Muistoja Viipurista selkosuomeksi

Kirjavuoden 2015 lopuksi Joensuussa on juuri joulun alla ilmestynyt historiateos elämästä vanhassa Viipurissa. 

Tietokirjailija Marja Simolan kirja Jäähyväiset Viipurille (Kirjokansi) kertoo kirjailijan ukin Otto Kotilaisen ja hänen perheensä elämästä sodan alla sekä talvisodan ja jatkosodan aikana. Kirja perustuu Otto Kotilaisen muistiinpanoihin. Jäähyväiset Viipurille on neljäs teos Simolan kirjasarjassa ukistaan. Aiemmin ovat ilmestyneet Kaskipellolta kaupunkiin, Täyttä elämää ja Sellaista oli Viipurissa. 
     
Jäähyväiset Viipurille sisältää paljon autenttisia valokuvia joita on kertynyt Marja Simolan sukuarkistoon. Otto Kotilainen toimii Viipurin meijerin isännöitsijänä. Tyttäristä Ainosta ja Hellistä tulee lääkäreitä, ja heidän kauttaan kirjassa poiketaan myös sota-ajan Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa. 
     Perhe ehtii ostaa 1938 oman talonkin Viipurista, vanhan omakotitalon kaupungin laidalta Papulasta. Tutustutaanpa kirjassa myös Oton hopeakätköön ja pienen aarteen kohtaloihin. Talvisodan lopulla on edessä ensimmäinen evakkoreissu Viipurista Keski-Suomeen. Jatkosodan alettua Viipuri vallataan takaisin ja Kotilaisetkin päättävät muuttaa takaisin kotikonnuilleen. Otto kirjoittaa vaimolleen: ” Tule pian Viipuriin. Viinimarjat pitää kerätä ja keittää mehua. Omenat pitää pakata talvisäilöön.” 

Paraati Viipurissa elokuussa 1941. SA-kuva (ei kirjan kuvitusta) 


Sotavuodet menevät jälleenrakennuksen merkeissä, kunnes koittaa kesäkuu 1944 ja alkaa Neuvostoliiton suurhyökkäys. Viipurista on lähdettävä jälleen evakkoon, nyt lopullisesti. Uusi koti löytyy Rantasalmelta ja sitten Kuopiosta. 

Marja Simolan historiateos Jäähyväiset Viipurille on kirjoitettu selkosuomeksi. Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.
     Selkokieli on yleiskieltä helpompaa suomea. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus määritelmän mukaan yleiskieli on kieliyhteisön eri ikä- ja ammattiryhmille yhteinen kielimuoto, joka on muotoasultaan kirjakielen normien mukaista, käyttää yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa (tai ainakin selittää käyttämänsä erikoistermit) ja on virkerakenteeltaan yksinkertaista.
     Yleiskieli jo sellaisenaan siis sisältää vaatimuksen yleisesti tutusta sanastosta ja yksinkertaisesta virkerakenteesta.
     Suomessa selkokieltä edistävä Selkokeskus toimii Kehitysvammaliiton yhteydessä. Selkokielellä ilmestyy jatkuvasti uusia teoksia, myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi kirjailijoiden Marja-Leena Tiaisen ja Leena Lehtolaisen tuotantoa löytyy selkokielellä. 
     Selkokielestä puhutaan tällä hetkellä kehitysvammaisten ihmisten, erityislasten ja –nuorten ja muistisairaiden sekä  hyvin iäkkäiden ihmisten yhteydessä. Mutta näin pakolaisvirtojen ja maahanmuuttajien aikoina selkokielistä kirjallisuutta tarvittaisiin varmasti myös näiden tarpeisiin. 
     
Maailman ääneen lukemisen päiväksi 24.2.2016 onkin suunnitteilla tempaus, jossa selkokirjoja luettaisiin ääneen maamme kirjastoissa. Tempaus on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. 


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex  28.12.2015

Kaunis maapallomme - Our Beautiful Globe

Photo: NASA/Goddard/Arizona State University

NASA Releases New High-Resolution Earthrise Image

Heikki Turusen juhlapäivän merkeissä – Yö kevään kuun

Heikki Turunen
Yö kevään kuun
WSOY, 2005


Kirjailija Heikki Turunen täytti 9.12. komeat seitsemänkymmentä vuotta. Juhlapäivän merkeissä otan kirjaksi kämmenelle vähän erikoisemman teoksen hänen tuotannostaan. Yö kevään kuun on Turusen viidestoista romaani. 

”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Ja alku jatkuu: ”Vuosia juoksuhaudoissa kyykkineet miehet kotiutettiin. He palasivat kyliinsä laihoina ja parransänkisinä, vimmaisina kuin sudet. Kellä nainen oli, tämän kävi huonosti. Kiihkeimmät tuskin malttoivat heittää reppua selästään. Varsinkin maaseudulla vaimot alkoi purkaa lasta.” 

”Vielä sotien aikaan syntyneille jäi jonkinlainen kuva jälleenrakennusajan kiihkeistä kesistä. Sensijaan heti niiden jälkeen syntyneiden muuttomiesten mielessä kaikki hukkui samaan pimeyteen elämän ensivuosien kanssa. Niin oli myös vuokramökillä kylänpinnassa ensiparkaisunsa päästäneiden viisilapsisen Oinosen perheen kahden nuorimmaisen laita.” 

Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla, joille Turusen tuotanto sijoittuu. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikaisten ihmisten aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.
     Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja mukana menossa on myös kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja. 
     Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin nuoren Heino Oinosen aikuistumisvaiheita ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.
     Tarina kulkee kouluvuosia pitkin; koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä. 
     Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.
     Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.
     Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä tunnetulla verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin, Ja kuulostaahan se lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.
     Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.
     Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.
     Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita nautittavasti ja koskettavasti. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu. 

Itse asiassa Yö kevään kuun oli Heikki Turusen 60-vuotisjuhlavuotta komeasti korostava romaani. 

Onnittelut suurelle kirjailijalle!  

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 14.12.2015

Ei haittaa

Joululahjaksi! 

Kari Tahvanainen: Ei haittaa

Runoilija menee metsään ja katsoo sieltä käsin ihmistä itsessään, ihmistä lajitovereissaan. Runoilija katsoo, kokee ja ihmettelee. Kirjaa ihmettelynsä sanoiksi.
     Syntyy runoja, jotka tekevät tietoiseksi. Syntyy runoja, joiden kieleen lukijan on rauhaisaa hukuttautua.
     Kari Tahvanainen luo runoillaan maailmalle mitan ja ihmiselle mittasuhteet yhtenä pienenpienenä luontokappaleena. 

Teos on myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa sekä Kirjokannen verkkokirjakaupassa ja muissa verkkokirjakaupoissa. 

* * * 

Lukijoiden palautetta

Kirjan muoto on hieno - poikkeaa tyypillisestä A4-formaatista. Ja säkeet etenevät kuin veden liplatus veneen keulan alla, kun on kesällä soutelemassa jossain päin Sisä-Suomea. Luontevaa lyriikkaa, ihmisen puhetta ihmiselle. Kiitos! - Tapani Kinnunen, runoilija 


Mielenkiintoinen runokokoelma. "Iskeviä", vaihtelevia, syvälle luotaavia ajatuksia - kantaa ottaviakin. Panevat lukijan ajatukset liikkeelle - "pakottavat" miettimään. - lukija, kirjailija 

Kirjoissa on kirjoa, mutta kirjojen tasossa on toivomisen varaa

Kolumni

Sydän vuotaa monesti verta, kun lukee kirjaa jossa on paljon kirjoitusvirheitä ja koko tarina on jäänyt keskentekoiseksi. Minua harmittaa tekijän puolesta. Pienellä vaivalla kirjasta olisi saanut jämäkän lukukokemuksen. 

Suomessa julkaistusta kaunokirjallisuudesta yhä suurempi osa tulee pienkustantamojen kautta. Se on nähtävissä esimerkiksi meillä Pohjois-Karjalassa. Tämän vuoden uutuusteoksia on tullut ainakin kuudentoista kustantajan kustantamina. Lisäksi on tullut paljon omakustanteita. 
     Suuret kustantamot näyttävät julkaisevan kirjallisuutta varman päälle hakien taattua voittoa julkaisuistaan. Lyriikkaa ei juurikaan julkaista. Se löytää tiensä julkisuuteen nimenomaan pienempien kustantajien myötävaikutuksella. Tieto teoksista myös leviää nykyisin enemmän internetin ja sosiaalisen median kautta kuin esimerkiksi Hesarin esittelemänä. Moni kirja jää silti varmaan ihan ansiotta pimentoon. 
     Siksikin olisi tärkeää, että kaikkien kanavien kautta pyrittäisiin julkaisemaan edelleen laadukasta suomalaista kirjallisuutta. Kirja on ilmestyttyään osa suomalaista kulttuuria, se jää kirjastoihin ja arkistoihin kulttuuriperintönä. Vapaakappalearkistot tallettavat joka ainoasta kirjasta kappaleen tulevaisuuteen vaikkapa tutkijoiden ihmeteltäväksi. 
     Kirja ei ole kansien väliin paukautettu paperinippu. Kirja on ajatus, taideteos, oivallusten antaja, lohduttaja, innostaja, joskus kirjasotia herättävä, ainutkertainen tuotos. Esineenäkin kirjalla on esteettinen arvonsa. Siksi kirjan tekijällä on suuri vastuu siitä, mitä hän käsistään lopulta kansien väliin päästää. Vastuuta toivoisin myös pienkustantajilta. 
     Karjalaisenkin lukijoista monella on varmasti käynyt mielessä oman kirjan julkaiseminen. Usein omaa elämää halutaan pohtia ja koota kansien väliin lähimmäisten ja jälkipolvien tiettäväksi. Suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään tämä suuntaus on vahvistumassa voimakkaasti. Senioreilla on koulutusta, aikaa ja monesti rahaakin niin, että halutessaan he saavat kirjallisen tuotoksensa kirjan muotoon. 
     Olen itse yrittänyt kirjoittajavalmennuksessa opettaessani tuoda esille kirjan tekemisen perusasioita. Keskeiset asiat liittyvät siihen, mitä ja miten kirjoitetaan. Kirjoissa dramatisoidaan tapahtumia, ei kerrota kaikkea putkeen alusta loppuun. Selkeä teksti etenee selittelemättä, kertoen ja kuvaillen. Dialogi on elävää ja värikästä. Tarina jaetaan kappaleisiin ja lukuihin. Usein on hyvä rikkoa kronologinen kerronta erilaisilla tekniikoilla. Kertojanäkökulmia voi olla useita. Vaihtoehtoja löytää lukemalla hyvää kirjallisuutta. 
     Amerikkalainen menestyskirjailija ja kirjallisuudenopettaja Stephen King on kuvannut kirjoittajaoppaassaan tarinan tekemistä fossiilin kaivamiseksi maan uumenista. Kirjoittaja etenee usein intuition johdatuksessa tarinaa rakentaessaan. Toisaalta tarvitaan kyllä paljon taustatyötä ja asioiden tarkistamista, että tarinasta tulee uskottava. Varsinkin omaelämäkerralliset teokset edellyttävät kirjoittajalta monenlaisia ”karttoja” siitä elämäntiestä, yhteiskunnasta ja ihmisverkostosta, jossa kertomus etenee. Kirjoittamisoppaita on saatavilla runsaasti. 
     Kirjoitusvirheet ovat sitten se vihonviimeinen tekijä, joka vie kirjalta uskottavuutta tai vähintäänkin harmittaa lukijaa. Siksikin tarvitaan valohoitoa omalle tuotokselle. Luetaan se jonkun ajan kuluttua huolella uudelleen, mutta pyydetään lisäksi jotakuta toista ihmistä lukemaan tuotos. Mieluummin vielä sellaista, jolla on kielioppi hallussa. Myös Suomen lukuisat kirjailijayhdistykset auttavat näissä asioissa. Sieltä löytyy ammattiauttajia. 
      Mielenkiintoinen, hyvin ja virheettömästi kirjoitettu tyylikäs ja yllättävä tarina pitäisi aina olla tavoitteena. Julkaistakoon se sitten mitä kautta tahansa. Sen arvoinen jokainen kirjallinen taideteos on. Ettei kenenkään sydän vuotaisi verta, vaan silmistä vuotaisi kyyneleitä, itkun tai naurun kyyneleitä. 

