maanantai 17. tammikuuta 2011

Gagarin ja muita neuvostorobotteja

Markku Turunen
Juuston pimeä puoli
Gummerus 2010, 464 s.

Lokakuussa 1957 Suomenkin öisellä taivaalla vilkkui uusi tähti ja kuului piippauksia. Siellä mennä viiletti pieni kiiltävä pallo, satelliitti Sputnik. Elettiin aikaa, jolloin naapurimaa Neuvostoliitto aloitti avaruuden valloituksen. Pian kuultiin, kuinka Juri Gagarin ensimmäisenä ihmisenä oli tehnyt avaruusmatkan. Vai olikohan se Gagarin oikeasti avaruudessa?

Kirjailija Markku Turunen on kirjoittanut satiirisen tulkinnan Neuvostoliiton historiasta. Kirjan nimi on Juuston pimeä puoli. Tarina alkaa siitä, kun pääministeri Nikita Hrustsov on Baikonurin avaruustutkimuskeskuksessa seuraamassa ihmisen lähtöä avaruuteen. Pääsuunnittelija Sergei Koroljov ja muut historialliset henkilöt vuosikymmenten varrelta heräävät henkiin Kertojan armottomassa käsittelyssä, jossa tulkinta jää lopulta lukijan vastuulle. Mukana tarinassa on myös kosminen vaaleansininen virtahepo, Jeesuksen seuraaja, joka on tullut kiertelemään opintomatkallaan Maapallollamme.

Turusen vauhdikkaassa punaisen totalitarismin historiikissa eletään läpi Neuvostoliiton historian. Historiasta kiinnostuneelle lukijalle se käy samalla kevyestä kertauskurssista rajantakaiseen todellisuuteen.
Mutta Markku Turunen ei olisi oma itsensä, jos hän ei hyvänä satiirikkona pistäisi historiaa uuteen valoon. Niinpä uuden uljaan neuvostoihmisen luomisyritykset nousevat keskeiseen osaan. Uuden Ihmisen Instituutissa rakennetaan täydellistä robottia, homo sovjeticusta, jota ei voisi tunnistaa koneeksi. Mutta kuinka Juri Gagarin ja muut robotit sitten toimivatkaan. Historiasta tulee jännityskertomus, science fiction.  
Turunen paljastaa myös, kuinka marxismi-leninismi ohjaa lopulta ydinhiukkasten näennäisen sattumanvaraisia liikkeitä. Ja senkin, kuinka Vladimir Iljitsh Lenin keksi 1920-luvulla sähkön ja sähköisti koko maan.

Markku Turusesta tulee minulle mieleen aina hänen varhainen novellikokoelmansa Kaikki rakkauteni, jossa seilataan Joensuun ja Savonlinnan väliä. Eikä nykyinen tamperelaiskirjailija, kauan Joensuussakin vaikuttanut Markku Turunen, jätä lukijansa hymyhermoja rauhaan uudessa romaanissaan, vaikka ollaankin muilla mailla vierahilla.

Kirjavinkkinä pakkasiltoihin: Markku Turunen, Juuston pimeä puoli, eli Kosminen virtahepo saapuu maata kiertävälle radalle.

Kirjana kämmenellä
17.1.2011, Iskelmä Rex, Kari Tahvanainen


keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Rahan korkea laulu

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rahaa, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rahaa, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rahaa, ei se minua mitään hyödyttäisi. Raha on pitkämielinen, raha on lempeä; raha ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Raha ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. 

