Polkupyöräilyn huumaa - Mainesta Los Angelesiin

Kirja-arvio

 

Ron McLarty

Polkupyörällä ajamisen taito

The Memory of Running (2004)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Otava, 2006, 282 s.

 

 

Polkupyöräilyn huumaa - Mainesta Los Angelesiin 

 

Keski-ikäinen Smithy Ide lähtee Mainesta Yhdysvaltain itärannikolta kohti Los Angelesia polkupyörällä. Vanhemmat ovat juuri kuolleet liikenneonnettomuudessa. Sisko on kadonnut parikymmentä vuotta sitten ja makaa nyt ruumishuoneella länsirannikolla.

 

”’Bethany. Mamma ja pappa. He ovat poissa, Bethany. Ja sinä olet poissa. Mitä minä nyt teen?’

Minä väsyn. Tulen juovuksiin. Näen hänet selvästi. Hänet vihreät silmänsä. Olen hölmö.

Menin sisään autotalliin ja nojasin isolla takalistollani äidin pieneen siniseen autoon.

”Bethany”, sanoin uudestaan ja melkein kuin olisin rukoillut. Sytytin tupakan ja polttelin vähän aikaa.

Isäukon autotalli oli täynnä tuoksuja. Mamman keittiön Worcestershire-kastikkeen tilalla tällä oli 3-In-One -öljy, sitronellakynttilät, paloöljy ja lateksimaali. Hyviä tuoksuja. Tuoksuja jotka kestävät.

Katselin ympärilleni ja ihailin isäukon järjestystä. Minulla ei ole sellaisesta mitään tajua. Isäukolla oli paikka kaikelle. Hyllyt maaleille. Koukut köysille ja kasteluletkuille. Naulat haravoille ja lapioille. Seinällä pienen takaikkunan yllä, isäukon höyläpenkin kohdalla, riippui Raleigh. Minun Raleighini. En ollut aiemmin nähnyt sitä.”

 

Smithy Ide on keski-ikäinen Vietnamin sodan veteraani, jonka vartalo on täynnä luodinarpia. Hän työskentelee lelutehtaan liukuhihnalla laadunvalvojana. Elämä on jumiutunut pieneen piiriin ja painokin kohonnut pilviin. Mitään ei saa oikein aikaiseksi. Mutta onhan hän oman elämänsä sankari. Sen pyöräilymatka tulee osoittamaan. Ei mikään Hero, sankari, mutta tavallinen ihminen, jonka elämä muuttuu vihdoinkin parempaan suuntaan. Matka on tutkiskelumatka omaan itseen, etsintämatka. 

Kaksikin fillaria matkalla kuluu, Raleigh ja Moto. Mies nukkuu heinäpelloilla ja kukkakedoilla ja herää joskus aamulla lehmälauman tuhinaan, harvoin matkustajakodissa. Pieni pätkä matkasta kuluu rekka-auton kyydissä. Samalla hän saa kuulla rekkakuskin elämäntarinan. Tällaisia tarinoita kertyy pitkin matkaa, ja siinä onkin romaanin rikkaus. Ihmisiä ja kohtaloita. Auttajia ja autettavia. Kalliovuorilla hän pelastaa pienen lapsen lumimyrskyssä.

Ja koko parin kuukauden pyöräilymatkan Bethany-siskon aave leijailee näköpiirissä. Sisko on sairastunut lapsena skitsofreniaan ja lapsuus ja nuoruus on ollut koko perheessä sen mukaista. Tempauksista ei ole pulaa. Lopulta Bethany katoaa jonnekin.

Keskeinen henkilö tarinassa on Iden perheen naapurintyttö Norma, joka istuu pyörätuolissa. Smithyn kasvinkumppani. Kun eletään 1990-luvun alkuvuosia, kännyköitä ei vielä ole. On soitettava puhelinkioskeista tai huoltoasemilta. Internet sentään on jo olemassa. Niinpä Normasta tulee matkan ”lennonjohtaja”, joka välittää Smithylle rahaa maksumääräyksinä ja tietoja netistä. Rakkaus kannattelee.

 

The Memory of Running ilmestyi alun perin omakustanteisena äänikirjana. Sitten itse Stephen King, McLartyn ikätoveri ja toinen mainelainen, innostui siitä. Hän kirjoitti siitä ylistävän arvion Entertainment Weekly -lehteen, mainiten sen ”parhaaksi teokseksi, mitä et voi lukea”, olihan kyse siis äänikirjasta.

Kustantaja, Viking, löytyi hetkessä painetulle teokselle ja oikeudet ostettiin 2,2 miljoonalla dollarilla. Kirjaa on myyty yli kahteentoista maahan ja monille kielille. Sinkkuelämää-sarjassakin vieraillut näyttelijä Ron McLarty oli saanut ansaitsemansa kunnian kirjailijana. Hän kuoli helmikuussa 2020 sairastettuaan dementiaa vuodesta 2014 lähtien.

Hieno vaellusromaani. Kriitikot ovat verranneet joskus Smithy Idea Forrest Gumpiin, eikä suotta.

Kari Tahvanainen

22.02.2022   

Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

Kirja-arvio

 

Matti Rönkä

Surutalo

Gummerus, 2021, 287 s.

 

Rintamamiestalo voi olla myös surujen talo

 

Timo Nummisen suunnittelemassa kannessa on rintamamiestalon piirustukset.

Isien ja poikien suhde on yksi kirjallisuuden perusteemoista. Siihen Matti Rönkä tuo nyt oman arvokkaan panoksensa viime vuonna ilmestyneellä Surutalo-romaanillaan. Juuret ovat sodassa. Olemme kaikki edelleen sodan lapsia, vain muutama sukupolvi on siitä ajasta kulunut. Kuin eilinen.

Sota satutti suomalaisia. Sota-ajan isistä tuli arvaamattomia tuskansa kanssa kamppailevia ihmisiä. Psykiatria ei tunnistanut sodan aiheuttamia psyykkisiä vammoja eikä apua saatu. Siitähän kertoo mm. Ville Kivimäen Murtuneet mielet -historiateos. Miehet istuivat itse keskenään iltaisia terapiaistuntojaan pöytäviinapullo keittiönpöydän jalan vieressä. Puolikuppia juotiin ja tupakkaa kului. Ei ihme, että vammat periytyivät seuraavillekin sukupolville. Periytyvätkö vammat edelleen?

Surutalon asetelma on klassinen. Sodan käyneen miehen ja hänen puolisonsa perhe. Sodasta on aikaa toistakymmentä vuotta. Asuinpaikka Savon ja Pohjois-Karjalan rajalla maaseudulla. Rintamamiestalo. Isä ja Äiti kirjoitetaan tässä tarinassa isolla alkukirjaimella. Elämä kirjoitetaan tätä kautta isolla alkukirjaimella, elämän luojat. Kaksi lasta, kertojaminä Jukka ja isoveli Timppa. Äiti jää auton alle ja kuolee, kun Jukka on kymmenvuotias. Teinivuodet kasvetaan isän kanssa rintamamiestalossa juroissa olosuhteissa.

”Kuulostaisinko minä viisastelijalta, konsultilta, opettajalta. Joltain ihmissuhdevalmentajalta. Timppa on oikeasti kiltti. Kyllä minä itseäni vituttaisin, veljenä tai työkaverina. Pikkuveljet temppuilevat aina. Pienenä niillä on varaa käyttää tappelussa epäreiluja temppuja, koska ne ovat niin paljon heikompia. Olen aina pikkuveli, mutta en kai heikompi, enää. Orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Niinhän minä itseäni esittelen. Poor orphan son of a carpenter, from coutryside, eastern part of Finland. And from last century. Köyhän rikkinäisen kodin lapsi. Maalasinko siinä vain omaa sankaritarinaa? Vai todistinko itselleni, että kaikki keinot ovat minulle sallittuja? Koska olen heikompi.”

Teoksen kertojaminä Jukka on herkkä poika, taiteellinen poika. Jo lapsena hän piirtää ja piirtää. Hänestä tulee perheen ensimmäinen ja ainoa akateemisesti koulutettu ihminen, arkkitehti. Häntä on väheksytty ja mollattu lapsena, erityisesti isän taholta. Heikkous on pahe. Akateemisen koulutuksen saanut ihminen ei ole enää mikään luonnonlapsi. Hän ajattelee maailmaa ja itseään itsensä ulkopuolelta, saattaa olla etäinen läheisille. Se vain lisää tuskaa, tieto lisää tuskaa.

”Oliko edes ’onnellista’? Hetken oli. Juuri sen hetken, että sen ehti oppia, ehti uskoa ja tietää että onni on olemassa ja mahdollista. Kun onni viedään pois, alkaa pelottaa. Että jos on onnellinen, niin se loppuu kyllä. Onnesta seuraa suru.”

