Novelli
- Kari Tahvanainen -
Savu valuu kuin maito hiljaa pellon yläpuolella. Tuuli on laiska ja lämmin lehmänturpa. Syksyinen illansuu, maatilalla. Mutta on nykyaika, pellot ovat paketissa ja Kekkonen haudassa.
Kotitilalla, navetan viereisellä kivisellä pellonläpäreellä sauhuaa heinänuotio. Äiti niittää selkä köyryssä auringonkukkia, kulottunutta heinää ja muita kukkasia ruostuneella sirpillään. Hänellä on punainen hattu päässään ja syyspomppa pienen ja pyöreän vartensa suojana, haisaappaat jalassa. Kotipoika kohentelee nuotiota. Pitkät halot palavat sen pohjilla, päälle hän mättää hangollaan kuivaa heinänkortta ja äidin myöhäistä heinätyssatoa. He ovat vaiti, kumpikin puuhailee omiaan, lääkkeet väsyttävät.
Pertti-Einari kävelee hitaasti kädet taskussa autolta kotiväen luokse. Tuttuakin tutummaksi mielensä pohjalle palanutta kotitietä hän kotipaikalle äidin ja pikkuveljen tykö käymään taas kyliltä osautui. Yhä pienemmäksi se hiekkatie kapenee pikatieltä lähdettäessä yli mäkien noustessaan kohti heidän piskuista kyläänsä vaarojen varjossa, rautatien halkaisemana. Siniset päivävaunut dieselin perässä ja italialainen kiskobussi kiitävät monta kertaa päivässä Joensuuhun, Nurmekseen päin. Ja puu vaeltaa tehtaalle, äiti laskee yhä vaunut, jos muistaa.
Siinä oli seisake silloin kun Pertti-Einari oli lapsi, siinä ihan heidän kohdallaan pellonlaidassa. Nousivat aina porukalla lättähattuun aamulypsyn jälkeen, kaupunkiin. Ja palasivat iltapäivän junalla kotitilalle, tutun kotiseisakkeen kautta. Niitä seisakkeita oli pitkin radanvartta, melkein joka kylälle omansa. Lättähattu jyskytteli kaikessa rauhassa kaupunkien väliä, konduktööri repi vihkostaan matkalippukuponkeja. Monena syksynä marja-aikaan pienikokoinen nainen kaupungista jäi kotiseisakkeelle, sangot kädessään ja reppu selässään lampsi siitä sammalsuolle. Ja nousi sitten iltajunaan takaisin kohti kaupunkia, lakkaa tai puolukkaa sangot täynnä käsissään. Äiti ja isä jututtivat sitä joskus pellolle sattuessaan.
Pellonreunassa jutellaan nyt kolmisin niitä näitä, enimmäkseen ei mitään. Katselevat heinänuotiota, silmänsä seuraavat savun vaellusta entisten peltojen yllä mäkeä alas. Nuoresta koivikosta ovat lehdet jo lähteneet.
- Tuollahan meillä oli se lehmisavu, samanlainen savu siitä nous kun tästä nuotiosta, tuolla navetan takana, Pertti-Einari puhelee, kun mieleen palaa suhtkoht terävä kuva kuusikymmenluvulta. Ihan värillisenä hän sen nyt näkee silmien hetkeksi sumentuessa. Vaikka ensimmäisen kameransa ja värifilminsä oli poikana ostanut vasta seitsemänkymmenluvun alussa. Muistojen kaitafilmi on kai värillistä kodakkia, ja kirkkaita ovat välähdysten kuutiosalamat muistin linssillä.
- Kaikillahan ne sillon ol lehmisavut, kun lehmiisä lypsivät. Kun ol itikoita ja kärpässii. Ennee ei lypsetä lehmijä ulkona, eikä käsipelissä, äiti puhelee kumarassa sirppisavottansa lomassa.
Meillä oli puolenkymmentä lehmää tuossa punaisessa navetassa pellon laidassa, muutama vasikka, kissoja, joskus porsas, Pertti-Einari laskeskelee.
