Tuhat ja yksi sanaa

Kolumni

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siltä se tuntuukin kun katselee mustavalkoisia vanhoja valokuvia. Ellei tiedä kuvasta, voi antaa mielikuvituksensa luoda siitä tarinan.
     Katson ensimmäiseksi valokuvan taakse. Olisiko joku raapustanut sinne tekstiä. Useimmiten ei ole, ja se harmittaa. Tieto on kateissa. Jotain ajan kulumisesta kertoo se, että valokuvissa on ihmisten kohdalle raapustettuja ristejä.
     Aikoinaan valokuvia ei räpsitty tuosta vain. Monella ei ollut edes kameraa, ja filmejä oli vaikea kehittää. Kamerat olivat kalliita. Kylillä saattoi jäljistä päätellen kierrellä ammattivalokuvaajia ikuistamassa ihmisiä ja hetkiä. Eivätkä ne vedokset olleet mitään ohuelle paperille kehitettyjä kuvia. Valokuvapaperi on pikemminkin kartonkia, paksua sellaista. Kuvaamisessa oli arvokkuutta.

Yhden kuvan tarina. Tämä kuva on otettu kesällä sota-aikaan, pellon laidassa. Taustalla näkyy pistoaitaa. Etualalla istuvat tuvasta tuoduilla tuoleilla mies ja nainen. Heidän takanaan seisoo kolme melkeinpä teinipoikaa. Koko perhe kotitilallaan, pyhävaatteissa kun valokuvaajakin tuli käymään. Miehellä on sarkatakki, saappaat, rehottavat viikset. Pienikokoisella naisella on musta huivi päässään, tumma pitkä mekko, kädet sylissä, surullinen katse.
     Poika vasemmalla on pussihousuissaan, kravatti, puvuntakki, muhkea lippalakki, vakava katse. Nuorin poika keskellä pusakassaan ja lippiksessään ei ole niin vakava. Poika oikealla on armeijanharmaassa kenttäpuvussa, kädet selän takana, lepoasennossa. Kuvan nimi voisi olla ”Se on lähtö nyt”.
     Ei tarvitse olla ennustajaeukko kertoakseen, mitä sitten tapahtui, jos tietää kuvasta. Mies ja nainen asustaisivat evakkomatkan jälkeenkin kotitilallaan elämänsä ehtoolle. Mies kasvattelee kessua, puuhailee omiaan, nainen on Niskavuoren sukua, perheen pää, huolenkantaja. Hänelle vietäisiin vanhana kahvia termospullossa ja pullaa kunnalliskotiin.
     Poika vasemmalla jäisi kotitilalle, tekisi suutarin hommia ja savottaa. Hänestä tulisi kylän paras pontikankeittäjä. Poika keskellä muuttaisi Ruotsiin, hänen jälkeläisensä tulisivat asumaan eri mantereilla. Poika oikealla joutuisi sotaan ja vangiksi. Palaisi elävänä luurankona. Hankkisi rintamamiestilan, Kekkonen antaisi tilan lainat anteeksi. Päiväettoneella ulisisi vuosikymmenten päästäkin, sotavankileiri ei unohtuisi. Maatila joutuisi pahoihin käsiin ja hajoaisi.

Valtameren tuolla puolen otettaisiin sotien jälkeen samanlainen kesäinen mustavalkovalokuva. Miehen sisko seisoo vaahteran edessä kukkamekossaan katse vakavana. Häntä ei ollut kuvassamme, sillä hän oli muuttanut kaukomaille jo vuosisadan alussa. Kirjeet ja kortit kertovat huolesta; mitä teille Suomessa tapahtuu.
     Kuvan katsoja muistaa tarinoita, joita on kuullut. Tällaiset vanhat valokuvat ovat aarteita. Ehkä vielä on aikaa saada talteen niihin liittyvää tietoa ennen kuin tarinoiden kokijat, kuulijat, ovat poissa.

