sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Pyhällä maalla

Heitän hetken katseella penniä
meidän koulun kivijalkaan
unetti, oli kevätpäivä, kaverit
                                 lännestä aurinko
piilotin pihalle sen jousen
jonka heinikosta löysin

Tässä on tie jota kuljemme tänään
kirjastoon koulun pihalla
repussa kirjailijan kirjat
vieraana tällä pyhällä maalla


 c Kari Tahvanainen 2011

torstai 24. helmikuuta 2011

Lumikkia taidetta Joensuussa tänä talvena



 Kaupungintalolta on lähdetty ulkoilemaan:) 


Väinämöinen


c Kari Tahvanainen 2011 

Jääveistoksia Joensuussa tänä talvena

 
Watch your balls guys!





Yön pöllö


  Eagle has landed 


c Kari Tahvanainen 2011  

Oonko se minä?

YLE Radio Suomen maakuntaradiot, myös Pohjois-Karjalan radio, ovat kuulemma parantaneet palveluaan. Lauantaiaamun perinteinen onnitteluohjelma, jossa välitettiin onnentoivotuksia ja soitettiin toivemusiikkia, on lakkautettu. Tilalle on perustettu valtakunnallinen Onnen sävel.

Saman tien YLE Pohjois-Karjalan radio vaikeni lauantailta kokonaan. Maakunnallisen radiouutistarjonnan suhteen olemme nyt viikonloppuisin Iskelmä Rexin varassa. Siellä se monitoimimies Kai Pitkänen vetää niin uutiset kuin toiveet, biisit, kirpputorit ja lauantaitanssitkin. Tai Liina, Seppo, Hertta, kuka kulloinkin.

Minussa kuuntelijana tilanne herättää haikeita ja ristiriitaisia tunteita. Radio on useimmiten auki lauantaiaamupäivisin. Sitä vain jumiutuu kuuntelemaan onnitteluja, maakunnan uutisia - ja Karjalan valoa. Ollaan elämän peruskysymysten äärellä, kun mökinmummo kysyy rutisevalla ja ulisevalla puhelinlinjalla: ”Oonko se minä?”. Ja Anneli Lujanen kiskaisee soittajan maanpinnalle toteamalla että sinähän se oot, annapas tulla ne onnittelut. Mutta nuo ajat ovat nyt ohi. Onnen säveleen mahtuu vain muutama pohjoiskarjalainen onnitteluviesti.

Myös kirjallisuuden esilläolo maakuntaradion ohjelmissa tuntuu vähentyneen. Toimittaja Pirkko Korkalo sai jotenkin kirjallisuuden ja erityisesti vuoden uutuudet elämään katsauksissaan ja haastatteluissaan. Yritin kerran kutsua Pirkkoa kulttuuritoimittajaksi, mihin hän tuhahti, ettei hän mikään kulttuuritoimittaja ole. Mielestäni kyllä oli, henkeen ja vereen. Kunnia hänen muistolleen.

Karjalan valo –ohjelma esittelee maakunnan bändejä ja muusikkoja. Tulee mieleen, eikö ohjelmaa voisi laajentaa käsittämään myös kirjallisuuden kuulumisia. Kirjallisuus jos mikä on nykyistä Karjalan valoa, kulttuuria joka näkyy ja kuuluu, myös valtakunnallisesti. Täällä sinnittelee, ei niin hyvissä oloissa, melkoinen joukko kirjailijoita. Joukko on myös jatkuvasti uusiutuvaa. Niin nuorta kuin vanhempaakin uutta voimaa, uusia kirjailijoita, tulee kirjallisuuden kentälle.

Vaikka nyt lauantait hiljenivät YLE Pohjois-Karjalan radion osalta, täytyy muistaa että sekin on saavutus, kun maakuntaradio on äänessä arkisin kukonlaulusta illansuuhun. Muistan ajan jolloin radiosta kuuluivat vain pariin kertaan päivässä muutaman minuutin uutiset Yleisradion Joensuun toimituksesta.