Isät ja pojat, vanhemmat ja lapset, kantavat samoja geenejä. Eleissä ja ilmeissä, temperamentissa löytyy yhtäläisyyksiä, jotka saattavat pelkistyä elämänkulussa ja elämänkulkuun vaikuttaen. Kirjan Jukka saa kokea sen konkreettisesti, kun hän lyö omaa tytärtään Lumia. Kuin isä löi häntä lapsena. Vai löikö.

Isoveli Timppa on keskikoulun käynyt elämän yrittäjä ja nautiskelija, jota kaikki rakastavat. Jukan tytärkin. Erilaiset elämänkulut ovat vieneet veljekset erilleen. Tapaaminen vanhassa kotitalossa on karheaa replikointia. Mutta kun aikaa kuluu, avautuu myös mahdollisuus vertailla totuuksia yhteisestä lapsuudesta.

Mitä jää jäljelle. Retorinen kysymys. Lapsuudenmuistot ja traumat heijastuvat erilaisten persoonallisuuksien kautta erilaisina. Mutta lopulta sinä lapsuutena, joka oli ja jota nyt kyyneleet silmissä kootaan, siksi ainoaksi, joka meillä oli. Lapsuusvuodet.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa. Perheen historiaan mennään vuoteen 1967, jolloin Äiti kuolee. Siitä jatketaan aina vuoteen 2007 saakka. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, ollaan rintamamiestalossa heinäkuussa vuonna 2020, korona-aikaan.

Lukija, ainakaan minä, ei jää ulkopuoliseksi romaanin luettuaan. Tämä kaikki olisi voinut tapahtua meille. Ja tapahtuihan se. Ja tapahtuuhan se edelleenkin. Ja tulee tapahtumaan. Meidän suomalaisten sukupolville, isille, pojille, äideille, lapsille, lapsenlapsille, ukeille, mummuille, serkuille. Näin Suomi kasvoi rintamamiestalosta surutaloiksi. Röngän romaanin jälkeen on toivoa että surutalo kasvaa elämän taloksi jälleen kaikissa väreissä, elämän väreissä, juurevan elämän taloksi.

Luin sattumalta juuri ennen Surutaloa Heikki Turusen uuden romaanin Timotein tuoksu. Teema molemmissa on pitkälti sama, isien ja poikien suhteet. Ja se sota, sodan satuttamat miehet. Heikki kirjoittaa rytmikästä ja murteen rikastamaa pitkää suomea, lauseet ovat kudelmia, joiden päästä löytyy se alussa ollut langanpää. Matti kirjoittaa ytimekästä suomea vähemmillä sanoilla, lauseet ovat ajatuksia. He kumpikin ovat suomalaisia klassikkokirjailijoita.

 

 

Kari Tahvanainen

28.1.2022

Nostalgian sävyttämä romaani isästä, pojista ja rintamamiestalosta Jukka perii rintamamiestalon ja lähtee kotiseudulle. Vuosiin sinne ei ole ollut asiaa. Perillä odottaa eri puusta veistetty isoveli Timppa sekä talo ja muistot, joissa on molemmissa kosolti korjattavaa. Samalla Jukka käy läpi yhteenottoa tyttären kanssa. Eikö oman perheen rakenteita saa kuntoon edes arkkitehti? Samalla todistuu, että heikkous on hirmuinen voima, häpeä säilyy aina. Surutalo on lähelle tuleva romaani isien ja poikien vammoista, jotka periytyvät. Se kuvaa sodan käyneen isän kasvattamia veljeksiä, puusepänverstaalla ja tanssilavalla syttyvää nuoruuden intohimoa, opiskeluvuosia 80-luvun svengaavassa Helsingissä ja yhden miehen myrskyä kesällä 2020. ”Mies miettii, suree osaamatta. Teinkö siitäkin surutalon, synkensin valkoisen mustaksi?” – Gummerus

 

Ettei maaseutu unohtuisi - timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Kirja-arvio

 

Ettei maaseutu unohtuisi – timotein tuoksu kiehtoo kirjailijaa

 

Heikki Turunen

Timotein tuoksu

Hämärätunnin kertomuksia

I osa

Korkeimman auringon aika

WSOY, 2021, 437 s.

