perjantai 23. joulukuuta 2011

Pipariksi meni

Rauhaisaa joulunaikaa 
upouutta vuotta 2012



Aiiih, hampaaseen sattuu! Sylkäisen ja heitän valkoisen karkin tuvan pöydälle karkkipaperin viereen. Joulukuusen oksilla Fazerin parhaiden näköisiä karkkeja riippuisi vielä enemmänkin. Mutta ei tee enää mieli. Suussa tuntuu jauhon maku.

Olin napannut värikkään karkin oksalta lapsen makeanhimon vastustamattomalla voimalla. Oli joulupyhä ja kaikkialla hiljaista ja rauhallista, ulkona oli kunnon pakkanen ja valkeat hanget loistivat hetken auringossa. Kuusessa metallipidikkeissään riippuvat steariinikynttilät olivat jo puoliksi poltettuja; jospa tänä iltana taas tuikkisi meidän kuusi. Silmä kovana kynttilöitä vahdittiin, jos ne vähäksi aikaa sytytettiin yksi kerrallaan tulitikulla palamaan. Kuusi tuoksui kesälle. 

Kääntelen karkinmuotoista pötkelöä – sehän on jotain kipsiä! Kuusen karkit ovatkin huiputusta. 

Mutta jouluomenat olivat aitoja. Niitä ostettiin aina laatikkokaupalla. Tuoksu lehahti tupaan kun laatikko avattiin. Joulun päivien tepsutellessa kohti uutta vuotta peräkamarin nurkassa olevan laatikon sisältö vajui pikkuhiljaa kerros kerrokselta. 

Jokainen omena on pakattu ohuenohueen paperiin ja asetettu koloonsa siniseen muovikennoon. Kuulen taas sen sinisen muovin ritinän, kun tyhjää kennoa rutistetaan kasaan. Ja muisto jouluomenista liittyy aina mummiin, joka tulee kylään, pienenä, vanhana ja väsyneenä. Pehmeä äänensä soi yhä korvissani. Häneltä tuleva kirjailija painaa tietämättään mieleensä sanan ”lepettää”. Lepäämisen kauneimpia nimiä. 

Koulussa, ENO-verkkokoulun esihistoriallisilla juurilla, juuri siinä koulurakennuksessa Enon kirkonkylällä, tehtiin joulunaluspäivänä pipareita. Liimasimme yhteen pari ruskeaa kartonkia, piirsimme niihin piparin kuvat lyijykynällä muotin mukaan. Lopuksi leikkelimme piparit irti taikinasta. Ja laitoimme opettajanpöydän laatikkoon paistumaan. 

Tunti jatkui muissa puuhissa, kunnes opettajatar pyysi meitä avaamaan uunin luukun - jokohan piparit olisivat kypsiä. 

Simsalabim! Laatikon pohjalla nököttävät kauniisti vieri vieressä meidän piparimme; niistä on tullut oikeita tuoksuvia piparkakkuja. Jouluinen arjen ihme on tuoksuvana ja elävänä keskellämme, ja kohta itse kunkin suussa. 

Piparit maistuvat varmaan meille kaikille ikään ja näköön katsomatta näin joulun aikaan, joskus tuntuu että vähän liikaakin (psst, mutta kun ne ovat niin hyviä). Ja pipareillahan on terveydellisiä vaikutuksia, siksi niitä on alettu ammoisina aikoina valmistaa. Terveysvaikutteisia piparkakkuja, kuin viisas viesti itäisiltä mailta aikojen takaa. 

Siihen on uskominen, ja kuolemattomaan legendaan joulupukista. Kuten myös lumisiin pakkasjouluihin. 

Kari Tahvanainen

torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluryysiksestä rauhaan

Jouluryysiksessä shoppaileminen ei ole mieliharrastukseni, sen sai taas kokea. Mutta tunnelmaa kevensi kummasti, kun moikkasi siinä välissä eduskunnan varapuhemiestä ja juteltiin eduskunnan joulujuhlasta - jossa Sibelius-lukion kamarikuoro herkisteli, taas kerran. 

maanantai 19. joulukuuta 2011

Ihmisen sija ja utopia


Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat. Esseekokoelma. 
137 s., WSOY 2011


Missäkäs olosijassa sinä arvoisa radionkuuntelija juuri nyt siellä olet? Hmm... Joku selvästikin retkottaa sohvalla, toinen on tarkkana auton ratissa, keittiössä puuhaillaan yhdessä illallista, joku kävelee kaupan käytävää puutelista kädessään. Onpa joku näköjään ehtinyt kesämökillekin jouluksi huilaamaan. 


Kirjana kämmenellä minulla on tänään eräänlainen asentokirja, Matti Mäkelän Ihmisen olosijat. Kirjailija on koonnut uuteen esseekokoelmaansa ajatuksia meidän ihmisten olosijoista. Hän etsii vastauksia kysymykseen: missä asennoissa me elämäämme vietämme. 


Pohjanmaan lakeuksilla syntynyt ja kasvanut Matti Mäkelä asuu nykyisin Pohjois-Karjalassa Hammaslahden Nivan kylässä. Hänen äänensä kuuluu kirjojen ohessa niin Helsingin Sanomien kolumnipalstalta kuin radioaalloiltakin, vaikkapa Sääpäiväkirja- tai Metsäläisen saarnakirja- teostensa merkeissä. ”Vanhoilla päivillä minulle kävi kuin Tolstoille, rupesin propagandistiksi”, Mäkelä tunnustaa kirjoittamisen asentoa käsittelevässä esseessään. Hyvä niin. Konkreettisia kirjailijan työasentojakin hän pohtii, kuten uusia iPodin mukanaan tuomia kirjoitussijoja, jotka tulivat meille varsin selviksi Joensuun kirjallisuustapahtuman paneelissa viime syyskuussa. 


