Tuomisia

Sisko toi kotiin

kuoleman

Minä toin kotiin

U.S. Armyn

Se oli muotia silloin

ylijäämävarastoista

c Kari Tahvanainen 2011

Turusmainen nuorisoromaani

Heikki Turunen

Yö kevään kuun

WSOY, 2005, 332 s.

Kirjailija Heikki Turunen oli vuonna 2005 peräti kahden romaanin mies. Ensin ilmestyi Hongan tarina, vaikuttava kertomus lieksalaisten Saarelaisen veljesten noususta Honkarakenteen yrittäjiksi, ja sitten Yö kevään kuun, hänen viidestoista romaaninsa. Juhlan kunniaksi avaankin kirjaksi kämmenelle Yö kevään kuu –romaanin. Heikki Turunen täytti joulukuussa 65 vuotta.

”Sitten sota loppui.” Siinäpä jälleen naseva romaanin alkulause! Siitä suurten ikäluokkien elämä alkoi ja maata alettiin raivata elämän pohjaksi, myös Pohjois-Karjalan syrjäseuduilla. Yö kevään kuun on kertomus tämän suuren ikäluokan aikuistumisesta, seksuaalisesta heräämisestä Vornankannaksella olevassa pikku kylässä. Siinä yhdistyy kahdenlaista vimmaa. Sodan kauhuista vielä painajaisia nähden heidät on vimmaisesti pantu alulle, ja kiihkeitä unia nähden nämä nuoret aikanaan tulevat aikuisuutensa portteja rynkyttämään.

Heikki Turusen varhaisemmasta tuotannosta tutut henkilöthän ne tässä jälleen ovat kuvauksen kohteina. Hupelin tilan porukka, Oinosen perhe, Viljon ja Kyllikin viisi lasta, Kimmo, Eero, Hannu, Hannele ja Heino. Ja muu kylän nuoriso, tytöt ja pojat. Eletään kiihkeimmin viisikymmen- ja kuusikymmenluvun vaihteen aikoja.

Siinä missä Maan veri –romaanissa vuodelta 1987 elettiin Heino Oinonen –nimisen nuoren miehen aikuistumisvaiheissa ja kuvattiin kaupunkiin muuttoa, Yö kevään kuun zuumaa nyt aivan lähietäisyydelle tuon tarinan alkuosaan, Heinon teini-ikään.

Tarina kulkee kouluvuosia pitkin, koulun päätyttyä talvisavotalle, tanssilavoille ja lopuksi paikkakunnan nuoria yhdistävään paratiisiin. Nuori mies haaveilee ullakkokamarissaan vakavasti taiteilijan urasta, piirtää, kirjoittaa ja lukee, Shakespearea, Kiveä, länkkäreitä. Ja tuottaa niiden pohjalta yritelmiä suurista tarinoista, piirtää sarjakuvalehteä.

Matka johtaa ennen pitkää Onnelan Viijan, naapurin taiteilijanaisen innoittamana jopa pyrkimään Ateneumiin. Mutta kokemus on karvas, mies astuu Helsingin paluujunasta asemalaiturille yön pimeydessä laihtuneena ja häntä koipien välissä. Mutta ennen pitkää kirjoittaminen valtaa mielen uutena intona. Heinon kirjoittamia runoja luetaan ja niillä voitetaan lausuntakilpailuissa ympäri maata. Kirjailijanalku saa tuulta siipiensä alle. Hän päättää näyttää niille.

Taiteilijasieluna Heino-poika on jonkinlainen kummajainen mustatukkaisena ujona hujoppina pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ainoastaan muutamat kyläläiset tuntuvat häntä ymmärtävän ja osaavat kannustaa. Löytyypä lähettyviltä pari ammattitaiteilijaakin. Mutta muuten kirjoitusvihkot ja piirretyt kuvat pidetään puoliksi piilossa muilta. Ja esiintyminen koulun juhlassakin omien runojen kanssa meinaa jäädä änkyttämisen ja punastumisen asteelle.

