sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Rautatien tulevaisuus on vielä nykyäänkin täynnä mahdollisuuksia


Kolumni 





22-vuotias nuorimies mietiskeli rautatietä 1800-luvun loppupuolella. Aatoksensa hän rustasi kirjaksi joulumarkkinoille 1884. Juhani Ahon Rautatie on edelleen kiehtovaa luettavaa. Sen alkuperäispainosta lueskellessani mietin, millainenhan olisi tulevaisuuden Rautatie. 
     Matti ja Liisa kuulevat huhuja rautatiestä pitkin talvea. Juhannuspäivänä he sitten köpöttelevät syrjäkylältä Lapinlahdelle ihmettä katsomaan ja lopulta myös kokeilemaan junaa. 







”Tuolta se tulee! tuolta se tulee! Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin… puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään… sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua… ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulki pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni… ja itse kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikasi…” 
     Ja komedian puolellehan se menee, kun Matti saa kisälliltä viinaa sen verran, että matka venyy yhden seisakkeenvälin liian pitkäksi. Takaisin tallustellaan sitten rataa pitkin. Lopulta kokemus on kuitenkin ollut vaivan arvoinen, kun sitä kotimökissä muistellaan. ”Liisan sydänalassa tuntui yht’äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.” 
     Suomen rautatieverkosto on ikään kuin Venäjän lahja Suomelle. Se rakennettiin pääosin Venäjän vallan aikaan. Kaikki alkoi radasta Helsingistä Hämeenlinnaan 1862. Joensuuhun rata ulottui Sortavalan kautta 1890, siitä edelleen Nurmekseen 1911 ja Ouluun asti 1930. Pysäkkejä oli tiheässä.  
     Lapsena mentiin mummolaan postiautossa ja kolkuteltiin kaupunkiin lättähatussa. Kotitilamme lähellä Enossa oli kaksikin seisaketta, Simana ja Nilos. Konduktööri repi hassuja pikku matkalippuja vihkostaan. Aamupäivällä lähdettiin vaikka markkinoille ja illansuussa palattiin kotiseisakkeelle. 

Kehitys on sittemmin kehittynyt niin, että kaikki seisakkeet on poistettu aikoja sitten. Viimeinen niitti on jo isketty valtion rautatiemonopolille.  Matkustajajunaliikenne lopetetaan niin Nurmeksen kuin Pieksämäenkin suuntaan, koska matkustajia on liian vähän. Mitä sen jälkeen? Venäjän lahja kiemurtelee edelleen hyväkuntoisena halki maisemien. 
     Mielestäni on aika kummallista, että kiskoilla on tähän saakka kulkenut vain VR:n kalustoa. Kuka osaisi kuvitella valtateitä joilla kulkisi vain Valtion Valtatiet –yhtiön busseja ja rekkoja? Junamatkustaminen avautuu kilpailulle kuitenkin jo ensi keväänä. Vanhoilla eväillä ei enää pärjätä. Rautatie on täynnä mahdollisuuksia ja joustavia kulkuyhteyksiä tarvitaan. 
     Toivon näkeväni lähitulevaisuudessa Itä-Suomenkin radoilla monenlaista uutta liikennettä. Pienistä kiskobusseista lähijuniin ja resiinoihinkin. Annetaan yrittäjille ja vaikka maaseudun toimijoille mahdollisuus käyttää ratoja haluamallaan kalustolla. VR:ltäkin kalustoa varmasti löytyisi sopuhintaan myytäväksi ja vuokrattavaksi. Samoin ulkomailta aina Venäjää myöten, samalla raideleveydellähän tässä ollaan. 
    Luontoretkelle Ilomantsiin, konserttiin Nurmekseen, lomalle Lieksaan, hiihtoretkelle Kainuuseen tai kylään Vihtariin tai Heinävedelle. Urheiluhenkiset voisivat kolistella lyhyempiä matkoja käsipelissä resiinalla. Pysäkkejä perustettaisiin uudelleen. 
     Kaikki on kiinni mielikuvituksesta ja innovaatioista. Kun lupa kohta on. Siinä sivussa hoituisi arkinenkin matkustaminen. Pahinta on, jos luovutetaan ja tulevien sukupolvien on aloitettava ruostuneilta raiteilta. 





Otanpa vapauden kuvitella. ”Kirjoitan tätä junassa, Lentävässä Kalakukossa. Katse vaeltaa levollisena lumisissa metsissä ja vaaroilla illan sinisellä hetkellä. Kohta alkaa uusi vuosi 2025. Tätä Joensuu – Kuopio –rataa alettiin todenteolla kehittää uuteen uskoon moninkertaisen liikenneministerin Anu Vehviläisen kaudella.  Osana rataverkkoa, vehvilänverkkoa, jolla puksutellaan nyt monenlaisilla junilla myös Ilomantsiin, Pieksämäelle, Nurmeksen kautta aina Ouluun. 
     Junissa on retromeininkiä, sinisistä ja punaisista vaunuista aina lättähattuihin saakka. Ajan hengessä – elähän sie hättäile. Junassa on ajatonta tunnelmaa. Kohta saan minäkin Rautatieni valmiiksi.”  


kartsa.tahvanainen@gmail.com

Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri 




Karjalainen 22.10.2015 



sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Pyöräilykauden satoa




Pyöräilykausi 2015 alkaa olla lopuillaan. Maantiepyöräilyssä on kertynyt kilometrejä hiukan tavallistakin enemmän. Kertonee siitä että kesäsäät ovat vain parantuneet syksyä kohti mentäessä. 


Kontiolahden Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki

















Sarjassamme muistomerkkejä luonnossa: Kontiolahtelaisten Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki Kontiolahden Veteraanipuistossa aivan kirkon vieressä. 

Ritarien esittelyt löytyvät lukion sivuilta.






Kontiolahden puukirkko on valmistunut 1881. Tässä taitaa olla kirkon alkuperäinen kello. 

Lisätietoja löytyy tästä mainiosta tuoreesta historiikista: Ahvenainen, Ritva: Kontiolahti. Kirkon kylä. 

Kuvat: Kari Tahvanainen


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Nälkävuosien muistomerkki Ylämyllyllä on hyvä muistutus


Sarjassamme muistomerkkejä luonnossa



Nälkään kuolleitten muistomerkki
Tekijä tuntematon. 
30.9.2002 Liperi-Seura ja Liperin kunta

Risti ja vuosiluku 1867. Lieneekö joku hakannut nämä merkit kiveen tuon vuoden uhreja haudatessaan? Tai ollessaan itse kuolemassa nälkään?

Muistomerkki sijaitsee Lautasuontien risteyksessä Ylämyllyllä Liperissä.

Ihmiset kuolivat nälkään teiden varsille. Varmaan tällekin korkeimmalle paikalle Ylämyllyllä.



Muistomerkille ohjaavan viitan ovat tehneet Paloaukean koulun oppilaat opettajansa Jari Lehikoisen johdolla. Kuvat: Kari Tahvanainen

Muistomerkillä tuli mieleen Aki Ollikaisen romaani Nälkävuosi. Sitä pitäisi lukea tämän muistomerkin äärellä. Me hyvinvointi-Suomen tyytymättömät ihmiset saavutettuine etuinemme ja muukalaiskammoinemme.