Kulttuuri ja käyttäytyminen muuttuvat ajan myötä, ja kriittinen esseisti löytää niistä hyvinkin asiallista huomautettavaa. Mäkelä pohtii mm. tupakoimiseen ja viinanjuontiin liittyviä asentoja ja muutoksia. Takka, liesituuletin tai takapiha kuvaavat tupakoijan aseman muutosta, ja joskus aika vaikeitakin asentoja. Elämäni takat –muistelus vie kauas keski-ikäisen kirjailijan nuoruuteen. 


Humalassa-sana on kieliopissamme nimeltään inessiivi eli sisäolento. Näinhän sitä kielioppia yritettiin aikoinaan suomentaa. Mäkelän käsittelyssä humalan sisäolento ja sen vastinpari saavat omat käsittelynsä. Humalassa-esseessä on esillä kirjoittajan nykyistä terveysfasismia arvosteleva, sivistykseen ja itsetiedostukseen, sanoisinko kypsymiseen, nojaava pohdinta. Humalassa oleminen, sisätila, on osaltaan luova tila ja turvatyyny, mutta Mäkelä muistuttaa erityisesti nuorisolle, että omassa elämässä täytyy olla positiivisia arvoja ja tavoitteita, aina. Viina ei saa viedä mennessään, ainakaan liikaa. 


Nautiskelevan elämänasenteen arvostuksen ikään kuin vastapainoksi esseissä nousee liikunta ja ruumiillisen työn tuokiot. Halkoja hakataan kuin heikkiturunen, harrastetaan pyöräilyä ja patikoidaan suurkaupungissa. Laajahkossa Matkoilla-esseessä kirjailija kiertää maailmaa aina pohjalaispojan ensimmäisiä liftausreissuja myöten. 


Matti Mäkelän mieliaiheita on maaseudun puolustaminen, ja siihen palataan Ihmisen olosijat –teoksessakin moneen otteeseen. Koko suomalaisen kylätoiminnan ”asentoa”, politiikan arvomaailmaa, koskeva uusi ehdotus on nimeltään ”uudisasukas”. Kyseenalaiseksi asetetaan palvelurakenneverkoston ulottamisen väkisin joka kolkkaan. 


Mäkelän utopiassa pioneerihenkinen uussuomalainen, vaikkapa Virosta muuttanut perhe, elää keskellä maaseutua, tekee usein etätyötä verkon kautta maailmalle ja kasvattaa lähiruokaa. Maaseudulla ja kylillä elää monenlaisia asukkaita eri vuodenaikoina. ”Kun Jumala sanoi Aatamille ja Eevalle, menkää ja täyttäkää maa, vastasiko Aatami, ei pysty, on vähän heikko tuo palvelurakenne”. Ja Jumalahan käski täyttää maan, ei kaupunkeja. 


Pidän Matti Mäkelän kuivakkaan ironisesta huumorista, jolla hän yhteiskuntakritiikkiään ryydittää. Mainittujen aiheiden lisäksi esillä on muun muassa sananvapaus, asuntopolitiikka ja uudenlainen Lönnrotilainen kansanrunous, netin seksijutut. Esseekokoelma huipentuu Onnellisten laakso –utopiaan, jossa eletään vuorten ympäröimässä laaksossa kaikessa rauhassa vuodenkierron rytmissä, hetkestä kiinni pitäen. Ilot ja surut liittyvät paikkaan jossa eletään, jossa sijassa ollaan, lähellä ja läsnä. Utopiasta ovat puhuneet monet yhteiskuntafilosofit, Mäkelä jatkaa perinnettä omalla esseellään. 


Kirjana kämmenellä minulla oli tänään Matti Mäkelän uutukainen, Ihmisen olosijat. Missä asennoissa me elämäämme vietämme? Kysymys oli oivaltava ja kantaa läpi kirjan, joka sisältää kolmisenkymmentä tiivistä esseetä. Mielenkiintoinen esseekokoelma, pohdintaa ajasta, paikasta, muutoksesta, kulttuurista ja sivistyksestä, elämänkulun opetuksista. 




Biisi: Pasi Kaunisto: Lakeuden kutsu


Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 19.12.2011 



keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Lukemisen lumoa lukupiireissä

Olin eilen Karjalan TV:n haastattelussa lukupiireistä. Teimme juttua Suomalaisessa Kirjakaupassa - kirjojen keskellä. Toimittaja ihmetteli meidän suomalaisten lukupiiriperinnettämme ja –intoamme. Kerroin tietämistäni lukupiireistä. Varjo-Nobel –lukupiiri pyörii Niinivaaralla, chick lit- lukupiiri on pyörinyt ajoittain Joensuun pääkirjastolla. Järjestöistä ainakin näkövammaisilla on oma vireä lukupiirinsä, jota vetää nykyisin Ukrin puheenjohtaja Kanerva Tuominen. Yllättäen myös Joensuun Suomalaisella Kirjakaupalla on oma lukupiirinsä. Itse vedän jo toista vuotta Joensuun pääkirjastolla Lukemisen lumo –lukupiiriä. 


