perjantai 25. joulukuuta 2009

Nuorista saa kirjoittaa ihan mitä tahansa

"Alan ymmärtää miltä neanderthalin ihmisistä on tuntunut silloin, kun karvattomat, sirommat ja älykkäämmät homo sapiensit alkoivat kilpailla elintilasta."

Jukka Relanderin joulukolumni Huhu Hesarissa ansaitsee olla jäämättä unholaan. Siispä lukekaamme.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Pipariksi meni

Aiii, hampaaseen sattuu! Sylkäisin ja heitin valkoisen karkin pöydälle karkkipaperin viereen. Suussa oli jauhon maku. Joulukuusen oksilla Fazerin parhaiden näköisiä karkkeja riippui enemmänkin.

Olin napannut karkin vastustamattoman makeanhimon voimalla. Oli joulupyhä ja kaikkialla rauhallista ja hiljaista. Kuusessa olevat steariinikynttilät olivat puoliksi poltettuja, mutta nyt ne eivät olleet tuikkimassa. Silmä kovana niitä vahdittiin, jos ne vähäksi aikaa sytytettiin yksi kerrallaan tulitikulla palamaan. Kuusi tuoksui kesälle.

Kääntelin karkinmuotoista pötkelöä – sehän oli jotain kipsiä! Kuusen karkit olivatkin huiputusta.

Mutta jouluomenat olivat aitoja. Kun olin lapsi, niitä ostettiin aina laatikkokaupalla. Tuoksu lehahti tupaan kun laatikko avattiin. Joulun päivien tepsutellessa kohti uutta vuotta peräkamarin nurkassa olevan laatikon sisältö vajui pikkuhiljaa kerros kerrokselta.
Jokainen omena oli pakattu ohuenohueen paperiin ja asetettu koloonsa siniseen muovikennoon. Kuulen vieläkin korvissani sen sinisen muovin ritinän, kun tyhjää kennoa sitten rutisteltiin kasaan. Ja jotenkin koko omenamuisto liittyy mummiin, joka tuli kylään, pienenä, vanhana ja väsyneenä. Häneltä opin sanan ”lepettää”, jota olen käyttänyt yhdessä runossanikin. Lepäämisen kauneimpia nimiä.

Koulussa, Enon kirkonkylän nykyisen ala-asteen rakennuksessa, tehtiin yhtenä joulunaluspäivänä pipareja. Liimasimme yhteen pari ruskeaa kartonkia, piirsimme niihin piparin kuvat lyijykynällä muotin mukaan. Lopuksi leikkelimme piparit irti ”taikinasta”. Ja laitoimme opettajanpöydän laatikkoon paistumaan. Tunti jatkui muissa puuhissa, kunnes opettaja pyysi meitä avaamaan uunin luukun; jokohan piparit olisivat kypsiä.

Laatikon pohjalla olivat kauniisti vieri vieressä meidän piparimme; ne vain olivat nyt oikeita tuoksuvia piparkakkuja. Ihme meni täydestä; voin sieluni silmillä nähdä ja tuntea yhäkin sen erikoisen hetken. Jouluinen arjen ihme keskellämme.

Se oli aikaa, kun koko perhe oli vielä kasassa, elettiin pienessä maalaistalossa. Nykyisin ihmeeltä tuntuu jo sekin, jos jouluna on lunta. Sekin nostaa mieleen muistoja todella lumisista lapsuuden jouluista.

Mutta piparit maistuvat varmaan meille kaikille jokainen joulu, joskus liiankin hyvin. Tosin pipareillahan on historian mukaan terveydellisiä vaikutuksia, siksi niitä on alettu ammoisina aikoina valmistaa. Siihen on uskominen, ja kuolemattomaan legendaan joulupukista.


Kari Tahvanainen
kirjailija, Joensuu

Joulukertomus on ilmestynyt Pielisjokiseutu-lehden joulunumerossa 21.12.2009

tiistai 15. joulukuuta 2009

Järkikolumni Timo Riistaniemeltä

Karjalaisen pääkirjoitustoimittaja Timo Riistaniemi kirjoittaa aamun lehdessä niin hyvin, että ansaitsee tulla lainatuksi.