Kari Tahvanainen

kartsa.tahvanainen@gmail.com

Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri 

Karjalainen 27.11.2015

Pyöräilyllä Joensuussa, toiveissa parkkeja ja aurausta

Kolumni

Joensuussa pääsee pyörällä pitkälle. Ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa, välttämättä. Kaikki on suhteellisen lähellä ja tavoitettavissa fillarilla. Lenkille taas voi lähteä vaikka Marjalaan ja siitä Onttolaan, Utraan ja siitä Lehmoon, Lehmosta kohti Kontiolahtea (koko matka pyörätietä!), Niinivaaralta Kukkosensaareen tai Iiksenvaaralta Karhunmäkeen. Pitempiä ja lyhyempiä pyöräilyvaihtoehtoja koko perheelle löytyy kauniista kaupungistamme. Karttoja vain tarvittaisiin lisää. 
     Olen pyöräillyt Joensuussa vuosikymmeniä kouluajoista lähtien. Vaikka nyt puhutaan siitä, että pyöräilykulttuuri on hunningolla, olen kokenut että täällä pyöräillään kohtuullisen hyvin. Pyöräilijällä pitää olla silmät päässä ja pyörä kunnossa. Myös kävelijöillä on velvollisuus katsoa ympärilleen ja jättää tilaa muulle liikenteelle. 
     Mutta se parkkeeraus. Siitä sanottavaa löytyy. Täällä ei vieläkään tajuta sitä, että asiakas tulee pyörällä tuomaan rahaa yrittäjille. Keskikaupungin kauppakeskuksen edessä saattaa olla kyltti: ”Pyörien pysäköinti kielletty” minkä voisi lukea saman tien, että älkää vain tulko tänne rahoinenne. ”Pyörien pysäköinti sallittua ja toivottavaa” toisi toisenlaista viestiä. 
     Pahimmasta päästä pysäköintiongelmat taitavat olla rautatieasemalla ja kävelykadun pohjoispäässä sekä Sokoksen kulmilla. Asemarakennusten vieressä on vinot pinot pyöriä, talvisin lumen peitossa. Teatteri Satama jopa keksi kunnostaa unohdetuista pyöristä kaupunkipyöriä. Centrumin kulmilla taas ei ole yhtään pyörätelinettä; kaikki me parkkeeraamme mihin mahtuu tai ei mahdu. Sama pätee Sokoksen ja Ison Myyn väliin. 
     Tarvittaisiin kunnollisia pyörätelineitä, mieluummin sellaisia joihin voisi lukita fillarinsa. Mallia hyvistä parkkipaikoista löytyy mm. Ahjon kulmalta (katettu pyöräteline), pääkirjastolta, lyseon peruskoulun pihalta, Abloyn tehtaalta. Pysäköinnin järjestäminen on halusta kiinni. Ilosaarirockissa on kesäisin valtava vartioitu ympärivuorokautinen pyöräparkkikin, toimii. 
     Mutta se talviaika. Pyöräilykulttuurin painajainen on taas alkamassa. Kevyen liikenteen väylät aurataan aina vihonviimeiseksi, hyvä jos silloinkaan. Kysyy voimia ja uskallusta pyöräillä lumessa ja sohjossa kilometrikaupalla talvisilla Joensuun reiteillä. Ja onhan se vaarallistakin. Tukholmassa on siirrytty jo tasa-arvoiseen auraukseen; kevyen liikenteen väylät aurataan aina ensimmäiseksi. Samaan malliin olisi syytä siirtyä Suomessakin. 
     Onko Joensuu oikeasti pyöräilykaupunki, sitä voi yhäkin kysyä. Pyöräilykulttuurin raamit pitäisi saada kuntoon. Lähtökohdathan ovat hyvät, uutta ajattelua vain tarvitaan päättäjiltä ja yrittäjiltä. 
     Minulla muuten oli taittuvarunkoinen fillari jo Jopojen aikaan. Fillaroin vanhalla naistenpyörällä syksyllä joskus 80-luvulla Rantakatua. Kaupungintalon kohdalla pyörä äkkiä huokaisi ja alkoi taittua. Toinen runkoputki oli ruostunut sisältäpäin poikki. Onneksi vauhtia ei juurikaan ollut. Mutta tulipas taittopyörä. Taittopyöräthän ovat nykyisin citymuotia. 

