maanantai 29. helmikuuta 2016

Uutta aaltoa ja runoutta - Tapani Kinnusen aikalaiskuvia osa 2

Kirja-arvostelu

Tapani Kinnunen
Julkinen eläin
Robustos, 2015. 141 s. 


Muistatte varmaan runoilijan joka tykkää esiintyä sukkahousut päässä. Nyt tämä runoilija on ruvennut kirjoittamaan myös romaaneja. Turkulaisen joensuulaissyntyisen Tapani Kinnusen toinen romaani, Julkinen eläin, on kuin entisten nuorten sävellahjaa kuuntelisi. Musiikki soi ja nostalgia elää. Kirjana kämmenellä on tänään Julkinen eläin, jonka on julkaissut kustannusyhtiö Robustos. 



     
Kinnusen romaanien kertojaminä on Topias Kettunen, joensuulainen nuorimies joka sittemmin muuttaa Turkuun. Kinnusen esikoisromaanissa Noustiin Kellareista Kettunen oli lukiolainen, joka kirjoittelee ensimmäisiä runojaan ja on monessa mukana. 
     Romaanien aika alkaa rockin uuden aallon tulosta, 1970 – 1980-lukujen taitteesta jolloin pinnalle nousivat mm. Hassisen Kone, Problems, Pelle Miljoona ja Tuomari Nurmio. Joensuulaiselle nuorelle se oli elävää ja innostavaa aikaa, mikä näkyy Kinnusen tekstissä. 
     Kun Kettunen Julkisessa eläimessä muuttaa lukion jälkeen Jyväskylän kautta Turkuun, kuvioihin tulee myös Turun uusi runoliike Tommi Parkkoineen, Markus Jääskeläisineen, Markku Intoineen. Runoliike on uudistanut runoutta Charles Bukowskin jalanjäljillä ja runoilija Tapani Kinnusellakin on ollut siinä vahvasti sormensa pelissä. Syntyi mm. uusi runouslehti Tuli & Savu, runoyhdistys Nihil Interit ja kustantamo Savukeidas.  
     
”Istuin seitsemännen kerroksen yksiössä lyömässä sanoja paperiin. Minulla oli vähän totuttelemista Remingtoniin, jonka olin raahannut läheisestä osto- ja myyntiliikkeestä boxiini. Muistelin Hemingwayn kirjoittaneen samanlaisella. Avasin kämpän ainoan ikkunan ja katselin ulos. Marraskuun taivas oli harmaa. Vastapäisen talon ikkunassa liikkui alaston nainen tissit heiluen. Pistin tupakaksi ja katselin mitä ihmettä hän touhusi. Nainen huomasi minut ja luikahti piiloon. Tumppasin tupakan ja istuin koneeni ääreen jatkamaan sanojen nakuttamista.” 

Julkinen eläin –romaani päättyy vuosituhannen vaihteeseen. Sanomattakin lienee selvää, että nimi viittaa Ismo Alangon tunnettuun biisiin, ja vähän muuhunkin. Klassinen sanonta Sex, Drugs and Roc’n’Roll –sanontaa voisi mukailla että Kinnusen romaanissa Drugs on enemmänkin Spirits eli viinan kanssa läträtään. 
     Kun kirjan laskee käsistään, mielessä on että kyllä se kolmaskin romaani olisi tervetullut tähän sarjaan, päivitys nykyaikaan saakka. Tiukasti ajan hengessä kiinni oleva kuvaus on paitsi kertojaminän elämänkulkua myös suomalaisen kulttuurihistorian muistiinmerkintää. Joensuulaisille ja turkulaisille romaanissa on luvassa bonusta. Tuttuja kasvoja, tuttuja paikkoja, tuttua elämää.  
     Kinnunen kirjoittaa hyvin, myös proosaa. Kieli on puhdasta ja terävää, sitä on nautinto lukea. Ei haittaa että kirjassa on 141 sivua. Runoilija ehtii proosassaankin sanoa siinä kaiken mitä hänen sanottava on. 
     Tapani Kinnusen Julkinen eläin –romaanille annan vielä ylimääräisen plussan sen ulkoasusta: pieni koko ja Kiira Käkösen tyylikäs grafiikka. 