- Turhia ja tyhmiä lakeja pitäisi päästää armeliaasti päiviltä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta voisi oman toimensa ohella käydä läpi hölmöksi muuttunutta lainsäädäntöä.

- Uusin kukkanen tässä hullunmyllyssä on eduskunnan oikeusasiamiehen, tietosuojavaltuutetun ja Kirkkohallituksen ohjeistus jumalanpalvelusten näyttämisestä netissä (ja kaiketi tv:ssäkin); se määrää: "Esimerkiksi kuva, josta henkilö on tunnistettavissa, on henkilötietolain mukainen henkilötieto. ... On perusteltua sijoittaa kamerat siten, etteivät tilaisuuteen osallistuvat seurakuntalaiset näy kuvassa."

- "Räpiköivä lapsi lentää nyt komeassa kaaressa pesuveden mukana", Riistaniemi toteaa. - Heinänniittojärjellä ei millään voi ymmärtää, mitä pahaa kirkossa istumisen näkymisestä verkossa on.

Että silleen. Eipä paremmin enää osaa sanoa.

Tässä koko juttu: Karjalainen

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Joulupukki matkaan jo käy...

Meillä ei lueskella

Vanha kunnon Jörkka heitti aikaa sitten hyvän tunnuslauseen kirjallisuuden puolesta: Lukeminen kannattaa aina!

Olen koettanut keksiä samantapaisia toimittamaani Jokisappi-kirjallisuusohjelmaan Iskelmä Rex –radiokanavalla. - Lukeminen lämmittää aina. Lukeminen on jäätelöä kesähelteellä ja kuumaa totia talvipakkasilla. Lukeminen on elämän suolaa kaikkiin haavoihin ja nälkätiloihin. Lukeminen on todellista rikkautta, elämän verokalenterissa.

Kirjallisuutta painettiin muinoin savitauluihin, piirrettiin taiten papyruslehdille, sidottiin hienoimpaan nahkaan. Kirjallisuudella on aina ollut tärkeä tehtävänsä tallentaa ja jakaa ihmiskunnan yhteistä tietoa, muistoja, luovan ihmismielen tuotoksia.

Lukeminen ei ole itsestäänselvyys edes nykyisin. Pohjoisen kirjailija Janne Huilaja sanoi viime talvena Hesarissa, että hänen kotiseuduillaan kirja saatetaan yhä panna patjan alle jos joku tulee. Miehet häpeävät lukemisharrastustaan. Muistan kuinka videonauhurien alkaessa yleistyä oli uutisia, kuinka kirjahyllyt tyhjennetään kirjoista ja täytetään videokaseteilla. Sittemmin näitä videokasettihyllyjä on näkynyt taustalla Hymyn jutuissa syrjäytyneistä miehenreppanoista.

Mutta uudistunut Helsingin Sanomat, kansakunnan ykköslehti, pistää paremmaksi. Toimittaja Sanna Kangasniemi napautti kolumnissaan 20.11. että meillä ei enää lueskella. Kirjat ja kirjahyllyt on heitetty kodista pois, etteivät ne häiritsisi parin laatuaikaa. Lukeminen kun vie liikaa yhteisestä ajasta, ja toisaalta kirjahyllyt ja kirjat ovat rumia. Televisio on trendikkäämmän näköinen, tosin sieltäkin ne kirjailijan pahukset kurkistelevat. Elämä on niin paljon täydempää ja syvempää ilman kirjoja, Kangasniemi huipentaa uuden oppinsa.

Lukukokemuksista käydään perheissä ja ystävien kesken värikkäitä keskusteluja. Mitä olisi lapsuus ilman kirjoja? Kotikirjahyllyyn kertynyt kirjallisuus kantaa muistoja myös osapuolten aiemmasta elämästä. Pahimmillaan ”rouvana talossa” oleva saa trendittämisellään tuhottua perheenjäsenten ainutkertaisia muistoja. Kannattaisi kirjoja ainakin varastoon jättää jos senhetkinen trendikoti ei niitä näkyvillä siedä. Toivon, ettei kolumnistin edustama ajattelu ole leviämässä.

