Rauhallista pääsiäisaikaa
Kartsan Lokkivihko
Pieni vihko, vahakannet...
tiistai 27. maaliskuuta 2018
sunnuntai 25. maaliskuuta 2018
Kirjat, nuo kirjat
Pääkirjoitus
Rovinssi nro 1/2018
Kirjat, nuo kirjat
Koti ilman kirjoja on kuin talo ilman ikkunaa.
Näin sanoo kansanviisaus. Kirjoista luopuminen
on kuin veistä haavassa kiertäisi. Kirjajano ja lukemisen lumo on loputon.
Seurauksena on usein koti joka on täynnä kirjoja.
On
hyvä että kirjaa luetaan, että kirja kiertää ja sitä kunnioitetaan.
Kirjailijalle on hyvä että kirjaa ostetaan ja kirjailijan ammattityötä tuetaan
vakaalla apurahajärjestelmällä. Kun kirja kiertää, kirjailijakin tulee
tunnetuksi.
Kuinkahan moni tuttu onkaan taas valitellut sitä, että koti on täynnä
kirjoja ja olisi pakko luopua osasta niistä. Minulta kysellään, voisiko kirjoja
tuoda jonnekin. Divarit ottavat vain parhaat päältä, koska ne ovat muuten
yrittäjälle ongelma.
Pohjois-Karjalassa on ollut nyt muutaman vuoden käynnissä Adoptoi kirja
-hanke, jota pyörittää Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri. Kirjoja
otetaan välitettäväksi edelleen niin kirjastoilta kuin yksityiskodeistakin.
Kirjoja onkin saatu mukavasti eteenpäin, niin sanotusti hyviin koteihin.
Kulttuuritalolla vanhalla maalaiskansakoululla on ollut kirjanvaihtotori
jo kymmenkunta vuotta. Toisaalla taas kesäteatterin yhteydessä voi käydä
penkomassa kirjahyllyjä, ottaa tai tuoda siihen kirjoja. Kuulin että kerrankin
kesäteatterikävijä oli huutanut innosta, kun oli löytänyt hyllystä vanhan
yliopistollisen tenttikirjansa. ”Saanko mie ottaa tämän? – No ota vaan, sitä
varten se siinä on!”
Luovuustutkija ja nykyisin myös Joensuun Karsikon koulun rehtori Jussi
T. Koski kirjoitti äskettäin kolumnissaan (Karjalainen 10.3.2018) lukemisesta
ja luovuudesta. ”Lukeminen, hienoin harrastus, oppimisen perusta. Luovat
ihmiset ovat lukevia ihmisiä, koska luovuus ei synny tyhjästä.”
Koski
siteeraa Fedor Dostojevskia, joka muistuttaa romaanissaan Kirjoituksia kellarista,
miksi emme pärjää ilman kirjoja. ”Jättäkää meidät omiin oloihimme, ilman
kirjaa, niin me sotkeudumme ja eksymme heti – emme tiedä, mihin tarttua, mistä
pitää kiinni. Mitä pitää rakastaa ja mitä vihata, mitä arvostaa ja mitä
halveksia?”
Jokainen kirja syntyy yhä uudelleen lukukokemuksina, tulkitsemisten,
mietiskelyn ja keskustelun myötä. Kun lukee riittävän monta kirjaa, oppii, että
Totuus ei asu missään yhdessä teoksessa vaan lukemisessa. Lukeminen synnyttää suvaitsevaisempaa
maailmaa, Koski toteaa. Jokainen kirjoittajakin on aina ensin lukija.
Kirjallisuus ja lukeminen ovat ihmiselämän perustaa. Siksi kirjalle on
tärkeää antaa aina uusi mahdollisuus, pistää ”hyvä vahinko” kiertämään.
Kari Tahvanainen
puheenjohtaja
Suomen
Maakuntakirjailijat ry.
perjantai 23. maaliskuuta 2018
sunnuntai 11. maaliskuuta 2018
Niemi paikallaan
Kolumni
”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli.” En tiennyt olinko lukenut juuri romaanin vai historiallisen tietokirjan. Olin nauranut, kaivellut aivonystyröitäni, kuvitellut ja ihmetellyt. Olin lukenut Juha Hurmeen Niemen.
Alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, 14 miljardin vuoden historia. Näkökulma on tähtien välistä pieneen pisteeseen Pohjolassa. Niemellä josta tuli myyttinen Suomi ja syntyi suomalaisuus. Mielessään lukija jatkaa Suomen historiaa Venäjän vallan aikaan ja sitten lopulliseen irtiottoon, vapaussotaan, sisällissotaan. Vaikka olihan Venäjä retkeillyt Niemellä jo aiemmin isonvihan ja pikkuvihan merkeissä. Moni kynsi ja tölli oli kylmennyt.
Kirja on massiivinen tietopaketti luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa, ja detaljit kaiketi kohdillaan. Kerronta on sivistynyttä ja mainiota. Sikäli tätä voisi mainostaa koulumaailmaankin, yleissivistävänä Maammekirjana. On tämä nykyajan Zachris Topeliusta!
”Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”
Hurme korostaa vaikutteiden ja kulttuurin kansainvälisyyttä, mikä on reipas kannanotto tähän päiväänkin. Vaikkakin nationalismi on ollut se prisma, joka on sytyttänyt tulen kansojen nuotioon. Joskus kansallisella leirinuotiolla on innostuttu polttamaan myös kanssatovereita.
Lukijana jäin ihmettelemään sitä intoa ja klassista tiedonjanoa, joka huokuu romaanista. Kaikkitietävä kertoja on myös hyvin ajan hermolla. Välillä heitetään läppää ihan tämän ajan tapahtumista. Hurme on kertonut lainanneensa kaiken lähdeaineiston Tampereen kirjastosta, ei mistään internetistä. Respektiä!
Niemeä lukiessa tuli mieleen myös Roope Lipastin romaani Virtasen historia, jossa mies mm. polttaa Turun ja keksii jazzin. Samoin Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, mainio elämäkerta Kustaa II Adolfista, jonka kaudella Niemelle rakennettiin valtionhallinto. Tietokirja joka on kuin romaani. Teos palkittiin tieto-Finlandialla 2014.
Romaanihan se Niemi on ja romaanina se Finlandialla palkittiin. Vahvistusta tälle sain Jukka Petäjän lauantaiesseestä 3.2. Hesarissa. Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa. Romaanin määrittely on vaikeaa ja kirjallinen maailma määrittelee sitä aina uudelleen. Lukijan odotukset, lukutapa, puolestaan ohjailevat sitä, käsittääkö hän lukevansa romaania vai tietoteosta.
Historialliset faktat luovat ironisen perustan sille ääneen lausumattomalle fiktiolle, jonka nimeen suomalaisuutta vannotaan. Välähdykset Suomen esihistoriasta ja historiasta ovat alisteisia romaanin eivätkä tietokirjan narratiiville, Petäjä kuvailee.
Niemeä voisi lukea kauniina kesäpäivänä vaikka Olli Tiaisen muistomerkeillä. Suomen sodan rajakapteenia muistetaan niin Mönnin taistelun 1808 muistomerkillä Mönninvaaralla kuin Tiaisenkadun muistomerkillä Joensuussa. Samalla voisi kohottaa oluttuopin majuri, sittemmin sotamarsalkka Sandelsille.
Kuvat: Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Karjalan Heili 10.3.2018
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
lauantai 24. helmikuuta 2018
Anna-Liisa Alangon muistolle
Muistosanat
24.2.2018 muistotilaisuudessa Joensuun Teatteriravintolassa
”Minä kyllä jaksan jo kävellä portaat ylös ja alas.” Kävin
Rantakadulla tammikuun alkupuolella tapaamassa Anna-Liisaa. Nuo sanat jäivät
mieleeni. Anna-Liisa oli aina matkalla eteenpäin, aina valmistelemassa jotain,
rakentamassa tulevaisuutta, ja kulttuuria. Matkalla.
