tiistai 27. huhtikuuta 2010

Taiteilijatrilogia a la Hannu Väisänen

Hannu Väisänen
Kuperat ja koverat
Otava 2010, 431 s.



Menneen talven lumille ilmestyi erityisen odotettu kirja. Hannu Väisäsen romaani Kuperat ja koverat huipentaa hänen taiteilijatrilogiansa. Siinä eletään 1970-lukua, nuori Antero on lähtenyt Oulusta Savonlinnan taidelukioon, mistä matka jatkuu Helsingin Taideakatemiaan. Trilogian aloitti 2004 Vanikan palat, jossa elettiin oululaisella kasarmialueella sotilasperheessä, äidit vaihtuivat tuhkatiheään. Trilogian jatko Toiset kengät toi Hannu Väisäselle kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2007.

Kuperat ja koverat on taidokas ja laadukas päätös nuoren miehen odysseialle. On sanottu, että Antero on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alter ego. Kirjailija itse myöntääkin sen osittain Suomen Kuvalehden äskettäisessä haastattelussa. Fiktiivisyyden ja lentävän mielikuvituksen taso on kuitenkin selvästi kasvanut kohti tätä kolmatta osaa. Silmät ovat kuvataiteilijan silmät ja käsi on kirjailijan käsi. Siitä syntyy värikäs nuoren elämän kudelma.

Savonlinnan taidelukiossa, kuuluisassa taikkarissa, on muun muassa itkulahko joka kokoontuu itkijäisiin Kasinosaaressa. Samaan aikaan hurmosliike huonoine tapoineen ja vapaine sekseineen hilluu toisaalla. Käydäänpä romaanissa Joensuun kaupunginteatterissakin katsomassa Brechtin Kolmen pennin oopperaa. Helsingissä sitten eletään taiteilijaelämää ja elämää. Rakkaus tulee duffelitakissa, herää taas Unkarissa Tamásin seurassa ja menee pettymysten myötä tullakseen osaksi elämänkudosta ja inspiraatiota.

Sanotaan että elämässä kaikki merkittävä tapahtuu vastakohtiensa leikkauspisteessä. Vastakohdat vaativat toisiaan kuin vaakakupit. Kuperat ja koverat on hyvä nimi tälle trilogian päätösosalle.

Täytyypä sanoa, että tässä on kädessäni kirja, jota voin suositella lahjaksi tämän kevään nuorisolle, ylioppilaille ja muille valmistuville!

Otetaanpa tähän lopuksi näyte Hannu Väisäsen romaanista Kuperat ja koverat. Siinä ollaan kirpputorilla.

”Näin kasoittain laukkuja, kotona värkättyjä ja ostettuja, kaikki kultaiset vuotensa nähneitä. Kaikenlaista kuperaa ja koveraa tavaraa, linttaan astuttua, kita auki tai sitten lopullisesti ummessa.

Muutakin hajoamisen, mätänemisen ja painovoiman alaista hyljättyä irtaimistoa näin. Korissa oli valtava kasa entisiä silmälaseja. Siinä olivat kaupungin kaikki huonot silmät, jyvät ja akanat, hyvät ja pahat, silmät jotka olivat tirkistelleet, juorunneet ja joista oli juoruttu, huonosilmäisistä kaupunkilaisista juoksentelemassa suuremmissa ja pienemmissä tilaisuuksissa.

Kaikki kuperat ja koverat lepäsivät raskaan taipaleen päätteeksi, toiset mahojaan pullistellen, toiset poskiaan sisään vetäen. Esineen kuperuus oli kielivinään ylpeydestä, kun taas koveruus näytti happamalta, se oli nurinkurista ja kätki hampaansa. Kupera oli viittaavinaan tulevaisuuteen, koveralle jäi ikävä menneisyys. Se oli puinen kapustan kuppi, tai vati josta rakit olivat nuoleskelleet sen vähän mitä isännät olivat sinne kaataneet.”


c Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 26.4.2010

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mutta Lorca elää

Federico Garcia Lorcan näytelmä Bernarda Alban talo on jälleen estradilla - Teatteri Väkivahvan modernina tulkintana täällä Pohjois-Karjalassa. Sen kunniaksi tässä juttu samasta näytelmästä muutaman vuoden takaa. Klassikkonäytelmä kestää edelleen nykyajan kuvauksenakin...

*********************************************************************************
Mutta Lorca elää
Kolumni

Karjalan Heili 21.3.2004



Kirjailija on näkijä, hän kuvaa yleistä erityisessä luodessaan ainutkertaisen teoksensa. Lukija kokee teoksen omakseen, löytää siitä jotain tuttua, voi peilata omaa maailmaansa sen kautta. Tuotokset ovat fiktiivisiä. Mutta aina jossain on tapahtunut sellaista, tai tapahtuu. Klassikot ovat siitä hyviä, että ne ovat ikään kuin ajattomia.

Federico Garcia Lorcan näytelmä Bernarda Alban talo on kuvaus leskiäidistä ja tämän viidestä tyttärestä. Bernarda on jäänyt puolisonsa kuoltua teinityttöjensä, isoäidin ja palvelijan kanssa yksin taloonsa Hän ei pidä ketään miestä riittävän hyvänä tyttärilleen ellei hän saa itse siitä määrätä. Niinpä hän varmuuden vuoksi määrää kahdeksan vuoden suruajan ja talosta tulee henkinen vankila, jossa tytöt alkavat kapinoida äitinsä julmuutta vastaan. Epätoivoinen kielletty rakkaus johtaa lopulta nuorimman tyttären Adelan itsemurhaan.