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Karjalan Heili 25.11.2015

Rautatien tulevaisuus on vielä nykyäänkin täynnä mahdollisuuksia

Kolumni 

22-vuotias nuorimies mietiskeli rautatietä 1800-luvun loppupuolella. Aatoksensa hän rustasi kirjaksi joulumarkkinoille 1884. Juhani Ahon Rautatie on edelleen kiehtovaa luettavaa. Sen alkuperäispainosta lueskellessani mietin, millainenhan olisi tulevaisuuden Rautatie. 
     Matti ja Liisa kuulevat huhuja rautatiestä pitkin talvea. Juhannuspäivänä he sitten köpöttelevät syrjäkylältä Lapinlahdelle ihmettä katsomaan ja lopulta myös kokeilemaan junaa. 

”Tuolta se tulee! tuolta se tulee! Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin… puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään… sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua… ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulki pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni… ja itse kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikasi…” 
     Ja komedian puolellehan se menee, kun Matti saa kisälliltä viinaa sen verran, että matka venyy yhden seisakkeenvälin liian pitkäksi. Takaisin tallustellaan sitten rataa pitkin. Lopulta kokemus on kuitenkin ollut vaivan arvoinen, kun sitä kotimökissä muistellaan. ”Liisan sydänalassa tuntui yht’äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.” 
     Suomen rautatieverkosto on ikään kuin Venäjän lahja Suomelle. Se rakennettiin pääosin Venäjän vallan aikaan. Kaikki alkoi radasta Helsingistä Hämeenlinnaan 1862. Joensuuhun rata ulottui Sortavalan kautta 1890, siitä edelleen Nurmekseen 1911 ja Ouluun asti 1930. Pysäkkejä oli tiheässä.  
     Lapsena mentiin mummolaan postiautossa ja kolkuteltiin kaupunkiin lättähatussa. Kotitilamme lähellä Enossa oli kaksikin seisaketta, Simana ja Nilos. Konduktööri repi hassuja pikku matkalippuja vihkostaan. Aamupäivällä lähdettiin vaikka markkinoille ja illansuussa palattiin kotiseisakkeelle. 

Kehitys on sittemmin kehittynyt niin, että kaikki seisakkeet on poistettu aikoja sitten. Viimeinen niitti on jo isketty valtion rautatiemonopolille.  Matkustajajunaliikenne lopetetaan niin Nurmeksen kuin Pieksämäenkin suuntaan, koska matkustajia on liian vähän. Mitä sen jälkeen? Venäjän lahja kiemurtelee edelleen hyväkuntoisena halki maisemien. 
     Mielestäni on aika kummallista, että kiskoilla on tähän saakka kulkenut vain VR:n kalustoa. Kuka osaisi kuvitella valtateitä joilla kulkisi vain Valtion Valtatiet –yhtiön busseja ja rekkoja? Junamatkustaminen avautuu kilpailulle kuitenkin jo ensi keväänä. Vanhoilla eväillä ei enää pärjätä. Rautatie on täynnä mahdollisuuksia ja joustavia kulkuyhteyksiä tarvitaan. 
     Toivon näkeväni lähitulevaisuudessa Itä-Suomenkin radoilla monenlaista uutta liikennettä. Pienistä kiskobusseista lähijuniin ja resiinoihinkin. Annetaan yrittäjille ja vaikka maaseudun toimijoille mahdollisuus käyttää ratoja haluamallaan kalustolla. VR:ltäkin kalustoa varmasti löytyisi sopuhintaan myytäväksi ja vuokrattavaksi. Samoin ulkomailta aina Venäjää myöten, samalla raideleveydellähän tässä ollaan. 
    Luontoretkelle Ilomantsiin, konserttiin Nurmekseen, lomalle Lieksaan, hiihtoretkelle Kainuuseen tai kylään Vihtariin tai Heinävedelle. Urheiluhenkiset voisivat kolistella lyhyempiä matkoja käsipelissä resiinalla. Pysäkkejä perustettaisiin uudelleen. 
     Kaikki on kiinni mielikuvituksesta ja innovaatioista. Kun lupa kohta on. Siinä sivussa hoituisi arkinenkin matkustaminen. Pahinta on, jos luovutetaan ja tulevien sukupolvien on aloitettava ruostuneilta raiteilta. 

