Seitsemän kuvaa - Kartsan valokuvanäyttely

SSeitsemän kuvaa

Mustavalkoisen valokuvan taikaa

Kuvat: Kari Tahvanainen

Olipa kerran

Kolumni

Niin alkavat sadut: Olipa kerran. Ja ne päättyvät yleensä: He elivät onnellisina elämänsä loppuun.

     Siis, olipa kerran pieni tyttö jonka nimi oli Satu. Hän asui pienessä maalaistalossa metsien ja peltojen keskellä kolmen veljensä ja vanhempiensa kanssa. Aluksi hän kylläkin asui mummolassa. 

     Varhainen hämärä muistikuva mummolasta: leikimme lattialla uunin edessä hellapuilla. Kasaan niitä keoksi ja sisko ryömii siihen. Yksi halko tipahtaa hänen otsalleen. Voi sitä itkua ja voihketta. Mustavalkoisessa valokuvassa vauva parkuu hetekalla ja minä katselen tutti suussa.  

Kasvamme luonnon keskellä. Leikkimme vievät meidät havumajoihin ja suuriin metsiin. Koulumatkaakin taitetaan metsäteitä pitkin naapurien lasten kanssa. Kesät vietämme heinäpellolla ja uimassa. Iltaisin vanhempien ollessa navetalla karjaa hoitamassa puuhailemme lettuja paistaen ja aina jotain kummaa keksien. Tietokilpailuja, piilosilla oloa, piirtelyä sakuraväreillä, telkkarin katselua.

     Aku Ankat, Viisikot ja satukirjat kuluvat käsissämme. Mutta kuinka innostummekaan Fazerin Toivelauluja -kirjasarjasta. Niitä vihkosia me hoilaamme kannesta kanteen ja illasta toiseen. Daa dirlan dirlan daa! Vaikkei meistä yhdestäkään tule laulajaa.

Vanhoista valokuvista näkee tuokioita metsässä nuotiolla; lehmä katselee meitä kaikessa rauhassa taka-alalla. Nuotiolla paistetaan omenoita, niitä joita olemme käyneet vaivihkaa hakemassa illan hämärässä naapuritilan omenapuusta. Ja toisissa kuvissa paijaamme kissoja, joskus värjäämme valkoiselta angorakissalta kuononpään hiilellä mustaksi. Ja otamme onnettomasta vielä valokuvan. Pitkämielinen oli kissa kuitenkin meille lapsille.

     Teineinä poseeraamme kukkakedolla ja peltojen keskellä, helteisenä sunnuntaina.

Sytytin skannerin / sytytin kynttilän / sytytin lapsuuden / Olimme olemassa // Sinäkin siinä / kotipellon keskellä raunion kivellä / istuva teinityttö / Vaihdettiin vuoroja / minäkin siinä / donny osmond kivellä / kesä // Sen halusin sanoa

Prinsessa Dianan elämänkerta tuntui olevan sinulle tärkeä kirja aikuisena. Enkä yhtään ihmettele, te kukkaislapset, toisten auttajat.

Laitoin kukkia / niin kuin sinä laitoit / niin kuin sinä olisit laittanut / syksyn / syvät värit

     Elämänkulku vie sadunkin ihmisiä aikanaan erilleen. Tarvitaan happea, ilmaa siipien alle, halutaan elää itsenäistä elämää. Kuunnella elämän kutsua, joskus seireenienkin laulua. Niin on elämä menevä, aallokoissa ja suvannoilla, auringon lämmössä ja pakkasen pistellessä poskia. Tapaamisen toivossa.

Suonissa kultaa / ruusuissa virtaa piikkejä // väsyneet kätemme / ja viisarit pistävät lävitse // eikä ole

Tämä satu oli päättyvä ennen aikojaan. Pyhäselän aallot tuudittivat Sadun ikuiseen uneen syksyisenä päivänä Reijolan uimarannalla Pohjois-Karjalassa.

Joku istuu / tänä yönä kuunsirpillä / Pyhäselän yllä / Näen sinut / Lohdullinen kuu

     Oli tullut aika saattaa sinut matkalle, viimeiselle matkalle.

Ja alussa oli / mummon arkku / kirjeet siskolta Minnesotasta / kuinka te pärjäätte // Alussa oli

kapioarkku ikihonkaa / täynnä toivoa / minä uskon / minä sinisilmä // Alussa oli / arkku / me / kannattelemassa / sinua // Alussa oli / kukka / kukkia / yhä enemmän kukkia / huominen, luominen

Lapsuus on aarreaitta, josta ammennamme voimaa ja kirkkautta, lohtua, läpi elämämme. Yhteisiä kokemuksia, kasvamista. Aika kultaa muistoja. Muistoissa on jokaisella oma henkilökohtainen totuus, se merkityksellinen meille. Mitä väliin jää on katoavaa, kulta ja satu jäljelle jää.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili pyhäinpäivänä 3.11.2018

Siskoni muistolle

Siskoni Satu Sinikka Tahvanainen siirtyi tuonilmaisiin torstaina 13. syyskuuta Reijolassa. Hän lähti uimaan eikä palannut siltä reissulta, Pyhäselän aallot tuudittivat hänet ikuiseen uneen. Olen perheen valokuvaajana tallentanut lukemattomia hetkiä lapsuudestamme.


Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.

Eino Leino

Kuvaaja tuntematon

Kirkkoherra Armi Rautavuori, sukulaisemme, siunasi siskomme haudan lepoon. 

Siskoni kuolinpaikalla. 

Kuvaaja: Kari Tahvanainen, ellei toisin mainittu

Ja alussa oli

mummon arkku

kirjeet siskolta Minnesotasta

kuinka te pärjäätte

Alussa oli

kapioarkku ikihonkaa

täynnä toivoa

minä uskon

minä sinisilmä

Alussa oli

arkku

me

kannattelemassa

sinua

Alussa oli

kukka

kukkia

yhä enemmän kukkia

huominen, luominen

* * *

Sytytin skannerin

sytytin kynttilän

sytytin lapsuuden

Olimme olemassa

Sinäkin siinä

kotipellon keskellä raunion kivellä

istuva teinityttö

Vaihdettiin vuoroja

minäkin siinä

donny osmond kivellä

kesä

sen halusin sanoa

* * *

Sivusilmällä näen

vanhan mustan takin

kauluksen, väsyneet hartiat

kumartuvat muistoasi päin

tämä valveen uni

* * *

Kaiken se kestää

kaiken se muistaa

ikävä

* * *

Äitiä vastapäätä on vain vieras

kun on suru

kun siinä pitäisi saada olla läheinen

samaa lihaa ja verta

kun on suru

vastapäätä

Runot: Kari Tahvanainen

Kirjastotuoksuja ja näkyjä

Radiokolumni

Tiedäthän että kirjat tuoksuvat. Erityisesti vanhat kirjat. Vanha paperi, vanha liima, kannet. Tiedät että kirja elää ja on jättänyt jäljen, kun aistit tuon tuoksun vuosikymmenten päästä. Kirjat tuoksuivat kirjastossakin, niissä pienissä koulukirjastoissa ja kunnankirjastoissa.

Alussa on koulukirjasto, tai oikeastaan kaksi. Lainaan innokkaana Kolmea iloista rosvoa Kasper, Jesper ja Joonatan Kardemummamaassa. Mutta kun yritän lainata Jules Vernen kirjaa, opettaja sanoo että olen vielä liian pieni lukemaan sitä. Luen Viisikot. Luen poikien seikkailukirjat. Moneenkin kertaan. Ne vievät mennessään uusiin maailmoihin, melkein näen, kuulen ja haistan nummet ja suuret metsät. Vihreä koulureppu pullottaa kirjoista joita kannan kotiin ja takaisin. Välillä pitää lukea taskulampun valossa peiton alla, kun pitäisi jo olla nukkumassa vaan kun ei malta. 

     Sitten tuli se suuri päivä, jolloin pääsin lainaamaan Enon kunnankirjastosta. Ylpeänäkö esittelin enolleni sieltä lainaamiani ensimmäisiä jännäreitä. Mummolassa olin lukenut kesälomilla pehmeäkantisia länkkäreitä ja dekkareita. Zane Grey ja Agatha Christie, vintillä kirjahyllyssä. Kotona kirjoja ei paljon ollut. Kaapin päällä piilossa olleet verisin kuvin varustetut kansalaissodasta kertovat kirjat katosivat jonnekin niihin aikoihin kun opin todella lukemaan. Hyvä että katosivat.

     Tein koulussa puutyötunnilla itselleni kirjahyllyn. Valkoiseksi maalattu kaksitasoinen hylly, liimattua puuta, tausta kovalevyä. Yhtenä päivänä talvella menin potkukelkalla kouluun ja raahasin hyllyn sen kyydissä kotiin, kuusi kilometriä. Ylpeänä laitoin se seinälle. Vanhasta valokuvasta näkyy, että on siinä kirjoja, ja kasettinauhurikin c-kasetteineen. Korkeajännitykset ja Tex Willeritkin löytävät paikkansa.

Ensimmäinen kirjahyllyni taustalla. Edessä veljeni ja kissa mannekiineina. 

Kuva: Kari Tahvanainen

Kunnankirjastossa sai istua koulun jälkeen bussia odotellessa ja selailla kirjoja. Oli hiljaista, kuului vain kellon raksutus seinällä, ja vanhan kirjastonhoitajan päivämääräleimasimen rouskutus. Ja koulureppu täyttyi yhä paksummista kirjoista. Mika Waltarit ja Topeliukset, samaten sotakirjat hujahtivat pian pienen lukijan päähän. Ja Alistair MacLeanit. Desmond Morris kertoi, mistä tulemme ja keitä olemme. Erich von Däniken kertoi, ketä maapallolla on vieraillut avaruudesta. Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin sadut, maailma. Yksi kirjaston hyllystö oli täynnä amerikkalaisia kirjoja, niitä ihmeteltiin. Yhden kuvitetun intiaaniseikkailun kahlasin läpi sanakirjan kanssa.