Niin pysyvät nyt usko, toivo, raha, nämä kolme; mutta suurin niistä on raha.


copyright Kari Tahvanainen 

Omistettu silti rakkauden ja sivistyksen voittoon uskoville

torstai 6. tammikuuta 2011

Kirjailija-lehden haastattelussa, joulunumero 2010


Kerro hiukan itsestäsi.
Olen keski-ikäinen kirjailija Joensuusta. Synnyin ja kasvoin pienellä maatilalla Enossa Joensuun kainalossa. Siksipä varmaan tuotannossani on vahvoja luontovaikutteita. Pidän luonnossa liikkumisesta muutenkin, se on tärkeää ja voimaa antavaa.
Teen kirjailijantyön lisäksi erilaisia järjestöhommia (puheenjohtajamme Tuula-Liina kutsui minua kerran hyväksi järjestöihmiseksi - otan luonnehdinnan ilolla vastaan). Toimin muun muassa sisarjärjestömme Suomen Maakuntakirjailijat ry:n puheenjohtajana. Kirjallisuuden edistämisessä riittää hommaa niin Kirjailijaliitolle kuin Maakuntakirjailijoillekin. Olemmekin tehneet yhteistyötä tekijänoikeuskysymyksistä tiedottamisessa, mm. Päivi Liedes vieraili Jyväskylässä puhumassa Maakuntakirjailijoiden tekijänoikeustilaisuudessa.
Toimitan Pohjois-Karjalan paikallisradiossa Iskelmä Rexissä kirjallisuusohjelmaa, sitä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta.
Kirjoitan myös isoa kirjaa eli yhteiskuntapolitiikan väitöskirjaani, ja kuinkas ollakaan, vapaaehtoistyöstä.

Tuotantosi tähän asti?
Julkaisin ensimmäiset kolme runokokoelmaani vuonna 1997 omalla kustannuksella. Sittemmin olen julkaissut kaksi kustannettua runokokoelmaa, Nomadin ja Kosmoskynällä. Novellikokoelmia on kaksi, Erasmus ja Eläimenkaltaiset ystäväni. Tänä syksynä julkaisin kirjan kirjoista eli kokoelman jossa on tekemiäni kirja-arvosteluja sekä kirjailijoiden haastatteluja teosten synnystä ja vastaanotosta, kirjailijan työstä. Teoksen nimi on Kirjana kämmenellä, Kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilla.

Kirjailijat eivät tykkää tulla lokeroiduiksi. Lokeroi siis itse itsesi: minkäs sortin kirjoittajia sitä ollaan?
Minut on usein lokeroitu runoilijaksi. Se lienee tuotantoani katsellessa ymmärrettävää, mutta kutsun itseäni mieluummin kirjailijaksi, tällä hetkellä novellistiksi. Lähivuosina saa kutsua jo romaanikirjailijaksikin, veikkaisin. Olen varmaan romantikko; luonto ja mielenliikkeet ovat asioita joita kuvaan mieluummin kuin kovaksikeitettyä toimintaa.

Kuinka selviydyt tai selviydyit täyspäisenä kuluneesta kirjasyksystä? Vai selviydyitkö?  Pienkustantajan tallissa kirjasyksy on ollut varsin rauhallista aikaa. Leppoisia päiviä torilla, kiertelyä maakunnan tilaisuuksissa, Pohjois-Karjalan kirjailijamatinean odottelua. On aina mukavaa päästä kertomaan uusista teoksistaan. Pidän erityisesti lukupiirivierailuista. Vedän itsekin yhtä lukupiiriä, Lukemisen lumoa, Joensuun pääkirjastolla. Kirjasyksy on sen puolesta ollut antoisa ja intensiivinen. Lukupiiriläiset lukevat joka viikko yhden kirjan ja onhan opettajankin pysyttävä perässä. Syksyn uutuuskirjat, kuten Olli Jalosen Poikakirja, Esko-Pekka Tiitisen Kiven sylissä ja Matti-Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone tulevatkin nyt automaattisesti luetuiksi, ja hyvä niin. Mahtavaa suomalaista kirjallisuutta.

Mitä kirjailija kaipaa kipeimmin joululahjaksi? Entä mitä toivot tulevalta vuodelta?  Joululahjatoiveenani oli sähkökirjanlukulaite, mutta en malttanut olla hankkimatta sitä jo etukäteen (Sony Reader PRS-650). Joten lahjatoiveena voisi olla kirjoja, rauhallista aikaa, yllättäviä apurahoja, lottovoittoja ja hyvää terveyttä, niin itselle kuin läheisillekin. Samaa voi toivoa tulevalta vuodeltakin.

Pauliina Susi, Kirjailija-lehti