Biisi: HOPS: Joka pennin tuhlasin ohratuotteisiin (s. Arto Sallinen)  


Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 29.2.2016



maanantai 22. helmikuuta 2016

Sitä vain asua möllötetään

Kolumni


Kuinka monta ihmistä sinä tunnet kerrostalostasi, pihaltasi, kadultasi? Jo kaupunkisosiologian opintojaksolla yliopistossa saatiin tietää, että kaupunkiasuminen on luonteeltaan yhä privatisoituneempaa, yksityistyneempää. Helsingissä kerätään asunnoista unohtuneita vuosia vanhoja vanhusten muumioita. Asuinyhteisöissä sikiää myös skiniongelman tapaisia ilmiöitä. Tulee mieleen, että missä se tolkun yhteisöllisyys nykyisin luuraa. 
     Joensuulaisesta asuinyhteisöstä on ollut kiehtovaa lueskella Kaisu Kortelaisen väitöskirjasta Penttilän sahayhteisö ja työläisyys (2008). Penttiläläisten muisteluun perustuva kuvaus vuosikymmenten takaisesta suuresta ja vilkkaasta yhteisöstä herättää kysymyksiä. Olisiko siitä opittavaa, edes ajatuksen tasolla? 




Penttilässä kyse oli yli satavuotisesta yhteisöllisyyden kaudesta, joka alkoi rapautua kerrostaloasutuksen lisääntyessä ja sittemmin sahan toiminnan loppuessa. Lopuksi poikaviikarit vielä polttivat koko sahan. Penttilän skiniongelma sivusi tätä vaihetta. Aiemmin penttiläläiset tunsivat toisensa ja kokivat kuuluvansa asuinyhteisöönsä. Taloissa ei pidetty ovia kiinni. Sauna ja pyykkitupa olivat tärkeitä tapaamispaikkoja, ”sosiaalisia hoitokeskuksia”. Urheilu- ja kerhotoiminta oli vilkasta. Pidettiin talkoita. Oli värikkäitä persoonia, jotka kaikki tunsivat.  Yhteishenki toimi tavan ihmisten turvaverkostona. 
     Ajatuksen tasolla voisi kuvitella että nykyaikaan tästä yhteisöllisyydestä voisi soveltaa ainakin vastuuta ja yhteishenkeä, kevyttä turvaverkostoa. Mikrotasolta taloyhtiöistä aina kaupunginosayhdistyksiin. 
     Heikoimmillaan taloyhtiön toiminta täyttää vain asunto-osakeyhtiölain minimivaatimukset, taloudelliset asiat. Pahimmillaan toimimattomuus konkretisoituu siinä, että puheenjohtajaksi on jumiutunut henkilö joka ei kykene tai halua talon elävän. Hallitus ja isännöitsijäkin ovat pimennossa. Vallitsee kyttäämisen ja kyräilyn ilmapiiri. Tuskinpa monikaan haluaisi ostaa asuntoa tällaisesta taloyhtiöstä. 
     Kaikki voisi olla toisin. Viitseliäisyyden ja mielikuvituksen voimasta kertoi mainiosti toimittaja Anna Tenhu 26.1. netti-Heilin blogipalstalla. Miten olisi taloyhtiön oma auto, yhteinen lemmikki, pyykkitupa, yhteiset saunavuorot, oma kuntosali? Viittasipa Tenhu maailman metropoleissa toimiviin asukasyhdistysten omiin katupartioihinkin. 
     Kevyttä 2000-luvun yhteisöllisyyttä asuinalueilla varmasti tarvittaisiin, virtuaaliyhteisöllisyys ei riitä. Pienikin toisten huomioonottaminen voisi ehkäistä lasten kiusaamista ja suurimmillaan myös nykyisten skiniongelmien sikiämistä. Kaikki lähtee pienestä kuten käyttäytymiskulttuurista, tervehtimisestä. Ja päättäväisestä asioihin puuttumisesta, jos tarve sitä vaatii. 




