maanantai 30. huhtikuuta 2012

Hauskaa vappua!

Hauskaa vappua keväisessä säässä! 


Joskus vappuna on ollut vähän talvisempaa kuten tästä kuvasta näkyy. 
Olen Kolin huipulla vappupäivänä 2005.

Kuva: Janne Ahjopalo

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko

Kirjoita postikorttiin.


Kaikkialla niitä on. Postikortteja, noita pieniä elämän kirjanmerkkejä löytyy niin jääkaapin ovesta kuin sievästi narulla sidottuna nippuna mummolan piironginlaatikosta, kirpparilta tai vanhan talon ullakolta. 


Ikiomia postikorttikokoelmia taitaa olla kertynyt vähän jokaiselle, kellä kenkälaatikkoon, kellä vanhaan kirjekuoreen. Juhlaa ja arkea, iloja ja suruja, matkantekoa on aina muistettu värikkäällä käsin kirjoitetulla kortilla. Kuva ja teksti, postimerkki ja -leima muodostavat omanlaisensa taideteoksen, joka on tuonut iloa saajalleen ja kirjoittajalleen, ja sykäyttää selailijaa aikojenkin päästä. 


Postikortilla on pitkä historia. Varhaisimmat kortit lienevät 300-luvun Kiinasta. 1400-luvulla Euroopassakin alettiin lähettää kuvakortteja, ja 1800-luvulla niihin tulivat postimerkit. Kummallisia olivat tuon ajan säännöt. Kortin takapuolelle sai kirjoittaa vain vastaanottajan tiedot ja viesti kirjoitettiin kuvapuolelle. Jos oli jatkanut viestiään osoitepuolelle, siitä saatettiin Suomessa jopa sakottaa vastaanottajaa. Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Kaj Stenvall, taiteilijat ovat jakaneet rikkauksiaan kortteihin. Ja postimerkit ovat filatelisia helmiä. 


Nykyisin valokuvansakin voi teettää postikorteiksi, korttien kirjo on laaja. Markkinoilla on sinnikkäästi kiertäviä korttikauppiaita, joilta markkinaväki Joensuussakin näyttää ostavan innokkaana onnitteluvälineitä. Hauskoja ja tyylikkäitä kortteja löytyy aina kun aikansa etsii. 


Onnittelu ja muistaminen kortilla ovat kuitenkin muotivirtausten puristuksessa. Yhä useammin viesti lähetetään laiskasti tekstarilla, facebookissa, e-kortilla tai sähköpostissa. Vastaanottaja kuittaa ja poistaa. Eletään hetken huumassa. Millaisiahan ovat tulevaisuuden korttiniput ullakonnurkissa? Kauniisti kääritty vanha kännykkä tai kovalevy? Ei, muistoja ei ole. 


Postikortilla olisi aika ja mahdollisuus kokea uusi renessanssi, osoittaa arvokkuutensa. Käsin kirjoitetun tervehdyksen ja itse valitun kortin mukana tulisi tallennetuksi sitä niin tärkeää mikrohistoriaakin. 


Kirjoittaja kirjoittaa korttia suosikkikynällä kieli poskella, liimaa muumi- tai junamerkin, pudottaa kortin postilaatikkoon, ajattelee saajaa. Saaja selaa huomenna postia, istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia. 


Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain lähettäjästä. Laitat kortin jääkaapin oveen tai keittiön ilmoitustaululle. Et deletoi sitä. Muisto on. Hetken performanssi.


Tarvittaisiin Kirjoita postikorttiin –kampanjaa edistämään korttien käyttöä. Kuka sellaisen pistäisi pystyyn? Kirjailijajärjestöt voisivat sanan puolesta varmasti olla yhtenä innostajana. 


Mutta käytännön pieni askel on jokaisen tehtävä itse. Osta postikortti, lähetä, saa, pistä talteen, muistele, talleta päivien virtaa, vuosia, kesiä, talvia, reissuja, rakkautta.  


Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko. Näinä aikoina. 


”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan / Kirjoita postikorttiin / Vieläkö tullaan kohtaamaan / Pistä se sitten postiin / Vie se lähimpään laatikkoon / Ootan sydän syrjällään”


Muska lauloi näin vuonna 1971, sanat: Pertsa Reponen.  




Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja




PS. Lisäyksenä Itellan värinen painajaisuni tulevaisuudesta. 


Kirjoitat postikorttiin, kieli poskella suosikkikynällä. Kohta oranssi postilaatikko kadunkulmassa tai pikatien varressa nielaisee sille lämmöllä syöttämäsi kortin, skannaa sen ja repii saman tien tuusannuuskaksi. Robotti lähettää kortin kuvan, toinen tulkitsee vastaanottajan, kolmas piippaa viestin: ”sinulle on saapunut postikortti. voit lukea sen osoitteessa piipaapiipaa. palvelun hinta on 2 euroa.” 
Tai tarjotaan vaihtoehtoa. Voit jättää kortin Kiitolinjan palvelupisteeseen josta se toimitetaan seuraavan viisivuotissuunnitelman kuluessa vastaanottajalle jos sinne päin syrjäkylille on rekkoja joskus menossa ja ne pysähtyvät sillä kohtaa Tuupovaaran Öllölä 99 maitolaiturilla.  




Kolumni Karjalan Heili -kaupunkilehdessä 22.4.2012






maanantai 9. huhtikuuta 2012

Ääriliikkeen koukuttamana


Maritta Lintunen
Sydänraja
WSOY 2012, 233 s. 