Koti ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa. Löysin joskus tuollaisen postikortin ja se on nyt kehyksissä kotimme kunniapaikalla. - Hyvin sanottu, murahtaisi vanha Jörkkakin.

Kirjailijan ammatin harjoittajana minulla on kieltämättä omakin lehmä ojassa. Kuluneella viikolla minulla oli onni saattaa maailmalle jälleen yksi kirja. Synnytys onnistui ja pienokainen on kaunis. Runokokoelmani Kosmoskynällä kannessa komeilee linnunradan siniutuinen kierre Päivi Hyttisen maalaamassa kuvassa. Kirjat kirjoitetaan luettaviksi, mutta ne tuotetaan myös katseltaviksi, esineiksi.

Olen ylpeä tästä pienestä kotribuutiostani kirjallisuuteen. Tunnen hipaisevani kirjallani sitäkin vanhaa papyrusta jonka faaraon kirjuri täytti tarinoilla. - Kattaus on kansien välissä.

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Kolumni on ilmestynyt Karjalan Heilissä 29.11.2009

torstai 3. joulukuuta 2009

Kosmoskynällä - runokokoelma

Koska kustantajalla ei vielä ole nettisivuja pystyssä, pistän tähänkin tiedot siitä, kuinka kirjan voi saada käsiinsä eli ostaa omaksi:)

Eli Suomalainen kirjakauppa ja Levykauppa Äx myyvät kirjaa.

Kari Tahvanainen

Kosmoskynällä. Runoja

(kansi: Päivi Hyttinen)

Olet kuivatun heinän tuoksu
nimesi on vapaus
rakkaus
ja pyhä henki

heinänuha
ja palanut selkä

ISBN 978-952-67014-4-8

Ilmestyy: marraskuu 2009
Saatavuus: Suomalainen Kirjakauppa ja kustantaja
Kustantaja: Kustannuskynnys
Onnivaarantie 12, 83840 Saarivaara
kustannuskynnys.hyttinen@pp.inet.fi, puh. Veli-Matti Hyttinen 040-1845991

- Kustannuskynnyksen nettisivut tulossa myöhemmin -

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Kuukävelyllä

Syksyisillä kuusenoksilla loistaa hämähäkinseittien säteittäisiä kuvioita. Pitsineulosta, tai teleskooppien verkosto, luonnonvalkeaa aamun valossa. Kuusikossa laulaa jo lintu aamulauluaan, kaukaa taivaalta kuuluu jyrinää. Askelten alla metsätiellä rapisee sora, kun varhainen kulkija jatkaa vihdoin kävelyään.

– Matkalla Tokioon, Tapiolla välähtää valkoista vanaa taivaalla katsoessaan. Jos kylmän sodan aikaan täällä pohjoiskarjalaisella taivaalla olisi tuollaisia vanoja risteillyt, olisi lähin perunakuoppa tullut kummasti mieleen. Mutta ei nyt, rinnassa pistää sykkimään aivan muu kuin se ydinsodan pelko. Avaruuslintu johtaa ajatukset takaisin lapsuuteen. Metsänrajasta alkaa pilkottaa naapurin kellertävä maalaistalo, se lepää siinä koivujen katveessa.

***

Ilma tuntui paljailla käsivarsilla lämpimänkostealta. Yökasteinen ruohikko metsätien keskellä sai lenkkitossut äkkiä märiksi ja tummiksi pinnaltaan. Oli aamuyö, heinäkuun loppupuolta. Taivas oli kirkas. – Tuolla ne nyt on, Tapio ajatteli vilkuillessaan taivaalle unettavalla matkallaan naapurista kotiin.

Tapio oli huoleton koulupoika viettämässä kesäänsä, kesää jota hän ei tulisi koskaan unohtamaan. Eikä tätä kävelyä aamuöisen luonnon keskellä. Se liittyi toiseen kävelyyn, kaukana toisella planeetalla. Vasikka ynähti navetan takana aitauksessaan kuullessaan pojan askeleiden menevän ohitse. Sitten se jatkoi uniaan. Kotitalo oli hiljainen, Tapio tajusi olevansa yön ainoa valveillaolija. Kenellekään ei voisi kertoa uutista ennen aamua, vaikka niin halutti herättää kotiväki. Kauempana kuin ikinä, ne kaksi astronauttia omalla kävelyllään, juuri tänä yönä.