     Mutta se se vasta oli, kun pääsi kaupunginkirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja. Koristeellinen kerrostalo joen rannalla, Joensuun pääkirjasto, oli kiehtova iso paikka. Lukusali, kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, kaikki omilla tasoillaan. Tietokirjallisuutta jäi monesti selailemaan parvelle hyllyjen väliin. Itäiset viisaudet, Krishnamurtit sun muut mystiikkaa myöten avautuivat kirjojen sivuilta.

     Ja muistathan ne pahviset kirjastokortit, joihin paukautettiin vuosileima joka vuodelle. Nuhjuinen kortti lompakon sivutaskussa, sekin tuoksui ja jätti jäljen ihmisensä muistiin. Se oli passi lukemattomiin maailmoihin. Maailmoihin jotka tekivät lukijastaan ja kokijastaan rikkaan, rikkaamman kuin ilman niitä. Talletuksia korkeakorkoiselle kirjallisuustilille, elämään. Suomalainen kirjasto.

 Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 10.9.2018

Puromäen pyhä mänty kuolemassa

Puromäen mänty Liperissä alkaa olla viimeisillään.

Sienet kasvavat ennen niin uljaassa rungossa. Oksat riippuvat ruskeina, kaarna on tummunut. Lieneekö edes toivoa, että hänestä tulisi kelomänty? Viime kesänä hän oli vielä hengissä. Rajut sään muutokset ja kosteus lienevät tappaneet hänet. Kävin taputtamassa häntä olalle kuten aina.

Vielä toissa kesänä, 2016, mänty oli uljaassa kunnossa.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Puromäen mänty, Arhippala, Liperi

Puusta tunnetaan nimityksiä uhrimänty, parapetäjä ja taikapuu. Maanviljelijä Taisto Silfsten -vainajan mukaan paikallisilla asukkailla oli vielä viimevuosisadalla tapana laittaa puun tyveen hakattuun koloon uhreja haltijoille eli paroille. Uhreina tuotiin osuus uudisjauhosta tai pisara ternimaitoa vuoden tulon turvaamiseksi. Uhrilahjat tuotiin yön pimeydessä ja samalla luettiin asiaankuuluva loitsu. Yksi tälläinen on kuulunut näin:

Tule tänne para parka,
kehräsääri, kehräpää,
keppivarsillas kävele,
kokoa pienikin pisara voiksi,
pieksä piimä sakeaksi,
tuo voita tullessasi,
ole onnellinen ollessasi.



Pyhistä puista lisää: Taivaannaula

Runon kantoaallolla

Kolumni

Katson vanhaa valokuvaa. Hyvin laiha vanha mies, parta, tuuhea tukka, kasvot kohti aurinkoa, silmät suljettuina. Kädessä sauva, takana hirsiseinä.

Miihkali Arhippainen. Kuva: I.K. Inha, 1894. Museovirasto

I.K. Inha otti kuvan kesällä 1894 Vienan Karjalassa. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”

     Kuvassa on runonlaulaja Miihkali Arhippainen. Hän lauloi ulkomuistista ikivanhaa kalevalaista kansanrunoutta Lönnrotille ja muille kansanrunouden kerääjille. Ilman häntä ei olisi Kalevalaa.

Miihkalin elämää hallitsi aineellinen köyhyys. Hän menetti näkönsä viisikymppisenä. Alkuelämäkään ei ollut helppoa: edesmenneiden veljien lasten elättäminen ja kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja runonlaulannassa.

     Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Sauva kuvassa on siis kerjuusauva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen. 1900-luku jäi häneltä vain kolmen kuukauden päähän, syksyn lapselta. Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä loistamasta runonlaulajana. Valo oli hänen sisällään, uskomaton valo.

     Alpo Sailon Inhan taidevalokuvan perusteella tekemä Runonlaulajan patsas seisoo Joensuun Ilosaaren Miihkalinaukiolla. Patsas kukitettiin tänäkin vuonna runon, suven ja Eino Leinon päivänä 6. heinäkuuta. Sain kunnian kukittaa Miihkalin tässä Joensuun Kalevalaisten naisten juhlahetkessä.

Runous Karjalan laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna ilmestyi pohjoiskarjalaisilta runoilijoilta parikymmentä runokokoelmaa.  Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa vuodessa.

     Runoutta kustantavat pääasiassa pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Pallo on runoilijoilla ja runouden ystävillä.

     Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on useimmiten köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.

     Runous pääsee hyvin esille. Runoilijat kiertävät kirjastoissa. Ukrin kirjailijakiertueilla on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat matineoissaan. Runokaraokeillat vetävät väkeä. Stagerunoustapahtumat kaipaisivat kyllä kehittämistä.

”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.” Tanssiva karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta Ylen haastattelussa näin. Palkinto tuli nyt pohjoiskarjalaiselle runoilijalle Tuuli ja kissa –runokokoelmasta. Runous elää, ja runoilijakin.

     Runo on itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan, kuvan ja äänen vuoropuhelua. Aika hämärä kielioppi. Runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden Kalevalasta.  