Heikki Turunen kuvaa sodan jälkeisiä vuosikymmeniä verevällä kielellään jossa yhdistyy myös ajalle tyypillinen häveliäisyys. Vaikka teemana on voimakkaana heräävä seksuaalisuus ja siitä johtuvat kokeilut ja ihmettelyt, kielellisesti ne ilmaistaan kiertoilmauksin – ja se kuulostaa kyllä lukijasta aivan herkulliselta maalailulta verrattuna nykyajan suorasukaiseen kielenkäyttöön. Kuin siveltimenvetoja eroottisin kaarin.

Kylältä löytyy monenlaisia nuoria eikä Heikki Turunen kaihda kuvaamasta tätä monimuotoisuuttakaan. Heinon lähipiirissä pyörii kaksikin nuorta homomiestä ja kylillä homopoikia on huhujen mukaan muitakin. Silvo Meriläinen, nuori tarkkailukarjakko, ihailee nuorta taitelijasielua ja yrittää kannustaa tätä, mutta tunnustaa myös ihailevansa tätä eroottisella tasolla. Mutta toisen lähipiirin nuoren homon kautta Heino saa myös pitkäaikaisen trauman joutuessaan raiskatuksi omassa ullakkokamarissaan. Trauma se on siksikin, kun hän ei osaa puhua siitä kenellekään, ei ole käsitteitä, ei ole sanoja seksuaalisuudelle.

Mutta se mikä kylän nuorten elämää dramaattisimmin muuttaa, on nuoren, lähes heidän ikäisensä, opettajattaren saapuminen kyläkoululle. Anna-opettaja pistää pystyyn paratiisin ja vetää nuoret monimuotoiseen kerhotoimintaan kannustaakseen ja sivistääkseen heistä kunnon kansalaisia. Kerhon nimeksi tulee hirtehisesti Paradiso. Hirtehisesti siksi, että loppujen lopuksi paratiisiin kiemurtelee käärme ja draama huipentuu.

Kunnes kaikkitietävä kertoja vetää romaanin lopuksi langat yhteen ja valaisee ihmiskohtaloita aika nautittavasti ja koskettavasti. Yö kevään kuun -teoksessa on kyse myös kirjailija Heikki Turusen kuusikymmenvuotisjuhlaromaanista. Ja taustalla soi jälleen ajan musiikki, iskelmä monella tavoin. Muukin kuin romaanin komeasti päättävä Nuorten raittiuslaulu.

Suosittelen lukupöydälle tätä verevää nuorisokuvausta Karjalan kunnailta. Erityisesti nyt kun Turusen 65-vuotisjuhlanäyttely kiertää maakuntaa. Nyt se on nähtävillä Joensuun pääkirjaston aulassa.

Iskelmä Rex, Kirjana kämmenellä 13.2.2011, c Kari Tahvanainen

Tiällä on hätätietotuskokkeilu - hengähä tok, ei ouk hättee

Hätätiedotusjärjestelmää kokeiltiin taas tänään 112-päivänä kaikilla tv- ja radiokanavilla. Surkuhupaisaa että edelleen vaan läpätetään suomeksi ja ruotsiksi. 

Olisi jo korkea aika läpättää myös englanniksi (ja vaikka ranskaksi ja venäjäksi), jos ihan oikeasti halutaan suojella ihmisiä hätätilanteissa. 

Haloo Impivaara! 

 

Kirjallisuuden todellisuutta Pohjois-Kurjalassa

Pohjois-Karjalan taidetoimikunta on jälleen jakanut apurahansa taiteilijoille. Kirjallisuus kärvistelee, kuten se on melkein aina loistanut, lapsipuolen asemassa (apurahoja 10 kk). Kuvataide sen sijaan paistattelee oudossa rahasateessa kuten viime vuosina yleensäkin. 

