lauantai 28. marraskuuta 2015

Kirjoissa on kirjoa, mutta kirjojen tasossa on toivomisen varaa

Kolumni


Sydän vuotaa monesti verta, kun lukee kirjaa jossa on paljon kirjoitusvirheitä ja koko tarina on jäänyt keskentekoiseksi. Minua harmittaa tekijän puolesta. Pienellä vaivalla kirjasta olisi saanut jämäkän lukukokemuksen. 
Suomessa julkaistusta kaunokirjallisuudesta yhä suurempi osa tulee pienkustantamojen kautta. Se on nähtävissä esimerkiksi meillä Pohjois-Karjalassa. Tämän vuoden uutuusteoksia on tullut ainakin kuudentoista kustantajan kustantamina. Lisäksi on tullut paljon omakustanteita. 
     Suuret kustantamot näyttävät julkaisevan kirjallisuutta varman päälle hakien taattua voittoa julkaisuistaan. Lyriikkaa ei juurikaan julkaista. Se löytää tiensä julkisuuteen nimenomaan pienempien kustantajien myötävaikutuksella. Tieto teoksista myös leviää nykyisin enemmän internetin ja sosiaalisen median kautta kuin esimerkiksi Hesarin esittelemänä. Moni kirja jää silti varmaan ihan ansiotta pimentoon. 
     Siksikin olisi tärkeää, että kaikkien kanavien kautta pyrittäisiin julkaisemaan edelleen laadukasta suomalaista kirjallisuutta. Kirja on ilmestyttyään osa suomalaista kulttuuria, se jää kirjastoihin ja arkistoihin kulttuuriperintönä. Vapaakappalearkistot tallettavat joka ainoasta kirjasta kappaleen tulevaisuuteen vaikkapa tutkijoiden ihmeteltäväksi. 
     Kirja ei ole kansien väliin paukautettu paperinippu. Kirja on ajatus, taideteos, oivallusten antaja, lohduttaja, innostaja, joskus kirjasotia herättävä, ainutkertainen tuotos. Esineenäkin kirjalla on esteettinen arvonsa. Siksi kirjan tekijällä on suuri vastuu siitä, mitä hän käsistään lopulta kansien väliin päästää. Vastuuta toivoisin myös pienkustantajilta. 
     Karjalaisenkin lukijoista monella on varmasti käynyt mielessä oman kirjan julkaiseminen. Usein omaa elämää halutaan pohtia ja koota kansien väliin lähimmäisten ja jälkipolvien tiettäväksi. Suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään tämä suuntaus on vahvistumassa voimakkaasti. Senioreilla on koulutusta, aikaa ja monesti rahaakin niin, että halutessaan he saavat kirjallisen tuotoksensa kirjan muotoon. 
     Olen itse yrittänyt kirjoittajavalmennuksessa opettaessani tuoda esille kirjan tekemisen perusasioita. Keskeiset asiat liittyvät siihen, mitä ja miten kirjoitetaan. Kirjoissa dramatisoidaan tapahtumia, ei kerrota kaikkea putkeen alusta loppuun. Selkeä teksti etenee selittelemättä, kertoen ja kuvaillen. Dialogi on elävää ja värikästä. Tarina jaetaan kappaleisiin ja lukuihin. Usein on hyvä rikkoa kronologinen kerronta erilaisilla tekniikoilla. Kertojanäkökulmia voi olla useita. Vaihtoehtoja löytää lukemalla hyvää kirjallisuutta. 
     Amerikkalainen menestyskirjailija ja kirjallisuudenopettaja Stephen King on kuvannut kirjoittajaoppaassaan tarinan tekemistä fossiilin kaivamiseksi maan uumenista. Kirjoittaja etenee usein intuition johdatuksessa tarinaa rakentaessaan. Toisaalta tarvitaan kyllä paljon taustatyötä ja asioiden tarkistamista, että tarinasta tulee uskottava. Varsinkin omaelämäkerralliset teokset edellyttävät kirjoittajalta monenlaisia ”karttoja” siitä elämäntiestä, yhteiskunnasta ja ihmisverkostosta, jossa kertomus etenee. Kirjoittamisoppaita on saatavilla runsaasti. 
     Kirjoitusvirheet ovat sitten se vihonviimeinen tekijä, joka vie kirjalta uskottavuutta tai vähintäänkin harmittaa lukijaa. Siksikin tarvitaan valohoitoa omalle tuotokselle. Luetaan se jonkun ajan kuluttua huolella uudelleen, mutta pyydetään lisäksi jotakuta toista ihmistä lukemaan tuotos. Mieluummin vielä sellaista, jolla on kielioppi hallussa. Myös Suomen lukuisat kirjailijayhdistykset auttavat näissä asioissa. Sieltä löytyy ammattiauttajia. 
      Mielenkiintoinen, hyvin ja virheettömästi kirjoitettu tyylikäs ja yllättävä tarina pitäisi aina olla tavoitteena. Julkaistakoon se sitten mitä kautta tahansa. Sen arvoinen jokainen kirjallinen taideteos on. Ettei kenenkään sydän vuotaisi verta, vaan silmistä vuotaisi kyyneleitä, itkun tai naurun kyyneleitä. 

