Hyvää itsenäisyyspäivää 2018

Seitsemän kuvaa - Kartsan valokuvanäyttely

SSeitsemän kuvaa

Mustavalkoisen valokuvan taikaa

Kuvat: Kari Tahvanainen

Olipa kerran

Kolumni

Niin alkavat sadut: Olipa kerran. Ja ne päättyvät yleensä: He elivät onnellisina elämänsä loppuun.

     Siis, olipa kerran pieni tyttö jonka nimi oli Satu. Hän asui pienessä maalaistalossa metsien ja peltojen keskellä kolmen veljensä ja vanhempiensa kanssa. Aluksi hän kylläkin asui mummolassa. 

     Varhainen hämärä muistikuva mummolasta: leikimme lattialla uunin edessä hellapuilla. Kasaan niitä keoksi ja sisko ryömii siihen. Yksi halko tipahtaa hänen otsalleen. Voi sitä itkua ja voihketta. Mustavalkoisessa valokuvassa vauva parkuu hetekalla ja minä katselen tutti suussa.  

Kasvamme luonnon keskellä. Leikkimme vievät meidät havumajoihin ja suuriin metsiin. Koulumatkaakin taitetaan metsäteitä pitkin naapurien lasten kanssa. Kesät vietämme heinäpellolla ja uimassa. Iltaisin vanhempien ollessa navetalla karjaa hoitamassa puuhailemme lettuja paistaen ja aina jotain kummaa keksien. Tietokilpailuja, piilosilla oloa, piirtelyä sakuraväreillä, telkkarin katselua.

     Aku Ankat, Viisikot ja satukirjat kuluvat käsissämme. Mutta kuinka innostummekaan Fazerin Toivelauluja -kirjasarjasta. Niitä vihkosia me hoilaamme kannesta kanteen ja illasta toiseen. Daa dirlan dirlan daa! Vaikkei meistä yhdestäkään tule laulajaa.

Vanhoista valokuvista näkee tuokioita metsässä nuotiolla; lehmä katselee meitä kaikessa rauhassa taka-alalla. Nuotiolla paistetaan omenoita, niitä joita olemme käyneet vaivihkaa hakemassa illan hämärässä naapuritilan omenapuusta. Ja toisissa kuvissa paijaamme kissoja, joskus värjäämme valkoiselta angorakissalta kuononpään hiilellä mustaksi. Ja otamme onnettomasta vielä valokuvan. Pitkämielinen oli kissa kuitenkin meille lapsille.

     Teineinä poseeraamme kukkakedolla ja peltojen keskellä, helteisenä sunnuntaina.

Sytytin skannerin / sytytin kynttilän / sytytin lapsuuden / Olimme olemassa // Sinäkin siinä / kotipellon keskellä raunion kivellä / istuva teinityttö / Vaihdettiin vuoroja / minäkin siinä / donny osmond kivellä / kesä // Sen halusin sanoa

Prinsessa Dianan elämänkerta tuntui olevan sinulle tärkeä kirja aikuisena. Enkä yhtään ihmettele, te kukkaislapset, toisten auttajat.

Laitoin kukkia / niin kuin sinä laitoit / niin kuin sinä olisit laittanut / syksyn / syvät värit

     Elämänkulku vie sadunkin ihmisiä aikanaan erilleen. Tarvitaan happea, ilmaa siipien alle, halutaan elää itsenäistä elämää. Kuunnella elämän kutsua, joskus seireenienkin laulua. Niin on elämä menevä, aallokoissa ja suvannoilla, auringon lämmössä ja pakkasen pistellessä poskia. Tapaamisen toivossa.

Suonissa kultaa / ruusuissa virtaa piikkejä // väsyneet kätemme / ja viisarit pistävät lävitse // eikä ole

Tämä satu oli päättyvä ennen aikojaan. Pyhäselän aallot tuudittivat Sadun ikuiseen uneen syksyisenä päivänä Reijolan uimarannalla Pohjois-Karjalassa.

Joku istuu / tänä yönä kuunsirpillä / Pyhäselän yllä / Näen sinut / Lohdullinen kuu

     Oli tullut aika saattaa sinut matkalle, viimeiselle matkalle.

Ja alussa oli / mummon arkku / kirjeet siskolta Minnesotasta / kuinka te pärjäätte // Alussa oli

kapioarkku ikihonkaa / täynnä toivoa / minä uskon / minä sinisilmä // Alussa oli / arkku / me / kannattelemassa / sinua // Alussa oli / kukka / kukkia / yhä enemmän kukkia / huominen, luominen

Lapsuus on aarreaitta, josta ammennamme voimaa ja kirkkautta, lohtua, läpi elämämme. Yhteisiä kokemuksia, kasvamista. Aika kultaa muistoja. Muistoissa on jokaisella oma henkilökohtainen totuus, se merkityksellinen meille. Mitä väliin jää on katoavaa, kulta ja satu jäljelle jää.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili pyhäinpäivänä 3.11.2018

Hauras olet ensilumi

Kuva: Kari Tahvanainen

Siskoni muistolle

Siskoni Satu Sinikka Tahvanainen siirtyi tuonilmaisiin torstaina 13. syyskuuta Reijolassa. Hän lähti uimaan eikä palannut siltä reissulta, Pyhäselän aallot tuudittivat hänet ikuiseen uneen. Olen perheen valokuvaajana tallentanut lukemattomia hetkiä lapsuudestamme.


Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.

Eino Leino

Kuvaaja tuntematon

Kirkkoherra Armi Rautavuori, sukulaisemme, siunasi siskomme haudan lepoon. 

Siskoni kuolinpaikalla. 