Kirjailija Heikki Turunen lausui viimeisen runon Anna-Liisa Alangolle. - Vain hetki ja olemme auringon luomia varjoja. - Kuva: Kari Tahvanainen
Suomen Maakuntakirjailijoilla oli kunnia kutsua Anna-Liisa
kunniajäseneksi viime marraskuussa. Kunniakirja ja kukat ojennettiin hänelle
toimistollamme Arttelissa täällä Joensuussa. Anna-Liisa muisteli vuosikymmeniä
Maakuntakirjailijoissa. Hän oli mukana yhdistyksen alkumetreiltä 1970-luvun
alusta lähtien. Esiintymässä ja arvioimassa tekstejä. Maakuntakirjailijoillahan
oli tuolloinkin toimisto Joensuussa, ja puheenjohtajana Seppo Lappalainen. Löysin
yhdistyksemme arkistosta maininnan vuodelta 1976. Maaseudun Sivistysliiton
Maaseutuväen kulttuuriviikolla näihin aikoihin talvea oli matinea Ristiinassa
Etelä-Savossa. ”Tulenkantajat-matineassa esitelmöi maisteri Kaarina Sala
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Anna-Liisa Alanko lausui Katri Valan,
Olavi Paavolaisen ja Uuno Kailaan runoja.”
Henkilökohtainen muistikuvani eräästä matkasta Anna-Liisan kanssa
liittyy Makeasti oravainen –tapahtumaamme Jyväskylän pääkirjastossa Aleksis
Kiven päivänä 2010. Olin kuskina ja matkalla aamusta iltaan ehdimme keskustella
niin kulttuurista kuin maailmanmenosta yleensäkin. Tulomatkalla ohitimme
hiuskarvan päästä pienen koiran joka pinkaisi tien yli. Pelästyimme, huokasimme
helpotuksesta koiran puolesta. Se matka jäi mieleen. Jyväskylässä taidettiin
kuulla Immi Helleninkin runoja.
Lopuksi vielä yksi muisto viime kesältä, jonka välittää kirjailija
Tanja Kaarlela Nivalasta Pohjanmaalta. Se oli yksi viimeisimmistä Anna-Liisan
esiintymismatkoista. Kaksi kertaa kaksitoista tuntia junalla, Joensuu – Nivala
– Joensuu. Anna-Liisa muisteli matkaa lämmöllä. Ja niin tekivät tilaisuuden
järjestäjätkin.
”Anna-Liisa oli odottanut jo pitkään vierailua Nivalaan. Hän otti
minuun yhteyttä, koska halusi järjestää runotapahtuman yhdessä ystäviensä Matti
ja Riikka Pelon sekä meidän paikallisten kirjailijoiden kera.
Heinäkuun 13. päivänä Nivalan taidetalo Kerttula oli täynnä
ihmisiä. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. Anna-Liisa ihastutti valoisalla
olemuksellaan, hän oli kaunis ja säteilevä. Hänen läsnäolonsa sai kaiken
puhkeamaan kukkaan, ja hän oli aidosti otettu yleisön osoittamasta
kiinnostuksesta ja suosiosta. Anna-Liisan vierailua arvostettiin Nivalassa
todella paljon.
Matka oli varmasti kokonaisuudessaan raskas, koska hänen oli
palattava välittömästi takaisin. Hän tiesi etukäteen tiukan aikataulunsa, mutta
halusi siitä huolimatta tulla. Jälkeenpäin mietin, miksi hän halusi niin
kovasti tehdä juuri tämän matkan. Luettuani hänen viimeisen teoksensa Puut,
puut ja suvikuut tunsin, että hänen oli herätettävä muistot ja hyvästeltävä
lakeus - jätettävä jäähyväiset.
Kun ihmisen elämä on pitkä, paljon jää taakse. Paljon kaunista ja
hyvää.”
Anna-Liisa oli sydämeltään taiteilija, siinä missä pedagogi ja
tutkijakin. Yhteistyökumppanina sai aina olla varma siitä, että kotiläksyt on
tehty huolella, esitys ja esiintyminen ovat hoidossa. Kiitos Anna-Liisa. Valmistellaan
uusia esityksiä, uusia matkoja, hyvässä hengessä. Matka jatkuu.
perjantai 16. helmikuuta 2018
Congratulations Lietuva 100 years
Lämpimät onnittelut 100-vuotiaalle Liettualle.
Donelaitis-seuran, Suomi - Liettua -seuran Joensuun Donelaitis-seuran kunniajäseneltä.
Laisva Lietuva!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)