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija, runoilija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 28.7.2018

Miihkali Arhippaista kukittamassa

Kukitussanat Miihkali Arhippaisen patsaalla

Miihkalinaukiolla Joensuun Ilosaaressa 

runon, suven ja Eino Leinon päivänän 6.7.2018

Kirjailija Kari Tahvanainen

Tänään on runon, suven ja Eino Leinon päivä. Tekisi mieli sanoa että tänään on myös runollisen kissan päivä. Tanssiva karhu –palkinnon pokkasi juuri tällä viikolla tohmajärveläisrunoilijamme Lassi Hyvärinen Tuuli ja kissa –runokokoelmallaan.  

Miihkali Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä välittämästä kalevalaista kansanrunoutta eteenpäin runonlaulajana. Valo oli hänen sisällään, uskomaton valo. I.K. Inhan 1894 Vienan Karjalassa ottama valokuva vanhasta Miihkalista on pysäyttävä taideteos, kuten tästä patsaasta näemme.

I.K. Inha kirjoitti myöhemmin vaikutelmastaan: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”

Miihkali menetti näkönsä viisikymppisenä. Alkuelämäkään ei ollut helppoa; edesmenneiden veljiensä lasten elättäminen ja kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja runonlaulannassa. Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen, korvaamattomalle kalevalaiselle runonlaulajalle. Uusi vuosituhat ei ihan ehtinyt alkaa kun Miihkalin maallinen vaellus päättyi, syyskuusta olisi ollut vain kolme kuukautta 1900-luvun alkamiseen, meidän vuosituhannellemme, joka sekin on jo takana.

”Ruislinnun laulu korvissani.” Tässä päivässä yhdistyy runous, on Eino Leinon syntymäpäivä, esillä on runonlaulanta ja on keskikesä. Luonto viheriöi täydessä loistossaan ja sato alkaa kypsyä. Kuin runoutta. Runouden innoittaja, sinä luonto.

Runous täällä Karjalan laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna, Suomen juhlavuonna, ilmestyi pohjoiskarjalaisilta runoilijoilta kaikkiaan parikymmentä runokokoelmaa. Mukana ovat myös täältä lähtöisin olevat runoilijat. Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa per vuosi.

Jalkapallon MM-kisojen merkeissä haluaisin mainita Raino Harisen runokokoelman Pallon 32 parasta, jonka on kuvittanut ja taittanut Suvi-Tuuli Reittu. Runo elää myös urheilun liepeillä. Vienalaista runoperinnettä puolestaan jatkaa Veikko Huotarinen.

Runous pääsee myös hyvin esille, muun muassa Joensuun kulttuuritorilla, runokaraokessa, runoilloissa. Runoilijat kiertävät kirjastoissa, turuilla ja toreilla. Ukrin kirjailijakiertueilla tänä vuonna on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat kirjailijamatineoissaan ja omakustanneilloissaan.

Runouden kustantajina toimivat enimmäkseen pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Kiitollisia saamme olla jo siitä, että kirja on yleensä otettu kustannettavaksi ja painettavaksi. Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.

”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.”

Näin Tanssiva karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta tällä viikolla Ylen haastattelussa.

Runo on itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan ja kuvan ja äänen vuoropuhelua. Sillä on aika hämärä kielioppi. Runon kirjoittamisessa käyvät vuoropuhelua usein tiedostettu ja tiedostamaton, runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden kalevalasta. Se riittää.

Runo on olemassa ja näyttäytyy joskus paperille ja huulille asti.

Tilaisuuden järjesti Joensuun Kalevalaiset Naiset

Tuhat ja yksi sanaa

Kolumni

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siltä se tuntuukin kun katselee mustavalkoisia vanhoja valokuvia. Ellei tiedä kuvasta, voi antaa mielikuvituksensa luoda siitä tarinan.
     Katson ensimmäiseksi valokuvan taakse. Olisiko joku raapustanut sinne tekstiä. Useimmiten ei ole, ja se harmittaa. Tieto on kateissa. Jotain ajan kulumisesta kertoo se, että valokuvissa on ihmisten kohdalle raapustettuja ristejä.
     Aikoinaan valokuvia ei räpsitty tuosta vain. Monella ei ollut edes kameraa, ja filmejä oli vaikea kehittää. Kamerat olivat kalliita. Kylillä saattoi jäljistä päätellen kierrellä ammattivalokuvaajia ikuistamassa ihmisiä ja hetkiä. Eivätkä ne vedokset olleet mitään ohuelle paperille kehitettyjä kuvia. Valokuvapaperi on pikemminkin kartonkia, paksua sellaista. Kuvaamisessa oli arvokkuutta.