Rakkaus kirjoihin ja lukemiseen vetää ihmisiä yhteen vuodesta toiseen. Lukupiirissä on hyvä jakaa lukukokemuksiaan toisten samanhenkisten kanssa, ja samalla rikastuttaa lukukokemustaan. Sillä tuohan yhteinen keskustelu uusia näkökulmia luettuun kirjallisuuteen. Joku on saattanut elää tuota mennyttä aikaa ennen sotia, toisella puolen maapalloa, tai kertoo muuten vain kirjan maailmaa laajentavia asioita – luettu tarina laajenee ja tulee yhä lähemmäs ”tosielämää”. 


Lukemisen lumo on toiminut jostain 80-luvun alkupuolelta saakka. Ryhmässämme on 12 osallistujaa, lukiolaisista aina vanhimpiin ikäluokkiin saakka. Luemme kirjan viikossa. Tänä kuluneena syksynä olemme lukeneet tällaista kirjallisuutta. – Taisimme ennakoida aika hyvin Finlandia-palkinnon saajankin.


Barack Obama: Unelmia isältäni: kertomus rodusta ja sukuperinnöstä 
Juhani Aho: Kevät ja takatalvi 
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian 
Jose Saramago: Elefantin matka 
Rosa Liksom: Hytti 6 
Märta Tikkanen: Emma ja uno: rakkautta tottakai
Kari Hotakainen: Jumalan sana & Ulla Pötsönen tulee vinkkaamaan kirjoista 
Eeva Tikka: Hiljainen kesä (kirjailija tulee vieraaksemme) 
Haruki Murakami: Kafka rannalla (huom. kirja on todella paksu) 
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta 
Colm Toibin: Brooklyn


Karjalan TV teki juttua myös kulttuurisesta raja-alueyhteistyöstä. Kahden Karjalan runous –työryhmä sai Joensuu-päivänä palkinnon Rajaseutuliitolta. Työryhmä koostuu järjestöjen ja yliopiston edustajista. Kahden Karjalan runous –tapahtumasarjaa olemme toteuttaneet jo vuodesta 2004 lähtien eri teemoilla, vuoroin Petroskoissa, Sortavalassa, Joensuussa ja Ilomantsissa. 


Ensi kesänä kokoonnumme Kahden Karjalan runous -tapahtumaan Tuupovaarassa Lukija rajalla –teeman merkeissä. Teema kiertyy mukavasti myös lukupiirien suuntaan. Niinpä tulemme varmasti kuulemaan lukupiirien kuulumisia niin täältä kuin Venäjän Karjalankin puolelta. 



torstai 1. joulukuuta 2011

Tähtihoudini on ilmestynyt





Tähtihoudini - kirjallinen äänilevy sisältää kirjailija Kari Tahvanaisen kirjoittamia ja lukemia tekstejä sekä muusikko Samuli Moilasen pääosin itse säveltämää musiikkia, jota hän esittää. 
Levy julkistettiin 1. joulukuuta Joensuun pääkirjastolla Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin matineassa. 

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lanua ja maalaisuutta kaivoskaupungissa

Ilman lapsuuden kirjamuistoja ja lukukokemuksia olisimme jääneet jostain tärkeästä paitsi. Niin elämää rakentava vaikutus on kirjallisuudella. ”Vasta kun löysin Tarzanin, Apinain pojan, seikkailu työntyi suoraan ulos kirjasta ja valloitti minut vastustamattomasti ja dramaattisesti.” Näin on muistellut tärkeää lukukokemustaan Muumien luoja Tove Jansson. 
Pyhäinpäivän tienoilla lapsille ja nuorille tuli kirjailijakokemuksia Outokummussa. Kirja ottaa päähän! –tapahtuman kirjailijat kiersivät kouluissa. Lapset saivat tavata niin kirjoittavan rikospoliisin Pasi Lönnin kuin Outokummussa koulunsa käyneen nuortenkirjailijankin, Terhi Rannelan. Kirjailijat hakivat vierailuilla myös palautetta nuorilta lukijoiltaan. 
”Joskus kirjat voivat suojella lapsia ja nuoria. Hyvät kirjat antavat mahdollisuuksia unelmoida, miettiä toisenlaisia tulevaisuuksia, jopa paeta arjen ikävyyksiä. Lapsuus ansaitsee elämänvaiheena enemmän arvostusta. Lasten ja nuorten kirjallisuuden edistäminen tukee lapsuuden ja nuoruuden arvostusta.” Näin totesi tervehdyksessään suojelijamme lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. 
”On tärkeää välillä pysähtyä ja rauhoittua, ja kirjan ääressä se onnistuu.” Psykologi Kaisa Näkkilä muistutti myös  yhdessälukemistuokioiden merkityksestä. Kun aikuinen lukee lapselle ääneen, lapsi oppii tunnistamaan erilaisia tunteita, surua, iloa. Paneelissa esitettiin uusia ulottuvuuksia lukuhetkiin; lapsi saa kyllä ilmaista tunteitaan menemällä vaikka sängyn alle kuuntelemaan hurjaa satua. 
Lasten- ja nuortenkirjallisuutta, lanua, ei aina arvosteta samalla tavalla kuin aikuiskirjallisuutta. Se näkyy niin kustantajan suhtautumisessa kuin kirjamarkkinoilla ja lukijoidenkin suhteen. Myynniltään lanu on kuitenkin säilyttänyt paikkansa varsin hyvin. Kotimainenkin lanu elää voimakkaana ja uudistuu. 
Suomen Maakuntakirjailijoiden, Outokummun ja kirjailijayhdistys Ukrin toteuttama tapahtuma kuuluu Henkinen maalaisuus -tapahtumasarjaan. Haluamme edistää kirjallisuutta Suomen ”maaseudulla”. Viime syksynä Iisalmessa Kirjava nauru –tapahtumassamme puhunut silloinen eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen muistutti, että pääkaupunkiseutu tarvitsee elävää maaseutua, maakuntien Suomea, myös kulttuurin saralla. Maaseutukin tarvitsee Euroopan liigassa kamppailevaa pääkaupunkiseutua: ”Maakuntakirjailijoilla on paljon tehtävää. Tähän henkinen maalaisuus on hyvä jalusta. Siltä pohjalta pystyy reagoimaan ja antamaan vastauksia 2010-luvunkin maailmanmenoon ja Suomen asioihin.” 
Kirja ottaa päähän! huipentui Maakuntakirjailijat-mitalin luovuttamiseen kirjailija Esko-Pekka Tiitiselle. Outokumpulaisen Tiitisen teoksissa on jalometallia, jaloja arvoja ja ymmärrystä ihmistä kohtaan. Kyyhkyn kysymys on kaikunut ENO-verkkokoulun avustamalla matkallaan lähes maailman ympäri; ekologisella vastuullamme on hyvä outokumpulainen tulkki. Hän on osoittanut kirjailijantyöllään, että kehäkolmoselta katsoen syrjäisessä pikkukaupungissa voi luoda vaikuttavaa taidetta, ja toimia vaikuttavana kirjailijana. 
Haluan että nykylapsetkin saisivat kokea ne kirjallisuuden upeat maailmat, joista itse olen päässyt osalliseksi. Kirja on aarresaari. Vanha kirjailija kertoi minulle äskettäin, että kustantaja ei ollut ottanut hänen kirjaansa julkaistavaksi, koska se kertoo lasten elämästä maaseudulla kauan sitten. Että se ei ole muodikasta 2000-luvun lapsille. Kapea on kustantajan näkemys! Tarvitaan monipuolista, juurevaakin, lanua.  


Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on Suomen Maakuntakirjailijat ry:n puheenjohtaja 


Kolumni Heili-kaupunkilehdessä 13.11.2011

tiistai 8. marraskuuta 2011

Valokuvataidetta


Kirja ottaa päähän! 
copyright: Kari Tahvanainen 2011

perjantai 28. lokakuuta 2011

Syksyisiä kuvia



Kuvat: Kari Tahvanainen

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Lentäjätkö siellä nukahtelevatkin?


Herättäisinköhän sinut?

Katso!

Taivaalla nukkuu ihmisiä
Silmät vilkkuvat tähtien välistä

* * *

Runo on kokoelmastani Nomadi (Ilias, 2022)

- Viime aikoina on puhuttu siitä, että liikennelentäjät nukahtelevat lennoilla. 

tiistai 11. lokakuuta 2011

Muistikirja


Muistikirja

Se melkoista elämä
kuin aarniometsissä vaeltaisimme
rivi sana kaikkoaa hiljaa sanattomien
kuin itsellemme todeksi

muistikirjaa

on runoilua täällä aivan
menneissä nomadeina yhä
riviltä sanalta ja täyttyvät rivien välit
eläisimme kotisivua eläinlajimme

muistikirjaa

se on melkoista runoilua elämä täällä aivan
kuin menneissä aarniometsissä nomadeina yhä

rivi riviltä sana sanalta kaikkoaa
ja hiljaa täyttyvät
sanattomien rivien välit

kuin eläisimme
itsellemme kotisivua
todeksi eläinlajimme

muistikirjaa


Tähdenlento leimalla –kokoelmani (1997) runo on luettavissa moneen suuntaan.  Tässä siitä muutama lukutulkinta. – Tulkinta on esitetty ensimmäisen kerran Tuupovaaran taidetalon runoillassa Aleksis Kiven päivänä 10.10.2011





sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Aleksis Kiven päiväksi


10.10. Aleksis Kiven päivä
"Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä."


Seitsemän veljeksen ohella toisena kirjavinkkinä Hannu Mäkelän mainio romaani Kivi (Tammi 2010). Siinä mennään syvälle Kiven mielenmaisemiin hänen viimeisinä aikoinaan. 


Ja: Aleksis Kivi: Vitun hyvä jätkä 


keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Alma mater sairastaa

Paikallisen yliopiston, entisen korkeakoulun, työskentelyilmapiiristä ja –olosuhteista tulee aika ajoin ikäviä juttuja julkisuuteen. Mutta eihän hätä ole tämän näköinen – johto toteaa jutut kerta toisensa jälkeen perättömiksi. Palatsissa kaikki hyvin. Kyse on vain opiskelijoiden ja henkilöstön eksistentiaalisesta kipuilusta.

Tieteentekijöiden liiton tutkimuksesta ilmeni, että huomattava osa henkilökunnasta, erityisesti nuoret naiset, ovat valmiita vaihtamaan työpaikkaa, lähtemään pois alma materin helmoista. Työolosuhteet ovat huonot – ja toivoa paremmasta ei ole.