Otanpa vapauden kuvitella. ”Kirjoitan tätä junassa, Lentävässä Kalakukossa. Katse vaeltaa levollisena lumisissa metsissä ja vaaroilla illan sinisellä hetkellä. Kohta alkaa uusi vuosi 2025. Tätä Joensuu – Kuopio –rataa alettiin todenteolla kehittää uuteen uskoon moninkertaisen liikenneministerin Anu Vehviläisen kaudella.  Osana rataverkkoa, vehvilänverkkoa, jolla puksutellaan nyt monenlaisilla junilla myös Ilomantsiin, Pieksämäelle, Nurmeksen kautta aina Ouluun. 
     Junissa on retromeininkiä, sinisistä ja punaisista vaunuista aina lättähattuihin saakka. Ajan hengessä – elähän sie hättäile. Junassa on ajatonta tunnelmaa. Kohta saan minäkin Rautatieni valmiiksi.”  


kartsa.tahvanainen@gmail.com

Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri 

Karjalainen 22.10.2015 

Kontiolahden Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki

Sarjassamme muistomerkkejä luonnossa: Kontiolahtelaisten Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki Kontiolahden Veteraanipuistossa aivan kirkon vieressä. 

Ritarien esittelyt löytyvät lukion sivuilta.

Kontiolahden puukirkko on valmistunut 1881. Tässä taitaa olla kirkon alkuperäinen kello. 

Lisätietoja löytyy tästä mainiosta tuoreesta historiikista: Ahvenainen, Ritva: Kontiolahti. Kirkon kylä. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Nälkävuosien muistomerkki Ylämyllyllä on hyvä muistutus

Sarjassamme muistomerkkejä luonnossa

Nälkään kuolleitten muistomerkki
Tekijä tuntematon. 
30.9.2002 Liperi-Seura ja Liperin kunta

Risti ja vuosiluku 1867. Lieneekö joku hakannut nämä merkit kiveen tuon vuoden uhreja haudatessaan? Tai ollessaan itse kuolemassa nälkään?

Muistomerkki sijaitsee Lautasuontien risteyksessä Ylämyllyllä Liperissä.

Ihmiset kuolivat nälkään teiden varsille. Varmaan tällekin korkeimmalle paikalle Ylämyllyllä.

Muistomerkille ohjaavan viitan ovat tehneet Paloaukean koulun oppilaat opettajansa Jari Lehikoisen johdolla. Kuvat: Kari Tahvanainen

Muistomerkillä tuli mieleen Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi. Sitä pitäisi lukea tämän muistomerkin äärellä. Me hyvinvointi-Suomen tyytymättömät ihmiset saavutettuine etuinemme ja muukalaiskammoinemme. 

Maakunta tarvitsee onnenpyörää ja kirjallisuuden apostolia

Kulttuuritapahtumia järjestettäessä tarvitaan paitsi osaamista myös hyvää tuuria ja talkoolaisia. Rahoituksen kerääminen on aina epävarmaa. Olemme järjestäneet viitenä kesänä Outokummussa monitaiteellisen Outopia-tapahtuman. Monesti viimeiset strategiset kympit on kerätty pyörittämällä onnenpyörää. 
     Pohjois-Karjala tunnetaan runonlaulajien ja kirjoittajien maakuntana kalevalaisine perinteineen. Kirjallinen elämä on tuottanut aikojen saatossa paljon valtakunnallisesti tunnettuja kirjailijoita. Nykyisin Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä 20 asuu Pohjois-Karjalassa ja vielä useampi on täältä lähtöisin. 
     Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrissa on 217 jäsentä, joista tuorein on näytelmäkirjailija Lauri Jänis. Ukri on yksi suurimmista kirjailijayhdistyksistä ja maan toiseksi vanhin, ensi syksynä 60-vuotias. Pohjoiskarjalaisilta tai täältä lähtöisin olevilta kirjailijoilta ilmestyy tänäkin vuonna noin 35 kustannettua teosta. Omakustanteitakin ilmestyy parikymmentä. 
     Kirjallisuuden edistämiseen ja ammattitaiteilijoiden toimintaedellytysten kehittämiseen keskittyvä läänintaiteilija on meillä melkoinen harvinaisuus. Edellisen kerran varsinainen kirjallisuuden läänintaiteilija täällä on ollut 1988 – 1995, kirjailija Jouko Lehtonen. 