Yhden kuvan tarina. Tämä kuva on otettu kesällä sota-aikaan, pellon laidassa. Taustalla näkyy pistoaitaa. Etualalla istuvat tuvasta tuoduilla tuoleilla mies ja nainen. Heidän takanaan seisoo kolme melkeinpä teinipoikaa. Koko perhe kotitilallaan, pyhävaatteissa kun valokuvaajakin tuli käymään. Miehellä on sarkatakki, saappaat, rehottavat viikset. Pienikokoisella naisella on musta huivi päässään, tumma pitkä mekko, kädet sylissä, surullinen katse.
     Poika vasemmalla on pussihousuissaan, kravatti, puvuntakki, muhkea lippalakki, vakava katse. Nuorin poika keskellä pusakassaan ja lippiksessään ei ole niin vakava. Poika oikealla on armeijanharmaassa kenttäpuvussa, kädet selän takana, lepoasennossa. Kuvan nimi voisi olla ”Se on lähtö nyt”.
     Ei tarvitse olla ennustajaeukko kertoakseen, mitä sitten tapahtui, jos tietää kuvasta. Mies ja nainen asustaisivat evakkomatkan jälkeenkin kotitilallaan elämänsä ehtoolle. Mies kasvattelee kessua, puuhailee omiaan, nainen on Niskavuoren sukua, perheen pää, huolenkantaja. Hänelle vietäisiin vanhana kahvia termospullossa ja pullaa kunnalliskotiin.
     Poika vasemmalla jäisi kotitilalle, tekisi suutarin hommia ja savottaa. Hänestä tulisi kylän paras pontikankeittäjä. Poika keskellä muuttaisi Ruotsiin, hänen jälkeläisensä tulisivat asumaan eri mantereilla. Poika oikealla joutuisi sotaan ja vangiksi. Palaisi elävänä luurankona. Hankkisi rintamamiestilan, Kekkonen antaisi tilan lainat anteeksi. Päiväettoneella ulisisi vuosikymmenten päästäkin, sotavankileiri ei unohtuisi. Maatila joutuisi pahoihin käsiin ja hajoaisi.

Valtameren tuolla puolen otettaisiin sotien jälkeen samanlainen kesäinen mustavalkovalokuva. Miehen sisko seisoo vaahteran edessä kukkamekossaan katse vakavana. Häntä ei ollut kuvassamme, sillä hän oli muuttanut kaukomaille jo vuosisadan alussa. Kirjeet ja kortit kertovat huolesta; mitä teille Suomessa tapahtuu.
     Kuvan katsoja muistaa tarinoita, joita on kuullut. Tällaiset vanhat valokuvat ovat aarteita. Ehkä vielä on aikaa saada talteen niihin liittyvää tietoa ennen kuin tarinoiden kokijat, kuulijat, ovat poissa.

Mitä? Missä? Milloin? Ketä kuvassa on? Mistä on kysymys? Jo tällaisilla pienillä toimittajan kysymyksillä saa kuvista koottua talteen perusasioita. Kenties juuri siitä kuvasta, joka on kädessäsi tai mielessäsi. Todennäköisesti se on maailman ainoa kappale siitä kuvasta. Ethän päästä sitä katoamaan, vaan annat sille sen tarinan takaisin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 5.5.2018

Kirjat, nuo kirjat

Pääkirjoitus

Rovinssi nro 1/2018

Kirjat, nuo kirjat 

Koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunaa.  Näin sanoo kansanviisaus. Kirjoista luopuminen on kuin veistä haavassa kiertäisi. Kirjajano ja lukemisen lumo on loputon. Seurauksena on usein koti joka on täynnä kirjoja.

     On hyvä että kirjaa luetaan, että kirja kiertää ja sitä kunnioitetaan. Kirjailijalle on hyvä että kirjaa ostetaan ja kirjailijan ammattityötä tuetaan vakaalla apurahajärjestelmällä. Kun kirja kiertää, kirjailijakin tulee tunnetuksi.

     Kuinkahan moni tuttu onkaan taas valitellut sitä, että koti on täynnä kirjoja ja olisi pakko luopua osasta niistä. Minulta kysellään, voisiko kirjoja tuoda jonnekin. Divarit ottavat vain parhaat päältä, koska ne ovat muuten yrittäjälle ongelma.

     Pohjois-Karjalassa on ollut nyt muutaman vuoden käynnissä Adoptoi kirja -hanke, jota pyörittää Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Kirjoja otetaan välitettäväksi edelleen niin kirjastoilta kuin yksityiskodeistakin. Kirjoja onkin saatu mukavasti eteenpäin, niin sanotusti hyviin koteihin.

     Kulttuuritalolla vanhalla maalaiskansakoululla on ollut kirjanvaihtotori jo kymmenkunta vuotta. Toisaalla taas kesäteatterin yhteydessä voi käydä penkomassa kirjahyllyjä, ottaa tai tuoda siihen kirjoja. Kuulin että kerrankin kesäteatterikävijä oli huutanut innosta, kun oli löytänyt hyllystä vanhan yliopistollisen tenttikirjansa. ”Saanko mie ottaa tämän? – No ota vaan, sitä varten se siinä on!”

     Luovuustutkija ja nykyisin myös Joensuun Karsikon koulun rehtori Jussi T. Koski kirjoitti äskettäin kolumnissaan (Karjalainen 10.3.2018) lukemisesta ja luovuudesta. ”Lukeminen, hienoin harrastus, oppimisen perusta. Luovat ihmiset ovat lukevia ihmisiä, koska luovuus ei synny tyhjästä.”

