perjantai 24. joulukuuta 2010

Monikulttuurisuuden puolesta

Hyvät päättäjät, me allekirjoittaneet toivomme, ettei suomalaisista jouluperinteistä tarvitsisi luopua kokonaan. Me toivomme kouluilta ja päiväkodeilta joustavuutta: sallikaa lasten laulaa uusien laulujen lisäksi myös samoja lauluja kuin heidän isovanhempansakin ovat aikoinaan laulaneet. Sallikaa perinteiden siirtyminen eteenpäin. Myös vanhan ajan joulu on suvaitsevaisuutta. - Iltasanomat

torstai 23. joulukuuta 2010

Rauhaisaa ja lämmintä joulua!


Pieni laatikko sydämen kohdalla

Joulupukki seisoi keittiön pöydällä ja vilkutti. Toisessa kädessään se riiputti sateenvarjoa. Ulkona oli jo tullut pimeä, sadepisarat valuivat pukin takana pitkin ikkunaruutuja. Pienen joulupukin punaisessa takissa ja mustissa housuissa oli paljon taskuja. Niiden päällä oli numeroita, sillä pukki olikin joulukalenteri. Yksi taskuista oli hiukan auki, se oli pienenpieni puulaatikko, joulupukin sydämen kohdalla.

Samassa keittiön valot syttyivät. Tonttuperhe saapasteli kotiin töistä ja päiväkodista. Isotonttu Sampsa hymyili katsoessaan joulupukkia. Hän osoitti sitä pikkutontuilleen Anetelle ja Vienolle, jotka olivat juuri kuoriutuneet eteisessä haalareistaan ja kumisaappaistaan. Nosti Vienon tuolille samalla kun Anette kapusi jo itse toiselle tuolille, katsomaan mitä pukilla olisi tänään kerrottavana. Toiselle puolen pöytää tuli isotonttu Piia seuraamaan lapsiensa ja tonttumiehensä puuhia. Sivusta katseli kaukaa metsäisiltä seuduilta kylään tullut ystävätonttu Kristian.

Lapset kurkistelivat laatikkoon. Sen reunan yli ulottui valkoinen paperirulla, joka oli sidottu rusetiksi solmitulla punaisella nauhalla. Anette otti paperin pikku käsiinsä ja laski pöydälle. Tontut alkoivat avata sitä yhdessä hengitystään pidätellen.

Paperille oli kirjoitettu mustekynällä kauniisti kaareutuvaa tekstiä.

”Menkää kylän leipomoon ja te löydätte sieltä joulukassiin pakattuna monta tuoksuvaa lämpöistä leipää. Ostakaa ne. Ostakaa myös monenlaisia juustoja, viinirypäleitä, suklaata ja muita herkkuja. Tulkaa kotiin ja murtakaa leivät. Viettäkää yhteinen ilta kynttilöiden valossa ruokapöydän äärellä.

Terveisin Joulupukki”

Tonttuperhe ja ystävätonttu Kristian lähtivätkin saman tien hipsimään kohti ulko-ovea. Vetäisivät ulkovaatteet päälleen, sammuttivat valot ja menivät sateiselle pihamaalle. Tonttuperheen koti oli kolmikerroksinen kivitalo melkein meren rannalla. Merituuli puhalsi niittyjen ylitse ja meri näkyi ullakon ikkunasta. Pihamaalla odotti perheen kaksi autoa. Pikkutontut ja isotonttu Piia ahtautuivat vihreään farmari-Sitikkaan, isotonttu Sampsa ja ystävätonttu Kristian harmaaseen Bemariin. Moottorit hyrähtivät käyntiin.

Matka suuntautui kuitenkin aluksi kylästä poispäin isolle tielle. Autot kääntyivät kohti kaukana tuikkivaa kaupunkia. Sen rautatieasemalta olisi noudettava vieraisille tuleva ystävätonttu Tero. Kiemurteleva valtatie näytti jättimäiseltä jouluvaloköynnökseltä pimeyden keskellä. Rautatieasemalla junat vihelsivät ja ajelivat edestakaisin, asemarakennus loisti jouluvalaistuna.

Ystävätonttu Tero tallusteli sisältä autoja vastaan. Sillä oli lippalakki päässä ja selässään vihreä savottareppu. Se oli hajamielinen professori, joka oli jo melkein unohtanut minne oli tulossa. Taputteli ensin iloisesti hymyillen päälaelle Sitikan takapenkiltä kuikuilevia pikkutonttuja, muisteli niiden nimiä. Sitten se ahtautui Bemarin takapenkille reppuineen.

Matka jatkui joen yli vanhaa siltaa kohti kirkkaasti valaistua tuomiokirkkoa. Ihmisiä käveli sateenvarjojensa alla, jotkut olivat pysähtyneet aukiolle kirkon eteen. Tonttujen autot kääntyivät pikkukadulle kirkon taa. Kirkon edessä tuikki suurensuuri joulukuusi ja ikkunoista harmaassa kiviseinässä hohti keltaista valoa.

Autot pysäköivät hetkeksi aukiolle. Kaksi joulukuusta loisti vanhan rakennuksen parvekkeella paksujen valkoisten pilareiden välistä. Tuolta parvekkeelta joulupukin lähetti toivottaa joulurauhaa, sitten kun viimeinenkin joulukalenterin luukku on avattu, näytti isotonttu Piia selostavan pikkutontuille kädellään parveketta osoitellen. Varmaan se kertoo, että tulemme kuuntelemaan joulurauhanjulistusta, selosti isotonttu Sampsa toisessa autossa hajamieliselle ystävätonttu Terolle.


”Menkää kylän leipomoon ja te löydätte sieltä joulukassiin pakattuna monta tuoksuvaa lämpöistä leipää.”

Matkalla kohti kylän leipomoa tonttuseurue pysähtyi suuren kaupan pihaan. Isotontut kävivät ostamassa herkkuja ja juomia. Pian oltiin perillä. Suuntavilkut välähtivät kylän risteyksessä, autot pysähtyivät vierekkäin leipomon hämärälle pihalle. Tontut kipusivat ulos ja marssivat leipomoon.

Leipuri Rolle ja hänen apulaisensa Hessu tervehtivät hymyillen sisään rynnivää tonttuporukkaa. Leipureista kun oli tullut jo tuttuja tonttuperheen kanssa, vaikka tontut olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta kesällä. Tontut poikkesivat usein ostamaan uunilämmintä leipää tai pullaherkkuja kotimatkalla tai lauantaikävelyllään kylänraitilla.

Ja toden totta, pian oli iso paperikassi täynnä tuoksuvia lämpöisiä leipiä. Kaiken päälle leipuri Rolle ojensi pikkutontuille vielä valkoisen pahvirasian täynnä karjalanpiirakoita, pikkutonttujen herkkua. Kyseli olivatko olleet kiltteinä joulun alla.

Poistuttuaan leipomosta tonttukulkue marssi peräkanaa takaisin autoilleen. Kantamukset aseteltiin huolella sisälle. Pikkutontut ja isotonttu Piia ahtautuivat Sitikkaansa, hajamielinen professoritonttu Tero, isotonttu Sampsa ja ystävätonttu Kristian harmaaseen Bemariinsa.

Isotonttu Sampsa katseli tonttuperhettään ja odotti autonvalojen välähtävän päälle. Käynnisti Bemarinsa. Meni hetki eikä naapuriautossa tapahtunut mitään. Sitten isotonttu Piia näkyi levittelevän käsiään ja katsovan autonikkunasta.

Isotontut nousivat katsomaan mikä on hätänä. Piia kömpi kuljettajan paikalta. Pikkutontut tuijottivat ääneti turvavöistään takapenkiltä. Sitikka ei käynnistynyt, ei pihaustakaan, vain virta-avaimen pieni köhäisy kuului, tuhahti Piia. Sampsa istahti autoon ja koetti hänkin. Köhäisy toistui. Isotonttu pyöritti päätään ja yritti vielä kerran.

Ohi mateli samassa toinen auto. Tontut olivat äkkiä ihan hiljaa ja liikkumatta. Se oli harmaa Bemari. Se oli tonttujen oma auto. Pikkutontut kurkottelivat kaulojaan.

Bemari ajeli itsekseen. Se meni hitaasti kohti metsänlaitaa. Auto kierähti nokalleen pikku ojaan, pehmeästi kuin syyssumussa. Näytti kuin se olisi mennyt juomaan ojasta vettä. Punaiset perävalot vain kiiluivat ja pakoputkesta pöllähteli savua.

Isotonttu Sampsa toipui hämmästyksestä ja sai ensimmäiset sanat suustaan. Hän oli kai unohtanut laittaa käsijarrun päälle. Ei koskaan ennen. Sitä he yhdessä hetken ihmettelivät, ennen kuin lähtivät jonossa kohti ojassa nuokkuvaa autoa.

Kohta paikalle lyllersivät myös leipuri Rolle ja hänen apulaisensa Hessu. Kaikki rupesivat työntämään autoa. Isotonttu Sampsa painoi samalla kaasua ja yritti peruuttaa. Takarenkaat sutivat ja ulisivat hiekassa, lopulta ne kaivoivat itselleen kuopan pihamaahan. Leipurit puhisivat punaposkisina. Auto ei vain suostunut nousemaan ojasta.

Samassa leipomon pihalle hurautti auto, jarrutti ja pysähtyi vierelle. Mersusta nousi isotonttu Henri, heilautti innokkaana kättään ja tuli katsomaan. Pikkutontut vilkuttivat hänelle Sitikasta jotain kiljuen.

Pikkutontut huusivat Mertu, tuo on meidän Mertu. Ja niin olikin, sillä perheen uusi ystävä Henri-tonttu oli juuri vähän aikaa sitten vaihtanut tonttujen vanhan Mersun omaan vanhaan Bemariinsa, sillä hän tahtoi Mersun. Autoharrastajat ovat aina autoharrastajia, oli isotonttu Piia huokaissut, salaa iloissaan perheen uudesta autosta.