- Ja kerran jänis. Nappasin sen jäniksenpojan kiinni heinikosta metsäpellolta joskus viljanniittoaikaan. Kiepautin kanaverkosta pienen kopin navetannurkalle. Jänis siihen, vettä ja äpärikköä yöksi. Aamulla se makasi ikuisessa jäniksenunessaan. Sen sydän oli hakannut sylissäni pellolla kuin ompelukone, turpa ja korvat tärisivät, silmät olivat pelossa. Ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen. Mutta oikeasti, en tiennyt.
- Mutta se pikkuvasikka, sehän tuli elävänä metsästä kotiin. Silloin yhtenä kesänä. Turusen ukon hartioilla se tuli, koivet ympäri olkapäitä, turpa roikkuen. Mansikki löntysteli kiltisti perässä. Oli melkein yö, kun ukko puuskutti metsänreunasta lippahattu hikisenä otsallaan. Mansikki oli poikinut päivällä siellä jossain. Oli jäänyt hoivaamaan vasikkaansa. Kun sitä ei lypsyaikaan karjasta löytynyt, alettiin etsiä ja huhuilla. Turusen ukko sattui sopivasti pistäytymään kylään asioillaan. Sarkahousuissaan ja nahkasaappaissaan se läksi lompsimaan metsään laitumien taakse yhteen suuntaan, isä läksi toisaalle.
- Äiti lypsi sillä välin muut lehmät, minä poika hoitelin lehmisavua. Äitiä ei sen kummemmin ihmetyttänyt poikiminen luonnon helmassa, sellaista kun saattoi sattua ja oli sattunutkin aina hänen omasta lapsuudestaan asti. Siitä se kertoili huivipää kiinni lehmän lämpimällä turkilla.
Maito tirskui peltisankkoon. Tonkka odotti syrjemmällä, sen päällä oli siivilä, johon lämmin maito kaadettiin. Siivilässä oli paperinen harsomainen suodatin, johon maidon vaahdot jäivät kissan iloksi. Kun lypsyaika oli ohi, raahasimme tonkan karjakeittiön vieressä olevaan maitohuoneeseen. Siellä oli betoniallas, puolillaan kylmää vettä. Köytimme tonkan yöksi altaaseen jäähtymään.
Aamulla se täyttyisi, ja vielä toinenkin tonkka vierellään. Äiti täyttäisi aamupäivällä maitolapun, minä laittaisin sen tonkan kanteen kuminauhalla. Kärräisin maitotonkat maitokärreillä matkan päässä maantien varressa olevalle maitolaiturille niin kuin olin tehnyt siitä lähtien kun jaksoin ja sattui koulusta lomaa. Maitolaiturilla oli oma nimi, Kylänpää 5, kuin kadunnimi harjakattoisen pikkutalon seinässä. Tonkillakin oli oma nimensä, tai paremminkin numeronsa.
Hakisin tyhjät maitotonkat illansuussa maitolaiturilta takaisin, ne Lieksan osuusmeijerillä edellispäivänä käyneet. Jos olisimme laittaneet maitolapun lisäksi mukaan voilapun, saattaisi maitolaiturilla olla pahvilaatikollinen voita ja juustoa, mukana purkki Tummelia. Lehmän utariin, lypsyvoidetta. Sitä jota sanottiin saksalaisten turistien syövän hyvänä suomalaisena sulatejuustona. Kun olivat sitä maitolaitureilta varastelleet, pihit sotasankarit rahisevine puheineen.
Viimeinenkin kuihtunut auringonkukka kaatuu sirppimummon heilauttaessa teräänsä. Äiti ojentautuu ja pitelee kaksinkäsin ristiselkäänsä, huokailee kun koskee. Kohta on iltasen aika, kourallinen tabletteja ja kesäkeittoa. Jalat kompuroivat, mutta omalla kotipellolla vielä. Veli puhisee vierellä kumikengissään ja haalareissaan. Kotiveli jolla on samat iltaset edessä. Katse vähän etsii, jalka hiukan liikkaa. – Meidän sakin kotipellolla, vai tulevalla golffikentällä, Pertti-Einari katselee ympärilleen.
