Metsä puhuu meille

Kolumni

Metsä puhuu meille 

Olen jotain neljän vanha. Nuori metsätyömies nostaa minut tuvassa katonrajaan, katsoo silmiin. Miehellä on lämmin sydän ja vahvat kädet. Mummolan peräkamarissa taas raksuttaa tädin miehen laskukone, hän on metsätyönjohtaja. Kotimme on mummolan metsässä Enossa.

     Rakennetaan havumajoja, seikkaillaan suurissa metsissä, myöhemmin omalla maatilallamme. Rakennamme joka kesä havumajoja kauas metsään. Piirrämme karttoja metsistämme naapuritilojen lasten kanssa. Meillä on oma maailmamme. Ja oma postimmekin meillä on. Jossain keskellä metsiä on peltipurkki, johon jätämme paperilappuja toisillemme. Hiihdämme talvella itse tekemiämme latuja postitoimistomme ohitse. Emme pelkää metsää. Se on meidän junnujen koti.

Kuva: Kari Tahvanainen

Luin äskettäin runsaat neljäsataa sivua eri-ikäisten tekstejä metsästä. Olin Outopia-tapahtuman Metsä-kirjoituskilpailun tuomariston puheenjohtajana. Monen päivän urakan jälkeen tuntui kuin olisi lukenut moniäänisen luontoromaanin. Nuo alussa kertomani henkilökohtaiset muistot metsästä toistuivat kilpailuteksteissä. Suhde metsään on jokaisella hyvin henkilökohtainen.

     Erikoisin teksti oli ehkä se 2000-luvun nuorukaisen muistelu omasta kohtaamisestaan karhun kanssa suomalaisessa luonnossa. Nuorimies kirjoitti tarinaansa New Yorkissa, jossa hän asui kirjoittamishetkellä perheensä kanssa. Metsäkokemukset kulkevat mukana, missä myöhemmin olemmekaan.

Metsä on osa psyykeämme, osa myyttistä muistiamme. Olemme osa luontoa, ja niin geenihistoriamme kuin syvä psyykkinen historiammekin värisevät yhdessä luonnon kanssa, ovat samalla aallonpituudella, myytit kertovat siitä. On vain meistä kiinni, tajuammeko sen.

     Kirjoituskilpailussamme tulivat esille lähes kaikki luonnon ja ihmisen yhteiset ulottuvuudet. Mystinen luonto, satujen luonto haltioineen ja toisine maailmoineen, metsän peittoon joutuminen, ajatteleva ja puhuva metsä puhuttelevat kirjoittajia edelleenkin. Konkreettiset retket luontoon, eräretket, metsästysretket, kaikkien niiden muistot elävöittävät ihmistä.

     Hätä luonnon tilasta, metsän tilasta, innoitti suomalaisia kirjoittamaan siitä, että luonto huutaa, sillä on hätä. Metsä huutaa apua, muistuttaa siitä, kuinka se on suojellut ihmistä pahoina aikoina, myös toisilta ihmisiltä. Tiede puhuu nykyisin siitä, että metsällä todellakin on eräänlaisia ajattelusysteemejä. Metsä viestii keskenään, metsä muistaa. Tarinoista yksi oli lehtikuusen äänellä kerrottu historia maatilan ihmisistä ja siitä, kuinka joku vuosikymmenten jälkeen tuli halaamaan. Ihmisyksilö ja luonnon yksilö keskustelivat.

Kolumni on lopussa enkä vieläkään ole oikeastaan siirtynyt analysointivaiheeseen. Ehkäpä se onkin niin, että metsä analysoi meitä. Suojellaan metsää. Suojellaan jokaista vanhaa puuta. Halataan puuta. Sanotaan: kiitos siulle.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja

Karjalan Heili 26.6.2019

Poika joka piirusti kaloja

Arvi Perttu: Poika joka piirusti kaloja. Muistelmia kuolleesta ajasta. Atrain & Nord, 2019

Arvi Pertun uutukainen vie Petroskoihin ja lapsuuteen. Lapsuus 60-luvun Petroskoissa suomalaisessa kulttuuriperheessä. Tutun karheaa Arvi Pertun kerrontaa. Dokumentaarista taustaa. 

”Minulla ei ollut vaikeuksia ulkomaalaisten kanssa. Professori Virtaranta ihmetteli pienen pojan kieltä: ”Noin kauniisti suomea eivät puhu suomalaisetkaan lapset!”.