Koko tonttupoppoo yhdessä leipurien kanssa yritti nyt vielä kerran työntää ja kiskoa pikku Bemaria ojasta. Renkaat hurisivat ja hiekkakuopat syvenivät. Bemari oli päättänyt pysytellä siinä mihin oli mennyt. Eikä Mersunkaan voima riittäisi kiskomaan sitä ylös.

Tontut rupesivat tupakkatauolle ja pähkäilivät yhdessä ongelmaa. Professoritonttu Tero mietti sopivaa teoriaa autonnostolle. Kunnes Henri otti taskustaan kännykän. Soitti jonnekin. Ja sitten odotettiin.

Henri avasi pikkutonttujen Sitikan konepellin ja tökki käsillään johtoja, kävi kääntämässä virta-avaimesta. Köhäisy vastasi. Niinpä Henri ajoi Mersunsa aivan viereen ja yhdisti autojen akut punaisella ja mustalla kaapelilla toisiinsa.

Kun hän kohotti innostuneet kasvonsa konepellin alta, kauempaa tieltä kajastivat jo kirkkaat valot ja kuului traktorin murinaa. Valot kääntyivät pihaan ja niiden takaa erottui iso kiiltävä Valmetti, kauha korkealla keulassa, lumilinko perässään. Maanviljelijätonttu Juhana hyppäsi traktorista, sillä hänet Henri-tonttu oli soittanut apuun läheiseltä maatilalta.

Juhana katseli hetken ympärilleen. Toiset selostivat hänelle Bemarin kummaa temppua. Hän mittaili auton ja traktorin väliä, kaivoi esille paksun köyden ja kiinnitti sen auton perään ja toisen pään traktorin keulaan. Sitten hän hyppäsi traktoriinsa, alkoi peruuttaa ja kiskaisi Bemarin siististi ylös ojasta. Rapaiset valot heijastuivat metsänrajasta. Se oli nyt hiukan ruttuisempi keulasta kuin vähän aikaa sitten. Samassa myös pikkutonttujen auto hurahti käyntiin, Henri antoi sille virtaa omasta autostaan. Tontut ja leipurit hymyilivät. Pikkutontut hihkuivat istuimillaan: kotiin, kotiin. Sade oli lakannut ja taivaan täyttivät tuikkivat tähdet.

Kun traktorin valot hetken kuluttua katosivat mutkan taakse, pakkautuivat tontut kukin omiin autoihinsa ja seurasivat perässä kylätielle. Pian kotitalo pilkahti näkyville, hiekka rahisi renkaiden alla kun autot pysähtyivät pihamaalle. Tonttuperhe hipsutteli ystäviensä kanssa sisälle kiviseen rintamamiestaloonsa.


”Tulkaa kotiin ja murtakaa leivät. Viettäkää yhteinen ilta kynttilöiden valossa ruokapöydän äärellä.”

Ilta oli jo pitkällä, kun pöytä oli vihdoin katettu ja koko poppoo istui sen ympärillä. Kynttilät tuikkivat keskellä pöytää ja ikkunalaudoilla. Leivistä murrettiin paloja, niille levitettiin juustoja ja lautasille muita herkkuja. Pikkutontut nauttivat herkkujaan maidon kanssa, isotontut maistoivat glögiään. Tonttuperheen ja ystävien yhteinen ilta vierähti siinä joulupukin silmien alla.

Joulupukki pidätteli hengitystään ja veti auki jääneen laatikon sydämensä kohdalta varovasti kiinni. Kukaan ei huomannut, kun se sulki jälleen silmänsä, hymähti ja rupesi nukkumaan. Sen unista syntyisi vielä monta ovelaa lahjaa joulukalenterin pikku laatikoihin.

Ja pian tuli aika pikkutonttujen mennä nukkumaan, kun muut vielä jäivät hetkeksi juttelemaan glögilasien ääreen. Ikkunasta katsoi sisälle juustoa mussuttava pyöreäposkinen kuu-ukko tähtikirkkaalta taivaalta. Kunnes se lopulta katseli tyhjää pöytää ja haisteli sammutettujen kynttilöiden makeaa tuoksua.

Tontut tuhisivat vuoteissaan. Ystävätonttu Kristian kirjoitteli vielä sulkakynällään kuun valossa muutaman rivin. Sillä hänellä oli salainen tehtävä. Hän oli yksi joulupukin kirjureista, joita kiertelee joulun alla vähän kaikkialla.


Kari Tahvanainen



lauantai 18. joulukuuta 2010

Tuu jo

Enkelit suihkuun
ja joulupukki ikkunalle
tallilyhty koholla kädessään
yöhön lepattaen

Joulu hei
sie saisit kyllä jo tulla
tänne meillekin


                   Kari Tahvanainen

maanantai 22. marraskuuta 2010

Outokummun kuparisydän sykkii nyt romaanissa

Esko-Pekka Tiitinen
Kiven sylissä.
Tammi 2010, 400 s.


Sata vuotta sitten Outokummun suunnilla tapahtui kummia. Löydettiin kuparisuoni. Alkoi kaivostoiminta jonka jäljet tuntuvat kaupungissa tänäkin päivänä.

Outokumpulainen kirjailija Esko-Pekka Tiitinen on kirjoittanut syksyn kirjamarkkinoille perusteellisen romaanin tästä historian juonteesta, Kiven sylissä.

Vänskän suvun vaiheiden kautta lukija pääsee elämään niin maaltamuuton kuin kaivostoiminnan nousut ja laskutkin. Alussa ollaan pienellä tilalla maaseudulla, Kiven sylissä, sillä sydämenmuotoinen Hiskin sydän, kuparikivi uuninpankolla antaa jo aavistaa jostain uudesta vaatimattoman ja sydämellisen perheen elämään.

Kaivos syntyy, maat myydään yhtiölle ja muutetaan Kyykerinkadulle kaupunkiin, mennään töihin kaivosyhtiölle. Eletään kairattujen sydänten aikaa. Patruuna, kaivosyhtiö, pitää huolta ja valvoo kaikkea. Sukupolvet vaihtuvat, elämässä on niin surua kuin iloakin, mutta suvun jonkinlainen kulttuurinen aatteellisuus säilyy ja vahvistuu myötätuntona ja välittämisenä, vaikka siitä saadaankin välillä maksaa kovaa hintaa.

Teoksen kolmannessa osassa eletään Kaivoksen kainalossa, nykyaikaa, oboriginaaliksi itseään kutsuvan Artturi-nuorukaisen kautta. Sammunut kaivos on herännyt uudelleen elämään, kulttuurin ja koulutuksen kehtona.

Esko-Pekka Tiitisen romaani Kiven sylissä herätti minussa muistoja Outokummun historiasta, vaikken outokumpulainen olekaan. Lapsuuden koulukaverini Merja Asikainen oli jäänyt isättömäksi isänsä menehdyttyä silikaattikeuhkoon eli suomeksi kivipölykeuhkoon. Herätti romaani muistoja myös nykyajasta, Outokummun kulttuuritapahtumista.

Kiven sylissä on ainutlaatuinen romaani pohjoiskarjalaisen kaivoskaupungin monikulttuurisesta historiasta ja nykypäivästä. Kaivoksesta on tullut kulttuurikaivos. Ja se kuparikivinen sydän on nyt kulttuurin sydän, josta palansa voi ottaa omaan sydämeensä vaikkapa lukemalla tämän kirjan.


Kirjana kämmenellä, Iskelmä Rex 22.11.2010 
c kari tahvanainen
 

torstai 28. lokakuuta 2010

Kirjallisuutta radioaalloilta: uusi teos ilmestyi


Kustannusyhtiö Kustannuskynnys
 
Lehdistötiedote 28.10.2010
heti julkaisuvapaa


Kirjallisuutta radioaalloilta: uusi teos ilmestyi
 
Joensuussa on julkistettu teos kirjan synnystä, vastaanotosta ja kritiikistä. Kirjana kämmenellä, kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilla, on joensuulaisen kirjailija-kriitikko Kari Tahvanaisen kokoama teos.

Radioaalloilla esitettävä kirjallisuuskritiikki häipyy usein taivaan tuuliin, kohti toisia aurinkokuntia, toisin kuin lehtien painetut vuosikerrat. Teokseen onkin koottu kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilta, Iskelmä Rex –radiokanavan kirjallisuusohjelmasta vuosikymmenen ajalta. Kari Tahvanainen on toimittanut radion kirjallisuusohjelmaa ja kertoo teoksessa myös omasta radiohistoriastaan, joka sai alkunsa dx-kuuntelusta.

Äänessä on teostensa kautta kirjailijoita omakustantajista kirjallisuuden valtavirralle. Teos sisältää 66 kirja-arvostelua. Näköalaa kirjallisuuteen laajentavat kirjailijahaastattelut, joissa työstään ja teostensa vastaanotosta sekä lukemisharrastuksestaan kertovat Klaus Elovaara, Raino Harinen, Erkki Väisänen, Veikko Huotarinen, Pirkko Hänninen, Tapani Kinnunen, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen ja Eeva Tikka.

Teos valottaa samalla kirjallisuuskritiikin tehtäviä ja kustannusmaailman nykytilannetta sivuten muun muassa sähkökirjan markkinoille tulemista.

Kirjana kämmenellä on Kari Tahvanaisen kahdeksas teos. Kirjailija on aiemmin julkaissut runo- ja novellikokoelmia.