Päivä jota kaikkialla maailmassa aloiteltiin, oli sunnuntai, heinäkuun 20. päivä vuonna 1969. Moni varmasti katseli samalla tavalla taivaalle ajatellen avaruusmatkaajia. Sillä keskiviikkona Apollo XI oli laukaistu Cape Kennedystä merten takaa kohti kuuta. Ihmisen ensimmäiset askeleet vieraan taivaankappaleen pinnalla olisivat aivan kohta totta. Tietoliikennesatelliitit lähettivät lennon ympäri maailmaa suorana lähetyksenä. Mutta Tapion kodin katonharjalla ei televisioantennia vielä ollut vastaanottamassa uutista. Konkurssiharavaksi isä sitä kutsui, pienviljelijän luontaisella varovaisuudella, kivisten peltotilkkujen opettamassa niukkuudessa. Poikaa vähän kismitti, mutta onneksi naapurissa oli jo televisio, oli ollut vuosikaudet.

Naapuriin, Koistilaan, oli matkaa puolisen kilometrin verran metsätietä pitkin. Syyspimeällä sitä pitkin kulkiessa ei oikein tahtonut nähdä eteensä. Piti katsoa vinosti ylöspäin taivaalle, vasta silloin hahmotti silmäkulmastaan vaaleamman vyöhykkeen. Siinä kulkisi tie, pieni linnunrata jolla kulkiessa joskus pelotti, jokainen risaus. Koskaan ei muistanut ottaa lamppua mukaan. Mutta tänä yönä olikin kesä.

Harva se ilta Tapio istuikin Koistilassa katsomassa telkkaria. Sitä oli niin helppo mennä sinne katsomaan. Naapurin pojat Matti ja Mikko olivat jo aikuisia ja korjailivat illat autojaan mustakouraisina ja öljylle haisevina. Mutta televisio oli koko illan auki kamarin nurkassa. Välillä kaikki tuntuivat tulevan katsomaan sitä ovelta hetkeksi, kun tuli uutisia tai muuta erikoista. Tapion lempituoli oli uunin nurkassa oleva vanha kulunut auton etupenkki. Siinä hän keikkui takaraivo usein seinässä kiinni.

Naapurin vanhukset olivat aina ystävällisiä. Vanhaemäntä Manta muisti kaikkien syntymäpäivät ulkoa. Tuli pienen paketin ja kortin kanssa hännätön Jeppe-koira seuranaan naapuriin aina synttäreille metsätietä pitkin. Illalla hän keitteli tuvassaan kahvia ja puuhaili askareissaan yömyöhään. Istahti väliin tuvannurkassa olevalle tuolille lukemaan lehtiään, Reginaa ja Elämää. Hän oli pienikokoinen huivipää, joka kutsui jossain vaiheessa iltaa aina kaikki kahville tuvan pöydän ääreen. Tuore pulla tuoksui. Vanhaisäntä Antti taas kääri sätkää pöydän ääressä haitarillaan olevat nahkasaappaat jalassa. Poltteli sitten mietteissään tuvan sohvalla ja kävi välillä puuhailemassa omia hommiaan pihan toisella puolen olevassa vajassa.

Eilisiltana kamarinovella oli ollut vähän väliä liikettä. Kaikki ryntäsivät aina vähän päästä tuijottamaan hailakkaa mustavalkoista kuvaa avaruudesta. Television kuustudiossa matkaa selostivat vuorollaan uutisista tutuiksi tulleet toimittajat, Erkki Toivanen, Heimo Tauriainen ja Yrjö Länsipuro. Koko loppuviikkokin oli jo ollut tätä merkillistä aikaa, niin Tapiolle kuin Koistilallekin. Avaruusaluksen matkaa oli seurattu herkeämättä, joskus päivälläkin piti käydä katsomassa televisiota, kaikissa uutisissa muistettiin kertoa miten matkanteko etenee. Astronautit puhuivat maahan.