     Koski siteeraa Fedor Dostojevskia, joka muistuttaa romaanissaan Kirjoituksia kellarista, miksi emme pärjää ilman kirjoja. ”Jättäkää meidät omiin oloihimme, ilman kirjaa, niin me sotkeudumme ja eksymme heti – emme tiedä, mihin tarttua, mistä pitää kiinni. Mitä pitää rakastaa ja mitä vihata, mitä arvostaa ja mitä halveksia?”

     Jokainen kirja syntyy yhä uudelleen lukukokemuksina, tulkitsemisten, mietiskelyn ja keskustelun myötä. Kun lukee riittävän monta kirjaa, oppii, että Totuus ei asu missään yhdessä teoksessa vaan lukemisessa. Lukeminen synnyttää suvaitsevaisempaa maailmaa, Koski toteaa. Jokainen kirjoittajakin on aina ensin lukija.

     Kirjallisuus ja lukeminen ovat ihmiselämän perustaa. Siksi kirjalle on tärkeää antaa aina uusi mahdollisuus, pistää ”hyvä vahinko” kiertämään.  

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Niemi paikallaan

Kolumni

”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli.” En tiennyt olinko lukenut juuri romaanin vai historiallisen tietokirjan. Olin nauranut, kaivellut aivonystyröitäni, kuvitellut ja ihmetellyt. Olin lukenut Juha Hurmeen Niemen.

Alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, 14 miljardin vuoden historia. Näkökulma on tähtien välistä pieneen pisteeseen Pohjolassa. Niemellä josta tuli myyttinen Suomi ja syntyi suomalaisuus. Mielessään lukija jatkaa Suomen historiaa Venäjän vallan aikaan ja sitten lopulliseen irtiottoon, vapaussotaan, sisällissotaan. Vaikka olihan Venäjä retkeillyt Niemellä jo aiemmin isonvihan ja pikkuvihan merkeissä. Moni kynsi ja tölli oli kylmennyt.
     Kirja on massiivinen tietopaketti luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa, ja detaljit kaiketi kohdillaan. Kerronta on sivistynyttä ja mainiota. Sikäli tätä voisi mainostaa koulumaailmaankin, yleissivistävänä Maammekirjana.  On tämä nykyajan Zachris Topeliusta!
   
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.” 
     Hurme korostaa vaikutteiden ja kulttuurin kansainvälisyyttä, mikä on reipas kannanotto tähän päiväänkin. Vaikkakin nationalismi on ollut se prisma, joka on sytyttänyt tulen kansojen nuotioon. Joskus kansallisella leirinuotiolla on innostuttu polttamaan myös kanssatovereita.
     Lukijana jäin ihmettelemään sitä intoa ja klassista tiedonjanoa, joka huokuu romaanista. Kaikkitietävä kertoja on myös hyvin ajan hermolla. Välillä heitetään läppää ihan tämän ajan tapahtumista. Hurme on kertonut lainanneensa kaiken lähdeaineiston Tampereen kirjastosta, ei mistään internetistä. Respektiä!
     Niemeä lukiessa tuli mieleen myös Roope Lipastin romaani Virtasen historia, jossa mies mm. polttaa Turun ja keksii jazzin. Samoin Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, mainio elämäkerta Kustaa II Adolfista, jonka kaudella Niemelle rakennettiin valtionhallinto. Tietokirja joka on kuin romaani. Teos palkittiin tieto-Finlandialla 2014.

Romaanihan se Niemi on ja romaanina se Finlandialla palkittiin. Vahvistusta tälle sain Jukka Petäjän lauantaiesseestä 3.2. Hesarissa. Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa. Romaanin määrittely on vaikeaa ja kirjallinen maailma määrittelee sitä aina uudelleen. Lukijan odotukset, lukutapa, puolestaan ohjailevat sitä, käsittääkö hän lukevansa romaania vai tietoteosta.
     Historialliset faktat luovat ironisen perustan sille ääneen lausumattomalle fiktiolle, jonka nimeen suomalaisuutta vannotaan. Välähdykset Suomen esihistoriasta ja historiasta ovat alisteisia romaanin eivätkä tietokirjan narratiiville, Petäjä kuvailee.

Niemeä voisi lukea kauniina kesäpäivänä vaikka Olli Tiaisen muistomerkeillä. Suomen sodan rajakapteenia muistetaan niin Mönnin taistelun 1808 muistomerkillä Mönninvaaralla kuin Tiaisenkadun muistomerkillä Joensuussa. Samalla voisi kohottaa oluttuopin majuri, sittemmin sotamarsalkka Sandelsille.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 10.3.2018

Anna-Liisa Alangon muistolle

Muistosanat 

24.2.2018 muistotilaisuudessa Joensuun Teatteriravintolassa

”Minä kyllä jaksan jo kävellä portaat ylös ja alas.” Kävin Rantakadulla tammikuun alkupuolella tapaamassa Anna-Liisaa. Nuo sanat jäivät mieleeni. Anna-Liisa oli aina matkalla eteenpäin, aina valmistelemassa jotain, rakentamassa tulevaisuutta, ja kulttuuria. Matkalla.