Lisätietoja:

Kustantajalta:

Kirjailijalta:
Kari Tahvanainen
kirjailija, kriitikko, YTM

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kirjana kämmenellä. Kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilla -teos on ilmestynyt

Takakannen esittelyteksti: 

Radioaalloilla esitettävä kirjallisuuskritiikki häipyy usein taivaan tuuliin, kohti toisia aurinkokuntia, toisin kuin lehtien painetut vuosikerrat.

Kirjana kämmenellä –kokoelmaan on koottu kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilta, Iskelmä Rex –radiokanavan kirjallisuusohjelmasta vuosikymmenen ajalta.

Äänessä on teostensa kautta kirjailijoita omakustantajista kirjallisuuden valtavirralle. Teos sisältää 66 kirja-arvostelua.

Näköalaa kirjallisuuteen laajentavat kirjailijahaastattelut, joissa työstään kertovat Klaus Elovaara, Raino Harinen, Erkki Väisänen, Veikko Huotarinen, Pirkko Hänninen, Tapani Kinnunen, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen ja Eeva Tikka.

Teos valottaa samalla kirjallisuuskritiikin tehtäviä ja kustannusmaailman nykytilannetta.



* * * 

Lukutoukille ja rönsyliljoille

- Tässä otteita teoksen johdannosta. 

Kirjana kämmenellä -teokseen on koottu kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilta ja suomalaisten kirjailijoiden haastatteluja. 
 
Olen tehnyt teokseen valitut kirja-arvostelut 2000-luvun alkuvuosikymmenen kuluessa Pohjois-Karjalan paikallisradio Iskelmä Rexin Jokisappi-kirjallisuusohjelmaan. Halusin laajentaa arvostelukokoelman avaamaa näköalaa nykykirjallisuuteen ottamalla mukaan kirjailijoiden haastatteluja, joissa he kertovat teostensa synnystä, vastaanotosta ja omasta lukemisharrastuksestaan. Lisäksi osaan arvosteluista liittyy vinkki kirjan yhteyteen sopivasta suomenkielisestä biisistä eli kappaleesta, jonka olen radio-ohjelmassa soittanut.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Omalla kustannuksella –osassa esitellään aluksi valikoima omakustanteita ja kolmen kirjailijan haastattelut: Klaus Elovaara Tampereelta, Raino Harinen Joensuusta ja Erkki Väisänen Ilomantsista.

Kirjapajoista- osassa esillä on pienempien kustantamojen julkaisemaa kirjallisuutta, ja jälleen kolme kirjailijaa pääsee ääneen: Veikko Huotarinen Nurmeksesta, Pirkko Hänninen Joensuusta ja Tapani Kinnunen Turusta.

Lopulta päädytään Valtavirralle, jossa esitellään suurempien kustantajien julkaisemaa kirjallisuutta. Haastateltavina ovat kirjailijat Terhi Rannela Tampereelta, Marja-Leena Tiainen Liperin Viinijärveltä ja Eeva Tikka Joensuun Hammaslahdesta.  Haastattelut on tehty talvella 2008.

Kirjallisuudelle!

Radioaalloilla esitetty kirjallisuuskritiikki häipyy usein taivaan tuuliin, kohti toisia aurinkokuntia, toisin kuin lehtien painetut vuosikerrat. Kirjana kämmenellä –kokoelma syntyi korjaamaan omalta osaltaan tätä epäkohtaa.

Kirjan idea syntyi tämän vuosikymmenen puolivälissä. Pitkä prosessi johti menestykselliseen lopputulokseen, kun kustantajani kiinnostui teoksesta. Kiitokset siis Kustannuskynnykselle, nuorelle ja virkeälle pienkustantamolle!

Kirjan iän on todettu lyhenevän koko ajan. Olkoon tämä teos myös vaatimattomalla panoksellaan pidentämässä kirjan ikää.

Kauan eläköön kirja ja kirjallisuus!


Laukaalla Taidekeskus Järvilinnassa 6. syyskuuta 2010

Kari Tahvanainen
kriitikko, kirjailija, YTM 


PS. Teoksessa olevat valitettavat kirjoitusvirheet ovat syntyneet taittovaiheessa.


keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Sateenkaaren päässä

Sateenkaaren päässä on aarre ja kaikkea hyvää... 
Kuvasin tämän kesäkuun alussa, kesän toisella puolen täältä ensilumen ajasta katsottuna. 
Paikka on Pyytivaara Kontiolahdella.
Hei hei kesä!

Aleksis Kivi - vitun hyvä jätkä

Ilman suomalaista kulttuuria ei ole suomalaista elinkeinoelämääkään

Vietämme tänään suomalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden juhlapäivää, Aleksis Kiven päivää.

Talousvaikuttaja ja suuromistaja Björn ”Nalle” Wahlroos on tänä vuonna kunnostautunut kuuluisilla möläytyksillään. Kesällä hän muun muassa sanoi, että köyhien ihmisten ja rikkinäisten perheiden tukemista ei pitäisi jatkaa. Nämä kannanotot ovat herättäneet suuttumusta suomalaisissa. Facebookissa hänelle on jopa kerätty läksiäislahjaa – menköön mokoma muualle Suomenmaasta.

En ole samaa mieltä. Hyvä yhteiskunta pitää huolta myös köyhistään ja perheistään. Ja suomalainen vanha ja uusi pääoma on velvollinen kehittämään tätä suomalaista kulttuuria ja maata. Mieluummin pääoman käyttäjiä pitäisi sitoa suomalaisen kulttuurin edistämiseen kuin kehottaa menemään muualle. Rahalla ei ole kotimaata, sanotaan. Rahan omistajilla on kotimaa. Ne tavallaan onnelliset joille on rahaa kertynyt, ovat kiitollisuudenvelassa siitä muun muassa Aleksis Kivelle. Ilman kansallistunnetta ja siitä syntynyttä suomenkielistä kirjallista kulttuuria, koulutuslaitosta aina yliopistoja myöten heitäkään ei olisi olemassa, suomalaisina.

Pysyköön Nalle kotimaassa ja edistäköön suomalaista kulttuuriakin. Se on hänen velvollisuutensa suomalaisena.

Kirjailija Aleksis Kivi on jo myyttinen hahmo. Hän uskoi suomen kieleen ja Suomen maahan. Hän teki kirjailijan työtään vaikeissa olosuhteissa, köyhyydessä ja kylmyydessä. Ja kaiken lisäksi hänen kimpussaan hääri vielä Helsingin yliopiston professori August Ahlqvist. Tämä muun muassa väitti että Seitsemän veljestä on häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Se mursi miehen mieltä.

Mutta tänään näemme, että kirjailija Aleksis Kivi osoitti olevansa kiveä kovempi ja professoria parempi. Jos hän olisi täällä tänään, haluaisin puristaa hänen kättään ja sanoa: kiitos, olit helvetin hyvä jätkä.

Makeasti oravainen –runomatinea, Jyväskylän pääkirjasto 10.10.2010
Avaussanat, Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtaja, kirjailija Kari Tahvanainen

perjantai 3. syyskuuta 2010

3.9.2010 UKK - runo tälle muistopäivälle

Suomen yleisradio. Hyvää huomenta hyvät kuuntelijat, lähetyksemme alkaa. Tänään on sunnuntai, elokuun viimeinen päivä, elokuun 31. päivä 1986. Nimipäiväänsä viettävät Arvi ja Arvid, ja ortodoksisen kalenterin mukaan Kipro. Sydämelliset onnittelumme. Aurinko nousee Helsingissä kello 6.11 ja laskee kello 20.28. Kello on kuusi. Aikamerkin jälkeen seuraa ylimääräinen uutislähetys.

Presidentti Urho Kekkonen on kuollut


Maailma sähköhitsaa minuun paljaiden niittyjen upettoisin aamusilmin, kumarassa punertuvat oksien pianistinsormilla pihlajanmarjatertut, nikama nikamalta vyöryy minua Sibelius ja astun ulos aitankosteasta, kävelen siristellen yli pihanurmen kasteen, istuudun aamukahville tyhjään tuvanpöytään, askeltaa poskieni sänkeä ja ihoni untuvaa punainen valurautahuoku, hellanpesästä sähköttävät mäntyjen rätisevät ajatusviivat, maitokannun nokassa on särö,

kun hellan äärestä kuulen

Kekkonen se on kuollu.


Kari Tahvanainen: Tähdenlento leimalla. Runokokoelma. 1997

maanantai 2. elokuuta 2010

Jenkki on ihan jees

Kesälukemisenani on ollut amerikkalaisen John Irvingin uusi romaani Viimeinen yö Twisted Riverillä. Erään kokin ja hänen poikansa elämäntarina 1950-luvulta nykypäivään. Paikkana on tukkikämppäkylä Amerikan maalla. Kokin pikkupoika tappaa aluksi vahingossa isän rakastajan paistinpannulla. Siitä alkaa perheen pakomatka josta ei vaiheita puutu. Pojasta tulee menestyskirjailija.

Jotenkin tuttua Irvingiä. Ja löytyihän se Irvingin karhutoteemi tästäkin romaanista. Löytyy Suomi-vaikutteitakin.

Irving käväisi keväällä Suomessa. Uutukaisen esittelyn ohella hän katsoi Kom-teatterissa Kaikki isäni hotellit. Oli kuulemma tyytyväinen sovitukseen, tyytyväisempi kuin teoksen nuivaan vastaanottoon USA:ssa 1981.

Minulle yksi Irvingin tiiliskiviromaani on jäänyt selkänahkaan. Lukiessani Oman elämänsä sankaria kotipihan heinikossa poltin selkäni pahanpäiväisesti, oli kirja niin mukaansatempaava. Elokuvasovituskin täytti odotukset. Kirjailija on kertonut teostensa synnystä ja elämästään teoksessa Tuulesta temmattu tyttöystävä.

Toinen jenkki USA:n koillisosasta on kauhukirjailija Stephen King. Vähän erilaista Kingiä on suosikkini, trilogia Tukikohta, joka kuvaa elämää ydinsodan jälkeen. Ja Kingin varhainen teos, Viimeinen kesä, tarina nuorten viimeisestä huolettomasta kesästä tunnetaan myös fifties-musiikilla ryyditettynä elokuvana.

Onpa King kirjoittanut opaskirjankin kirjailijoille: Kirjoittamisesta, muistelma leipätyöstä. – Hyvän tarinan tekeminen on kuin dinosauruksen luurangon kaivamista maan uumenista, King opastaa. Ja onhan hän dinosauruksensa, tavan ihmisen pimeät puolet, saanut elämään karmaisevalla teholla. Monen kirjan tapahtumat voisivat olla totta vaikkapa jossain täkäläisessä tuppukylässä.

Muista jenkkikirjailijoista tulee näitä heppuja lukiessa mieleen Paul Auster, Anne Tyler, David Leavitt, John Steinbeck, Mark Twain, Jack London. Ja ne mainiot beatnik-kirjailijat ja -runoilijat! Kuten myös suomalaisperäinen Luolakarhun klaanin luoja, Jean M. Untinen-Auel.

Kriittiset yhteiskuntatieteilijät esittivät sotien jälkeen, että amerikkalainen massakulttuuri johtaa rappioon. Siinä on varmasti perää, mutta vastapainona syntyy koko ajan massakulttuurin välityksellä leviävää ”parempaakin” kulttuuria, taidetta, viihdettä.

Ystäväni kanssa tapasimme yhteen aikaan luetella huviksemme, mitä kaikkia asioita tuleekaan USA:sta – ja kuinka samaan aikaan toisella suupielellä Amerikkaa mollataan, huomaamatta todellisuutta. Saimme aina hyvät naurut.

Ruikonperälläkin on tuijotettu silmät sirrillään Dallasia – Pam pam Pamela.... Puhumattakaan Kauniista ja rohkeista, ja aiemmin Peyton Placesta. Ja länkkäreitä.

Amerikkaa on joka lähtöön. Onhan kyse monikulttuurisesta suurvallasta, kulttuurien ja rotujen sulatusuunista. Maasta jossa 2040-luvulla valkoinen rotu ei ole enää enemmistönä, vaan eletään vähemmistöenemmistöisessä valtiossa, joka on lisäksi ikäjakaumaltaan nuori ja innovatiivinen. Saamme nähdä, miten se tulee ilmenemään kulttuurin saralla.

Sivumennen sanoen, voisin olla syntynyt Minnesotassa. - Well, ei ollenkaan hassumpi ajatus! Nimittäin 1900-luvun alkuvuosina ukkini ja siskonsa hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Kävi vain niin, että jostain syystä ainoastaan tämä sisko lähti matkaan, laivalla Atlantin yli. Siirtolaisinstituutin rekisterit kertovat tämän verran. Valokuvat ja kirjeet Minnesotasta kertovat sitten lisää.

Amerikantäti lähti matkaan Joensuun Sepänkadulta. Asun nykyisin samalla kadulla. Tässä olisi ainesta vaikka John Irvingin tyyliseen tarinaan.


Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Ukri-kolumni
Karjalan Heili 1.8.2010
www.karjalanheili.fi

tiistai 25. toukokuuta 2010

Joutilaisuuden ylistys jatkuu

Lukuvinkki kesäksi

Hengähä tok lauloi aikanaan Esa Pakarinen suositussa laulussa. Nykyaikaankin tuo sanonta sopii. Onhan ajan henki kiire kiire kiire. Kaikkea tätä kieli vyön alla ja läpät silmillä arkisessa oravanpyörässä kiitämistä vastaan on onneksi alkanut syntyä vastaliikkeitä. Koittaako ennen pitkää arvojen uusi vallankumous ja laiskuus voittaa kiireen? Sitä toivoo muun muassa Tom Hodgkinson, joka on kirjoittanut teoksen Joutilaat vanhemmat.

Hitaus-liikkeen yksi huomattavia bestsellereitä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt Carl Honorén teos Slow, elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta. Tämän ajattelun sanomaa, sanoisiko klassista sivistynyttä menoa, on Englannissa edistänyt toimittaja ja kirjailija Tom Hodgkinson. Häneltä on suomennettu aiemmin muun muassa teokset Matkaopas joutilaisuuteen ja Vapauden ylistys.

Tämä uutukainen ilmestyi suomeksi viime vuonna samoihin aikoihin kun Hodgkinson vieraili Helsingissä. Joutilaisuudessa ei ole kyse itse asiassa kovin kummoisesta asiasta. Voisi sanoa, että jos jarruttaa nykyajan käsitteen ”laatuaika” ihan maalaisjärjelle, alkaa lähestyä joutilaisuuden ajatusta. Eli että kaikessa rauhassa oleminen ja mietiskely, yhdessä puuhailu ja käsityöläisasenne, ekologinen elämäntapa ja henkisten arvojen ylivalta voittavat aina kiireen ja epäterveellisen itsensä loppuun polttamisen.

Hodgkinson soveltaa näitä kiireyden vastaisia ajatuksiaan uudessa teoksessaan perhe-elämään nimenomaan lapsia ajatellen. Hänen manifestinsa joutilaille vanhemmille sisältää muun muassa tällaisia periaatteita:
Vanhemmuus ei merkitse raatamista
Lupaamme jättää lapsemme rauhaan
Joutilas vanhempi pärjää vähällä rahalla
Makaamme sängyssä mahdollisimman pitkään
Iloinen sekasorto on parempi kuin synkeä siisteys

Minua Tom Hodgkinsonin ajattelu on aina kiehtonut, eritoten siksi että hän osaa vetää ajatustensa tueksi vanhoja yhteiskuntafilosofeja ja ajattelijoita. Ajatukset ovat uskottavia ja arkisia, ja kaiken lisäksi Hodkinson kirjoittaa selvää tekstiä.

Ja eikös tällainen uusi ajatus sovi kuin nyrkki silmään esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tapahtuvaan koulujen lopettamisvimmaan ja superkoulujen synnyttämiseen. Hodgkninsonin oppien mukaan voitaisiin hoitaa oppivelvollisuuden edellyttämä lasten opetus kimpassa; hankkimalla vaikkapa yhteisiä kotiopettajia ja perustamalla kotikouluja.

Tom Hodgkinsonin uutuusteos Joutilaat vanhemmat listaa lopuksi kirjoja, joita lapsille pitäisi lukea ja tarjota luettavaksi. Sieltä löytyy suomalaisellekin tuttuja klassikoita, kuten Peter Pan, Viisikko, Liisa Ihmemaassa, Robinson Crusoe, Charles Dickensin, Arthur Conan Doylen ja Grimmin veljesten tuotanto. – Ai niin, siinähän tulikin jo enemmänkin vinkkejä kesälukemiseksi.

Tom Hodgkinson
Joutilaat vanhemmat
Basam Books 2009, 303 s.


Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 24.5.2010

tiistai 18. toukokuuta 2010

Olemmeko sittenkin valistuksen ajassa?

Kuntien ja julkisyhteisöjen savuttomuuskampanjat vetävät maakunnassa henkeä, kirjoittaa sanomalehti Karjalainen pääkirjoituksessaan 16.5. Ollaanko tupakointikielloista ja –rajoituksista siirtymässä myönteisen esimerkin ja valistuksen tielle? Pääkirjoituksessa korostetaan, että täyskiellot eivät koskaan toimi ilman poliisivaltion otteita - pääkirjoituksessa päädytäänkin vapaan yhteiskunnan toimintamallien tärkeyden korostamiseen.

Tällainen kannanotto on valtakunnallisestikin merkittävä. Tupakkavainojen asteelle jo päässeen kiihkoilun pysäyttäminen ja sivistyneeseen menoon palaamisen vaatiminen on tärkeää. Kiihkoilun taustalla kun on laajempia ideologisia ja psykologisia prosesseja, joiden lopputuloksena päädytään yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei ole hyvä elää. Lama-aika ja yhteiskunnalliset murrokset lisäävät ihmisten epävarmuutta ja ärtymys kanavoituu usein vääriin kohteisiin. Näin on käynyt tupakka-asiassa samoin kuin pedofiliahysteriassakin.

Karjalainen jatkaa maltillista järjen linjaa 18.5. pääkirjoituksessaankin. Se painottaa, että rippisalaisuuden murtamista pedofiliatapauksissa pitää pohtia tarkkaan. Arkkipiispa Paarmahan nosti tämän problematiikan esille jäähyväissaarnassaan viime sunnuntaina. Pedofilian uhrien viimeinenkin luottamuksellinen psykologisen avun ja helpotuksen saamisen kanava suljettaisiin taitamattomalla lainsäädännöllä.

Pedofilia on käsittämätöntä lapsen mielen ja ruumiin loukkaamista, ihmisarvoon kajoamista. Siksi (minkä pitäisi olla ollut itsestään selvää jo tähänkin asti) siihen pitää voida puuttua. Viime aikojen pedofiliakeskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen älytöntä ja on jo nyt aiheuttanut korvaamattomia vahinkoja mm. kouluissa ja perheissä. Epävarmuus voi lopulta kääntyä seurauksiltaan pahaksi - lapset jätetään yksin arkisine murheineen. Ja taas kasvaa lisää tulevaisuuden pomminheittäjiä. Keskusteluun on tullut hysterian piirteitä ja pedofiliaa nähdään varmaan kohta jo taivaan pilvissäkin. Olisi syytä palata valistuksen aikaan ja kuunnella syvempää sivistyksen ääntä. Ei kai yhteiskuntamme sivistys ole vielä niin rapautunut, ettei sieltä löytyisi terveitä ohjeita näihinkin asioihin?