Silloin radioasema sijaitsi nykyisen konservatorion viereisessä piparkakkutalossa, sen ullakolla. Samaan taloon mahtuivat niin Joensuun taidemuseo kuin pääkirjastokin. Tuli muutaman kerran pistäydyttyä silloisessa pikkutoimituksessa kertomassa rauhanliikkeen tapahtumista. Myöhempinä aikoina onkin ollut mukavaa nähdä täyden palvelun maakuntaradion kehittyminen. Toimituskin on toista maata.

Oonko se minä –mummollakin tulee olla oikeus esittää onnentoivotuksensa maakunnan omilla radiokanavilla. Nyt sen oikeuden takaa vain EU:n itäisin yksityinen radioasema Iskelmä Rex, Jokiradio, kuten sitä kuulee yhäkin nimitettävän; Radio Jokisen seuraaja. Sananvapaus on kaventunut lähes puolella, tältä osin.

Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on Suomen Maakuntakirjailijoiden puheenjohtaja


Karjalan Heili -kaupunkilehti 24.2.2011 Ukri-kolumni

lauantai 19. helmikuuta 2011

Lastusia


Autojen kanssa
elämä kuluu nopeasti

 ***

Talvella voi pakastaa

 ***

Jotkut jäävätkin
raakapakasteiksi


c Kari Tahvanainen 2011 - Tulevan runokokoelman ainesta...

Tuomisia

Sisko toi kotiin
kuoleman

Minä toin kotiin
U.S. Armyn

Se oli muotia silloin

ylijäämävarastoista



c Kari Tahvanainen 2011

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Turusmainen nuorisoromaani

Heikki Turunen
Yö kevään kuun
WSOY, 2005, 332 s.

Kirjailija Heikki Turunen oli vuonna 2005 peräti kahden romaanin mies. Ensin ilmestyi Hongan tarina, vaikuttava kertomus lieksalaisten Saarelaisen veljesten noususta Honkarakenteen yrittäjiksi, ja sitten Yö kevään kuun, hänen viidestoista romaaninsa. Juhlan kunniaksi avaankin kirjaksi kämmenelle Yö kevään kuu –romaanin. Heikki Turunen täytti joulukuussa 65 vuotta.

”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.

Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja muu kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja.

Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin Heino Oinonen –nimisen nuoren miehen aikuistumisvaiheissa ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.
Tarina kulkee kouluvuosia pitkin, koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä.

Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.

Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.

Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin – ja se kuulostaa kyllä lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.

Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.

Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.

Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita aika nautittavasti ja koskettavasti. Yö kevään kuun -teoksessa on kyse myös kirjailija Heikki Turusen kuusikymmenvuotisjuhlaromaanista. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu.

Suosittelen lukupöydälle tätä verevää nuorisokuvausta Karjalan kunnailta. Erityisesti nyt kun Turusen 65-vuotisjuhlanäyttely kiertää maakuntaa. Nyt se on nähtävillä Joensuun pääkirjaston aulassa.

Iskelmä Rex, Kirjana kämmenellä 13.2.2011, c Kari Tahvanainen



perjantai 11. helmikuuta 2011

Tiällä on hätätietotuskokkeilu - hengähä tok, ei ouk hättee

Hätätiedotusjärjestelmää kokeiltiin taas tänään 112-päivänä kaikilla tv- ja radiokanavilla. Surkuhupaisaa että edelleen vaan läpätetään suomeksi ja ruotsiksi. 
Olisi jo korkea aika läpättää myös englanniksi (ja vaikka ranskaksi ja venäjäksi), jos ihan oikeasti halutaan suojella ihmisiä hätätilanteissa. 
Haloo Impivaara! 
 

lauantai 5. helmikuuta 2011

Kirjallisuuden todellisuutta Pohjois-Kurjalassa

Pohjois-Karjalan taidetoimikunta on jälleen jakanut apurahansa taiteilijoille. Kirjallisuus kärvistelee, kuten se on melkein aina loistanut, lapsipuolen asemassa (apurahoja 10 kk). Kuvataide sen sijaan paistattelee oudossa rahasateessa kuten viime vuosina yleensäkin. 