Pohjois-Karjalaan tarvitaan kirjallisuuden läänintaiteilijaa. Kirjallisuuden ammatti- ja taiteenalan edistämisessä olisi juuri nyt paljon tehtävää. 
     Tällä viikolla kirjallisuus on näkyvästi esillä Joensuussa. Kaupungissa järjestetään toista kertaa kirjallisuusviikko, jolla erityisesti paikallinen kirjallisuus ja sanataide pääsevät esille. Viikko huipentuu Joensuun kirjallisuustapahtumaan, jonka teemana on Raha. Tapahtuma järjestetään jo 16. kertaa ja siitä on tullut valtakunnallisesti tunnettu keskusteleva taidetta ja tiedettä yhdistävä foorumi. Mainitsematta ei voi jättää myöskään Maruknoita, jotka kokoavat kirjallisuusväkeä Kiteelle joka toinen vuosi, jo vuodesta 1991. Tässä Joensuulla ja koko maakunnalla olisi mahdollisuus profiloitua edelleen kirjallisuuden maakuntana. 
     Kirjallisuustapahtumat ja –tilaisuudet luovat työmahdollisuuksia ammattikirjailijoille ja nostavat samalla kirjallisuuden asemaa, avaavat sitä suurelle yleisölle. Tärkeitä ovat myös kirjailijakiertueet kirjastoihin, kouluihin, turuille ja toreille, myös maakunnan ulkopuolelle. Samoin koulutustilaisuudet. 

Ammattitaiteilijoita ei synny tyhjästä. Ukrin 60-vuotinen historia osoittaa, että kirjalliset yhteisöt ovat tärkeitä kirjoittajille. Jostain sitä kannustusta ja ohjausta on saatava ja jossain toisia kirjoittajia tavattava. Myös kansalaisopistot, koulut ja vapaat kirjoittajaryhmät ovat tärkeitä. 
     Tie kirjailijaksi on ohdakkeinen mutta antoisa, vaikkakaan ei rahallisesti. Suomessa harva kirjailija elää vain kirjoillaan, työtä tehdään monella alalla. Työtilaisuuksien kehittämisessä ja verkostojen luomisessa eri taiteenalojen välille olisi läänintaiteilijalle työsarkaa. 
     Sanataide on noussut vuosikymmenessä aivan uudelle tasolle. Sanaratas-yhdistyksen toiminnan kautta monet lapset ja nuoret saavat ensimmäisen kosketuksen kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja luovan tekstin lumoavaan maailmaan. 
     Maakunnassa olevien kirjallisuutta ja sanataidetta tekevien ja sitä edistävien tahojen yhteistyön kehittämiseen ja rakenteiden luomiseen tarvittaisiin tässä vaiheessa lääninkirjailijan ammattimaista osaamista. 
     Itsekin olen ollut organisoimassa ja toteuttamassa monia kirjallisuustapahtumia ja -projekteja maakunnassa. Usein on tuntunut että tämä on kuin mandalan tekemistä hiekkaan. Tuuli pyyhkii sen pian pois. Pysyvää jälkeä ei jää. 
     Tarvitsemme kirjallisuuden apostolia, lähettilästä, edistämään ammattialaamme maakunnassa ja kirkastamaan kirjallisuutemme kuvaa valtakunnallisesti – että täällä kasvaisi yhä uusia kirjailijoita. 
     Erityisesti Taiteen edistämiskeskuksen korkeimmalta johdolta odottaisin näkemyksellisyyttä kirjallisuuden edistämisen tukemiseksi Pohjois-Karjalassa. 


Kari Tahvanainen
kartsa.tahvanainen@gmail.com

Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri

Karjalainen 16.9.2015, kolumni 

Uusi runokokoelmani on kaupoissa

Uusi teokseni on juuri ilmestynyt

Kari Tahvanainen: Ei haittaa

Runoilija menee metsään ja katsoo sieltä käsin ihmistä itsessään, ihmistä lajitovereissaan. Runoilija katsoo, kokee ja ihmettelee. Kirjaa ihmettelynsä sanoiksi.

Syntyy runoja, jotka tekevät tietoiseksi. Syntyy runoja, joiden kieleen lukijan on rauhaisaa hukuttautua.

Kari Tahvanainen luo runoillaan maailmalle mitan ja ihmiselle mittasuhteet yhtenä pienenpienenä luontokappaleena. 


Teos on myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa ja Kirjokannen verkkokirjakaupassa ja muissa verkkokirjakaupoissa. HUOM. Suomalaiseen kirja on tulossa myyntiin lähipäivinä. 

Kirjokansi

Joensuun Lyseon lukion poikii – opinahjo täytti 150 vuotta

Joensuussa on nyt juhlittu oikein viikkokaupalla Lyseon lukion 150-vuotistaivalta. Teemana on ollut Koulutus kannattaa. Viikolla julkistettiin muhkea historiikki, avattiin juhlanäyttely Carelicumissa ja 4.9. juhlittiin yli 1400 osallistujan voimin Areenassa tätä arvokasta virstanpylvästä. Joensuun Lyseon lukio on Suomen toiseksi vanhin suomenkielinen peruskoulu, perustettu jo vuonna 1865. 