Minulla on lukkarinrakkautta kotikatuuni, jolla olen asunut jo 25 vuotta. Ukkini sisko asui samalla kadulla 1900-luvun alkuvuosina. Sitten hän ja ukkini hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Sisko lähti valtamerihöyryllä siirtolaiseksi Amerikkaan, ukkini ei jostain syystä lähtenyt. Muutoin olisin syntynyt Minnesotassa vahvaan ja arvostettuun suomalaisyhteisöön, monikulttuuriseen maailmaan. Elämä on sattumanvaraista, mikä tulee mieleen nykypakolaisiakin katsellessa ja naapurin evakkoja muistellessa. 
     Olenpa selvitellyt historioitsija Heikki Tarman avulla kerrostalomme tontin historiaakin. Vanha puu-Joensuu se on ollut voimissaan tälläkin kohtaa maapalloa, juurilla. 


Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija, YTM, kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja 


PS. Kolumnistilla on myös kokemusta asunto-osakeyhtiön hallitustyöskentelystä  parinkymmenen vuoden ajalta. Sellainen on tutkimuksellisestikin antoisa kokemus. 


Kuvat: Kari Tahvanainen

Kolumni Karjalan Heilissä 17.2.2016


perjantai 12. helmikuuta 2016

Televisio tekee murron - konkurssiharavan ajasta tulevaisuuteen

Kolumni


Jos joku valittaa televisio-ohjelmien laadusta, hän ei osaa etsiä tarpeeksi hyvin. Newyorkilainen tietokirjailija William Doyle totesi näin Karjalaisen haastattelussa (30.9.2015). Hän oli Joensuussa Fulbright-stipendiaattina tutustumassa suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Doyle on myös tv-mies, joka on työskennellyt laatusarjoista tunnetun Home Box Office (HBO) -kaapeli-tv-verkon ohjelmajohtajana. 


Kuva: Kari Tahvanainen

Doylen mukaan valta on siirtymässä kuluttajalle eli tv-katsojalle. Televisio on mullistunut teknologian ja internetin ansiosta. – Nyt televisiotarjontaa ei ole niin helppo vihata, koska tv:tä katsotaan internetistä, Doyle jatkoi. 
     Doylen kommentit palasivat mieleeni, kun ajattelin kirjoittaa tähän ruikutuskolumnin television rappiosta. Vai vievätköhän kehitystrendit sittenkin kohti yhä monipuolisempaa tv-tarjontaa, myös laadullisesti? 
     Murros näyttää tapahtuneen 2010-luvulla. Kansainvälisistä tilausvideopalveluista Viaplay, Netflix ja HBO Nordic ovat tulleet Suomeenkin viime vuosina. Myös Elisa Viihteen tarjonta on laajentunut. Erikoistahan näissä on se, että ohjelmia ei katsota enää läheskään aina (äly)televisiosta, vaan laite voi olla myös pelikonsoli, tietokone, älypuhelin, tabletti tai Apple TV. 



Kaapeli kuihtuu ja verkko voittaa, kirjoitti Saska Saarikoski äskettäin Hesarissa (1.2.2016). Saarikoski kertoi, että Netflixillä on jo 70 miljoonaa tilaajaa ja firma käyttää ohjelmatuotantoon 5,6 miljardia euroa. Innokkaimmin USA:ssa verkkokatseluun ovat menneet alle 30-vuotiaat, joista tv:tä katsoo netin kautta jo 60 prosenttia. Suomikin seurannee perässä. Saarikoskella oli muuten hyvin mielenkiintoinen huomio Afrikasta. Siellä moni saattaa jättää perinteisen tv:n kokonaan väliin ja tulla suoraan verkkokatsojaksi. 



Kuva: Pixabay


Monet muistavat vielä lumisateen ja konkurssiharavan aikakauden Suomen tv-historiassa. Oli kesä tai talvi, telkkarista saattoi öisin katsella aina lumisadetta. Lähetys loppui ennen puoltayötä, siltä ainoalta kanavalta. Television ostaneille irvailtiin, että nyt katollasi on konkurssiharava. Maikkari ja kakkoskanava laajensivat tarjontaa. VHS-nauhurien myötä ohjelmia saattoi myös tallentaa. Ja kaapelikanaviakin alkoi tulla. 