- Voihan siansaparot ja lehmänperseet, Pertti-Einari muotoilee kohta ääneen ajatustaan, kun sattuu katsahtamaan auringonkukan päätymistä valkoisen savun ja pienten liekkisormien kuolonkouraan. – Tässähän se suuri vävy meijät haukkua louskutti kesällä, kun ei oikein osattu olla hänelle, enkä ainakaan minä. Meijän perhe se on hajotettu. Puuttuu vain se kaunis valkonen paperi, jonka työ vielä allekirjoitatta jos että varaanne pidä. Lahjakirja se on. Sen jäläkkeen myö ollaan entinen perhe, ikuissiin aikoihin. Vain hauvassa ollaan yhessä, hyvä jos sielläkään. Vävyn jalkavaimo, sitä se tytöntylleröinen on.
- Vain on se vävy semmonen pikkukeisari, piätäsä pitempi ihteesä, äiti puuskuttaa nilkuttaessaan yli ojanreunan kohti navettaa sirppiä viemään. Korjaa silmälasiensa asentoa nenänvarrella. Koiranpentu hyppii innoissaan kanaverkkoaitauksessa. – Eikä se tyttötylleröinen sille mittään anna, ite se kaikki pittää, häneltä pääsee.
Savuhattara menee pään lävitse, miestä itkettää. Savu haisee koivuhalolle ja heinälle, hajussa on ripaus lehmisavun muistoa. Pentti-Einari tajuaa äidin huomaamattaan sanomasta, että ajatus on jo heitetty sairaalloisen kotiväen päähän itämään. Katselee edellänsä lyllertäviä, kotiväkeä joka jäi kotipaikalle kun muut lapset jo lähtivät pesästä, yksi kerrallaan viipottivat kaupunkeihin ja kirkonkylille. Lopuksi isä läksi hiekkasärkkään, hautuumaalle. – Käentytär se tulloo sitten takasi, ja se auervaara ukkonsa lirkuttellee vielä kaikki itelleen parain päin siltä pois, jos ei…, häneltä pääsee, melkein vain itselle vaisusti puhellen.
- Männään iltaselle. Ja oothan sie yötä kun nyt kerran tulit? On se ullakkohuone ihan lämpimänä, ei siellä kukkaan nykysin oo yötä. Hyvä kun sie ees oisit. Aina oot niin kiirreinen, polliisimies. Ei ois uskonna, mikä sinustakkii tulloo, sillon kun pikkupoikasena niitä heinäseipääntappeja kulettelit tuossa heinäpellolla pahvilaatikossa perässäs.
- Aattelin mie olla yötä, kun oon vappaavuorossa pitkästä aikkaa. Kooärpeessä on ollu hiton kiirettä. Eukkokin on yövuorossa siellä keskussairraalassa. Jos vaikka tässä velipoika lämmittäs tuon meijän vanhan puusaunan. Otettas saunaoluvet ja parit terävät, ja sie ottaisit parit kolomet likköörit. Unohtus ees vähäks aikaa nuo kolotukset. On niin mukava tämä syysilta, ja tuo savu, kuin oltais lehmisavulta tulossa. Ja tonkat kolahtelis.
Savu valuu poispäin kuin maito hiljaa pellon yllä. He menevät tupaan iltaselle. *
---------------------------------------------------------------------------------
TÄMÄ NOVELLI oli kisaamassa MTK Pohjois-Karjalan juhlakilpailussa Elävä maaseutu 2007. Se sijoittui mitalisijoille, hopeaa tuli aikuisten sarjassa. Raadissa oli mm. kirjailija Heikki Turunen.
NOVELLIN TEEMA on maassamme iätön. Katsokaa vaan ympärillenne! Samat rikokset toistuvat. Kysymys kuuluukin, onko Suomessa vielä Miehiä puuttumaan rikoksiin, joissa pientalonpoikien ym. köyhien verellä ja hiellä hoivatut maat ja mannut päätyvät huijareiden ja rikollisten käsiin. Kylänmiehetkin ovat näköjään vaihtaneet miehuutensa rahaksi.
Kari Tahvanainen
---------------------------------------------------------------------------------