Mitä? Missä? Milloin? Ketä kuvassa on? Mistä on kysymys? Jo tällaisilla pienillä toimittajan kysymyksillä saa kuvista koottua talteen perusasioita. Kenties juuri siitä kuvasta, joka on kädessäsi tai mielessäsi. Todennäköisesti se on maailman ainoa kappale siitä kuvasta. Ethän päästä sitä katoamaan, vaan annat sille sen tarinan takaisin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 5.5.2018

Valoisaa pääsiäistä

Rauhallista pääsiäisaikaa

Kirjat, nuo kirjat

Pääkirjoitus

Rovinssi nro 1/2018

Kirjat, nuo kirjat 

Koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunaa.  Näin sanoo kansanviisaus. Kirjoista luopuminen on kuin veistä haavassa kiertäisi. Kirjajano ja lukemisen lumo on loputon. Seurauksena on usein koti joka on täynnä kirjoja.

     On hyvä että kirjaa luetaan, että kirja kiertää ja sitä kunnioitetaan. Kirjailijalle on hyvä että kirjaa ostetaan ja kirjailijan ammattityötä tuetaan vakaalla apurahajärjestelmällä. Kun kirja kiertää, kirjailijakin tulee tunnetuksi.

     Kuinkahan moni tuttu onkaan taas valitellut sitä, että koti on täynnä kirjoja ja olisi pakko luopua osasta niistä. Minulta kysellään, voisiko kirjoja tuoda jonnekin. Divarit ottavat vain parhaat päältä, koska ne ovat muuten yrittäjälle ongelma.

     Pohjois-Karjalassa on ollut nyt muutaman vuoden käynnissä Adoptoi kirja -hanke, jota pyörittää Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Kirjoja otetaan välitettäväksi edelleen niin kirjastoilta kuin yksityiskodeistakin. Kirjoja onkin saatu mukavasti eteenpäin, niin sanotusti hyviin koteihin.

     Kulttuuritalolla vanhalla maalaiskansakoululla on ollut kirjanvaihtotori jo kymmenkunta vuotta. Toisaalla taas kesäteatterin yhteydessä voi käydä penkomassa kirjahyllyjä, ottaa tai tuoda siihen kirjoja. Kuulin että kerrankin kesäteatterikävijä oli huutanut innosta, kun oli löytänyt hyllystä vanhan yliopistollisen tenttikirjansa. ”Saanko mie ottaa tämän? – No ota vaan, sitä varten se siinä on!”

     Luovuustutkija ja nykyisin myös Joensuun Karsikon koulun rehtori Jussi T. Koski kirjoitti äskettäin kolumnissaan (Karjalainen 10.3.2018) lukemisesta ja luovuudesta. ”Lukeminen, hienoin harrastus, oppimisen perusta. Luovat ihmiset ovat lukevia ihmisiä, koska luovuus ei synny tyhjästä.”

     Koski siteeraa Fedor Dostojevskia, joka muistuttaa romaanissaan Kirjoituksia kellarista, miksi emme pärjää ilman kirjoja. ”Jättäkää meidät omiin oloihimme, ilman kirjaa, niin me sotkeudumme ja eksymme heti – emme tiedä, mihin tarttua, mistä pitää kiinni. Mitä pitää rakastaa ja mitä vihata, mitä arvostaa ja mitä halveksia?”

     Jokainen kirja syntyy yhä uudelleen lukukokemuksina, tulkitsemisten, mietiskelyn ja keskustelun myötä. Kun lukee riittävän monta kirjaa, oppii, että Totuus ei asu missään yhdessä teoksessa vaan lukemisessa. Lukeminen synnyttää suvaitsevaisempaa maailmaa, Koski toteaa. Jokainen kirjoittajakin on aina ensin lukija.

     Kirjallisuus ja lukeminen ovat ihmiselämän perustaa. Siksi kirjalle on tärkeää antaa aina uusi mahdollisuus, pistää ”hyvä vahinko” kiertämään.  

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Talviaikoja

Oma latu.

Kuva: Kari Tahvanainen

Niemi paikallaan

Kolumni

”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli.” En tiennyt olinko lukenut juuri romaanin vai historiallisen tietokirjan. Olin nauranut, kaivellut aivonystyröitäni, kuvitellut ja ihmetellyt. Olin lukenut Juha Hurmeen Niemen.

Alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, 14 miljardin vuoden historia. Näkökulma on tähtien välistä pieneen pisteeseen Pohjolassa. Niemellä josta tuli myyttinen Suomi ja syntyi suomalaisuus. Mielessään lukija jatkaa Suomen historiaa Venäjän vallan aikaan ja sitten lopulliseen irtiottoon, vapaussotaan, sisällissotaan. Vaikka olihan Venäjä retkeillyt Niemellä jo aiemmin isonvihan ja pikkuvihan merkeissä. Moni kynsi ja tölli oli kylmennyt.
     Kirja on massiivinen tietopaketti luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa, ja detaljit kaiketi kohdillaan. Kerronta on sivistynyttä ja mainiota. Sikäli tätä voisi mainostaa koulumaailmaankin, yleissivistävänä Maammekirjana.  On tämä nykyajan Zachris Topeliusta!
   
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.” 
     Hurme korostaa vaikutteiden ja kulttuurin kansainvälisyyttä, mikä on reipas kannanotto tähän päiväänkin. Vaikkakin nationalismi on ollut se prisma, joka on sytyttänyt tulen kansojen nuotioon. Joskus kansallisella leirinuotiolla on innostuttu polttamaan myös kanssatovereita.
     Lukijana jäin ihmettelemään sitä intoa ja klassista tiedonjanoa, joka huokuu romaanista. Kaikkitietävä kertoja on myös hyvin ajan hermolla. Välillä heitetään läppää ihan tämän ajan tapahtumista. Hurme on kertonut lainanneensa kaiken lähdeaineiston Tampereen kirjastosta, ei mistään internetistä. Respektiä!
     Niemeä lukiessa tuli mieleen myös Roope Lipastin romaani Virtasen historia, jossa mies mm. polttaa Turun ja keksii jazzin. Samoin Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, mainio elämäkerta Kustaa II Adolfista, jonka kaudella Niemelle rakennettiin valtionhallinto. Tietokirja joka on kuin romaani. Teos palkittiin tieto-Finlandialla 2014.

Romaanihan se Niemi on ja romaanina se Finlandialla palkittiin. Vahvistusta tälle sain Jukka Petäjän lauantaiesseestä 3.2. Hesarissa. Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa. Romaanin määrittely on vaikeaa ja kirjallinen maailma määrittelee sitä aina uudelleen. Lukijan odotukset, lukutapa, puolestaan ohjailevat sitä, käsittääkö hän lukevansa romaania vai tietoteosta.
     Historialliset faktat luovat ironisen perustan sille ääneen lausumattomalle fiktiolle, jonka nimeen suomalaisuutta vannotaan. Välähdykset Suomen esihistoriasta ja historiasta ovat alisteisia romaanin eivätkä tietokirjan narratiiville, Petäjä kuvailee.

Niemeä voisi lukea kauniina kesäpäivänä vaikka Olli Tiaisen muistomerkeillä. Suomen sodan rajakapteenia muistetaan niin Mönnin taistelun 1808 muistomerkillä Mönninvaaralla kuin Tiaisenkadun muistomerkillä Joensuussa. Samalla voisi kohottaa oluttuopin majuri, sittemmin sotamarsalkka Sandelsille.

Kuvat: Kari Tahvanainen

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 

Karjalan Heili 10.3.2018

Kalevalan päivää

Kuva: Kari Tahvanainen

Anna-Liisa Alangon muistolle

Muistosanat 

24.2.2018 muistotilaisuudessa Joensuun Teatteriravintolassa

”Minä kyllä jaksan jo kävellä portaat ylös ja alas.” Kävin Rantakadulla tammikuun alkupuolella tapaamassa Anna-Liisaa. Nuo sanat jäivät mieleeni. Anna-Liisa oli aina matkalla eteenpäin, aina valmistelemassa jotain, rakentamassa tulevaisuutta, ja kulttuuria. Matkalla.