Karjalaisen pääkirjoitustiimi on mielestäni tehnyt harvinaisen punnittuja nannanottoja ajankohtaisiin asioihin, muihinkin kuin näihin kahteen. Maakunnan rasismiongelmakin huomioitiin täydellä painolla. Se on hyvää ja tärkeää journalismia.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Suomenruotsalaista menoa Pohjanmaalta

Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen
Teos & Söderströms 2009, 288 s.


Suomen länsirannikolla on vahvaa suomenruotsalaista kulttuuria. Mutta sielläkin on myös ahdistavaa uskovaisuutta. Tätä käsittelee nuorison näkökulmasta Kaj Korkea-ahon romaani Katso minuun pienehen. Pietarsaarelaissyntyinen Korkea-aho pääsi viime vuonna julkaisemaan esikoisromaaninsa erikoisissa merkeissä. Se kun ilmestyi meillä samaan aikaan ruotsin- ja suomenkielisenä, Teoksen ja Söderströmsin kustantamana.

Romaanissa ollaan Pohjanmaan maaseudulla, perusjuoneltaan se on kahden nuoren rakkaustarina, aikamme Love Story. Kasper on parikymppinen varastotyöntekijä, joka rakastuu lukiolaistyttö Linaan. Ja kuinkas ollakaan, ympäristön normimaailma alkaa tuoda esille omia vaatimuksiaan nuorten suhteelle.

Tyttöystävän äiti paljastuu mielisairaaksi, joka perustelee suvaitsematonta moralismiaan uskonnolla ja vaatii poikaa uskonlahkoonsa. Siinä sitä sitten taiteillaan, istutaan rukoustilaisuuksissa ja koetaan niin rakkautta kuin kauhun hetkiäkin. Lopputulos on yllättävä, mutta jääköön se lukijan selvitettäväksi.

Mutta tuon rakkaustarinan kautta Kaj Korkea-aho valottaa elämää laajemmin. Niin lapsuuden traumat ja pelot kuin tavallinen nykynuorten elämä tulevat hyvin kuvatuiksi. Ihmisen ahdistusta ja syyllisyydentuntojahan uskonto usein käyttää hyväkseen, kun se lupaa antaa vapautuksen ja vastauksen.

Tässä romaanissa ahdistus on pistetty konkreettiseksi punaiseksi silmäksi, joka tuijottaa rävähtämättä tv-maston huipulta pimenevässä yössä. Kasperille se yhdistyy lapsuuden pelkoihin ja alkaa lopulta hallita elämää yhä enemmän ja enemmän. Mutta toisaalla ovat myös nuoruuden unelmat ja mopon kaksitahtibensan hajuinen kesä ja arki.

Kaj Korkea-ahon esikoisromaani Katso minuun pienehen on värikästä ja uskottavan painostavaa luettavaa. Eli eikun tutustumaan pohjanmaalaiseen monikulttuuriseen menoon.


Kirjavinkki, Kari Tahvanainen – Iskelmä Rex 10.5.2010

Onnen päivä - löytäjä saa pitää sen

Sanotaan että valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Olisiko tämä kolumni siis korvattavissa parilla fotolla? Taidanpa nyt kuitenkin kertoa kuvista. Näin teki myös joensuulainen Teatteri Satama näytelmässään Löytäjä saa pitää.

Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.

Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.

Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.

En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.

Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.

Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.

Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.

Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.

Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.

Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen

Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Taiteilijatrilogia a la Hannu Väisänen

Hannu Väisänen
Kuperat ja koverat
Otava 2010, 431 s.



Menneen talven lumille ilmestyi erityisen odotettu kirja. Hannu Väisäsen romaani Kuperat ja koverat huipentaa hänen taiteilijatrilogiansa. Siinä eletään 1970-lukua, nuori Antero on lähtenyt Oulusta Savonlinnan taidelukioon, mistä matka jatkuu Helsingin Taideakatemiaan. Trilogian aloitti 2004 Vanikan palat, jossa elettiin oululaisella kasarmialueella sotilasperheessä, äidit vaihtuivat tuhkatiheään. Trilogian jatko Toiset kengät toi Hannu Väisäselle kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2007.

Kuperat ja koverat on taidokas ja laadukas päätös nuoren miehen odysseialle. On sanottu, että Antero on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alter ego. Kirjailija itse myöntääkin sen osittain Suomen Kuvalehden äskettäisessä haastattelussa. Fiktiivisyyden ja lentävän mielikuvituksen taso on kuitenkin selvästi kasvanut kohti tätä kolmatta osaa. Silmät ovat kuvataiteilijan silmät ja käsi on kirjailijan käsi. Siitä syntyy värikäs nuoren elämän kudelma.

Savonlinnan taidelukiossa, kuuluisassa taikkarissa, on muun muassa itkulahko joka kokoontuu itkijäisiin Kasinosaaressa. Samaan aikaan hurmosliike huonoine tapoineen ja vapaine sekseineen hilluu toisaalla. Käydäänpä romaanissa Joensuun kaupunginteatterissakin katsomassa Brechtin Kolmen pennin oopperaa. Helsingissä sitten eletään taiteilijaelämää ja elämää. Rakkaus tulee duffelitakissa, herää taas Unkarissa Tamásin seurassa ja menee pettymysten myötä tullakseen osaksi elämänkudosta ja inspiraatiota.

Sanotaan että elämässä kaikki merkittävä tapahtuu vastakohtiensa leikkauspisteessä. Vastakohdat vaativat toisiaan kuin vaakakupit. Kuperat ja koverat on hyvä nimi tälle trilogian päätösosalle.

Täytyypä sanoa, että tässä on kädessäni kirja, jota voin suositella lahjaksi tämän kevään nuorisolle, ylioppilaille ja muille valmistuville!

Otetaanpa tähän lopuksi näyte Hannu Väisäsen romaanista Kuperat ja koverat. Siinä ollaan kirpputorilla.

”Näin kasoittain laukkuja, kotona värkättyjä ja ostettuja, kaikki kultaiset vuotensa nähneitä. Kaikenlaista kuperaa ja koveraa tavaraa, linttaan astuttua, kita auki tai sitten lopullisesti ummessa.

Muutakin hajoamisen, mätänemisen ja painovoiman alaista hyljättyä irtaimistoa näin. Korissa oli valtava kasa entisiä silmälaseja. Siinä olivat kaupungin kaikki huonot silmät, jyvät ja akanat, hyvät ja pahat, silmät jotka olivat tirkistelleet, juorunneet ja joista oli juoruttu, huonosilmäisistä kaupunkilaisista juoksentelemassa suuremmissa ja pienemmissä tilaisuuksissa.

Kaikki kuperat ja koverat lepäsivät raskaan taipaleen päätteeksi, toiset mahojaan pullistellen, toiset poskiaan sisään vetäen. Esineen kuperuus oli kielivinään ylpeydestä, kun taas koveruus näytti happamalta, se oli nurinkurista ja kätki hampaansa. Kupera oli viittaavinaan tulevaisuuteen, koveralle jäi ikävä menneisyys. Se oli puinen kapustan kuppi, tai vati josta rakit olivat nuoleskelleet sen vähän mitä isännät olivat sinne kaataneet.”


c Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 26.4.2010

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mutta Lorca elää

Federico Garcia Lorcan näytelmä Bernarda Alban talo on jälleen estradilla - Teatteri Väkivahvan modernina tulkintana täällä Pohjois-Karjalassa. Sen kunniaksi tässä juttu samasta näytelmästä muutaman vuoden takaa. Klassikkonäytelmä kestää edelleen nykyajan kuvauksenakin...

*********************************************************************************
Mutta Lorca elää
Kolumni

Karjalan Heili 21.3.2004



Kirjailija on näkijä, hän kuvaa yleistä erityisessä luodessaan ainutkertaisen teoksensa. Lukija kokee teoksen omakseen, löytää siitä jotain tuttua, voi peilata omaa maailmaansa sen kautta. Tuotokset ovat fiktiivisiä. Mutta aina jossain on tapahtunut sellaista, tai tapahtuu. Klassikot ovat siitä hyviä, että ne ovat ikään kuin ajattomia.

Federico Garcia Lorcan näytelmä Bernarda Alban talo on kuvaus leskiäidistä ja tämän viidestä tyttärestä. Bernarda on jäänyt puolisonsa kuoltua teinityttöjensä, isoäidin ja palvelijan kanssa yksin taloonsa Hän ei pidä ketään miestä riittävän hyvänä tyttärilleen ellei hän saa itse siitä määrätä. Niinpä hän varmuuden vuoksi määrää kahdeksan vuoden suruajan ja talosta tulee henkinen vankila, jossa tytöt alkavat kapinoida äitinsä julmuutta vastaan. Epätoivoinen kielletty rakkaus johtaa lopulta nuorimman tyttären Adelan itsemurhaan.

Bernarda Alban talo on suosittu suomalaisillakin näyttämöillä. Nyt sitä esitetään flamencon siivittämänä Jyväskylän Huoneteatterin 45-vuotisjuhlanäytelmänä. Klassikot tuntuvat elävän myöhempinäkin aikoina omalla tavallaan. Bernardaa, espanjalaisen kirjailijan teosta vuodelta 1936, katsoessani mieleeni nousi ajatus nykyajasta. Ei kuitenkaan nykyperheestä, vaikka onnellisuusmuurin takana näytelläänkin monenlaisia perhedraamoja.

Näytelmä voisi nykyaikaan sovitettuna esittää työelämää. Nykytyöpaikkojen syöpä on henkinen väkivalta ja työpaikkakiusaaminen. Lorcamainen intohimon ja kunnian, rakkauden ja kuoleman, vapauden ja alistamisen vastakohtaisuuksien kuvaaminen toimisi mainiosti työnäyttämöille sovitettuna yhteisökuvauksena. Siinä olisi ennakkoluulottomalle ylioppilasteatterille purtavaa. Sovittajien ja käsikirjoittajien ei tarvitsisi etsiä kaukaa esimerkkejä näistä sairaista ilmiöistä.