 

 

"Miten jokin rehuheinän haju riittää kokonaisen sukupolven, kansan ja maan ja maailman tarinan otsikoksi."

Eipä arvannut Timothy Hanson 1700-luvulla Amerikassa pääsevänsä kirjan nimeen timoteitä farmillaan jalostaessaan. Heikki Turusen uutukainen, Timotein tuoksu, imaisee mukaansa. Se on rikasta pitkää suomen kieltä, todellinen lukuromaani. 

”Arvoisa koko Suomen maalaisserkku! Kuulehan, vanha jäärä. Mikä teki teidät tangon veivaajat nuorisona meitä, ’kesät rockfestareilla huumehönössä asuvia biologisia ulokkeita’ paremmaksi ja onnellisemmaksi, kuten mölisit vastikään telkkarissa suureksi häpeäkseni. Mikä teki nuoruudestanne niin auvoisan? …

Te lähes elossa ja järjissään olevat suuren ikäpolvenne rippeet, kiitos tähtitieteellisen ikänne, ehditte kokea kehityksen kantapään kautta risukarhista robotiikkaan. Pystytte kertomaan kokemuksen rintaäänellä, miten se käytännössä näkyi ja vaikutti kehitykseenne. Vaikka teikäläisissä on ollut ylikansallisten konsernien johtajia, suuria taiteilijoita, vaikuttajia ja jopa muutama ministeri ja presidentti, se on likimain ainoa arvonne planeetan jätöksellä, mikä meille näyttää teiltä jäävän, äijähyvä.

Olisi hauska myös tietää, miksi lähditte vastaanpanematta ilmastonmuutokseen johtaneelle kehityksen tielle, vaikka arvostamasi syväekologi Linkola on puhunut maapalloa tuhoavasta itsemurhasivilisaatiosta jo hamassa nuoruudessanne. – Helsinki, Kalasatama 17.6.2020 Eräs nuori lukijasi, Orionin tytär”

Kirjailija Henkka Oinonen on kirjoittanut valtavan määrän teoksia suomalaisen maaseudun kultakaudesta. Vanhoilla päivillään hän saa yllättävän kirjeen diginatiivilta nuorelta Helsingistä. Siinä suunnilleen syytetään häntä ja hänen sukupolveaan ilmastonmuutoksesta. Siitäkös kirjailija sydämistyy, ja hän päättää vastata kirjoittajalle samalla mitalla. Hänpä kirjoittaa synteesin muotoisen puolustuspuheen tuotannostaan ja Suomen rakentajista maaseudulla. – Sitä lukiessa mieleen nousee intiaanipäällikkö Seattlen vastauspuhe Suurelle Valkoiselle Päällikölle Washingtoniin, 1854, ylistyslaulu vanhalle kulttuurille ja suurelle luonnolle.

Kirjailijaminä on syntynyt sodan loppumetreillä Karjalan korvessa, Lieksasta hiukan etelään. Meidän kielellämme torpassa, jossa ei ollut sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei mitään niin sanottuja mukavuuksia. Navetassa lehmiä ja hevonen. Torpassa asui sotainvalidin perhe; sodan satuttaman isän varjossa kasvoi omalaatuinen joukko persoonallisuuksia, suuren ikäluokan suomalaisia.

”Lisäksi kiitän ja ylistän sinua loistavasta tilaisuudesta elää ennen pitkää pimeää edes kaikkitietävän kertojan ominaisuudessa vuosikymmeniä kun sukupolvemme, Suomi ja maailma olivat nuoria, kaikki edessä ja mahdollista.”

Timotein tuoksun alkumetreillä Henkka menee kansakouluun ja muu aika kuluukin ns. lapsityössä eli auttelemassa maatilan hommissa heti kun kynnelle kykenee. Heinätyöt alkavat jo seitsemänvuotiaana, kun poika haravoi heiniä ja auttaa heinäseipään välitappien laittamisessa ja kantamisessa.

 

”Poika tuo jota delfiini kantaa

aarre on kultainen, kenen Aallotar löytää

sen antaa, todeks saa unen onnellisen…”

 

Heikki Turunen Pohjois-Karjalan kirjailijamatineassa marraskuussa 2021 Joensuun pääkirjastolla. Kuvaaja Kari Tahvanainen

Tämä romaani on minusta hyvin rytmikäs. Tarinan kerronta etenee rytmikkäästi, välillä muistoihin pitkäksi toviksi pysähtyen, sitten taas eteenpäin. Mutta rytmikkyyden uusi ulottuvuus Turusella on se, että vähän väliä saamme kuulla ajan musiikkia. Lukija suorastaan rupeaa hyräilemään sanoituksenpätkiä vilkaistessaan. Ulkoahan nuo sanat melkein osataan.