Kuvaaja: Kari Tahvanainen, ellei toisin mainittu

Ja alussa oli

mummon arkku

kirjeet siskolta Minnesotasta

kuinka te pärjäätte

Alussa oli

kapioarkku ikihonkaa

täynnä toivoa

minä uskon

minä sinisilmä

Alussa oli

arkku

me

kannattelemassa

sinua

Alussa oli

kukka

kukkia

yhä enemmän kukkia

huominen, luominen

* * *

Sytytin skannerin

sytytin kynttilän

sytytin lapsuuden

Olimme olemassa

Sinäkin siinä

kotipellon keskellä raunion kivellä

istuva teinityttö

Vaihdettiin vuoroja

minäkin siinä

donny osmond kivellä

kesä

sen halusin sanoa

* * *

Sivusilmällä näen

vanhan mustan takin

kauluksen, väsyneet hartiat

kumartuvat muistoasi päin

tämä valveen uni

* * *

Kaiken se kestää

kaiken se muistaa

ikävä

* * *

Äitiä vastapäätä on vain vieras

kun on suru

kun siinä pitäisi saada olla läheinen

samaa lihaa ja verta

kun on suru

vastapäätä

Runot: Kari Tahvanainen

Syksyn värikkyyttä

Kuva: Kari Tahvanainen

Kirjastotuoksuja ja näkyjä

Radiokolumni

Tiedäthän että kirjat tuoksuvat. Erityisesti vanhat kirjat. Vanha paperi, vanha liima, kannet. Tiedät että kirja elää ja on jättänyt jäljen, kun aistit tuon tuoksun vuosikymmenten päästä. Kirjat tuoksuivat kirjastossakin, niissä pienissä koulukirjastoissa ja kunnankirjastoissa.

Alussa on koulukirjasto, tai oikeastaan kaksi. Lainaan innokkaana Kolmea iloista rosvoa Kasper, Jesper ja Joonatan Kardemummamaassa. Mutta kun yritän lainata Jules Vernen kirjaa, opettaja sanoo että olen vielä liian pieni lukemaan sitä. Luen Viisikot. Luen poikien seikkailukirjat. Moneenkin kertaan. Ne vievät mennessään uusiin maailmoihin, melkein näen, kuulen ja haistan nummet ja suuret metsät. Vihreä koulureppu pullottaa kirjoista joita kannan kotiin ja takaisin. Välillä pitää lukea taskulampun valossa peiton alla, kun pitäisi jo olla nukkumassa vaan kun ei malta. 

     Sitten tuli se suuri päivä, jolloin pääsin lainaamaan Enon kunnankirjastosta. Ylpeänäkö esittelin enolleni sieltä lainaamiani ensimmäisiä jännäreitä. Mummolassa olin lukenut kesälomilla pehmeäkantisia länkkäreitä ja dekkareita. Zane Grey ja Agatha Christie, vintillä kirjahyllyssä. Kotona kirjoja ei paljon ollut. Kaapin päällä piilossa olleet verisin kuvin varustetut kansalaissodasta kertovat kirjat katosivat jonnekin niihin aikoihin kun opin todella lukemaan. Hyvä että katosivat.

     Tein koulussa puutyötunnilla itselleni kirjahyllyn. Valkoiseksi maalattu kaksitasoinen hylly, liimattua puuta, tausta kovalevyä. Yhtenä päivänä talvella menin potkukelkalla kouluun ja raahasin hyllyn sen kyydissä kotiin, kuusi kilometriä. Ylpeänä laitoin se seinälle. Vanhasta valokuvasta näkyy, että on siinä kirjoja, ja kasettinauhurikin c-kasetteineen. Korkeajännitykset ja Tex Willeritkin löytävät paikkansa.

Ensimmäinen kirjahyllyni taustalla. Edessä veljeni ja kissa mannekiineina. 

Kuva: Kari Tahvanainen

Kunnankirjastossa sai istua koulun jälkeen bussia odotellessa ja selailla kirjoja. Oli hiljaista, kuului vain kellon raksutus seinällä, ja vanhan kirjastonhoitajan päivämääräleimasimen rouskutus. Ja koulureppu täyttyi yhä paksummista kirjoista. Mika Waltarit ja Topeliukset, samaten sotakirjat hujahtivat pian pienen lukijan päähän. Ja Alistair MacLeanit. Desmond Morris kertoi, mistä tulemme ja keitä olemme. Erich von Däniken kertoi, ketä maapallolla on vieraillut avaruudesta. Tuhannen ja yhden yön sadut, Grimmin sadut, maailma. Yksi kirjaston hyllystö oli täynnä amerikkalaisia kirjoja, niitä ihmeteltiin. Yhden kuvitetun intiaaniseikkailun kahlasin läpi sanakirjan kanssa.

     Mutta se se vasta oli, kun pääsi kaupunginkirjastoon lainaamaan ensimmäisiä kirjoja. Koristeellinen kerrostalo joen rannalla, Joensuun pääkirjasto, oli kiehtova iso paikka. Lukusali, kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus, kaikki omilla tasoillaan. Tietokirjallisuutta jäi monesti selailemaan parvelle hyllyjen väliin. Itäiset viisaudet, Krishnamurtit sun muut mystiikkaa myöten avautuivat kirjojen sivuilta.

     Ja muistathan ne pahviset kirjastokortit, joihin paukautettiin vuosileima joka vuodelle. Nuhjuinen kortti lompakon sivutaskussa, sekin tuoksui ja jätti jäljen ihmisensä muistiin. Se oli passi lukemattomiin maailmoihin. Maailmoihin jotka tekivät lukijastaan ja kokijastaan rikkaan, rikkaamman kuin ilman niitä. Talletuksia korkeakorkoiselle kirjallisuustilille, elämään. Suomalainen kirjasto.

 Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 10.9.2018