”Äidin väitöskirja karjalaisista itkuvirsistä hylättiin, koska siinä ei ollut ainuttakaan sitaattia tai viittausta marxilaisuuden ja leniniläisyyden klassikoihin. Se, että marxilais-leniniläiset filosofit eivät kirjoittaneet sanaakaan karjalaisista itkuvirsistä, ei haitannut päättäjiä. Ilmapiiri oli ehkä koko Neuvostoliiton historian toivottomin.”

Tsekkoslovakian miehitys 1968 ja suojasään loppuminen. Niihin aikoihin kirja päättyy, joskin lopussa ollaan pohdiskelemassa itseä ja elämää ihan tässä päivässä ja Suomessa, Lieksassa.

Näkymätöntä väestöä kyläteillä

Kolumni

Näkymätöntä väestöä kyläteillä

Maaseutututkija, emeritusprofessori Pertti Rannikko on kehottanut tulkitsemaan maaseutua ja sen asujaimistoa uudella tavalla. 2000-luvun maaseutu on määriteltävä uudelleen. Maaseutukylissä, maaseudulla yleensäkin, on ”näkymätöntä väestöä”.

     Tällainen väestönosa ei ole kirjoilla kylissä eikä tuo verotuloja, mutta liikkuu ahkeraan alueella ja tuo usein mukanaan toimintaa ja rahaa, samoin mainetta ja näkyvyyttä pitäjälle. Pelkkä asukkaiden laskeminen per neliökilometri ei kerro totuutta. Rannikon mukaan vapaa-ajan kulkijat kuten luontoliikkujat, metsästäjät ja marjastajat kuuluvat tähän näkymättömään kansaan.

     Itse lasken siihen myös aktiiviset pyöräilijät, joihin itsekin kuulun. Olen laskeskellut, että pyöräilen esimerkiksi Liperin maisemissa lumettomalla kaudella joka ainoa viikko. Pisimmillään kierrän koko Liperin ympäri. Miksei kaltaisiani voisi kutsua henkisiksi liperiläisiksi. Kaksoiskuntalaisuutta tällaisella tuskin saisi, vaikka sellainen tulevaisuudessa hyväksyttäneenkin esimerkiksi kesäasukkaille. Mutta tuskin henkinen kuntalaisuuskaan sen huonompi on.

Kuva: Kari Tahvanainen

Joensuulaisena olen vuosikymmenten saatossa kierrellyt fillarilla ympäri maakuntaa. Kaudella kertyy helposti tuhansia kilometrejä. Se on varma kevään merkki, kun pääsee ensimmäistä kertaa ajamaan Pyhäselän ympäri. Mattisenlahden kauniit maalaismaisemat ja lähellä kimmeltävä Pyhäselkä, niissä silmä lepää. Keväisin kurjet, joutsenet ja muut muuttolinnut laskeutuvat Liperin pelloille matkallaan pohjoiseen. Syksyllä taas valtavat hanhilaumat pitävät täysistuntoa Roukalahden niityillä. Pyöräilijälle kaunis näky, maanviljelijälle usein harmillinenkin näky, jos vierailu sattuu satokaudelle. Mutta silti.

     Arvinsalmen lossilla lauttaa odotellessa tulee usein mieleen muistoja siitä kun tällä samalla paikalla nautittiin kahvia ja herkullisia munkkeja, tai keltaista Jaffaa ja jäätelöä. Siellä kun oli kioski. Onhan rakennus edelleen paikallaan, kuten sen seinällä olevista kylteistä näkee, mutta ei siinä kioskia ole ollut enää vuosikymmeniin. Muistaakseni Liperin 4H-yhdistyksen nuoret pitivät kioskia. Mikä mainio paikka! Aina ihmettelen, miksei kukaan keksi kioskia uudelleen. Estäneekö byrokratia keksimästä.

     Jos Liperiä taas lähestyy Ristin kylän suunnalta, pääsee hiukan mäkisille hiekkateille. Ympärillä on hiirenhiljaista, vain hiekka rahisee fillarin renkaissa. Ohi vilahtaa usein ITE-taidetta tienvarrella ja risteyksissä. Tai joku ikivanha talonrötiskö, jota jää katselemaan. Tai maitolaituri. Muisto lapsuudesta ja kotitilalta.

     

Kerran kuulin takaani koiran haukkumista. Katsahdin taakseni ja kuinkas ollakaan. Koiranpentu juoksi pyöräni perässä ja heilutti häntäänsä. Muistin että olin vilahdukselta nähnyt sen vähän aiemmin erään omakotitalon pihalla. Painoin jarrut pohjaan ja nousin pyörän päältä. Koira tuli siliteltäväksi. En raaskinut jättää sitä tielle, vaan vein sen tassustapitäen takaisin kotipihalleen. Ettei jäisi auton alle.