Lainaan tähän omaa kommenttiani sosiaalisesta mediasta. Paskajuttu eikä siitä paremmin osaisi sanoa:/

Omistettu Pohjois-Karjalan taidetoimikunnalle. Tsaarinhallinto on jälleen kerran "jakanut" apurahoja. Muuttakaa pois Pohjois-Kurjalasta, kirjailijat! – Toivebiisi: Irwin Goodman - Kun ei rahat riitä. www.youtube.com

Scheisse! Donnerwetter. Vittu. Saatana. Perkele. Schauman. Ja turha valittaa, ei se siitä mihinkään muutu. Toivottavasti kuitenkin poliitikot olisivat parempia jakajia taidetoimikuntauudistuksen jälkeen. Tästä alemmas ei voida enää mennä. 

En suosittelisi päättäjille ainakaan runebergintorttua. 22 hours ago · Like

Unohtui yksi manaus: Helevetin kuustoista! 4 minutes ago · Like

Mannerheim Kiinassa

Markus Nummi

Kiinalainen puutarha

Otava 2004, 507 s.

Tasavallan presidentti ja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin kuolemasta tulee näinä päivinä kuluneeksi 60 vuotta. Vuonna 1906 paroni Mannerheim läksi pitkälle vaellukselle Aasiaan. Hän ratsasti 14000 kilometriä ja päätyi lopulta Pekingiin. Matkallaan hän teki kansatieteellistä tutkimusta alueen monikulttuurisesta elämästä. Samalla hän oli Venäjän armeijan vakooja, eversti Mannerheim, joka teki strategisia suunnitelmia sen varalta jos Venäjä päättäisi hyökätä Kiinaan.

Hän otti matkallaan 1500 valokuvaa. Yksi valokuvista on otettu Kiinan Turkestanissa, Kashgarin kaupungissa Silkkitien varrella. Kuva on otettu englantilaisten diplomaattien ja lähetystyöntekijöiden asuttamassa Kiinalaisessa puutarhassa. Syksyisessä valokuvassa on englantilaisten lisäksi ruotsalaisia lähetystyöntekijöitä. Mannerheim näkee kuvanottohetkellä kaksi enkeliä. Kuvan taustalla on piilossa puutarhamuurin takaa kurkistelemassa yhdeksän paikallista kiinalaista lasta.

Näiden lasten elämän ja kohtaloiden ympärille on kirjailija Markus Nummi luonut historiallisen romaanin Kiinalainen puutarha.

Elämää pikkukaupungissa värittävät ruotsalaisen lähetysaseman vaikutus ja kristinuskon ja islamin kamppailu. Mutta sen ohella täällä kuten kaikkialla maailmassa jatkuu tavallinen värikäs ja vilkas lasten elämä leikkeineen ja seikkailuineen.

Paroni Mannerheimin vierailu ja valokuvat tekevät yllättävän suuren vaikutuksen ihmisten elämään ja kohtaloihin. Kuva muun muassa pelastaa muutamia ihmishenkiä myöhempinä aikoina, kun syttyy edestakaisin vellova verinen sisällissota. Päähenkilöiden pakomatka johtaa vuorten yli kohti Intiaa. Paroni Mannerheim palaa yllättäen vielä kerran kuvaan Bombayssa ollessaan vuonna 1937 matkalla tiikerinmetsästykseen Nepaliin.

Markus Nummi on kirjoittanut voimakkaan historiallisen romaanin, jolla on todellisuustaustaa. Näkökulma on lapsesta aikuiseksi kasvavan nuoren, mikä tuo romaaniin oman elämänmakuisuutensa. Kirjavinkkinä Mannerheimin kuoleman 60-vuotismuistopäivän merkeissä on tänään Markus Nummen romaani Kiinalainen puutarha - hiukan erilainen näkökulma marsalkkana tuntemamme Gustaf Mannerheimin elämään.

