Suomen talvisodan ensi-ilta on sitten koettu. Harvoin pääsee teatterissa ikäänkuin näytelmän keskelle ja samalla toiseen aikaan. Seppo Timosen sotilaan huuto puolen metrin päässä kaikuu vieläkin korvissa... Näytelmän aikana tuli käveltyä aikamoinen matka - loppukohtausta olikin sitten mukava seurata istualtaan.
Näytelmässä tai teatteritapahtumassa, kuinka sen nyt ottaa, siirryttiin siihen hämmentyneeseen epävarmuuden aikaan, kun sota oli todellisuutta joka puolella. Jokainen loi siitä tietoisuuteensa oman konstruktion, henkilökohtaisen sotakokemuksen. Niistä sirpaleista ja sopivasta rekvisiitasta on saatu kokoon juttu, jota pääsee seuraamaan kaikilla aisteilla, mukaan luettuna oma tajunta ja muistot. Sota-aika kuten muukin Suomen historia kulkee aina mukanamme mm. vanhempien sukupolvien kokemusten ja kertomusten kautta. Sille liittymäpinnalle pääsee Suomen talvisota -näytelmässä aika herkistävällä tavalla.
Ajatuksella tehty juttu. Tuntuu että se pitäisi nähdä pariin kertaan, ennen kuin avautuu kokonaisuudessaan (kohtauksia kun on samanaikaisesti eri paikoissa, koko kaupungintalo pihaa myöten on osa näytelmää).
Ja lopuksi kannattaa istahtaa Teatteriravintolaan ja kipata Marskin paukku (tai Molotovin koktaili, kenelle maistuu). Siinä on teatterikokemusta parhaimmillaan.