Kirjailija Heikki Turunen lausui viimeisen runon Anna-Liisa Alangolle. - Vain hetki ja olemme auringon luomia varjoja. - Kuva: Kari Tahvanainen 

Suomen Maakuntakirjailijoilla oli kunnia kutsua Anna-Liisa kunniajäseneksi viime marraskuussa. Kunniakirja ja kukat ojennettiin hänelle toimistollamme Arttelissa täällä Joensuussa. Anna-Liisa muisteli vuosikymmeniä Maakuntakirjailijoissa. Hän oli mukana yhdistyksen alkumetreiltä 1970-luvun alusta lähtien. Esiintymässä ja arvioimassa tekstejä. Maakuntakirjailijoillahan oli tuolloinkin toimisto Joensuussa, ja puheenjohtajana Seppo Lappalainen. Löysin yhdistyksemme arkistosta maininnan vuodelta 1976. Maaseudun Sivistysliiton Maaseutuväen kulttuuriviikolla näihin aikoihin talvea oli matinea Ristiinassa Etelä-Savossa. ”Tulenkantajat-matineassa esitelmöi maisteri Kaarina Sala Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Anna-Liisa Alanko lausui Katri Valan, Olavi Paavolaisen ja Uuno Kailaan runoja.”

Henkilökohtainen muistikuvani eräästä matkasta Anna-Liisan kanssa liittyy Makeasti oravainen –tapahtumaamme Jyväskylän pääkirjastossa Aleksis Kiven päivänä 2010. Olin kuskina ja matkalla aamusta iltaan ehdimme keskustella niin kulttuurista kuin maailmanmenosta yleensäkin. Tulomatkalla ohitimme hiuskarvan päästä pienen koiran joka pinkaisi tien yli. Pelästyimme, huokasimme helpotuksesta koiran puolesta. Se matka jäi mieleen. Jyväskylässä taidettiin kuulla Immi Helleninkin runoja.

Lopuksi vielä yksi muisto viime kesältä, jonka välittää kirjailija Tanja Kaarlela Nivalasta Pohjanmaalta. Se oli yksi viimeisimmistä Anna-Liisan esiintymismatkoista. Kaksi kertaa kaksitoista tuntia junalla, Joensuu – Nivala – Joensuu. Anna-Liisa muisteli matkaa lämmöllä. Ja niin tekivät tilaisuuden järjestäjätkin.

”Anna-Liisa oli odottanut jo pitkään vierailua Nivalaan. Hän otti minuun yhteyttä, koska halusi järjestää runotapahtuman yhdessä ystäviensä Matti ja Riikka Pelon sekä meidän paikallisten kirjailijoiden kera.

Heinäkuun 13. päivänä Nivalan taidetalo Kerttula oli täynnä ihmisiä. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. Anna-Liisa ihastutti valoisalla olemuksellaan, hän oli kaunis ja säteilevä. Hänen läsnäolonsa sai kaiken puhkeamaan kukkaan, ja hän oli aidosti otettu yleisön osoittamasta kiinnostuksesta ja suosiosta. Anna-Liisan vierailua arvostettiin Nivalassa todella paljon.

Matka oli varmasti kokonaisuudessaan raskas, koska hänen oli palattava välittömästi takaisin. Hän tiesi etukäteen tiukan aikataulunsa, mutta halusi siitä huolimatta tulla. Jälkeenpäin mietin, miksi hän halusi niin kovasti tehdä juuri tämän matkan. Luettuani hänen viimeisen teoksensa Puut, puut ja suvikuut tunsin, että hänen oli herätettävä muistot ja hyvästeltävä lakeus - jätettävä jäähyväiset.

Kun ihmisen elämä on pitkä, paljon jää taakse. Paljon kaunista ja hyvää.”

Anna-Liisa oli sydämeltään taiteilija, siinä missä pedagogi ja tutkijakin. Yhteistyökumppanina sai aina olla varma siitä, että kotiläksyt on tehty huolella, esitys ja esiintyminen ovat hoidossa. Kiitos Anna-Liisa. Valmistellaan uusia esityksiä, uusia matkoja, hyvässä hengessä. Matka jatkuu.

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat

Congratulations Lietuva 100 years

Lämpimät onnittelut 100-vuotiaalle Liettualle. 

Donelaitis-seuran, Suomi - Liettua -seuran Joensuun Donelaitis-seuran kunniajäseneltä. 

Laisva Lietuva! 

Yksi runoilija on joukosta pois - Ossi Lappalaisen muistoksi

Outokummun Seutu 2015

Runoilijan kynä on yhä terävänä

- Ossi Lappalainen, kirjojen mies

Kari Tahvanainen, teksti ja kuva

Runoilija Ossi Lappalainen poistui keskuudestamme 9.2.2018

Runoilija Ossi Lappalaisen vuosi 2015 on ollut tuottoisa. Tänä vuonna hän on julkaissut peräti kaksi kirjaa. Lappalainen viettää vanhuudenpäiviään hoitokoti Ukonhatussa Polvijärven Ruvaslahdessa, missä hän vietti 70-vuotispäiviään viime vuonna. Käsi vapisee mutta ajatus juoksee ja runoja syntyy päivittäin. Runoilu selvästikin pitää miehen ja mielen virkeänä.