Kuva: YLE


Tv-luvat ovat nyt historiaa, mutta useimmat maksavat mukisematta kuukausimaksuja kanavapalveluista. Oi niitä aikoja kun tv oli vaatekomerossa ja lupatarkastajat kiersivät talosta taloon. Varmaan parhaat saaliit tulivat Kauniiden ja rohkeiden aikaan, kun kaikki katsoivat sarjaa. Suosikkiohjelmat olivat sidottuja viikonpäivään ja kellonaikaan. Nyt jokainen voi valita yhä useammin katseluaikansa itse. 
     Mutta kaikki eivät halua enää katsoa tv:tä laisinkaan. Kuulemani perustelut vaihtelevat primitiivisestä pakoreaktiosta tietoiseen valintaan. Illat ovat täynnä aikaa, kun televisiota ei ole. Vaikka onhan se netti, ja tv on yhä enemmän siellä. 


Kuva: Pixabay 

Kanavia on tarjolla tavan tv:ssäkin runsaasti. Karjalainen listaa päivittäin 13 kanavan ohjelmatiedot. 
     Vanhusten palvelukodeissa näyttää olevan kello 13 jälkeen hiljentymisen hetki. Silloin Yle esittää arkisin vanhoja suomalaisia elokuvia, mikä on hieno teko. Mutta parhaaseen katseluaikaan illalla ei ehkä senioreille löydy niinkään katsottavaa. Kanavat ovat täynnä amerikkalaisia toimintasarjoja. Suomenkielistä ohjelmaa on harvassa. Vaikka kyllähän se tekstitysten lukeminen tunnetusti virkistää aivoja. 


Kuva: Pixabay


Nykyisin useimmat lapsuuden ja nuoruuden suosikkisarjat löytyvät netistä. Mitäpä voisi ihminen enempää toivoa. Vaikka sarjat tuntuvat joskus hiukan elähteiltä, ne muistiin palaavat katselutuokiot sen sijaan eivät. Tuntee joskus tuoksun ja näkee valon. Kahvin ja pullan tuoksun kylätien varrella naapuritalossa, jossa mustavalkoista telkkaria katselimme. 


Kuva: YLE 

On vaikea kuvitella, mitä kaikkea tv-katselun tulevaisuus tuo mukanaan, ja yllättävän nopeaan tahtiin. Matti Rönkä varmaan kertoo kohta maailmanmenosta silmälaseissani. Mutta Yle Teemalle toivon parasta kehitystä myös tulevaisuudessa, kaikilla laitteilla. 


Kari Tahvanainen 
kartsa.tahvanainen@gmail.com
Kirjoittaja on joensuulainen kirjailija ja yhteiskuntatieteiden maisteri



Karjalainen 10.2.2016


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

We Are Light - Joensuu




Valonheittimiä oli kuin ilmapuolustuksessa. Joensuun ilmapuolustus sota-aikaan perustui harhautukseen. Valekaupunki valoineen rakennettiin Pyhäselän jäälle. Niinpä kaupunkia pommitettiin vain hajanaisesti, mm. Tsokkisen taloa ja ratapihaa. Valonheittimet 6.2.2016 legendaarisessa Ilosaaressa puolestaan nostivat kaupunkia esille keskellä pimeyttä. 








Light Is Here - We Are Light. Valotaiteilija Kari Kolan valotaideteos Joensuun Ilosaaressa lauantaina 6.2.2016 toi kaupunkiin valoa, niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Valoteosta olivat tekemässä myös pakolaiset. Kola totesi Karjalaisen haastattelussa: - Tavoitteenamme on saada positiivisen tekemisen kautta kaupunkilaiset ja maahanmuuttajat - ihmiset kaikista lähtökohdista osallistumaan teoksen rakentamiseen yhdessä. 







Valoa Joensuussa todella tarvitaan. Pieni joukkio on jälleen tuhoamassa maakunnan pääkaupungin maineen monikulttuurisena ja kasvavana koulutus- ja sivistyskaupunkina yliopistoineen, ammattikorkeakouluineen, kansainvälisine yrityksineen, kulttuuritapahtumineen. Taloudelliset tappiot yritysten ja organisaatioiden negatiivisina sijoittamis- ja sijoituspäätöksinä ovat varmaan jo miljoonien eurojen luokkaa, ja lisää tulee. 


Ja taivaalta laskeutui Mörkö. 




Kuvat: Kari Tahvanainen