Nuori nainen penkoo perheensä salaisia kansioita kotitalon ullakolla ja löytää sodassa kuolleen isoenonsa jäämistöä. Sotapäiväkirjat ja valokuvat saavat naisen pauloihinsa niin että hän hakeutuu sotilaaksi ja ääriliikkeen jäseneksi. 


Jyväskyläläinen kirjailija Maritta Lintunen on julkaissut 1990-luvun loppupuolelta alkaen lyriikkaa, novelleja ja romaaneja. Teokset ovat olleet ehdolla mm. Runeberg-palkinnolle, ja 2010 hän sai WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. Uunituore romaani Sydänraja ilmestyi helmikuussa WSOY:n kustantamana.  


Sydänrajan nuori nainen on Ronja Aaltonen, myöhemmin Ronja Sachse perheensä karjalaisia sukujuuria kunnioittaen. Vaatturiperhe on joutunut pakenemaan evakkoon Kannaksen murtuessa ja päätynyt asumaan läntiseen Suomeen. Ronjan omaan lapsuuteen kuuluu politiikkaa, sillä isä on varsin yksivakainen vasemman laidan kulkija, jolla on oikea vastaus asiaan kuin asiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että sodassa kuollut nuorukainen Otto Sachse on vaiettu kuoliaaksi. Tämä on toiminut päämajan kaukopartiomiehenä ja juuttunut tappamisen ja jännityksen hakemisen kierteeseen, vain pervitiini puuttuu. Venäläiset tappavat hänet jatkosodan loppupuolella, ruumis hajoaa järven pohjaan Karjalassa. 


Ronja hakeutuu asepalvelukseen ja kotiutuu reservin vänrikkinä. Hän ajautuu armeijakavereidensa mukana Sydänmaa-nimiseen ääriliikkeeseen, joka on suuremman yltiöisänmaallisen liikkeen solu. Ollaan ennen sotia toimineen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n seuraajien jäljillä. Liike imee Ronjaa yhä tiiviimmin mukaansa, aivopesee häntä ja lähettää tutkimusmatkalle Venäjän Karjalaan suvun kotipaikoille ja sukulaispojan kuolinseuduille. Matka toteutuu uskonlahkon siivellä. Koska kyseessä on paljolti jännitysromaani, jääköön juoni tarkemmin paljastamatta. 


 Sota ja sen raskas perintö, kunniavelka, ylpeys, häpeä, raakuudet ja ihmiskohtalot, sankaruus, vaikuttaa vanhaa sanontaa soveltaen aina kolmanteen sukupolveen. Vaikkei Sydänraja ole sotaromaani, sotakuvauksista mieleeni tuli Kauko Röyhkän sotaromaani Kesä kannaksella (2009), joka kuvaa sodan raakuutta ja rintamaelämää toisella tasolla kuin väinölinnat. On kuin tuon ajan sotilaat puhuisivat sillä kielellä jolla nuoruus aina puhuu, näissä uuden ajan romaaneissa jotka sivuavat sotiamme. 


Sota näyttäytyy Sydänraja-romaanissa 2000-luvun nuoren naisen tuntemana, teos on otteeltaan psykologinen. Romaanin kuluessa parikymppiseksi kasvava Ronja etsii paitsi juuriaan, myös paikkaansa yhteiskunnassa. Eksistentiaalinen etsintä, tyhjyys ja sen täyttäminen jollain merkityksellisellä saavat tulkintansa. Nykyaikaan tarinan sitoo vahvoin piirroin ääriaatteiden ja -liikkeiden käsittely. Kuinka ääriaate, olkoon se vasemmistolainen, oikeistolainen tai uskonnollinen, sulkee sen seireenilaululle altistuneen kuoreensa ja alkaa aivopestä ja manipuloida häntä. Tutkimuksissa on todettu, että nykyajan terrorisminkin takana on usein narsistisia ja psykopaattisia yksilöitä joita tiivis ryhmä manipuloi ja niin sanotusti kehittää omiin tarkoituksiinsa, ryhmän johtajiksi ja hirveyksien toimeenpanijoiksi. Sydänraja-romaani valaisee tätä ilmiötä ja on sikäli varsin yhteiskunnallinen, sanoisin kurkistus nyky-Suomen pinnan alle, jossa erilaiset verkostot muhivat. 


Sydänraja on mielestäni kuitenkin ennen kaikkea nuoren ihmisen kehitystarina. Oman itsen etsintä johtaa jonnekin ja jostakin pois, oma elämä on matka, jota voi kuvata kaukopartiomatkankin kulisseissa. Nuori esittää kysymyksiä, kyseenalaistaa, onneksi kyseenalaistaa myös omia kysymyksiään ja asenteitaan. 


Maritta Lintusen Sydänraja on kieleltään tyylikäs, kerronta etenee aika- ja henkilötasoista huolimatta mukaansatempaavasti. Joissain paikoin kiidetään liiankin oikoteitä, tarina olisi vallan hyvin sallinut lisääkin sivuja luettavaksi. Siellä täällä tavattavat runolliset kielikuvat tuovat kerrontaan oman lisänsä. Kerronta jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. 




Biisi: Maarit: Ei vaadi paljon, vain kaiken (s. Irina Milan)


c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.4.2012


Pyöräilykauden avaus

Pääsiäispäivänä alkoi maantiepyöräilykausi. Hiukan talvisissa maisemissa, kuten näistä Liperin Kuoringalla ottamistani kuvista näkyy. Aurinko silti lämmittää ja tiet suurimmalta osin sulat, mitä nyt varjoisissa paikoissa täysi talvi. 



sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Virpomisen aikaan


Virboi varboi tuoreeks terveeks 


kulukettu iäreh uuskettu tilal 


nedäliks velgua vuueks vabua 


siul vitsa milu palkka