Kirjailija Heikki Turunen lausui viimeisen runon Anna-Liisa Alangolle. - Vain hetki ja olemme auringon luomia varjoja. - Kuva: Kari Tahvanainen 

Suomen Maakuntakirjailijoilla oli kunnia kutsua Anna-Liisa kunniajäseneksi viime marraskuussa. Kunniakirja ja kukat ojennettiin hänelle toimistollamme Arttelissa täällä Joensuussa. Anna-Liisa muisteli vuosikymmeniä Maakuntakirjailijoissa. Hän oli mukana yhdistyksen alkumetreiltä 1970-luvun alusta lähtien. Esiintymässä ja arvioimassa tekstejä. Maakuntakirjailijoillahan oli tuolloinkin toimisto Joensuussa, ja puheenjohtajana Seppo Lappalainen. Löysin yhdistyksemme arkistosta maininnan vuodelta 1976. Maaseudun Sivistysliiton Maaseutuväen kulttuuriviikolla näihin aikoihin talvea oli matinea Ristiinassa Etelä-Savossa. ”Tulenkantajat-matineassa esitelmöi maisteri Kaarina Sala Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Anna-Liisa Alanko lausui Katri Valan, Olavi Paavolaisen ja Uuno Kailaan runoja.”

Henkilökohtainen muistikuvani eräästä matkasta Anna-Liisan kanssa liittyy Makeasti oravainen –tapahtumaamme Jyväskylän pääkirjastossa Aleksis Kiven päivänä 2010. Olin kuskina ja matkalla aamusta iltaan ehdimme keskustella niin kulttuurista kuin maailmanmenosta yleensäkin. Tulomatkalla ohitimme hiuskarvan päästä pienen koiran joka pinkaisi tien yli. Pelästyimme, huokasimme helpotuksesta koiran puolesta. Se matka jäi mieleen. Jyväskylässä taidettiin kuulla Immi Helleninkin runoja.

Lopuksi vielä yksi muisto viime kesältä, jonka välittää kirjailija Tanja Kaarlela Nivalasta Pohjanmaalta. Se oli yksi viimeisimmistä Anna-Liisan esiintymismatkoista. Kaksi kertaa kaksitoista tuntia junalla, Joensuu – Nivala – Joensuu. Anna-Liisa muisteli matkaa lämmöllä. Ja niin tekivät tilaisuuden järjestäjätkin.

”Anna-Liisa oli odottanut jo pitkään vierailua Nivalaan. Hän otti minuun yhteyttä, koska halusi järjestää runotapahtuman yhdessä ystäviensä Matti ja Riikka Pelon sekä meidän paikallisten kirjailijoiden kera.

Heinäkuun 13. päivänä Nivalan taidetalo Kerttula oli täynnä ihmisiä. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. Anna-Liisa ihastutti valoisalla olemuksellaan, hän oli kaunis ja säteilevä. Hänen läsnäolonsa sai kaiken puhkeamaan kukkaan, ja hän oli aidosti otettu yleisön osoittamasta kiinnostuksesta ja suosiosta. Anna-Liisan vierailua arvostettiin Nivalassa todella paljon.

Matka oli varmasti kokonaisuudessaan raskas, koska hänen oli palattava välittömästi takaisin. Hän tiesi etukäteen tiukan aikataulunsa, mutta halusi siitä huolimatta tulla. Jälkeenpäin mietin, miksi hän halusi niin kovasti tehdä juuri tämän matkan. Luettuani hänen viimeisen teoksensa Puut, puut ja suvikuut tunsin, että hänen oli herätettävä muistot ja hyvästeltävä lakeus - jätettävä jäähyväiset.

Kun ihmisen elämä on pitkä, paljon jää taakse. Paljon kaunista ja hyvää.”

Anna-Liisa oli sydämeltään taiteilija, siinä missä pedagogi ja tutkijakin. Yhteistyökumppanina sai aina olla varma siitä, että kotiläksyt on tehty huolella, esitys ja esiintyminen ovat hoidossa. Kiitos Anna-Liisa. Valmistellaan uusia esityksiä, uusia matkoja, hyvässä hengessä. Matka jatkuu.

Kari Tahvanainen

puheenjohtaja

Suomen Maakuntakirjailijat