Timotein tuoksun tapahtumat mahtuvat suunnilleen vuosikymmenen mittaiselle jatkumolle. Koulun alkamisesta rippikesään 1962. Nuoren elämän virstanpylväitä ovatkin kouluunmeno ja ”naimaluvan” saaminen, Henkka Oinosella tulevana kirjailijana myös omien tekstien saaminen julkisuuteen, mm. Nuoren Voiman sivuilla. Oma partiolehtikin syntyy.

Puolet kirjasta sijoittuu vuoteen 1962. Rippikoulu on käyty ja ripille päästy. Tanssilavoilla käydään, rakastutaan ja petytään. Timotein Suomeen tulemisesta on tullut tasan sata vuotta. Sen kunniaksi MTK järjestää Pielisjärven Siikajoen kylässä heinänteon MM-kisat. Siihen liittyy romaanin mainio loppuhuipennus, draaman kaari on täynnä yllätyksiä. Siinä olisi ainesta vaikka näytelmäksi, niin suurille näyttämöille kuin kesäteattereihinkin.

”Seuraavana päivänä koko Siikajoki ja Vornaskylien seutu heinätti, sitä seuraavana Pielisjärvi, alueeltaan maakunnan suurin pitäjä. Sen jälkeen teki heinää Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänit, lopulta koko Suomi.”

Musiikin lisäksi Timotein tuoksu on tiukasti kiinni aikakaudessaan myös Suomen ja maailman tapahtumia kommentoidessaan. Sarjassamme Samaan aikaan toisaalla -kommentteja: juuri heinätyksen MM-kisojen huipennuttua Helsingissä on koolla toisenlaista nuorisoa. Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaali kokoaa yhteen yli kymmenentuhatta nuorta 130 maasta.

Timotein tuoksun luettuaan jää aidosti odottamaan kirjasarjan jälkimmäistä osaa. On jännää, että vaikka tuntee Turusen tuotannon ja tietää ihmisten kohtaloista, Turunen osaa kertoa kaiken taas uudelleen tavalla, joka vetää mukaansa. Siinä on klassikkokirjallisuutta.

 

 

Kari Tahvanainen

20.1.2022

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

                                                                                                             Kirja-arvio

 

 

Leena Lehtolainen

Ilvesvaara

Tammi, 2021, 383 s.

 

 

Hilja Ilveskeron Lapin keikalla sattuu ja tapahtuu

 

 

Kirjailija Leena Lehtolainen on luonut rikospoliisi Maria Kallion rinnalle vähän toisenlaisen rikosten ratkaisijan, henkivartija Hilja Ilveskeron. Ilveskero on Yhdysvalloissa koulutettu kansainvälinen henkivartija. Hiljan lapsuus on ollut traaginen, kun psykopaatti-isä on surmannut hänen äitinsä. Hiljan kasvinkumppanina Savon ja Pohjois-Karjalan rajamailla on ollut ilveksenpentu. Niinpä hän on saanut ilveksen vaistot ja vietit.

Henkivartija-sarja alkoi vuonna 2009 romaanilla Henkivartija. Nyt sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta. Uusin, Ilvesvaara ilmestyi 2021. Siinä liikutaan Lapissa Venäjän rajan läheisyydessä ja rajan takainen järjestäytynyt rikollisuus on pelissä mukana. 

Agatha Christie -tyyppinen rikostarina. Hyvää suomen kieltä kaiken lisäksi, ja huumoriakin. Itse asiassa tässä tarinassa ei kuole kuin yksi ihminen, ja hänkin vähän sattumalta.

Sarja kestää kyllä useammankin lukukerran.

Henkivartija, 2009

Oikeuden jalopeura, 2011

Paholaisen pennut, 2012

Tiikerinsilmä, 2016

Ilvesvaara, 2021

Sarjan kustantaja on Tammi.

Kari Tahvanainen

1.1.2022

 

 

Rokki-Joensuuta opiskelijatarinasta rytmimusiikin paikallishistoriikkiin

Kirja-arvio

 

Rokki-Joensuuta opiskelijatarinasta rytmimusiikin historiikkiin - ja vähän muutakin 

 

Hannu Tikkanen

Musta Ryssä ja Sininen Enkeli

Kirjokansi, 2021, 279 s.