Olin vanhan lukioni juhlaviikolla itsekin mukana ja monenlaista muistoa tuli mieleen. Lyseon lukiosta on tullut vuosikymmenten varrella muun muassa kuvataitelijoita ja kirjailijoita. Kuvataiteilijoiden tuotoksista onkin esillä Kunhan kuvittelin -näyttely Joensuun taidemuseon toisen kerroksen käytävällä. 

Lyseon lukion uusi historiikki on massiivinen teos. Historioitsija Alina Kuusiston kirjoittama Sivistystä sydämellä -teos painaa 1200 grammaa ja siinä on 470 sivua. Löytyypä teoksesta kahden kirjailijankin tarinaa. Kirjailija Antti Eronen kertoo tiestään IB-linjalta kirjailijaksi. 

Jännityskirjailija Tuomas Lius puolestaan muistelee lukiovuosiaan näin. 
”Ai se ensimmäinen käänteentekevä hetki, jolloin oivalsin asioiden muuttuneen? On toinen päiväni lukiolaisena. On äidinkielen tunti, istun turvallisesti takarivissä ja luonnostelen vihkooni supersankaria. Edessäni istuva tyttö kääntyy puoleeni ja kauhukseni näkee piirroksen. Valmistaudun ivalliseen ”mikä nörtti” –huudahdukseen, mutta sen sijaan tytön kasvoille leviää aurinkoinen hymy. Hän ihailee kuvaa ja pyytää minua piirtämään jotain hänelle. Tähän hetkeen tiivistyy se kokemus, mikä Lyseo tulee minulle olemaan kolmen lyhyen vuoden ajan: suvaitsevaisuutta, kannustavuutta, monipuolisuutta ja vapaamielisen henkevää ilmapiiriä. Nuo vuodet opettivat, että minun ei tarvitse koskaan hylätä lapsuutta sydämessäni.”

Voin allekirjoittaa Tuomas Liuksen kuvauksen. Lukio on jättänyt pysyvän valoisan jäljen, josta oli hyvä jatkaa yliopistokoulutuksen uralle. Ja siitä edelleen kirjailijaksi ja kulttuurin toteuttajaksi. 

Kari Tahvanainen 

Iskelmä Rex 7.9.2015

Kuvat: Kari Tahvanainen

Haastattelussa kirjailija Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen on kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Häneltä on ilmestynyt parikymmentä kirjaa sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia. Hänet tunnetaan mm. Akvaariorakkautta-romaanista ja elokuvasta. 

Kuva: Otava

1. Mitä sinulle kuuluu? Olet tulossa Joensuun kirjallisuustapahtumaan puhumaan 19.9.

- Minulle kuuluu hyvää. Olen vielä kesälomalla, ja jatkan romaaniani syyskuun puolivälissä.


2. Viimeisin romaanisi Kaikki oikein (Otava, 2014) liittyy kirjallisuustapahtumamme teemaankin. Seitsemän miljoonan euron päävoitto lotossa. Unelmahan on tuttu suurelle osalle suomalaisista. Mistä syntyi idea kirjaan?

- Idea syntyi ajatusleikistä. Mietin, lopettaisinko työnteon jos voittaisin lotossa. Tulin siihen tulokseen, että en lopettaisi. Aihe kiinnosti minua niin paljon, että päätin kirjoittaa siitä kirjan.


3. Puhut kirjallisuustapahtumassa "Ihanasta rahasta". Jos hiukan raottaisimme verhoa, mikä on suhteesi rahaan? Tekeekö raha onnelliseksi?

- Suhteeni rahaan on terve: sitä täytyy olla sen verran, ettei koko ajan tarvitse miettiä, meneekö tili tyhjäksi. En tiedä tekeekö raha onnelliseksi, mutta rahattomuus tekee onnettomaksi.


4. Sait 2014 Otavan Veijo Meri –palkinnon. Palkinnon perusteluissa todettiin mm. että "Anna-Leena Härkönen on kirjailija, joka vaatii itseltään paljon ja jonka uteliaisuus maailmaa kohtaan tuntuu ehtymättömältä.  Hän taistelee latteutta ja laumasieluisuutta vastaan ja antaa epävarmuudessa elävälle nykyihmiselle jotain mistä pitää kiinni: iloa ja voimaa."  Veijo Meren nyt poistuttua keskuudestamme ajatuksiasi hyvästä kielestä ja kerronnasta?

- Hyvä kieli on persoonallista olematta väkisin tehtyä, ja hyvä kerronta vetää uuvuttamatta lukijaa.

Häräntappoase, esikoisromaanisi, ilmestyi 1984 Otavalta. Kirja palkittiin J.H. Erkon esikoispalkinnolla. Sehän on tarina 16-vuotiaasta Allusta ja hänen kesästään maalla. Kiitelty nuorisoromaani. Nykyisille keski-ikäisille lukijoille se palauttaa varmasti aina mieleen hetkiä omastakin nuoruudesta. Netistä löytyy tietoa, että nykykoululaisetkin lukevat tätä nuorisokirjallisuuden klassikkoa ja tekevät siitä omia arvioitaan. Kirjoitit kirjan 17-vuotiaana. Siihen liittyen pari seuraavaa kysymystä.