Lainaan tähän omaa kommenttiani sosiaalisesta mediasta. Paskajuttu eikä siitä paremmin osaisi sanoa:/

Omistettu Pohjois-Karjalan taidetoimikunnalle. Tsaarinhallinto on jälleen kerran "jakanut" apurahoja. Muuttakaa pois Pohjois-Kurjalasta, kirjailijat! – Toivebiisi: Irwin Goodman - Kun ei rahat riitä. www.youtube.com

Scheisse! Donnerwetter. Vittu. Saatana. Perkele. Schauman. Ja turha valittaa, ei se siitä mihinkään muutu. Toivottavasti kuitenkin poliitikot olisivat parempia jakajia taidetoimikuntauudistuksen jälkeen. Tästä alemmas ei voida enää mennä. 

En suosittelisi päättäjille ainakaan runebergintorttua. 22 hours ago · Like

Unohtui yksi manaus: Helevetin kuustoista! 4 minutes ago · Like


Mannerheim Kiinassa

Markus Nummi
Kiinalainen puutarha
Otava 2004, 507 s.

Tasavallan presidentti ja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin kuolemasta tulee näinä päivinä kuluneeksi 60 vuotta. Vuonna 1906 paroni Mannerheim läksi pitkälle vaellukselle Aasiaan. Hän ratsasti 14000 kilometriä ja päätyi lopulta Pekingiin. Matkallaan hän teki kansatieteellistä tutkimusta alueen monikulttuurisesta elämästä. Samalla hän oli Venäjän armeijan vakooja, eversti Mannerheim, joka teki strategisia suunnitelmia sen varalta jos Venäjä päättäisi hyökätä Kiinaan.

Hän otti matkallaan 1500 valokuvaa. Yksi valokuvista on otettu Kiinan Turkestanissa, Kashgarin kaupungissa Silkkitien varrella. Kuva on otettu englantilaisten diplomaattien ja lähetystyöntekijöiden asuttamassa Kiinalaisessa puutarhassa. Syksyisessä valokuvassa on englantilaisten lisäksi ruotsalaisia lähetystyöntekijöitä. Mannerheim näkee kuvanottohetkellä kaksi enkeliä. Kuvan taustalla on piilossa puutarhamuurin takaa kurkistelemassa yhdeksän paikallista kiinalaista lasta.

Näiden lasten elämän ja kohtaloiden ympärille on kirjailija Markus Nummi luonut historiallisen romaanin Kiinalainen puutarha.

Elämää pikkukaupungissa värittävät ruotsalaisen lähetysaseman vaikutus ja kristinuskon ja islamin kamppailu. Mutta sen ohella täällä kuten kaikkialla maailmassa jatkuu tavallinen värikäs ja vilkas lasten elämä leikkeineen ja seikkailuineen.

Paroni Mannerheimin vierailu ja valokuvat tekevät yllättävän suuren vaikutuksen ihmisten elämään ja kohtaloihin. Kuva muun muassa pelastaa muutamia ihmishenkiä myöhempinä aikoina, kun syttyy edestakaisin vellova verinen sisällissota. Päähenkilöiden pakomatka johtaa vuorten yli kohti Intiaa. Paroni Mannerheim palaa yllättäen vielä kerran kuvaan Bombayssa ollessaan vuonna 1937 matkalla tiikerinmetsästykseen Nepaliin.

Markus Nummi on kirjoittanut voimakkaan historiallisen romaanin, jolla on todellisuustaustaa. Näkökulma on lapsesta aikuiseksi kasvavan nuoren, mikä tuo romaaniin oman elämänmakuisuutensa. Kirjavinkkinä Mannerheimin kuoleman 60-vuotismuistopäivän merkeissä on tänään Markus Nummen romaani Kiinalainen puutarha - hiukan erilainen näkökulma marsalkkana tuntemamme Gustaf Mannerheimin elämään.

Kirjana kämmenellä, Iskelmä Rex 31.1.2011, Kari Tahvanainen