Itä-Suomen sanomalehdet kertoivat äskettäin, että opiskelijat pelkäävät valittaa opettajien epäasiallisesta toiminnasta, koska se johtaa kostoon. Parempi on olla hiljaa ja odottaa, nöyrästi, että pääsisi ehjänä ulos yliopistoputkesta. Ja kuinkas ollakaan, herrat vastasivat ja arkkumentoivat jotta eihän tässä mittään hättee ouk. Mittee työ höpötättä. Myöhän huastellaan yhessä ihan rakentavasti, ja yhessä tuumin, näin myö tehhään, arkkumentoijaan teijät hiljasiks poijiks ja tyttölöiks.

Jouduin pakenemaan melkeinpä henkeni kaupalla virkavapaalle työpaikastani, että säilyttäisin terveyteni. Siinä olisi tarvittu lähes ammattiauttajan apua pahimmissa vaiheissa (naurua). Olen siitä yhtä tyytyväinen kuin vanha kunnon Jose Saramago, joka otti potkut lehtimiehen pestistä ja nappasi Nobelin. Muutamat herrat professorit nappaavat täällä kiitokset epäasiallisesta toiminnastaan, jota muualla kutsutaan kiusaamiseksi ja syrjinnäksi, ja lähtevät siunatuksi lopuksi ansaitsemattomalle eläkkeelleen, ja meno jatkuu. Ceausescun palatsissa kaikki hyvin. No comments. 


torstai 29. syyskuuta 2011

Pyörällä päästään Liperissä


Tuuli on tuivertanut, sade pieksänyt, pakkanen paukutellut ja aurinko taas lämmittänyt, pienestä pitäen. Linnut ovat tehneet sen oksille pesänsä vuosi vuoden jälkeen, nyt tikka takoo pesäänsä harmaaseen runkoon. Ikivanha petäjä Mattisenlahden tien varressa keskellä vehmasta peltomaisemaa on tullut maamerkiksi varmasti kaikille kulkijoille.

Kuvittelen mielessäni monenlaista tarinaa ja sattumusta, joita honkavanhus on ehtinyt nähdä. Vielä jokunen aika sitten sillä oli yksi tukeva oksakin, joka ojentautui suojelevasti kohti tietä. Tänään pelkkä tukeva runko kertoo luottavaisena jatkuvuudesta. Sen ikätoveri puolestaan porskuttaa yhä  kaarnakuorensa suojassa vihreänä ja vireänä, juurellaan suojelusta kertova kyltti, muutaman virstan päässä Liperin kirkonkylälle päin.

Pyöräilen paljon Liperin maisemissa. Joensuusta pääsee kätevästi maaseudulle melkeinpä mihin suuntaan tahansa, mutta Liperi on luku sinänsä. Fillarin nokan voi antaa viedä Kuopiontien varrelta lukuisiin suuntiin. 

Jos haluat ajella herroiksi, sen kun annat mennä upouutta pyörätietä Ylämyllyltä kirkonkylälle. Ja siitä sitten eteenpäin vaikka Pyhäselän ympäri, Arvinsalmen lossilla hetken huilaten. Tai kohti Käsämää. Matkan varrelta voi poiketa pienemmille hiekkateille, löytää metsien keskeltä maatiloja, kuten Häyrynlahden tai Honkavaaran tienoilla. Maisema on leppeästi kumpuilevaa. – Tänä kesänä kylläkin varoin käyttämästä punaista pyöräilypaitaa, kun ne biisonit olivat karkuteillä, Olisivat varmaan mielellään harrastaneet härkätaistelua sellaisen fillaroijan kanssa.

Turhaan ei Liperiä kutsuta leipäpitäjäksi. Tähän aikaan vuodesta kaikkialla tuoksuu tuleentunut vilja, kuuluu leikkuupuimurin hurina, pelloille alkaa ilmaantua valkeita traktorin munia – kuten lapsen suusta kuulen. Keväällä ilmassa ovat toisenlaiset tuoksut, mutta maatilalla kasvaneena en pistä paskanhajua pahakseni, päinvastoin. Tuoksut palauttavat mieleen lapsuuden kesät heinäntekoineen ja saunan löylyineen hikisen heinätyspäivän jälkeen.

Siikasalmen entisen maatalousoppilaitoksen ohi kohti Ristin kylää fillaroidessa mielessä välähtää eräs koulupojan kesä. Olimme tuolla muutaman päivän 4H-kerhon järjestämällä mansikanviljelykurssilla . Mansikanviljelijää meistä Enon pojista ei tullut, mutta eihän oppi ojaan kaada.

Viinijärven maisemissa puolestaan kiehtovat vanhan asutuksen, kulttuurin merkit, vanha hautausmaa, kylän seudun nuokkuvat vanhat rakennukset, rautatie. Ylämylly on luku sinänsä, vedenjakaja. Ylämyllyn mäen jälkeen voikin kotimatkalla pistää jo keveämmälle vaihteelle. Ellei sitten tule mieleen poiketa vielä Pärnävaaralle. Tai, mikä ettei, siitä Vaivioon tai vielä Maaherrantienkin muhkeisiin mäkimaisemiin.

Pyöräily on kiehtova harrastus. Itse käytän sitä myös ajatushautomona. Pitkänmatkan pyöräilyssä on jotain meditatiivista, tasaisen menon myötä pyöräilijä vaipuu mietiskelyyn. Kirjailijana olen saanut pyöräretkillä monenlaisia ideoita, kehitellyt niitä eteenpäin. Kirjoittanut avainsanoja kesken kaiken muistiin pikku vihkoon, sillä hyvät ideat eivät aina säily mielessä kotiin asti.