 

 

Musta ryssä ja sininen enkeli ovat tunnetusti juomasekoituksia. Mutta Hannu Heavy Tikkasen romaanissa ne ovat muutakin: nuorten lempinimiä toisilleen. Eletään 1970-luvun alkua Joensuussa. Helsinkiläinen opiskelijapoika Vesa on tullut korkeakouluun opiskelemaan opettajaksi. Musiikkikaupungin imu vie opintojen ohessa vauhdilla perustamaan uusia bändejä, soittelemaan seurojentaloilla ja tanssilavoilla ympäri maakuntaa. Ja Joensuuhun perustetaan 1970 eräs erittäin merkittävä yhdistys, jota omin silmin pääsee todistamaan kirjan päähenkilö Vesa. Joensuun Popmuusikot ry, joka rupeaa heti aluksi puuhaamaan Ilosaareen rokkifestaria. Loppuhan onkin jo legendaarista rokki-Joensuun historiaa tähän päivään ja hamaan tulevaisuuteen saakka.  

Samaan aikaan korkeakoululla kuohuu. Taistolaisuus, äärivasemmistolaisuus, on voimissaan. Tosin korkeakoulun vaaleissa sen kannatus ei oikein tahdo nousta. Vesa löytää korkeakoululta myös tyttöystävän, Sinisen Enkelin. 1970-luvun opiskelijaelämä pikkukaupungissa herää eloon tässä romaanissa. Ikään kuin aikalaiskertoja olisi äänessä. Ja niinhän onkin. Tuttuja vilahtelee kirjan sivuilla, vaikka nimet ovatkin fiktiivisiä.

Kirjan kerronta on sen verran hidasta ja tasaista, että lukijalta kyllä vaaditaan hiukan kärsivällisyyttä. Sivujakin kun on peräti 279.

 

* * *

 

Hannu ”Heavy” Tikkanen

Rytmejä susirajalta. Joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit

Omakustanne, 2020, 160 s.

 

 

Musta Ryssä ja Sininen Enkeli vievät ajatukset myös toiseen Hannu Heavy Tikkasen kirjoittamaan kirjaan. Vuonna 2020 ilmestyi tietoteos Rytmejä susirajalta. Joensuulaiset rytmimusiikin pioneerit. Siinä mennään lähes sadan vuoden taa, jolloin jazzin pioneereja alkoi löytyä Joensuustakin. Historiaa valaistaan teoksessa lukuisten artikkelien kautta. Osa näistä jutuista on ilmestynyt sanomalehti Karjalaisen artikkelisarjassakin. Ansiokas teos kerta kaikkiaan.

  

* * *

 Tästä taas mieleen tulevat aiemmat aiheesta kirjoitetut teokset.

 

Vuonna 1991 ilmestyi juhlajulkaisu Ilosaarirock 20 vuotta!  Päätoimittajana oli Juha Leinonen. Laulurinteelle siirtyneen Rokin bändiesittelyjen lisäksi julkaisussa oli luettelo kaikista siihenastisista esiintyjistä ja muisteluksia Ilosaaresta aina 1940-luvulta lähtien. Kaupunginjohtaja Aaro Heikkilä toivotti poppareille menestystä ja vakaata taloutta.

 

Rokin kolme vuosikymmentä. Ilosaarirockin juhlakirja 2001 onkin sitten jo tukeva satasivuinen elävä historiikki. Janne ”Rysky” Riiheläisen toimittama teos esittelee suuren määrän festivaalin tekijöitä ja vaikuttajia vuosikymmenten varrelta. Samoin äänessä on solisteja Jarkko Martikaista myöten. Festivaalin esiintyjät vuosittain on listattu säntillisesti.

 

Ilosaarirock. 40 vuotta tarinoita. Mustakantinen Olli Sorjosen toimittama teos ilmestyi 2011. Teos on siitä mielenkiintoinen ja erikoinen, että siinä keskitytään siihen olennaiseen, joka Ilosaarirockiin liittyy: muistoihin, tarinoihin, hetkiin, tärkeisiin fiiliksiin. Niistähän Ilosaarirockin legenda on syntynyt ja elää edelleen. Teoksessa edetään vuosi vuodelta ja vuosikymmenkatsauksin.