Tapio malttoi tuskin juoda kahvikuppiaan tyhjäksi ja haukata lämmintä pullaa, kun jo piti sännätä takaisin aitiopaikalle kamarin avaruusstudioon. Kuva avaruudesta saapui hämärtyvään iltaan värisevänä, astronauttien lyhyet repliikit tulivat kuin lyhytaaltojen kaukaiset radioasemat. Laskeutuminen oli alkanut, kuumoduuli laskeutuisi ihan kohta.

Muuta maailmaa ei ole, poika elää kuin olisi itse yhtenä ohjaimissa. Hän elää jokaista sekuntia Neil Armstrongin, Edwin Aldrinin ja kiertoradalla pysyvän Michael Collinsin seurassa. ”…nolla. Rauhallisuuden meren tukikohta. Kotka on laskeutunut.” Kuva heilahtelee, ehkä nyt näkyy kuun horisontti, kiviset pellot aikojen takaa. Aika mataa, rientää, hyppelee, sitä ei ole, on vain tapahtuma itse, autonpenkki notkuu seinää vasten. Aika on pitkä putki maasta kuuhun, enolaisen kamarin nurkasta kuumoduuliin. Aamuyön myöhäisillä hetkillä Neil Armstrong astuu kuun pinnalle ja lausuu historialliset sanansa. Hän pomppii kummasti kuin kuu-ukko, ja sitähän hän onkin. ”Tämä on pieni askel yhdelle ihmiselle, mutta jättiläismäinen harppaus ihmiskunnalle.” Edwin Aldrin seuraa rappusia alas. Kohta he kuvaavat toisiaan kuukävelyllä.

Jossain hämärässä vaiheessa kaikkia alkoi nukuttaa. Tapion oli lähdettävä kotia kohti. Hän käveli paitahihasillaan, mutta kesäyö oli lämmin vaeltaa ajatuksissaan kohti aamua ja unta omassa sängyssä. Kävellä avaruuden alla avaruusaikaa, koulupoikana jonka olisi arjen koittaessa taas mentävä peltotöihin vanhempien ja sisarusten kanssa. Mutta hän tiesi, illat jatkuisivat naapurin telkkarin äärellä, vielä vuosikausia. Kuustudio muuttuisi Apollon palattua Tyyneen valtamereen uusien seikkailujen näyttämöksi. Batman, Jerico ja piirretyt jatkaisivat suurta seikkailua.

***

Hengitys huuruaa varhaisessa syysaamussa. Tapion nenänpäätä tuntuu jo melkein paleltavan, hän niiskauttaa, työntää kädet syvemmälle hupparin taskuihin. Hetken siinä pysähdyttyään hän kääntyy metsänrajasta takaisin. Naapurin porukat nukkuvat kai vielä, talo nuokkuu aamu-usvan keskellä. Askeleet vievät metsän halki takaisin päin.

Kotipihassa Tapio sytyttää tupakan ja istahtaa aitan rappusille. Heidän autonsa tuulilasilta pihanurmikolla aamukaste valuu viiruina tuulilasinpyyhkimille. Kotipiha on äänetön, kukko on hiljaa varhaisen kiekumisensa jälkeen, mihin hän heräsikin auringonnousua ihailemaan. Navetan tyhjät ikkunat katselevat tummina. Vanhan talon ikkunaverhot ovat vielä kiinni, äitimuori heräisi kahvitulta sytyttelemään vasta myöhemmin. Vielä voisi mennä aittaan jatkamaan unia, heittää kosteat lenkkitossut toisten viereen. Pyhäaamuna.



Copyright 2004 Kari Tahvanainen


(Novelli on ilmestynyt teoksessa Työväen Sivistysliiton Joensuun seudun opintojärjestö ry. 60 vuotta. Juhlakirja. Joensuu 2004)

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Kesäillan unelmia

Tulin juuri ensi-illasta. Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö sai enskarinsa Joensuussa Sinkkolan kesäteatterissa. Meno kauniissa kesäillassa oli melkoista vesipallojen lätsäyttelyineen, perheterapia-istuntoineen, poliisiautoineen ja lauluineen. Tähdet itse olivat portilla vastassa lipunmyyjinä. Lapsilla ja aikuisilla silmät pyöreinä ja suut naurussa kuin vain kesäteatterissa voi olla.