Kirjana kämmenellä, Iskelmä Rex 31.1.2011, Kari Tahvanainen

 

Gagarin ja muita neuvostorobotteja

Markku Turunen

Juuston pimeä puoli

Gummerus 2010, 464 s.

Lokakuussa 1957 Suomenkin öisellä taivaalla vilkkui uusi tähti ja kuului piippauksia. Siellä mennä viiletti pieni kiiltävä pallo, satelliitti Sputnik. Elettiin aikaa, jolloin naapurimaa Neuvostoliitto aloitti avaruuden valloituksen. Pian kuultiin, kuinka Juri Gagarin ensimmäisenä ihmisenä oli tehnyt avaruusmatkan. Vai olikohan se Gagarin oikeasti avaruudessa?

Kirjailija Markku Turunen on kirjoittanut satiirisen tulkinnan Neuvostoliiton historiasta. Kirjan nimi on Juuston pimeä puoli. Tarina alkaa siitä, kun pääministeri Nikita Hrustsov on Baikonurin avaruustutkimuskeskuksessa seuraamassa ihmisen lähtöä avaruuteen. Pääsuunnittelija Sergei Koroljov ja muut historialliset henkilöt vuosikymmenten varrelta heräävät henkiin Kertojan armottomassa käsittelyssä, jossa tulkinta jää lopulta lukijan vastuulle. Mukana tarinassa on myös kosminen vaaleansininen virtahepo, Jeesuksen seuraaja, joka on tullut kiertelemään opintomatkallaan Maapallollamme.

Turusen vauhdikkaassa punaisen totalitarismin historiikissa eletään läpi Neuvostoliiton historian. Historiasta kiinnostuneelle lukijalle se käy samalla kevyestä kertauskurssista rajantakaiseen todellisuuteen.

Mutta Markku Turunen ei olisi oma itsensä, jos hän ei hyvänä satiirikkona pistäisi historiaa uuteen valoon. Niinpä uuden uljaan neuvostoihmisen luomisyritykset nousevat keskeiseen osaan. Uuden Ihmisen Instituutissa rakennetaan täydellistä robottia, homo sovjeticusta, jota ei voisi tunnistaa koneeksi. Mutta kuinka Juri Gagarin ja muut robotit sitten toimivatkaan. Historiasta tulee jännityskertomus, science fiction.  

Turunen paljastaa myös, kuinka marxismi-leninismi ohjaa lopulta ydinhiukkasten näennäisen sattumanvaraisia liikkeitä. Ja senkin, kuinka Vladimir Iljitsh Lenin keksi 1920-luvulla sähkön ja sähköisti koko maan.

Markku Turusesta tulee minulle mieleen aina hänen varhainen novellikokoelmansa Kaikki rakkauteni, jossa seilataan Joensuun ja Savonlinnan väliä. Eikä nykyinen tamperelaiskirjailija, kauan Joensuussakin vaikuttanut Markku Turunen, jätä lukijansa hymyhermoja rauhaan uudessa romaanissaan, vaikka ollaankin muilla mailla vierahilla.

Kirjavinkkinä pakkasiltoihin: Markku Turunen, Juuston pimeä puoli, eli Kosminen virtahepo saapuu maata kiertävälle radalle.

Kirjana kämmenellä

17.1.2011, Iskelmä Rex, Kari Tahvanainen

Kirjailija-lehden haastattelussa, joulunumero 2010

Kerro hiukan itsestäsi.

Olen keski-ikäinen kirjailija Joensuusta. Synnyin ja kasvoin pienellä maatilalla Enossa Joensuun kainalossa. Siksipä varmaan tuotannossani on vahvoja luontovaikutteita. Pidän luonnossa liikkumisesta muutenkin, se on tärkeää ja voimaa antavaa.