Työpaikkakiusaaminen on jatkuvaa henkistä väkivaltaa. Kohteet ovat usein puolustuskyvyttömiä, syrjäytettyjä, he kärsivät väkivallasta joka loukkaa syvästi heidän ihmisyyttään. Kiusaaminen dramatisoituu koko työyhteisöä koskevaksi, kaikki sen jäsenet joutuvat ottamaan paikkansa puolesta tai vastaan tai olemaan kusena sukassa. Kiusaaminen johtaa liittoumiin ja vallankäytön vääristymiin, joita pyritään peittelemään usein johtajia myöten, jos siitä on heille hyötyä. Yhteisöön muodostuu oma kieroutunut sosiaalinen todellisuutensa. Näytelmässä todellisuutta pukee sanoiksi höppänä isoäiti, hänestä tulee aitoudessaan alistettujen ääni.

Väkivalta on myös yliyksilöllistä, yhteisöllistä. Sille luovat pohjaa ja kohtalokasta jatkuvuutta yhteisön rakenne ja kulttuuri. Uusi jäsenkin joutuu aina verkkoon sätkimään. Lorcan näytelmässä rakenteen muodostavat perheeseen kohdistuvat, yhteiskunnasta kantautuvat odotukset sekä Bernardan kunniaksi käsittämät arvot, joita noudattamalla hän vääjäämättä tuhoaa perhettään. Yksilötasolla hän kaiketi suree myös elämätöntä elämäänsä ja kostaa sen tyttärilleen.

Ja jos vielä lisätään psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen äskettäin esittelemiä näkymiä suomalaiseen työelämään, niin eipä sävyjä puutu. Työntekijät alkavat jakautua kahteen kastiin, joista toinen kehuu jatkuvasti suureen ääneen saavutuksiaan edistääkseen uraansa, loput tekevät hiljaisuudessa sitä varsinaista työtä. - Ja kuinkas sitä paremmin itseään kehuisi ellei mutaamalla toisia.

Lorca pyrki kuvaamaan aikansa espanjalaista yhteiskuntaa realistisimmillaan. Ja siitä hän sai maksaa hengellään. Falangistit kun teloittivat hänet Bernarda Alban talon valmistuttua. Mutta Lorca elää. Hän on klassikko jolla on sanottavaa tämänkin päivän ihmiselle. Teatterissa käynti kannattaa joskus, mutta lukeminen kannattaa aina.

Kari Tahvanainen
kirjailija

Fillarimatkakertomus 2007

Matkakertomukset ovat aina mielenkiintoista luettavaa. Esittelin vuosi sitten Iskelmä Rexissä matkakirjan vuodelta 1957: Irja Sievinen: Kallella Kaukoitään. Autolla Helsingistä Singaporeen. Siinä matkustettiin Folkkarin kleinbussilla läpi Euroopan.

Luin äskettäin Osmo Soininvaaran matkakirjan Fillarilla Nizzaan. Siinä vihreä poliitikko hyppää Tallinnassa kesällä 2007 pyörän selkään ja on kuukauden kuluttua Etelä-Ranskan Nizzassa. Matkaa kertyy lähes kolme ja puoli tuhatta kilometriä. Siinä vähän kalpenee omakin fillarointimäärä, minä kun fillaroin joka kesäkaudella vähän yli 3000 kilometriä yhteensä.

No, ei siinä vielä kaikki. Soininvaaran maallinen omaisuus mahtuu kahdeksan kilon reppuun, kommunikaattoriin ja pankkikorttiin. Monenmoisten kommellustenkin kautta mies lopulta saapuu ystävänsä kämpälle Nizzaan. Vain lentääkseen saman tien kotiin Helsinkiin.

Tosiasiassa Osmo Soininvaaran matkakirja Fillarilla Nizzaan sisältää matkakuvauksen lisäksi teräviä kannanottoja yhteiskunnallisiin asioihin, kuten rakentamiseen, ihmisen ja luonnon suhteeseen. Euroopan mantereella löytyy myös hyvää palvelua reppureissaajalle. Siitä Soininvaara saakin syyn perusteltuun kommenttiin: ”Varakkaaksi teollisuusmaaksi Suomi on palvelujen kehitysmaa. Meiltä puuttuu kymmeniä tuhansia alan työpaikkoja, kun elinkeinorakennettamme vertaa Keski-Euroopan maihin.”

Kaiken kaikkiaan taas kerran tulee Osmo Soininvaaran suulla sanotuksi se vanha filosofinen ajatus, että tärkeintä ei ole päästä perille vaan olla matkalla.


Osmo Soininvaara
Fillarilla Nizzaan
Teos 2008, 231 s.


Iskelmä Rex 12.4.2010/Kari Tahvanainen

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Talvisodan päättymisen 70-vuotispäivälle

Hannu Ketoharju arvosteli (Karjalainen 24.2.) suojeluskuntaperinteen vaalimista. - Liiallinen maanpuolustushengen ja isänmaallisuuden paisuttaminen ei ole tarpeen. Hän nosti esille itsenäisyyden alkuajan poliittiset murhat ja muilutukset. Maakuntaamme on perustettu suojeluskuntien perinneyhdistys.

Asia on ajankohtainen. Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Mielestäni suojeluskuntaperinteen tuominen esille perinneyhdistyksenkin muodossa on tärkeää. Onhan arvokasta työväenperinnettäkin vaalittu mitä moninaisimmin muodoin.

Historiantutkija Jarkko Kemppi kirjoitti Karjalaisessa, että suojeluskunnista on annettu poliittisista syistä väärä ja vaillinainen kuva. Siksi tarvitaan perinneyhdistystä. Suojeluskunnat olivat lähinnä epäpoliittisia ja suuntautuivat ulkoisen uhan torjuntaan, hän sanoi. Toimintamuotoina oli mm. urheilutoiminnan edistäminen. Suojeluskunta oli Suomen suurin kansalaisjärjestö.

Talvisodan ihme ei syntynyt tyhjästä. Tammikuun kihlauksessa 1940 vasemmisto ja oikeisto yhdistivät voimansa maan pelastamiseksi miehitykseltä. Jääkärit olivat sisällissodan aikaisia ensimmäisiä ammattisotilaitamme, joita tarvittiin johtamaan talvi- ja jatkosotaa. Niin heidän kuin mm. lottien ja suojeluskuntien historiaa on hyvä tuoda esille ajankohtaisissa merkeissä. Eiväthän he olleet fasisteja, toisin kuin lähellä fasismia hilluneet ”iikollit” ja Lapuan liikkeen urhot.

Jatkosodan jälkeen punainen Valpo avusti suomensukuisten muilutuksessa Neuvostoliittoon, useimmat varmaan kuolemaan Stalinin karkotusleireillä. Karjalaisia, inkeriläisiä, vienalaisia… Yksin inkeriläisiä siviilejä täällä oli yli 63000.

Itärajan takana näkyy vaihtoehtoisen historian ulkoilmamuseo. Ei tarvita Ilkka Remeksen mielikuvitusta nähdäkseen millainen Suomesta olisi tullut vieraan vallan alla. Suomalaiset olisivat päässeet Siperian aroille ilottelemaan susien kanssa, rajamaahan olisi vaihdettu venäläinen väestö.

Moni vanha kommunisti auttaa nyt Venäjän Karjalan suomensukuisia ihmisiä. Sitä sopii arvostaa. Mutta vallankumousromantiikkaa levitetään yhäkin kansalaisjärjestöissä. Mielestäni romantiikka on aivan väärä sana houreille. Toivottavasti nuorisolle levitettäisiin oikeaa tietoa mm. Stalinin keskitysleireistä ja toisinajattelijoiden kohtaloista Castro-sedän nyky-Kuubassa, ja nyky-Venäjällä.

Tänään kuulemme kauniita puheita isänmaalle ja talvisodan hengelle, talvisodan päättymisen juhlapäivänä. Niitä kuunnellessa sopii miettiä, miksi te leijonat sun muut isänmaan ystävät myytte maatamme parhaiten maksavalle. Enkä tarkoita tavan venäläisille myytäviä mökkitontteja vaan kaikkea muuta, huijareita ja globaalia suurpääomaa. Onko raha korvannut suomalaisuuden, hyvät herrat? Kuulijat kysykööt kaikkialla tämän kysymyksen.

Isäni oli sodassa nuorimpaan ikäluokkaan kuuluvana. Hän kiersi myös Stalinin sotavankileirit. En muista hänen tai muiden kylänmiesten vanhoinakaan haukkuneen suojeluskuntia, eivät niitä tosin kehua retostaneetkaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, millaista suojeluskuntatoimintaa täällä aikanaan on ollut.