Tätä kirjoittaessani odottelen jälleen sopivaa rakoa lähteä lenkille Liperiin. Sillä lenkillä tulee täyteen 4000 kilometriä. Kesä on ollut jälleen kerran suotuisa.


Kari Tahvanainen
kirjailija, YTM
Joensuu

Kolumni, Kotiseutu-Uutiset 26.9.2011 

Matkalla kotona maailmalla


Jostakin kotoisin
Johanna Hulkko
Tammi 2011, 230 s.


Matkalla kotona maailmalla

Maailman sanotaan tulleen yhä pienemmäksi tietotekniikan kehityksen ja hyvien kulkuyhteyksien seurauksena. Navigaattorilla voi vaikka tallentaa kulkemansa reitit hamasta lapsuudesta, piirtää ne kartalle, jos kuuluu nuorempiin ikäluokkiin. Tämänkertaisessa kirjavinkissä nuori päähenkilö on perustanut internetiin oman sivuston, Tuulenpesän, jolla voi seurata Peter Pan –nimimerkin vaellusta eri mantereilla.

”Vuosia hän oli uskonut, että vasta se, että Kalle tai Hannu tai äiti katsoi hänen kulkemiaan reittejä, teki kulkemisesta todellista. Vastaavia epätoivoisia todistuskappaleita ihmisten matkoista ja olemassaolosta olivat valokuva-albumit täynnään vihertäviä tai oransseja valokuvia viime vuosituhannelta, eikä nykyään voinut kyläillä kenenkään luona ilman, että jossain vaiheessa iltaa joku alkoi pyörittää valokuvia miniläppäristä tai televisiosta muiden kärsittäväksi. Jos matkoista ei jäänyt mitään jälkiä, oli aivan sama, oliko totona vai poissa. Jos liikettä ei tallentanut, ei kukaan voinut pian tietää, mihin se oli suuntautunut, mistä ja millä voimalla. Sen hän vain oli halunnut Tuulenpesällä kertoa. Sen että hän oli muualla ja että hän oli elossa.”

Johanna Hulkon uusi romaani Jostakin kotoisin vie matkalle maailmalle. Päähenkilö Jonttu on oululainen nuorukainen, joka jättää lukionsa kesken ja lähtee 18-vuotiaana maailmalle. Ensimmäinen etappi on Jamaika. Siitä päädytään eri mantereiden kautta lopulta Australiaan. Jonttu rakastuu Australiassa Miroon, ja ennen pitkää nuori miespari löytää punaisen tuvan ja perunamaan kaukaa australialaisesta pikkukaupungista. 

Romaanissa keskeisenä teemana on oman identiteetin etsintä, jota on näköjään mentävä harjoittamaan maapallon toiselle puolen. No, ovathan suomalaiset vanhoja Australian valloittajia. Isän menetys lapsuudessa on trauma, jota Jonttu käy läpi matkallaan maailmalla. Teoksessa palataankin takaumien kautta moneen otteeseen lapsuuden Ouluun. Kirjailija on mielestäni onnistunut kuvaamaan hyvin lapsuuden merkitystä elämän voimavarana.

Geokätköily on saavuttanut suuren suosion ympäri kehittynyttä maailmaa. Siinä etsitään navigaattorin avulla kätköjä, joissa on lokikirja johon löytö kuitataan, ja se ilmoitetaan myös nettiin.  Itsekin hurahdin siihen tänä syksynä ollessani etsimässä kätköjä ystävien kanssa länsirannikolla. Johanna Hulkon romaani Jostakin kotoisin kertoo osana Jontun tarinaa valaisevasti tästä uuden ajan aarresaarien etsimisestä. Teoksessa pohditaan myöskin navigaattorin käyttämisen filosofisia ulottuvuuksia, joskin pohdinnat omien reittien tallentamisesta jäävät hiukan ilmaan.

Ihminen on leikkivä olento ja aarteenetsintä kiehtovaa. Siihen saumaan on syntynyt geokätköily, joka vie leikin varjolla liikkumaan luontoon, toreille ja turuille. Hyvä niin. Sillä jos leikki loppuu, siinä on leikki kaukana.

Kirjana kämmenellä oli tänään lukuvinkkinä Johanna Hulkon romaani Jostakin kotoisin. 


Biisinä soi: Ultra Bra: Minä suojelen sinua kaikelta. Sanat Anni Sinnemäki 



Iskelmä Rex, Jokisappi - Kirjavinkki 26.9.2011, Kari Tahvanainen

lauantai 10. syyskuuta 2011

Missä olit syyskuun yhdestoista?

Syyskuun yhdennestätoista tuli juuri kuluneeksi vuosikymmen. 
Sen kunniaksi tässä vuonna 2002 julkaistu juttuni. 



Missä olit syyskuun yhdestoista?

Aika pysähtyy nollapisteissä. Kennedy, Apollo, UKK, Estonia. Ja tuorein: syyskuun yhdestoista 2001. Näinä päivinä siitä on kulunut tasan vuosi. Se on jo siirtynyt yhteisten, suurempien tai pienempien, nollapisteidemme joukkoon. Kyselemme toisiltamme ja itseltämme: Missä olit silloin kun… Omalla kohdallani se liittyi erikoiseen vuoteen.