5. Miksi lukeminen on tärkeää?

- Lukemisesta saa elämyksiä ja tietoa. Lukeva ihminen ei ole koskaan yksinäinen.


6. Terveisiä nuorille lukijoille ja kirjoittajille.

- Jatkakaa.


7. Vinkkejä nuorelle kirjoittajalle?

- Etsi oma tapasi sanoa.

Vaarakirjastot 2015 Nettihaastattelut

Haastattelu on tehty syyskuussa 2015/

Kari Tahvanainen

Mitä jos ei enää puhuttaisi maahanmuuttajista eikä pakolaisista vaan saapujista

Särkyneitä toiveita ja toivoa - nuoruuden kuvaus 1970-luvulta Pohjois-Karjalasta

Unto Martikainen
Särkyneiden toiveiden kuja 
Hai, 2013, 217 s. 


Särkyneiden toiveiden kuja -romaani kertoo pohjoiskarjalaisesta nuorestamiehestä Akesta. Kyseessä on selviytymistarina. Ake nimittäin joutuu lukion käytyään psykiatriseen hoitoon maanisen käyttäytymisensä takia kahdeksaksi kuukaudeksi. Kirjassa kuvataankin tätä aikaa Paiholan sairaalassa Kontiolahdessa ja Aken taivalta siitä eteenpäin. Tapahtuma-aika lienee joskus seitsemänkymmentäluvulla.   
     Tämä ei ole helppo kirja, eikä tämä ole hauska kirja. Mutta tämä on tarina, jossa edetään varjojen kautta kohti valoisampaa elämää. Kirja antaa paljon ajattelun aihetta siitä, missä kulkee terveyden ja sairauden raja, ja miten oma elämänhistoria vaikuttaa jaksamiseen ja selviämiseen. Kaikki on rajalista mutta toivo on mahtava voimavara. 
     Tarinan edetessä Ake muistelee lapsuuttaan ja omaa perhettään sekä sukuaan. Sieltä löytyykin monia värikkäitä ihmistyyppejä, sekä valon että varjon puolelta. Monella on ollut vaikeita elämänkohtaloita sekä vaikeuksia oman itsensä kanssa. Vanhatalon Ukko-Herkko, Aken ukki isän puolelta esimerkiksi on varsin erikoinen ja hankala ihminen. Samaten tärkeäksi nousee Anastasia-mummi äidin puolelta, mummi joka on ollut pienen Aken tuki ja turva. 
     Viina, naiset ja levoton mieli vievät myös romaanin kertojaminä  Akea moneen suuntaan. Romaanin loppupuolella kyllä valoakin sitten alkaa näkyä hämärällä särkyneiden toiveiden kujalla. Ahkera ja lahjakas nuorimies löytää elämäntiensä. 
     Särkyneiden toiveiden kuja on Joensuulaiskirjailija Unto Martikaisen ensimmäinen romaani. Martikainen tunnetaan näytelmä- ja tietokirjailijana, jonka kynästä on lähtöisin monia paikallishistoriaan liittyviä teoksia ja näytelmiä. 

Joensuun Parafest 2015. Kirjailija Unto Martikainen odottamassa esiintymisvuoroa. 

Unto Martikainen oli kirjailijavieraana Joensuun Parafestissa 14.8.2015. Haastattelijana kirjailija Kari Tahvanainen 

Teksti ja kuva: Kari Tahvanainen

PS. Unto Martikaisen haastattelusta myös Iskelmä Rexin Jokisappi-kirjallisuusohjelmassa maanantaina 7.9. kello 17.30 

Järvenlaskijan muistomerkki

Lauri, Lauri, minkä menit tekemään. - Vuonna 1743 laskettiin Enossa Alimmaisen Sarvinkijärven pintaa niin, että koko järvi kuivui. Lasku oli ensimmäinen tunnettu järvenlasku Suomessa. Laskun aiheuttaneen hiekkaharjun kaivajiksi on nimetty Lauri Nuutinen ja koverolainen siltavouti Erik Suutari - sanoo Wikipedia.

Sarvingin nuorisoseuran talon pihassa oleva muistomerkki on vuodelta 1976 - Lauri Nuutisen suurtyölle.

Mönnin taistelusta 207 vuotta

Mönnin vaaroilla on mielenkiintoinen muistomerkki. Sissipäällikkö Olli Tiainen joukkoineen ajoi venäläiset pakosalle Karjalasta 31.7.1808 - tänään 207 vuotta sitten. Muistomerkki on pystytetty 1928. Löytyy helposti Mönnintien varresta korkeimmalta kohdalta. Joukkoja johti eversti Sandels, josta tuli sittemmin sotamarsalkka. 

We Have a Dream

Yhteiskunnan eheys ei tarkoita samankaltaistamista, vaan toinen toisensa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Jos niin menettelee, on oikeutettu odottamaan vastavuoroisuutta. 
- Presidentti Niinistö

Ilosaarirock ja rokkiviikko Joensuussa

Sen siitä saa kun on mukana kehittämässä jotain tapahtumaa. Ilosaarirock

Popkadun diabolokisat

Popkadulla kuultiin myös klassista musiikkia. 

Kuvat c Kari Tahvanainen