Teen kirjailijantyön lisäksi erilaisia järjestöhommia (puheenjohtajamme Tuula-Liina kutsui minua kerran hyväksi järjestöihmiseksi - otan luonnehdinnan ilolla vastaan). Toimin muun muassa sisarjärjestömme Suomen Maakuntakirjailijat ry:n puheenjohtajana. Kirjallisuuden edistämisessä riittää hommaa niin Kirjailijaliitolle kuin Maakuntakirjailijoillekin. Olemmekin tehneet yhteistyötä tekijänoikeuskysymyksistä tiedottamisessa, mm. Päivi Liedes vieraili Jyväskylässä puhumassa Maakuntakirjailijoiden tekijänoikeustilaisuudessa.

Toimitan Pohjois-Karjalan paikallisradiossa Iskelmä Rexissä kirjallisuusohjelmaa, sitä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta.

Kirjoitan myös isoa kirjaa eli yhteiskuntapolitiikan väitöskirjaani, ja kuinkas ollakaan, vapaaehtoistyöstä.

Tuotantosi tähän asti?

Julkaisin ensimmäiset kolme runokokoelmaani vuonna 1997 omalla kustannuksella. Sittemmin olen julkaissut kaksi kustannettua runokokoelmaa, Nomadin ja Kosmoskynällä. Novellikokoelmia on kaksi, Erasmus ja Eläimenkaltaiset ystäväni. Tänä syksynä julkaisin kirjan kirjoista eli kokoelman jossa on tekemiäni kirja-arvosteluja sekä kirjailijoiden haastatteluja teosten synnystä ja vastaanotosta, kirjailijan työstä. Teoksen nimi on Kirjana kämmenellä, Kirjallisuuskritiikkiä radioaalloilla.

Kirjailijat eivät tykkää tulla lokeroiduiksi. Lokeroi siis itse itsesi: minkäs sortin kirjoittajia sitä ollaan?

Minut on usein lokeroitu runoilijaksi. Se lienee tuotantoani katsellessa ymmärrettävää, mutta kutsun itseäni mieluummin kirjailijaksi, tällä hetkellä novellistiksi. Lähivuosina saa kutsua jo romaanikirjailijaksikin, veikkaisin. Olen varmaan romantikko; luonto ja mielenliikkeet ovat asioita joita kuvaan mieluummin kuin kovaksikeitettyä toimintaa.

Kuinka selviydyt tai selviydyit täyspäisenä kuluneesta kirjasyksystä? Vai selviydyitkö?  Pienkustantajan tallissa kirjasyksy on ollut varsin rauhallista aikaa. Leppoisia päiviä torilla, kiertelyä maakunnan tilaisuuksissa, Pohjois-Karjalan kirjailijamatinean odottelua. On aina mukavaa päästä kertomaan uusista teoksistaan. Pidän erityisesti lukupiirivierailuista. Vedän itsekin yhtä lukupiiriä, Lukemisen lumoa, Joensuun pääkirjastolla. Kirjasyksy on sen puolesta ollut antoisa ja intensiivinen. Lukupiiriläiset lukevat joka viikko yhden kirjan ja onhan opettajankin pysyttävä perässä. Syksyn uutuuskirjat, kuten Olli Jalosen Poikakirja, Esko-Pekka Tiitisen Kiven sylissä ja Matti-Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone tulevatkin nyt automaattisesti luetuiksi, ja hyvä niin. Mahtavaa suomalaista kirjallisuutta.

Mitä kirjailija kaipaa kipeimmin joululahjaksi? Entä mitä toivot tulevalta vuodelta?  Joululahjatoiveenani oli sähkökirjanlukulaite, mutta en malttanut olla hankkimatta sitä jo etukäteen (Sony Reader PRS-650). Joten lahjatoiveena voisi olla kirjoja, rauhallista aikaa, yllättäviä apurahoja, lottovoittoja ja hyvää terveyttä, niin itselle kuin läheisillekin. Samaa voi toivoa tulevalta vuodeltakin.

Pauliina Susi, Kirjailija-lehti