Viime kesänä Sinkkolassa pääsin haastattelemaan radiolle Peppi Pitkätossua ja rouva Rissasta. Kovasti vaikuttaa, että nyt ovat haastatteluvuorossa kotimaiset tähdet. Iskelmä Rexissä syyskuussa kuulette lisää.

Kesäteatterimuistoni alkavat Enosta vanhan alapappilan pihalta ja Kanavarannasta. Pappilan esityksestä pikkupojalle tosin jäi mieleen vain omenalimpparin mainio maku. Sittemmin yhtenä kesänä Joensuun Vapaan teatterin alkuaikoina pääsin avustajaksi kulissien taa Hasaniemeen. Ikimuistoinen kesä.

Yhdessä kesäteatterissa olen käynyt joka kesä. Jakokosken kanavateatterissa The LittleBigMusic aloitti revyynsä 2003. Sinikka Tossavaisen iskevät sketsit, kihelmöivää kannanottoa tehoyhteiskuntamme tilasta, jossa ihminen on vain sivuosassa. Ja ammattilaulajien ääntä kelpaa kuunnella. Sinne Huojuvaa taloutta katsomaan menen tänäkin kesänä. Haaveissa on käydä muutamassa muussakin teatterissa.

Maakunnassamme näyttää pyörivän parikymmentä kesäteatteria. Kyselin ensi-illassa tuttavaltani kesäteatteritoiminnan juurista. Hän arveli, että nuorisoseuratoiminnan myötä ne menevät hyvinkin sadan vuoden taa. Todellakin, niin nuorisoseuroissa kuin työväenyhdistyksissä on pitkät perinteet harrastajateatterille. Elävää kansankulttuuria.

Kesäteatteri on yllättävä sekoitus luontoretkeä ja taidetta. Tapahtuman muodostavat yhdessä esittäjät, taustajoukot ja yleisö. Kahvit ja makkarat, itikoiden ja ampiaisten ininä korvissa, sadetta ja aurinkoa. Ihmisiä suvi-illassa.

”Riittää kun teksti sattuu hyvin suuhun”, totesi radiossa kesäteatterikonkari rooleistaan. Improvisointia, uusia tekstejä klassikoiden rinnalla, sovituksia ja tahattomiakin kokeiluja. Monenmoisiin roolisuorituksiin suhtaudutaan silti inhimillisellä lämmöllä. Näyttää ettei teatterikappale sinällään ole se vetonaula. Kesäteatterireissuun pätevät varmaan sosiaaliset motiivit taiteellisia enemmän. Se on kesäretki, ainakin kerran kesässä. Tavataan tuttuja vuosikymmenten takaa kotiseudulla, vietetään iltaa luonnossa.

Kesäteatteri muodostaa melkoisen verkoston ympäri vuoden. Se tuo eloa koko pitäjään. Esitys valitaan, miehitetään, lavastetaan, aloitetaan mainonta, kerätään talkoolaisia kaikenlaisiin hommiin. Toteutukseen tarvitaan yllättävän monenlaista tekijää pienistä apulaisista aina terävään sähkömieheen. Kun Sinkkolan nuorempi työryhmä on alle kouluikäisiä, tuli mieleen, mitähän koulutulokas syksyllä kertoo kesästään opettajalle: näyttelin tietysti kesäteatterissa!

Kaiken takana on salaisuus. Yhdessä tekemisen ja aikaansaamisen salaisuus, kuten aina hyvässä talkootyössä. Eräs tuttavani on haaveillut tekevänsä gradun pitkäikäisen kesäteatterin toiminnasta, siitä talkootyön liekistä. Kesäteatteri-ilmiö eittämättä ansaitsee sellaisen kunnianosoituksen.

Ja Verokarhulle voisi tietysti esittää pienen toiveen: pidä näppisi irti kesäteattereista. Verota niitä rikkaita. Muuten saatat joutua lavalle itsekin, talkoohommiin.


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Kolumni on ilmestynyt 28.6.2009 Karjalan Heili -kaupunkilehdessä