvelurakenne on yhä heikompi. Matti Mäkelän esseet uudesta maaseudusta ja maalaispioneereista tulevat eittämättä mieleen. 


Topi Ikäläisen, Petri Kuokan ja Teijo Kuokan lämminsävyiset värikuvat ovat kuin suoraan meidän kenen tahansa muistojen albumista. 


Kirsti Mannisen Emäntävoimaa!-antologia ilmestyi 2009 Maahengen kustantamana. Tässä on teos, joka ei ihan heti vanhene. Arjen historiaa ja yhteiskunnan muutosta on tallennettu ansiokkaasti kansien väliin. Muutos jatkuu, emännyys niin kuin isännyyskin saa uusia muotoja, mutta kunnioitettavat perinteet säilyvät pohjavirtauksena. Emäntävoimaa! voisi suositella lukemiseksi, tuliaislahjaksi kaikille maallemuuttajille. 




Biisi: J. Karjalainen ja Veli-Matti Järvenpää: Meinasin meinasin (suomalainen kansanlaulu)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 13.2.2012 

Syömään!

Tie sydämeen käy ruokamuistojen kautta 



Teija Venhola
Syömään!
Maahenki 2011, 103 s. 

Joskus harvoin kirjalle sattuu täydellinen nimi! Nimi joka kuvaa sisältöä paremmin kuin hyvin. Syömään! on sellainen nimi. Kun kuulet kutsun ruokapöytään, muistisi on avoinna ajassa, kaukaisiin ruokahetkiin, ihmisiin, paikkoihin. 


Teija Venhola on kirjoittanut Syömään!-nimisen ruokakirjan, joka ei ole keittokirja. Se on ruokamuistojen kirja. Paljasjalkainen stadilainen, jonka juuret ulottuvat Keski-Suomeen ja Savoon, kertoo elämänsä ruokahetkistä. Henkilökohtaisten muistojen kautta hahmottuu suomalaisen arkiruoan moniulotteista historiaa. Teos sisältää myös muutamia ruokareseptejä, kuten perunavellin, Hesan mummon kaalilaatikon ja kotiviilin teko-ohjeet. 


Kotiruokaa tehtiin vanhoina aikoina vaatimattomista aineksista, mutta sitäkin suuremmalla antaumuksella ja ilolla. Varmasti äveriäämmissä kodeissa on aina ollut niin sanotusti paremmat pöperöt, mutta millaisia lienevät aidot ruokamuistot. 


Syömään!-kirjan tarina lähtee Helsingin Kalliosta Pengerkadulta, jossa Hesan mummo loihtii tytölle ensimmäiset unohtumattomat ruokahetket, joissa on tuoretta lähiruokaa. Mummo kertoilee siinä sivussa suvun historiaa; ajasta jolloin ei ollut omaa kotia, vaan eleltiin toisten nurkissa. Vapunpäivän lounas mummon luona onkin juhlava ateria Elannon leipineen. Ja yhdistyvätpä ruokamuistoihin kirjallisuuskokemuksetkin: Niskavuoren Aarne ja Koskelan Akseli ovat ajan teini-ihastuksia. 


Pihlajamäen kodissa tehtiin arkiruokaa, johon liittyvät omat muistonsa. Kypsä uunilenkki kruunaa lauantain saunareissun jälkeen. Kuten myös tappaiskeitto, joka tehdään munuaisesta, maksasta, sydänlihasta mausteineen – muistellen ruoan historiaa ja teurastuspäivää maatilalla. Ruoka-ainekset käytetään tarkkaan kaupunkiperheessäkin. Äidin ensimmäinen pitsan tekeminen pistää lukijan hymyilemään. Eletään Dallasin aikoja, pizzeriat rantautuvat Helsinkiin. 


Ruokamatka jatkuu Keski-Suomeen Sumiaisiin, perheen kesämökille. Grillaushetket ja rakentelut ovat elävää kesämökkielämää, jossa isäkin pääsee loistamaan kokkina. Mäntsälässä ollaan mummolassa. Siellä nuori tyttö oppii mm. venykevellin tekemisen. Ruokien nimet ovat oma tarinansa, rakkaalla ruoalla on monta nimeä – ja lapsen mielikuvitus vielä lisänä. 


Syömään!-teoksen ruokamatka johtaa lopulta Laukaan Leppävirran kylään, kohti sukujuuria. On oma koti, jossa toteutetaan ja kehitellään, viedään eteenpäin ruokamuistojen sanomaa. ”Halusin tai en, olen sukuni jälkeläinen myös keittiössä.”


Teija Venholan Syömään! on yksinkertaisesta ideasta toteutettu kiinnostava tarina, joka avaa henkilökohtaisten ruokamuistojen kautta näkymän muuttuvaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Ruoan ja ruokailun kulttuurihistoria herää henkiin värikkäiden ihmisten ja hetkien kautta. Äskettäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vastaavantapaisen teoksen suomalaisten kotoisista kahvihetkimuistoista, Tuija Saarinen: Pannu Kuumana. Siihen verrattuna Venholan teos on tiivis ja mielikuvitusta hivelevämpi. Sanoisin että pieni kulttuuriteko. Syömään!-teoksen on kustantanut Maahenki, joka on kunnostautunut muutenkin arkihistorian tallentamisessa.


Mässäillä olisi kyllä saanut enemmänkin. Sivumäärää olisi voinut kasvattaa sadasta sivusta vielä muutamalla ruokatarinalla. Kerronta on sen verran eloisaa. Mutta toisaalta, tästä voi lukija jatkaa muistelemalla omia ruokamuistojaan ja sen kautta juuriaan. Elämänkertaa voi koostaa tälläkin tavoin. 


Biisi: Jukka Leisti: Nelostie 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 30.1.2012