Laitan ruokaa yksin kotona tiistain illansuussa, kun kännykkä piippaa tekstiviestin. New Yorkiin ja Pentagoniin Washingtonissa on tehty ilmahyökkäys. Kaupungit ovat liekeissä. Avaa telkkari! – Ystäväni on huumorimiehiä, ajattelen. Kunnes avaan telkkarin. CNN on jo paikalla. Kaupungit palavat, muu ohjelma on peruutettu. Syksyinen illansuu pysähtyy. Tekstailen viestiä eteenpäin, soittelen ystäville. Emme haluaisi uskoa tätä todeksi.

Lähellä ovat vielä viimeisimmät henkilökohtaisetkin nollapisteet tuona iltana. Nuoren huligaanin pahoinpitelemäksi joutuminen aiemmin kevättalvella Joensuussa. Isäni kantaminen kesällä hautaan kuitenkin päällimmäisenä mielessä. Kuljemme kukin vielä omassa unessamme tuonkin jälkeen. Pitkiä päiviä ja öitä, joita emme ehkä koskaan saa takaisin mieleemme. Mutta pienemmät ja suuremmat ainutkertaiset tapahtumat kietoutuvat tällä hetkellä yhteen, yhdistävät meitä kaikkia.

Yhdysvaltain ilmatila suljetaan illan kuluessa. Finnairin lento palaa Helsinkiin. Ennustukset  kolmannesta maailmansodasta alkavat sinkoilla eetterissä. Toinen ystäväni on kuullut astrologin ennustuksen: ajan loppu näkyy jo tähtikartoilla. Lohduttelen häntä yösydämellä puhelimessa.

Muutaman päivän päästä koittaa hiljainen hetki syyskuun yhdennentoista uhrien muistolle meillä Suomessakin. Yliopistolla kuulen käytäväpuheena aamupäivällä kommentin: Mehän emme ole pitäneet tapana viettää tällaisia hiljaisia hetkiä. – Ja keskustelu kuuluu jatkuvan katkerina muistoina Vietnamin sodasta. Näiden menneisyyden vankien aika näyttää pysähtyneen jo kauan sitten. Onhan inhimillinen kärsimys aina sama, yhteinen taakka.

Menin kotiin ja sytytin valkoisen kynttilän ikkunalaudalle. Katsoin amerikkalaisen ystäväni James-Davidin kauan sitten lähettämää keltaisella reunustettua Yhdysvaltain pienoislippua. Merijalkaväki, palveluspaikkana Guantanamo, Kuuba. Tuo paikka olisi pian nouseva ihmisten mieliin. Mietin: James-David, missä olit syyskuun yhdestoista?


Kari Tahvanainen
Joensuu

Karjalan Maa, syyskuu 2002


keskiviikko 24. elokuuta 2011

Punahonkainen Väinämöinen


Katsokaa, ihmiset, ystävät hyvät!
lausui meille tummissaan tuolla
punahonkainen väinämöinen

kun aika laskeutui hetkeksi Karjalan kukkuloille,
kuin Neringan rantojen kultaiseen meripihkaan
heinäsirkan loputon sävellystyö,
kun lokakuun kello oli lyönyt kolme lyöntiään
ja aurinko laski, kohta koittaisi ilta

minä katsoin yli sataa lokakuun iltaa
ja te vaelsitte itään
katsoin ja te vaelsitte länteen
tätä rajamaata
kuuli askeleenne oksiltani tuuli
ja tervaskannot esi-isäni ennen minua,
pienestä pitäen me katsoimme vaellustanne
te kosmiset karttaneulat ajan iholla

matkojen päässä, kaiken jälkeen
koskivat minuun näkevät kädet,
sivellen, etsien, laskeutui ääreeni
Liettuan sumumetsien valkotukka surusilmä,
lounaistuulen ja meripihkan henki,
ja näkevät kädet herättivät minut
unesta tumman kaarnani takaa,
vielä kerran kaikki nämä vuodet
saivat hahmon, käsiini kanteleen

te kosmiset karttaneulat,
ajan iholla vaeltajat,
olen osa kipuanne,
olen osa iloanne,
osa teitä


Kari Tahvanainen
Teoksesta Tähdenlento leimalla (1997)

Väinämöinen ansaitsee paremman paikan


Olli Sorjonen esitteli 17.8. Karjalaisen lukijoille Julkinen taide –sarjassaan Ipolitas Uzkurnysin Väinämöinen-patsaan, joka on Joensuussa Kuntohovin takapihalla Niinivaaran Tikkarinteessä. Sorjonen esitti hyvän kysymyksen: onko patsas piilossa, paikassa josta kovinkaan moni ei sitä osaa edes etsiä.

Olin mukana patsasprojektissa 1995. Hankimme patsaan Joensuun seudun Donelaitis seura – Liettuan ystävät ry:n toimesta useiden yhteistyötahojen kanssa. Hanketta olisi voinut parhaiten valaista Karjalaisen juuri edesmennyt päätoimittaja, lehdistöneuvos Pekka Sitari, jonka arvovallalla ja innolla projekti saatiin toteutettua.

Patsaaseen ja sen tekemiseen liittyy arvokasta historiaa. Nyt jo edesmennyt liettualainen Ipolitas Uzkurnys oli pikkupoikana ihaillut suomalaisia, jotka kävivät talvi- ja jatkosotaansa. Liettuan kohtalona oli joutua Neuvostoliiton miehittämäksi ja liettualaisia kyydittiin Siperiaan.