 

”Joensuun rokkisarjaan” kuuluu myös Hannu ”Heavy” Tikkasen toimittama Ilovaarirock. Beatles-sukupolvi populaarimusiikin pyörteissä. 2015 Ilovaarirock täytti 20 vuotta ja teos kokoaakin festarin historian. Lisäksi mennään joensuulaisen rokkikulttuurin juurille 1960-luvun alkuvuosiin asti. ”Joensuu on ollut yksi aktiivisimmista paikkakunnista Suomen rock-elämässä”, kuten toimittaja toteaa. Grand Old Rockers of Joensuu on kustantanut värikkään teoksen, jossa on mustavalkoinen kuvitus.

  

Kari Tahvanainen

26.12.2021 

Titaniciakin isompi

                                                                                                          Kirja-arvio

 

Risto Isomäki

Atlantin kuningatar

Lauri Nurmi -trilleri

Into, 2021, 394 s.

 

Titaniciakin isompi

Risto Isomäen uusi scifi-romaani Atlantin kuningatar ilmestyi syksyllä 2021. Tällä kertaa liikkeellä ollaan uusien rakennusmateriaalien parissa ja ilmastonmuutosta vastaan Afrikassa. Aerogeeli on höyhenenkevyttä ja terästä kovempaa materiaalia. Siitäpäs rakennetaankin sitten viisi kilometriä pitkä laiva, Atlantin kuningatar, joka lähtee neitsytmatkalleen Golf-virran mukana kohti Afrikkaa. Laivan voimanlähteinä ovat heliumpurjeet ja propulsiomoottorit eli veden työntövoima. Entinen CIA-agentti Lauri ”Larry” Nurmi häärää laivan turvallisuuskonsulttina. Ja johan alkaa tapahtua, kun öljy-yhtiöt ja korruptoituneet hallinnot yrittävät tuhota laivan. 394 sivua jännitystä vie mukanaan.

Lauri Nurmi -sarjan aiemmat jännärit ovat Litium6, Haudattu uhka ja Jumalan pikkusormi.

Faktaa ja fiktiota, tulevaisuusfantasiaa, tai -dystopiaa. Vain mielikuvitus on rajana näissä Risto Isomäen scifi-romaaneissa. Luen niitä ennen kaikkea kaunokirjallisuutena, mutta aina on lomassa myös ajatuksia maailman tilasta ja teknisistä keksinnöistä. Vähän Jules Vernen tyyliin.

Sisältö

·         Prologi

·         Valkoisen miehen hauta

·         Pala jäätynyttä sinistä taivasta

·         Kujanjuoksu

·         Flash Crash

·         Muutamia jälkihuomautuksia

 

Linkki kustantajan sivuille: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/atlantin-kuningatar/

Kari Tahvanainen

23.12.2021

 

Boriksen lapset - novelleja rajaseuduilta

Kirja-.arvio

Boriksen lapset. Novelleja

Maritta Lintunen

WSOY, 2021, 201 s. 

Boriksen lapset elää rajaseuduilla  

Maritta Lintusen uusi novellikokoelma Boriksen lapset on kyllä aika rajatapaus, itäiseen Suomeen ja rajan yli Venäjän puolellekin historiassa ulottuva teos.

Boriksen lapset -novelli vie Heimo Haiton lapsuuden ajan Viipuriin. Dmitri Hvorostovskin Kurjet-laulua kuunnellessa tulee aina kyyneleet silmiin. Niin novellisssakin, jossa kaksi naista, suomalainen ja venäläinen, itsevät laulun äärellä, se yhdistää heitä. Ja Edith Södergranin runoja lukiessakin sydän värähtää, niin Neljän tuulen portti -novellissakin, jossa liikutaan Edith Södergranin hengen maailmassa.

Savonia-palkintoehdokas 2021. Raati perusteli ehdokasvalintaan näin: "Yhdeksän elämänmakuista novellia, jotka vievät lukijan itärajan taakse menetettyyn Karjalaan etsimään omaa tai yhteistä menneisyyttä. Lintunen tarttuu rohkeasti rajan molemmin puolin vallitseviin ennakkoluuloihin. Yhtenä teemana on musiikin yhdistävä voima. Lintusen kieli on kuultavan kirkasta, osin humorististakin kuvausta. Parhaimmillaan hän saa kielensä sanat soimaan."

Kari Tahvanainen

11.12.2021