Bernarda Alban talo on suosittu suomalaisillakin näyttämöillä. Nyt sitä esitetään flamencon siivittämänä Jyväskylän Huoneteatterin 45-vuotisjuhlanäytelmänä. Klassikot tuntuvat elävän myöhempinäkin aikoina omalla tavallaan. Bernardaa, espanjalaisen kirjailijan teosta vuodelta 1936, katsoessani mieleeni nousi ajatus nykyajasta. Ei kuitenkaan nykyperheestä, vaikka onnellisuusmuurin takana näytelläänkin monenlaisia perhedraamoja.

Näytelmä voisi nykyaikaan sovitettuna esittää työelämää. Nykytyöpaikkojen syöpä on henkinen väkivalta ja työpaikkakiusaaminen. Lorcamainen intohimon ja kunnian, rakkauden ja kuoleman, vapauden ja alistamisen vastakohtaisuuksien kuvaaminen toimisi mainiosti työnäyttämöille sovitettuna yhteisökuvauksena. Siinä olisi ennakkoluulottomalle ylioppilasteatterille purtavaa. Sovittajien ja käsikirjoittajien ei tarvitsisi etsiä kaukaa esimerkkejä näistä sairaista ilmiöistä.

Työpaikkakiusaaminen on jatkuvaa henkistä väkivaltaa. Kohteet ovat usein puolustuskyvyttömiä, syrjäytettyjä, he kärsivät väkivallasta joka loukkaa syvästi heidän ihmisyyttään. Kiusaaminen dramatisoituu koko työyhteisöä koskevaksi, kaikki sen jäsenet joutuvat ottamaan paikkansa puolesta tai vastaan tai olemaan kusena sukassa. Kiusaaminen johtaa liittoumiin ja vallankäytön vääristymiin, joita pyritään peittelemään usein johtajia myöten, jos siitä on heille hyötyä. Yhteisöön muodostuu oma kieroutunut sosiaalinen todellisuutensa. Näytelmässä todellisuutta pukee sanoiksi höppänä isoäiti, hänestä tulee aitoudessaan alistettujen ääni.

Väkivalta on myös yliyksilöllistä, yhteisöllistä. Sille luovat pohjaa ja kohtalokasta jatkuvuutta yhteisön rakenne ja kulttuuri. Uusi jäsenkin joutuu aina verkkoon sätkimään. Lorcan näytelmässä rakenteen muodostavat perheeseen kohdistuvat, yhteiskunnasta kantautuvat odotukset sekä Bernardan kunniaksi käsittämät arvot, joita noudattamalla hän vääjäämättä tuhoaa perhettään. Yksilötasolla hän kaiketi suree myös elämätöntä elämäänsä ja kostaa sen tyttärilleen.

Ja jos vielä lisätään psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen äskettäin esittelemiä näkymiä suomalaiseen työelämään, niin eipä sävyjä puutu. Työntekijät alkavat jakautua kahteen kastiin, joista toinen kehuu jatkuvasti suureen ääneen saavutuksiaan edistääkseen uraansa, loput tekevät hiljaisuudessa sitä varsinaista työtä. - Ja kuinkas sitä paremmin itseään kehuisi ellei mutaamalla toisia.

Lorca pyrki kuvaamaan aikansa espanjalaista yhteiskuntaa realistisimmillaan. Ja siitä hän sai maksaa hengellään. Falangistit kun teloittivat hänet Bernarda Alban talon valmistuttua. Mutta Lorca elää. Hän on klassikko jolla on sanottavaa tämänkin päivän ihmiselle. Teatterissa käynti kannattaa joskus, mutta lukeminen kannattaa aina.

Kari Tahvanainen
kirjailija

Fillarimatkakertomus 2007

Matkakertomukset ovat aina mielenkiintoista luettavaa. Esittelin vuosi sitten Iskelmä Rexissä matkakirjan vuodelta 1957: Irja Sievinen: Kallella Kaukoitään. Autolla Helsingistä Singaporeen. Siinä matkustettiin Folkkarin kleinbussilla läpi Euroopan.

Luin äskettäin Osmo Soininvaaran matkakirjan Fillarilla Nizzaan. Siinä vihreä poliitikko hyppää Tallinnassa kesällä 2007 pyörän selkään ja on kuukauden kuluttua Etelä-Ranskan Nizzassa. Matkaa kertyy lähes kolme ja puoli tuhatta kilometriä. Siinä vähän kalpenee omakin fillarointimäärä, minä kun fillaroin joka kesäkaudella vähän yli 3000 kilometriä yhteensä.

No, ei siinä vielä kaikki. Soininvaaran maallinen omaisuus mahtuu kahdeksan kilon reppuun, kommunikaattoriin ja pankkikorttiin. Monenmoisten kommellustenkin kautta mies lopulta saapuu ystävänsä kämpälle Nizzaan. Vain lentääkseen saman tien kotiin Helsinkiin.

Tosiasiassa Osmo Soininvaaran matkakirja Fillarilla Nizzaan sisältää matkakuvauksen lisäksi teräviä kannanottoja yhteiskunnallisiin asioihin, kuten rakentamiseen, ihmisen ja luonnon suhteeseen. Euroopan mantereella löytyy myös hyvää palvelua reppureissaajalle. Siitä Soininvaara saakin syyn perusteltuun kommenttiin: ”Varakkaaksi teollisuusmaaksi Suomi on palvelujen kehitysmaa. Meiltä puuttuu kymmeniä tuhansia alan työpaikkoja, kun elinkeinorakennettamme vertaa Keski-Euroopan maihin.”

Kaiken kaikkiaan taas kerran tulee Osmo Soininvaaran suulla sanotuksi se vanha filosofinen ajatus, että tärkeintä ei ole päästä perille vaan olla matkalla.


Osmo Soininvaara
Fillarilla Nizzaan
Teos 2008, 231 s.


Iskelmä Rex 12.4.2010/Kari Tahvanainen