     Kyllä kelpaa olla näkymätöntä väestöä tällaisella maaseudulla kuin Liperissä ja Rääkkylässäkin on. Luontokokemuksista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ja ehkä niin teenkin.

Kari Tahvanainen

kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja aktiivipyöräilijä

Kotiseutu-Uutiset, vappunumero 2019

Jokisapen salaisuus

Kolumni

Aika moni on kuullut parin viime vuosikymmenen kuluessa sanan Jokisappi. Se on kaikunut radioaalloilla illansuussa viikosta ja vuodesta toiseen. Kysehän on pohjoiskarjalaisesta kirjallisuusohjelmasta, joka pyörii Iskelmä Rex –radiokanavalla. Ohjelmaa tuottaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri.

     Aika moni on meiltä kysellyt, mitä se jokisappi oikein tarkoittaa. Jokea ja sappea jotain, mutta mitä. Onkin aika paljastaa jokisapen salaisuus. Sitä varten on palattava vuoteen 1998, jolloin Joensuun kaupunki täytti 150 vuotta.

     Näissä merkeissä, juhlavuonna, ilmestyi Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin viidestoista antologia Jokisappi. Ukrihan on julkaissut antologioita vuodesta 1956 lähtien aina muutaman vuoden välein. Jokisappi-antologian toimitti silloinen Ukrin puheenjohtaja Pasi Hirvonen.

Tämä Jokisappi-antologia on värikäs satasivuinen teos, runoa ja proosaa. Kirjoittajia on parikymmentä, mukana tuon ajan vanhoja ja uusia ukrilaisia, maakunnan kirjailijoita ja aktiivisia kirjoittajia. Onpa mukana nyt jo edesmennyt suuruus, kirjailija Seppo Lappalainenkin. Kirjahan löytyy edelleen maakunnan kirjastoista.

     Kirjan kansi on tyyliltään jotenkin tuttua tekoa. Varsinkin jos olet istunut aikoinaan ravintola Wanhassa Jokelassa tai nykyisin Sointulassa. Seinällä on iso maalaus Jokelan salin puolelta, ne valkoliinaiset pöydät ja piano, peiliseinä ja pylväät. Sen kuten Jokisappi-antologian varsin abstraktin kannenkin on tehnyt kuvataiteilija Merita Koskimies, ja hän myös runoilee tässä teoksessa.

      Kirja jakaantuu viiteen osastoon. Joensuu 150 vuotta, Terveisiä metsästä, Arjen supernova, Sinä teet railoja minuun ja Oksasta itsesi elämän puuhun. Kirjoittajat muun muassa runoilevat juhlivalle Joensuulle, pohtivat kirjoittamisen merkitystä ja ihmissuhteita.

      

Löydänpä Jokisapesta itsenikin. Kirjoitin siihen juhlarunon Joensuulle: Kulmillas Joensuu.

Käyvät isä, poika / ja purskuttava ahven mäntymetsässään / ja kädetön, kengätön on äiti / kuivuneella lähteellään // tähyävät länteen / paljaat jalat ikuisuuden graniitissa / soittaa tuohitorvi äänetöntä lauluaan // Herää kaupunki pieni! // lakita naisesi hiirenkorvilla / vanno valasi tuohitorville valkolakki // ja käy kusella hämärän aamuyössä / palatsinnurkalla pojan kanssa     
     Runoilija Ilpo Kortelainen puolestaan sanailee runoilijan elämästä: 

On öin / kuun manna / ja tähtien sappi: / lisälehtiä saa / runomappi. // Runoja kirjoitin / kansion turvoksiin, / kun menin aika ajoin / hurmoksiin. / Välillä nousi päähän / ylevää mietettä / ei kaikki ollut / arjen harmaata / ajatuslietettä.

Tästä runosäkeestä muodostui lopulta sapen ympärille ja Joensuun, joen kaupungin, juhlavuoteen sopiva nimi: Jokisappi.

     Pohjoiskarjalainen kirjallisuusohjelmakin sai sitten myöhemmin nimekseen Jokisappi. Alkuvuosina, vuodesta 1996 kirjallisuusohjelma oli pyörinyt nimellä Mie tulikärpänen. Sekin nimi muuten löytyy kirjailijayhdistys Ukrin antologiasarjasta.

     Meillä kirjailijoilla on sana hallussa ja syntyy arvoituksellisia riimittelyjä, lahjamme suomen kielelle.

Kari Tahvanainen

Kirjoittaja on kirjailija ja Jokisappi-kirjallisuusohjelman vastaava toimittaja

www.radiorex.fi

Karjalan Heili 24.4.2019

Iloista pääsiäistä

Hyvää pääsiäistä 2019 

Elähän sie hötkyile! - Omakustantamisesta Kai Vakkurin hengessä

Elähän sie hötkyile!  