Lappalaisen uusin teos, runokokoelma Aivan hyvä ihmiseksi, ilmestyi keväänkorvalla. Teoksen lyriikka on tiukasti mukana vuodenkierrossa syksystä kevääseen. Runokieli on värikästä ja omintakeista. Vain tänne yltää maailma –teoksessa puolestaan on haikuja ja mietteitä. Teos sisältää myös sikermän Joulunajan tarinat, joista yksi seuraavassa.

Kotoista kuusta koristaen

Voi tuota piiriä hilpeää lasten, leikkiä ympäri joulupuun. Mistä se pukki tiesikään mun toiveeni salaiset? Voi tätä kirkkautta kuusten kynttiläin, lasten toivetta salaista. Miten pukki tulikaan pohjolaan, juhlaan Jeesuksen, joka rinta nyt hellä riemuitsee tuiketta joulutähtösten. On Jeesus meillä taas. Keskellä tuiskun ja pakkasten.

Mutalasta Helsinkiin

Lappalaisen nuoruus sattui 1950- ja 60-luvuille. Koti oli silloisen Pielisensuun kunnan Mutalassa, pieni harmaa mökki, josta myöhemmin muutettiin Niinivaaralle. Veljestrion nuoruuteen kuului paljon urheilua. Lappalaisella on tallessa vieläkin toistakymmentä SVUL:n mitalia ja muutama TUL:nkin mitali. Hän oli Joensuun Katajan lupaava pikajuoksija.

- Minä ja veljeni Teuvo ylsimme SM-mitaleille yleisurheilussa juoksumatkoilla, Lappalainen valaisee. – Muistan yhdet kisat Kuopiossa, juoksin poikien 300 metrillä. Kurotin voittoa ja kaaduin. Paikalle riensi Hannes Kolehmainen, legendaarinen Tukholman 1912 olympiavoittaja. Hän taputti minua olalle ja sanoi: ”Isänmaan multia ne ovat”.

Työura alkoi Karjalaisen siviilipainossa sen jälkeen kun Lappalainen oli kouluttautunut kirjapainotyöhön. Jatkoa seurasi Helsingissä Tilgmannin kirjapainossa ja sen jälkeen Helsingin pääpostissa. Postityö oli reipasta mutta samalla rasittavaa, moni postilainen uupui.

- Hesperian lasaretin kautta minäkin palasin lopulta 1972 Joensuuhun, Lappalainen kertoo.

 Runoilijaksi

Runoilija Lappalainen on ottanut motokseen lyriikan arvokkuudesta kertovat sanat: ”Nouskaa sentään pystyyn kun puhutte Runoudesta”.  

Runoilijaksi Lappalainen ryhtyi varsinaisesti vuonna 1992. Tuolloin hän meni Joensuun Vapaaopiston Utopia-kirjoittajaryhmään ja sai tukea kirjoittamiselleen. Samalla aukesivat ovet kirjailijayhdistys Ukriin. Aluksi runoja julkaistiin kirjoittajaryhmän ja Ukrin antologioissa. 2010 tuli sitten ensimmäinen oma kokoelma, Nurkassa. Siitä lähtien teoksia on ilmestynyt jo viisi.

Ossi Lappalainen on vanhan liiton runoilijoita. Hän kirjoittaa kaikki tekstinsä käsin valkoiselle paperille, kaunokirjoituksella. Siitä parhaat tekstit siirtyvät kirjan kansien väliin tai kirjailijayhdistysten lehtiin välikäden kautta. Lappalaisen kirjallisena ”agenttina” on viime vuosina toiminut toinen runoilija, polvijärveläinen Veli-Matti Hyttinen. Onpa Hyttinen kustantanutkin osan Lappalaisen teoksista nyt jo lopettaneen Kustannuskynnys-kustantamonsa kautta.

Runoilijan tuotantoa ilmestyy kansien välissä ensi talvenakin. Jo valmiina oleva kokoomateos Kootut 2 tulee sisältämään parhaita runoja Lappalaisen aiemmasta tuotannosta, mutta myös aivan uuttakin runoutta.

”Seuraan aikaani”

Lappalainen pitää itsensä ajan tasalla myös yhteiskunnallisista asioista lukemalla lehdet ja katsomalla televisiota. Kritiikkiäkin löytyy, erityisesti terveydenhuollon suuntaan. Hallituspolitiikkakin saa kyytiä.   Hän on huolissaan terveyskyykytyksestä. 

- Kolme tahoa on ominut mielivaltaisesti paperielämisen, juristikunta, virkabyrokratia ja sairaanhoitopiiri.

Lappalainen puhuu kärsivien manipuloinnista mm. pitkien jonojen ja lääkkeiden avulla.

– Äläkä mene apteekkiin äläkä toreille jos haluat terveyttä, runoilija summaa.

Runoillaankin Lappalainen ottaa välillä kantaa muun muassa paikkaansa maailmassa.

En Sovi tähän karhun kiertoon

ketun ammuntaan

minullakin on direktiivi painissa