Kari Tahvanainen

kartsa.tahvanainen@gmail.com

Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri 


Karjalainen 27.11.2015

Pyöräilyllä Joensuussa, toiveissa parkkeja ja aurausta

Kolumni


Joensuussa pääsee pyörällä pitkälle. Ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa, välttämättä. Kaikki on suhteellisen lähellä ja tavoitettavissa fillarilla. Lenkille taas voi lähteä vaikka Marjalaan ja siitä Onttolaan, Utraan ja siitä Lehmoon, Lehmosta kohti Kontiolahtea (koko matka pyörätietä!), Niinivaaralta Kukkosensaareen tai Iiksenvaaralta Karhunmäkeen. Pitempiä ja lyhyempiä pyöräilyvaihtoehtoja koko perheelle löytyy kauniista kaupungistamme. Karttoja vain tarvittaisiin lisää. 
     Olen pyöräillyt Joensuussa vuosikymmeniä kouluajoista lähtien. Vaikka nyt puhutaan siitä, että pyöräilykulttuuri on hunningolla, olen kokenut että täällä pyöräillään kohtuullisen hyvin. Pyöräilijällä pitää olla silmät päässä ja pyörä kunnossa. Myös kävelijöillä on velvollisuus katsoa ympärilleen ja jättää tilaa muulle liikenteelle. 
     Mutta se parkkeeraus. Siitä sanottavaa löytyy. Täällä ei vieläkään tajuta sitä, että asiakas tulee pyörällä tuomaan rahaa yrittäjille. Keskikaupungin kauppakeskuksen edessä saattaa olla kyltti: ”Pyörien pysäköinti kielletty” minkä voisi lukea saman tien, että älkää vain tulko tänne rahoinenne. ”Pyörien pysäköinti sallittua ja toivottavaa” toisi toisenlaista viestiä. 
     Pahimmasta päästä pysäköintiongelmat taitavat olla rautatieasemalla ja kävelykadun pohjoispäässä sekä Sokoksen kulmilla. Asemarakennusten vieressä on vinot pinot pyöriä, talvisin lumen peitossa. Teatteri Satama jopa keksi kunnostaa unohdetuista pyöristä kaupunkipyöriä. Centrumin kulmilla taas ei ole yhtään pyörätelinettä; kaikki me parkkeeraamme mihin mahtuu tai ei mahdu. Sama pätee Sokoksen ja Ison Myyn väliin. 
     Tarvittaisiin kunnollisia pyörätelineitä, mieluummin sellaisia joihin voisi lukita fillarinsa. Mallia hyvistä parkkipaikoista löytyy mm. Ahjon kulmalta (katettu pyöräteline), pääkirjastolta, lyseon peruskoulun pihalta, Abloyn tehtaalta. Pysäköinnin järjestäminen on halusta kiinni. Ilosaarirockissa on kesäisin valtava vartioitu ympärivuorokautinen pyöräparkkikin, toimii. 
     Mutta se talviaika. Pyöräilykulttuurin painajainen on taas alkamassa. Kevyen liikenteen väylät aurataan aina vihonviimeiseksi, hyvä jos silloinkaan. Kysyy voimia ja uskallusta pyöräillä lumessa ja sohjossa kilometrikaupalla talvisilla Joensuun reiteillä. Ja onhan se vaarallistakin. Tukholmassa on siirrytty jo tasa-arvoiseen auraukseen; kevyen liikenteen väylät aurataan aina ensimmäiseksi. Samaan malliin olisi syytä siirtyä Suomessakin. 
     Onko Joensuu oikeasti pyöräilykaupunki, sitä voi yhäkin kysyä. Pyöräilykulttuurin raamit pitäisi saada kuntoon. Lähtökohdathan ovat hyvät, uutta ajattelua vain tarvitaan päättäjiltä ja yrittäjiltä. 
     Minulla muuten oli taittuvarunkoinen fillari jo Jopojen aikaan. Fillaroin vanhalla naistenpyörällä syksyllä joskus 80-luvulla Rantakatua. Kaupungintalon kohdalla pyörä äkkiä huokaisi ja alkoi taittua. Toinen runkoputki oli ruostunut sisältäpäin poikki. Onneksi vauhtia ei juurikaan ollut. Mutta tulipas taittopyörä. Taittopyöräthän ovat nykyisin citymuotia. 

Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja


Karjalan Heili 25.11.2015

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Je suis Paris, mes amis





Kirjailija Ninka Reitun maalaus kertoo kaiken.