Kari Tahvanainen
kirjailija, YTM
Joensuu
-----------------------------------------------------------------------------------
Juttu on ilmestynyt sanomalehti Karjalaisen Mielipide Plus -palstalla talvisodan päättymisen 70-vuotispäivänä 2010
-----------------------------------------------------------------------------------

Lehmien savut pellon yllä - talvisota tänään

Novelli
- Kari Tahvanainen -

Savu valuu kuin maito hiljaa pellon yläpuolella. Tuuli on laiska ja lämmin lehmänturpa. Syksyinen illansuu, maatilalla. Mutta on nykyaika, pellot ovat paketissa ja Kekkonen haudassa.
Kotitilalla, navetan viereisellä kivisellä pellonläpäreellä sauhuaa heinänuotio. Äiti niittää selkä köyryssä auringonkukkia, kulottunutta heinää ja muita kukkasia ruostuneella sirpillään. Hänellä on punainen hattu päässään ja syyspomppa pienen ja pyöreän vartensa suojana, haisaappaat jalassa. Kotipoika kohentelee nuotiota. Pitkät halot palavat sen pohjilla, päälle hän mättää hangollaan kuivaa heinänkortta ja äidin myöhäistä heinätyssatoa. He ovat vaiti, kumpikin puuhailee omiaan, lääkkeet väsyttävät.
Pertti-Einari kävelee hitaasti kädet taskussa autolta kotiväen luokse. Tuttuakin tutummaksi mielensä pohjalle palanutta kotitietä hän kotipaikalle äidin ja pikkuveljen tykö käymään taas kyliltä osautui. Yhä pienemmäksi se hiekkatie kapenee pikatieltä lähdettäessä yli mäkien noustessaan kohti heidän piskuista kyläänsä vaarojen varjossa, rautatien halkaisemana. Siniset päivävaunut dieselin perässä ja italialainen kiskobussi kiitävät monta kertaa päivässä Joensuuhun, Nurmekseen päin. Ja puu vaeltaa tehtaalle, äiti laskee yhä vaunut, jos muistaa.
Siinä oli seisake silloin kun Pertti-Einari oli lapsi, siinä ihan heidän kohdallaan pellonlaidassa. Nousivat aina porukalla lättähattuun aamulypsyn jälkeen, kaupunkiin. Ja palasivat iltapäivän junalla kotitilalle, tutun kotiseisakkeen kautta. Niitä seisakkeita oli pitkin radanvartta, melkein joka kylälle omansa. Lättähattu jyskytteli kaikessa rauhassa kaupunkien väliä, konduktööri repi vihkostaan matkalippukuponkeja. Monena syksynä marja-aikaan pienikokoinen nainen kaupungista jäi kotiseisakkeelle, sangot kädessään ja reppu selässään lampsi siitä sammalsuolle. Ja nousi sitten iltajunaan takaisin kohti kaupunkia, lakkaa tai puolukkaa sangot täynnä käsissään. Äiti ja isä jututtivat sitä joskus pellolle sattuessaan.

Pellonreunassa jutellaan nyt kolmisin niitä näitä, enimmäkseen ei mitään. Katselevat heinänuotiota, silmänsä seuraavat savun vaellusta entisten peltojen yllä mäkeä alas. Nuoresta koivikosta ovat lehdet jo lähteneet.
- Tuollahan meillä oli se lehmisavu, samanlainen savu siitä nous kun tästä nuotiosta, tuolla navetan takana, Pertti-Einari puhelee, kun mieleen palaa suhtkoht terävä kuva kuusikymmenluvulta. Ihan värillisenä hän sen nyt näkee silmien hetkeksi sumentuessa. Vaikka ensimmäisen kameransa ja värifilminsä oli poikana ostanut vasta seitsemänkymmenluvun alussa. Muistojen kaitafilmi on kai värillistä kodakkia, ja kirkkaita ovat välähdysten kuutiosalamat muistin linssillä.
- Kaikillahan ne sillon ol lehmisavut, kun lehmiisä lypsivät. Kun ol itikoita ja kärpässii. Ennee ei lypsetä lehmijä ulkona, eikä käsipelissä, äiti puhelee kumarassa sirppisavottansa lomassa.
Meillä oli puolenkymmentä lehmää tuossa punaisessa navetassa pellon laidassa, muutama vasikka, kissoja, joskus porsas, Pertti-Einari laskeskelee.
- Ja kerran jänis. Nappasin sen jäniksenpojan kiinni heinikosta metsäpellolta joskus viljanniittoaikaan. Kiepautin kanaverkosta pienen kopin navetannurkalle. Jänis siihen, vettä ja äpärikköä yöksi. Aamulla se makasi ikuisessa jäniksenunessaan. Sen sydän oli hakannut sylissäni pellolla kuin ompelukone, turpa ja korvat tärisivät, silmät olivat pelossa. Ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen. Mutta oikeasti, en tiennyt.
- Mutta se pikkuvasikka, sehän tuli elävänä metsästä kotiin. Silloin yhtenä kesänä. Turusen ukon hartioilla se tuli, koivet ympäri olkapäitä, turpa roikkuen. Mansikki löntysteli kiltisti perässä. Oli melkein yö, kun ukko puuskutti metsänreunasta lippahattu hikisenä otsallaan. Mansikki oli poikinut päivällä siellä jossain. Oli jäänyt hoivaamaan vasikkaansa. Kun sitä ei lypsyaikaan karjasta löytynyt, alettiin etsiä ja huhuilla. Turusen ukko sattui sopivasti pistäytymään kylään asioillaan. Sarkahousuissaan ja nahkasaappaissaan se läksi lompsimaan metsään laitumien taakse yhteen suuntaan, isä läksi toisaalle.
- Äiti lypsi sillä välin muut lehmät, minä poika hoitelin lehmisavua. Äitiä ei sen kummemmin ihmetyttänyt poikiminen luonnon helmassa, sellaista kun saattoi sattua ja oli sattunutkin aina hänen omasta lapsuudestaan asti. Siitä se kertoili huivipää kiinni lehmän lämpimällä turkilla.
Maito tirskui peltisankkoon. Tonkka odotti syrjemmällä, sen päällä oli siivilä, johon lämmin maito kaadettiin. Siivilässä oli paperinen harsomainen suodatin, johon maidon vaahdot jäivät kissan iloksi. Kun lypsyaika oli ohi, raahasimme tonkan karjakeittiön vieressä olevaan maitohuoneeseen. Siellä oli betoniallas, puolillaan kylmää vettä. Köytimme tonkan yöksi altaaseen jäähtymään.
Aamulla se täyttyisi, ja vielä toinenkin tonkka vierellään. Äiti täyttäisi aamupäivällä maitolapun, minä laittaisin sen tonkan kanteen kuminauhalla. Kärräisin maitotonkat maitokärreillä matkan päässä maantien varressa olevalle maitolaiturille niin kuin olin tehnyt siitä lähtien kun jaksoin ja sattui koulusta lomaa. Maitolaiturilla oli oma nimi, Kylänpää 5, kuin kadunnimi harjakattoisen pikkutalon seinässä. Tonkillakin oli oma nimensä, tai paremminkin numeronsa.
Hakisin tyhjät maitotonkat illansuussa maitolaiturilta takaisin, ne Lieksan osuusmeijerillä edellispäivänä käyneet. Jos olisimme laittaneet maitolapun lisäksi mukaan voilapun, saattaisi maitolaiturilla olla pahvilaatikollinen voita ja juustoa, mukana purkki Tummelia. Lehmän utariin, lypsyvoidetta. Sitä jota sanottiin saksalaisten turistien syövän hyvänä suomalaisena sulatejuustona. Kun olivat sitä maitolaitureilta varastelleet, pihit sotasankarit rahisevine puheineen.

Viimeinenkin kuihtunut auringonkukka kaatuu sirppimummon heilauttaessa teräänsä. Äiti ojentautuu ja pitelee kaksinkäsin ristiselkäänsä, huokailee kun koskee. Kohta on iltasen aika, kourallinen tabletteja ja kesäkeittoa. Jalat kompuroivat, mutta omalla kotipellolla vielä. Veli puhisee vierellä kumikengissään ja haalareissaan. Kotiveli jolla on samat iltaset edessä. Katse vähän etsii, jalka hiukan liikkaa. – Meidän sakin kotipellolla, vai tulevalla golffikentällä, Pertti-Einari katselee ympärilleen.
- Voihan siansaparot ja lehmänperseet, Pertti-Einari muotoilee kohta ääneen ajatustaan, kun sattuu katsahtamaan auringonkukan päätymistä valkoisen savun ja pienten liekkisormien kuolonkouraan. – Tässähän se suuri vävy meijät haukkua louskutti kesällä, kun ei oikein osattu olla hänelle, enkä ainakaan minä. Meijän perhe se on hajotettu. Puuttuu vain se kaunis valkonen paperi, jonka työ vielä allekirjoitatta jos että varaanne pidä. Lahjakirja se on. Sen jäläkkeen myö ollaan entinen perhe, ikuissiin aikoihin. Vain hauvassa ollaan yhessä, hyvä jos sielläkään. Vävyn jalkavaimo, sitä se tytöntylleröinen on.
- Vain on se vävy semmonen pikkukeisari, piätäsä pitempi ihteesä, äiti puuskuttaa nilkuttaessaan yli ojanreunan kohti navettaa sirppiä viemään. Korjaa silmälasiensa asentoa nenänvarrella. Koiranpentu hyppii innoissaan kanaverkkoaitauksessa. – Eikä se tyttötylleröinen sille mittään anna, ite se kaikki pittää, häneltä pääsee.
Savuhattara menee pään lävitse, miestä itkettää. Savu haisee koivuhalolle ja heinälle, hajussa on ripaus lehmisavun muistoa. Pentti-Einari tajuaa äidin huomaamattaan sanomasta, että ajatus on jo heitetty sairaalloisen kotiväen päähän itämään. Katselee edellänsä lyllertäviä, kotiväkeä joka jäi kotipaikalle kun muut lapset jo lähtivät pesästä, yksi kerrallaan viipottivat kaupunkeihin ja kirkonkylille. Lopuksi isä läksi hiekkasärkkään, hautuumaalle. – Käentytär se tulloo sitten takasi, ja se auervaara ukkonsa lirkuttellee vielä kaikki itelleen parain päin siltä pois, jos ei…, häneltä pääsee, melkein vain itselle vaisusti puhellen.
- Männään iltaselle. Ja oothan sie yötä kun nyt kerran tulit? On se ullakkohuone ihan lämpimänä, ei siellä kukkaan nykysin oo yötä. Hyvä kun sie ees oisit. Aina oot niin kiirreinen, polliisimies. Ei ois uskonna, mikä sinustakkii tulloo, sillon kun pikkupoikasena niitä heinäseipääntappeja kulettelit tuossa heinäpellolla pahvilaatikossa perässäs.
- Aattelin mie olla yötä, kun oon vappaavuorossa pitkästä aikkaa. Kooärpeessä on ollu hiton kiirettä. Eukkokin on yövuorossa siellä keskussairraalassa. Jos vaikka tässä velipoika lämmittäs tuon meijän vanhan puusaunan. Otettas saunaoluvet ja parit terävät, ja sie ottaisit parit kolomet likköörit. Unohtus ees vähäks aikaa nuo kolotukset. On niin mukava tämä syysilta, ja tuo savu, kuin oltais lehmisavulta tulossa. Ja tonkat kolahtelis.