Uzkurnys oli liikuttunut, kun hän pääsi tekemään Väinämöinen-patsaansa Joensuuhun – Suomen itsenäisyydelle ja sotaveteraaneille. Hän saapui kaupunkiin mukanaan mahtavat piilukirveet ja muut veistotyökalut. Kirjoitin patsaan tekemisestä runonkin: Punahonkainen Väinämöinen. Se löytyy teoksestani Tähdenlento leimalla.

Uzkurnys veisti patsaan Sokoksen ala-aulassa. Punahonka oli hankittu Karjalan metsistä rajan takaa. Luovutustilaisuudessa Kuntohovilla patsasta oli vastaanottamassa mm. Terho A. Könönen.

Mielestäni nyt viisitoista vuotta myöhemmin patsaalle voitaisiin jo harkita näkyvämpää paikkaa. Sen se ehdottomasti ansaitsisi. Ehdotankin, että patsas siirrettäisiin jossain vaiheessa keskikaupungille. Sopivia paikkoja voisivat olla Vapaudenpuisto tai hautausmaan alue rajan taakse jääneiden muistomerkin paikkeilla. Tai sisätiloja ajatellen Carelicumin aula.

Kari Tahvanainen
Kirjailija, Donelaitis-seuran kunniajäsen
Joensuu 


Karjalainen 24.8.2011

lauantai 20. elokuuta 2011

Outopian henki kaupungin yllä

Kolumni

Ensimmäinen Outokummun Outopia-tapahtuma on loppusuoralla. Kyykerin kylätalolla voi käydä vielä heinäkuussa tutustumassa taidenäyttelyyn ja kirjoittelemassa utopioitaan utopiaseinälle.

Meillä järjestäjien puolella on syytä hymyyn, toivottavasti osallistujillakin. Pitkään ideoitu ja suunniteltu kokonaisuus tuntui syyspimeässä utopialta, mutta palavereissa se alkoi hahmottua. Ammattiopiston outokumpulaiset nuoret loivat sille keväänkorvalla värikkään ilmeen. Outopia-lippu nostettiin kylätalon salkoon 10.6. ja banderolli ripustettiin rautatiesiltaan. Utopiasta oli tullut totta.

Kirjallisuuden osalta vastasimme Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrissa tarinakisasta ja omakustanneillasta. U-topos -kisaan tuli 59 työtä lapsilta, nuorilta ja aikuisilta. Tuomariston puheenjohtajana oli jännittävää availla erityisesti kouluilta tulleita pulleita kirjekuoria. Tarinat oli kirjoitettu usein ruutupaperille lyijykynällä, innokas kädenjälki näkyi konkreettisesti.

Koskettavia olivat muidenkin utopiat. Tarinoissa toistuivat unet, lemmikit, karkit, yhdessäolo, yhteisyys ja arkielämä. Satuaiheissa oli monesti hyvä haltia, joka toteuttaa toivomuksia. Narnia, satulinnat ja toiset maailmat saivat kilpailussamme uusia tulkintoja. Tirkistelijän tarina taas kuvasi syrjäytyneen unelmia verhon raosta katsottuna. ”Elämä on kuin satu, tarina jota kohtalo kirjoittaa.” Pistin talteen tällaisen viisauden kirjoitusten joukosta.

Omakustanneillassa 10.6. esittelin kirjan tekemisen perusasioita. Hyvin tehty omakustanne on kirjoittajalle monesti parempi vaihtoehto kuin ammattitaidottomasti kustannettu teos. Kansien väliin laitettu paperinippu ei vielä ole kirja, vaan sitä pitää hioa kuin timanttia. KopiJyvän tuotepäällikkö Juhani Saarinen, vanha konkari Gummerukselta, kertoi kuinka kirja saadaan parhaiten painatettua. Illassa viisi omakustantajaa esitteli uusia teoksiaan. Aloitimme Ukrin omakustannematineat 12 vuotta sitten. On mielenkiintoista huomata, että kohtuullinen määrä omakustantajia tulee joka vuosi kertomaan kirjoistaan. – Outokummun sirkuksen nuorille vielä kiitos hauskasta ideasta; illan esitys liittyi kirjaan ja lukemiseen.

Lauantai 18.6. koitti sateisena, mutta ilmojen haltija kunnioitti tapahtumaamme ja Kyykerin vanhan koulun pihalla oli vilskettä koko päivän. Klovnien taidokkaat temput vetivät nuorimpia puoleensa, utopian maailmaan, mutta niin teki myös karttakepinheittokisa ja tarinakatselmuskin. Oudointa outokumpulaista etsittiin positiivisessa hengessä. Ja kirpputori löytöineen on täyttä utopiaa tällaisessa tapahtumassa.

Outopia 2011 osoitti, että yhteistyössä on voimaa, järjestöt toimivat ja Outokumpu on kulttuurikaupunki. Olen mukana tekemässä myös jo vakiintunutta Joensuun kirjallisuustapahtumaa, ja samaa tekemisen kepeyttä ja osaamista olin hahmottavinani meidänkin työryhmässämme. Toiminnan salaisuus tällaisen tapahtuman aikaansaamisessa kaiketi lähtee aidosta tekemisen halusta ja kyvystä, ja hyvästä verkostoitumisesta. Outopiapäivistä tulee tätä menoa vakiintunut lisä maakunnan tapahtumien joukkoon.


Kari Tahvanainen
kirjailija, Ukrin varapuheenjohtaja

Kolumni, Outokummun Seutu 28.7.2011