- Omakustantamisesta Kai Vakkurin hengessä

Filosofian maisteri, monipuolinen tietokirjailija Kai Vakkuri kuoli maaliskuussa Helsingissä. Hänen tuotantonsa käsittää yli kuusikymmentä teosta, tietokirjojen ohessa muutaman romaaninkin, esimerkiksi Mannerheim ja saksalainen suudelma.

   
Juha Vakkuri on kirjoittanut mainion oppaan omakustantajalle. Omakustantajan käsikirja on ilmestynyt jo 2005, mutta sen opit ovat edelleen ajankohtaisia. Digitaalisuus ja sähköinen tiedottaminen ja markkinointi ovat vahvistuneet kirjan ilmestymisen jälkeen.
     Otetaan tässä esille muutamia ajatuksia Kai Vakkurin Omakustantajan käsikirjasta. Omasta mielestäni omakustanteen tekemisen mottona voisi olla ”Elähän sie hötkyile!”
     Oman kirjan tekeminen alkaa ideasta. On palava tarve saada oman luovan työn tuote muiden luettavaksi. Ennen kuin kirja on lukijan käsissä, välissä on monivaiheinen prosessi, jossa apuvoimiakin tarvitaan.
     On syytä muistaa, että kansien väliin laitettu paperinippu ei ole vielä kirja. Kirja on tarina, sisältö, se ratkaisee. Hyvä juttu on pantava hyvin esille, niin kielellisesti kuin rakenteellisestikin.
   
”Omakustantajan tulee mahdollisuuksiensa mukaan käyttää sellaisten ammatti-ihmisten apua kuin kielestä ja kirjallisuudesta perillä oleva kustannustoimittaja ja ammattitaitoinen graafikko ovat.” – Kai Vakkuri

Apuvoimia kannattaa käyttää. Kirjailija itse tulee sokeaksi omalle tekstilleen. Siksi esimerkiksi arvostelupalvelut tarjoavat asiantuntevaa apua tekstin viimeistelyyn. Puhumattakaan siitä, että taittaja se vasta kirjalle ilmettä antaakin. Kirjahan on myös esine, graafinen ulkoasu avaa kirjan lukijalle, viekoittelee häntä lukemaan sen.
     Taittamisen yhteydessä on oltava selvillä ISBN-numero. Se on kirjan sosiaaliturvatunnus, rekisterinumero, jolla se voidaan saada kirjastojen ja kirjakauppojen kokoelmiin. Tunnuksen saa netissä ilmaiseksi Suomen ISBN-keskuksesta.
     Painotarjouksia kannattaa kysellä useammasta painotalosta. Nykyisin eletään digiaikaa, mikä tarkoittaa sitä, että kirjasta voi ottaa pienenkin painoksen kerrallaan, kappalehinta säilyy silti samana.
     Markkinointi on omakustantajan omalla vastuulla, mutta siihenkin löytyy apua. Kirjavälitys on kirjojen tukkukauppa, joka välittää kirjoja kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Nettikirjakaupat ovat nykyisin korvaamaton myyntikanava. Suoramyyntikin on edelleen toimiva tapa myydä omaa teostaan.
     Pohjois-Karjalassa on hyvä muistaa, että Pohjois-Karjalan maakuntakirjasto ostaa vähintäänkin yhden kappaleen jokaisten pohjoiskarjalaisen kirjoittajan teost maakuntakokoelmaan. Usein ostetaan lainattavaksi useita kappaleita.
     Omakustannekirjaa miettiessä on syytä selailla valmiita kirjoja. Katsella kuinka ne on toteutettu ja miltä ne tuntuvat, asettua lukijan asemaan.
     Omalla kustannuksella julkaisemisen juuret ovat kaukana historiassa. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin julkaisi omakustanteena runokokoelmansa Kanervala. Ja meidän oma värtsiläläinen kirjailija Otto Rummukainen julkaisi koko tuotantonsa omalla kustannuksella. Hän eli yli satavuotiaaksi ja oli viimeisiin vuosiinsa saakka tuttu näky polkupyörineen turuilla ja toreilla myymässä kirjojaan.

Pohjois-Karjalassa on järjestetty omakustanneiltoja vuosittain jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Tapahtuma on osoittanut tarpeellisuutensa. Aina kaivataan tietoa omakustantamisesta ja tilaisuuksia kertoa uusista teoksistaan. Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Uri tarjoaa niitä omakustanneilloissaan.


Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 8.4.2019 

Sotilaiden lapsia

Teos ilmestyy Kalevalan päivänä 2019

Kustantajana Kirjokansi