Savu valuu poispäin kuin maito hiljaa pellon yllä. He menevät tupaan iltaselle. *

---------------------------------------------------------------------------------
TÄMÄ NOVELLI oli kisaamassa MTK Pohjois-Karjalan juhlakilpailussa Elävä maaseutu 2007. Se sijoittui mitalisijoille, hopeaa tuli aikuisten sarjassa. Raadissa oli mm. kirjailija Heikki Turunen.

NOVELLIN TEEMA on maassamme iätön. Katsokaa vaan ympärillenne! Samat rikokset toistuvat. Kysymys kuuluukin, onko Suomessa vielä Miehiä puuttumaan rikoksiin, joissa pientalonpoikien ym. köyhien verellä ja hiellä hoivatut maat ja mannut päätyvät huijareiden ja rikollisten käsiin. Kylänmiehetkin ovat näköjään vaihtaneet miehuutensa rahaksi.

Kari Tahvanainen
---------------------------------------------------------------------------------

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Suomen talvisodasta palattua

Suomen talvisodan ensi-ilta on sitten koettu. Harvoin pääsee teatterissa ikäänkuin näytelmän keskelle ja samalla toiseen aikaan. Seppo Timosen sotilaan huuto puolen metrin päässä kaikuu vieläkin korvissa... Näytelmän aikana tuli käveltyä aikamoinen matka - loppukohtausta olikin sitten mukava seurata istualtaan.

Näytelmässä tai teatteritapahtumassa, kuinka sen nyt ottaa, siirryttiin siihen hämmentyneeseen epävarmuuden aikaan, kun sota oli todellisuutta joka puolella. Jokainen loi siitä tietoisuuteensa oman konstruktion, henkilökohtaisen sotakokemuksen. Niistä sirpaleista ja sopivasta rekvisiitasta on saatu kokoon juttu, jota pääsee seuraamaan kaikilla aisteilla, mukaan luettuna oma tajunta ja muistot. Sota-aika kuten muukin Suomen historia kulkee aina mukanamme mm. vanhempien sukupolvien kokemusten ja kertomusten kautta. Sille liittymäpinnalle pääsee Suomen talvisota -näytelmässä aika herkistävällä tavalla.

Ajatuksella tehty juttu. Tuntuu että se pitäisi nähdä pariin kertaan, ennen kuin avautuu kokonaisuudessaan (kohtauksia kun on samanaikaisesti eri paikoissa, koko kaupungintalo pihaa myöten on osa näytelmää).

Ja lopuksi kannattaa istahtaa Teatteriravintolaan ja kipata Marskin paukku (tai Molotovin koktaili, kenelle maistuu). Siinä on teatterikokemusta parhaimmillaan.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Kirjanmerkkivinkki

Kirjanmerkkejä sitä voi tehdä tuhannella ja yhdellä tavalla. Minulla tällä hetkellä Sinuhe egyptiläisen välissä lampaanvillasta huovutettu vihreä Sivutin.

Sain sen Jyväskylästä, jossa moisia valmistaa lepinkäinen-niminen yritys: www.lepinkainen.fi – Nettisivuilla on kuva moisista kirjanmerkeistäkin!

Kirjavinkki nuhanenälle

Jos te tai lapsenne sairastatte nuhaa ja yskää, kirjat helpottavat nukkumista. Lapselle voitte laittaa Harry Potter-teoksia korokkeeksi sängyn pääpuoleen sängynjalkojen alle.

Aikuisille taas sopivat esimerkiksi Ilkka Remeksen romaanit. Ja niin hengitys helpottuu ja uni tulee.

Jos käytätte Kalle Päätalon koko tuotantoa sängyn korokkeena, varokaa, ettei nukkuja tipahda sängystä unensa aikana.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Länsimaiden perikato uudessa paketissa

Länsimainen kulttuuri ja talous ovat tehneet itsetuhokoneiston, joka tulee johtamaan länsimaisen sivilisaation tuhoutumiseen. Näin väittää professori Timo Vihavainen uudessa kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava 2009). Teos on muokattu hänen lehtikolumneistaan ja –esseistään.

Hengästyttävä kokonaisuus, täytyy sanoa. Historiantutkimuksen ammattilainen marssittaa lukijan ohi valtavan määrän historiafaktaa. Ja kun hän on erikoistunut Venäjän nykyisyyteen ja historiaan, se näkyy painotuksissa. Ja sekin näkyy, että teos on koottu sirpaleista – lukija saa valmistautua pitkälle ja polveilevalle matkalle teoksen parissa.

Länsimaiden perikatoa on ennustettu iät ajat ja Lihavainen toistaa jälleen tuttuja ennusteita; tällä kertaa mukana on kotimaamme Suomikin, mikä on mielenkiintoisinta. Teoksessa käydään läpi Suomen poliittinen historia ja selviytymistarina ihan mielenkiintoisella tavalla. Joskin lähemmäs nykyaikaa tultaessa alkaa tulla esille Vihavaisen, ja monen muun vanhenevan ihmisen ja eritoten miesihmisen, asenteet: kaikki oli ennen paremmin ja nuoriso höyrähdyksineen ja aatteineen on melkeinpä kaiken pahan alku. Siis teit isäin astumaan?

Länsimaiden tuho näyttää muodostuvan mm. amerikkalaisen massa-/populaarikulttuurin ja konsumerismin voittokulusta, postmodernismista ja feminismistä, uuden maailman arvoista ja asenteista, narsistista individualismia unohtamatta. Tottahan on, että mm. feminismi on ampunut yli monessa tapauksessa, mutta sen (ja muun tasa-arvotutkimuksen) mitätöinti uhkana ei ole mielestäni mitenkään perusteltua noin asiapohjalta. Ellei sitten haluta tosiaan takaisin ”vanhoja hyviä aikoja”. Vanhoista hyvistä ajoista voi kyllä ”nauttia” esimerkiksi katsomalla uuden Täällä pohjantähden alla –elokuvan. Tai miettiä Pölösen Onnenmaata katsoessaan, mikä se olikaan naisen asema tai vähemmistöjen asema tai sosiaaliturva tai sananvapaus tuohon aikaan. Ei se ainakaan tasa-arvoa ollut, pikemminkin alkeellista yhteiskuntaa.

Vihavaisen teosta on väitetty Halla-ahon linjoilla olevaksi eritoten maahanmuuttajakysymysten kohdalta. Kyllähän Vihavainen pitää keskeisenä uhkana demografisia muutoksia – maahanmuuttajia ja erityisesti islaminuskoisia ehdottomine oppeineen. Islamin maltillistumiseen ja länsimaistumiseen hän ei usko. Mutta perusteet multikulturalismin ja maahanmuuton vastaisuudelle eivät nekään oikein vakuuta.

Työvoimaa tarvitaan ja maailma nyt vain on yhä enemmän pieni kylä jossa on sekaisin erilaisia ihmisiä. Mutta siitä pitää voida keskustella kaikilla tasoilla vapaasti. Sikäli Vihavaisen huomiot orwellimaisesta ideologiasta ja sen seurauksista mm. nykyajan Suomessa ovat mielenkiintoisia ja huomaan ajatelleeni huolissani monesti samoja asioita. Valvonnan lisääntyminen, uuskieli, poliittinen korrektius, ryhmäajattelu - mistä asioista ja millä termeillä saa enää puhua joutumatta hullun hallinnon ja sokean median hampaisiin. Milloin kansa tai Vihavaisen pöllyttämät intellektuellit nousevat sanomaan käsi perustuslailla: Ei tästä edemmäksi!

Länsimaiden tuho –teos on kyllä sinänsä mielenkiintoinen pakkaus, mutta loppujen lopuksi menneen maailman palauttamisen haikailu ratkaisukeinona nykyajan ongelmille ei mielestäni toimi. Eikä länsimaisen sivistyksen tuhokaan ole toivottavaa. Tällaistakin puheenvuoroa tarvitaan.

Monet naurut muuten lukijalta irtosi. Vihavainen osaa kuivan huumorin.

tiistai 19. tammikuuta 2010

"Sairas yhteiskunta ajaa ihmiset pois uraputkesta"

Taloussanomissa oli ytimeen menevä juttu suomalaisesta työelämästä.

– Jos ihmiset ajetaan piippuun, tyrehdytetään oppimis- ja luomiskyky. Ei siinä auta, jos jatketaan työssäoloaikaa viidellä vuodella.

Sairas yhteiskunta menneen maailman rakenteineen ajaa uutta luovia ihmisiä syrjään eli potkii pahasti omaan nilkkaansa.

Lisäisin artikkelin kuvaamiin ongelmiin vielä työpaikkakiusaamisen ja syrjinnän (joka on suoraa jatkoa koulukiusaamiselle - tiedoksi vaan junioreille!). Työn huono ja vääränlainen organisointi edesauttaa sitäkin. Kuinkahan monta herraa ja narria aina professoreita myöten onkaan tulppana työelämän kehittämiselle ja saattamiselle luovalle tolalle.