Sanotaan että valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Olisiko tämä kolumni siis korvattavissa parilla fotolla? Taidanpa nyt kuitenkin kertoa kuvista. Näin teki myös joensuulainen Teatteri Satama näytelmässään Löytäjä saa pitää.
Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.
Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.
Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.
En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.
Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.
Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.
Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.
Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.
Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.
Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen
Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi
