Kahden Karjalan runoutta ruodittiin Tuupovaarassa

Kahden Karjalan runous 2012 – Lukijat rajalla

Tuupovaaran taidetalo 9.6.

Avaussanat

Kirjailija, YTM Kari Tahvanainen

Tervetuloa Kahden Karjalan runous -tapahtumaan – kuulemaan ja keskustelemaan kirjallisuuden kuulumisista rajaseuduilla. Tapahtumamme järjestetään nyt jo yhdeksättä kertaa, ja tällä kertaa teemana on Lukijat rajalla.

      Kirjallisuustapahtumamme valmisteluista vastaa monipuolinen työryhmä. Työryhmässämme ja valmisteluissa ovat tänä vuonna mukana Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri, Maaseudun Sivistysliitto, OK-opintokeskus, Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitos ja suomen kielen ja kulttuurintutkimuksen oppiaineryhmä, Joensuun kaupunki sekä Tuupovaara-seura.

 Vuonna 2004 järjestettiin ensimmäinen Kahden Karjalan runous –seminaari Joensuussa. Teemana oli tuolloin Karjalan kuvia. Tapahtumamme tavoitteena on edistää kulttuuriin, kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyvää kanssakäymistä rajoilla ja raja-alueilla, niin suomeksi, karjalaksi kuin venäjäksikin. Myös nuorten suomeksi kirjoittavien kirjoittajakoulutusta valtakunnan rajan molemmilla puolilla haluamme edistää.

 Kahden Karjalan runous –tapahtuma on kiertänyt vuorovuosin Suomen ja Venäjän puolella: Joensuussa, Petroskoissa, Ilomantsissa, Sortavalassa – ja tänään olemme täällä Tuupovaarassa.

 Muistelen lämmöllä viime kevään matkaamme Sortavalaan. Oli lämmin ja sateinen lauantai, kun matkustimme bussilla Joensuusta Sortavalaan. Tapahtumamme pidettiin Sortavalan keskuskirjastossa. Teemana oli Historia ja myytit. Puhuttiin Sortavalan historiasta ja identiteetistä, Sortavalan ja Joensuun suhteista, rajaseudun moniäänisyydestä, monikulttuurisuuden rikkaudesta, Sortavalan vilkkaasta runoelämästä.  -  Runous heräsi eloon illanvietossa, tanssiesitysten saattelemana. Huomattiin taas, että rajat voidaan ylittää, runouden kieli yhdistää meitä. Kiitokset vielä kerran teille, Sortavalan kirjasto- ja kulttuuri-ihmiset!

 Lämminhenkisen tapahtuman jälkeen lähdimme illansuussa takaisin kohti Joensuuta. Laskeva aurinko paistoi sadepilvien välistä, usva verhosi metsiä ja peltoja. Kotimatkalla noissa kauniissa maisemissa meille syntyi nopeasti idea vuoden 2012 Kahden Karjalan runous –tapahtumasta. Paikka: Tuupovaaran Taidetalo. Teema: Lukijat rajalla. – Kirjailija, lausuntataiteilija, tohtori Anna-Liisa Alanko taisi olla jälleen hyvän idean äitinä.

 Haluaisinkin tässä vaiheessa esitellä teille, hyvät kuulijat, Kahden Karjalan runous –tapahtuman äidit, sen alkuperäisen idean keksijät – heidän ideansa on kantanut nyt jo yhdeksän vuotta. Anna-Liisa Alanko, monipuolinen tieteen, taiteen ja kasvatuksen ammattilainen. Lea Lihavainen, Opintotoiminnan keskusliiton eli OK-opintokeskuksen Itä-Suomen koulutussuunnittelija, kulttuuri- ja sivistystoiminnan kehittämisen ammattilainen, joka tunnetaan hyvin myös Venäjän Karjalassa

 Kohdistamme tänään ajatukset lukijaan rajaseuduilla ja muuttuvassa maailmassa. Täällä Pohjois-Karjalassa kirjallisuus lukijan näkökulmasta on viime aikoina ollut esillä myös Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jonka teemana viime vuonna oli lukija. Sikäli voisi sanoa, että tänään lukija on toisessa käsittelyssä.

 Päivämme juontajana toimii erikoistutkija Tuulikki Kurki Itä-Suomen yliopistosta.

 Tervetuloa tapahtumaamme! 

Tuupovaaran taidetalo toivotti vieraat tervetulleiksi. 

Kahvitauolla mm. (vas.) kriitikko, poliisineuvos Mikko Varis, professori Risto Turunen, professori Pertti Rannikko ja kirjailija Matti Rönkä. 

Kuvat: Kari Tahvanainen

Popparit rakennusmiehiksi laulurinteelle

Joensuun laulurinteen historia ja tulevaisuuden unelmat tulivat hyvin esille Karjalaisen artikkelissa 1.6. Vanhat joensuulaiset aina muistelevat aikaa, kun Pyhäselän rantaviiva 1960-luvulle asti oli lähellä Tiedepuiston parkkitaloa.

 Viime kesänä kuulin Ilosaarirockissa yhden entisen nuoren muistelevan, kuinka Stigan jalaksiin tarttui jätesäkin muovia laulurinteen kukkuloilla lasketellessa. Laulurinnehän on rakennettu täyttömaalle. Joensuulaista kaupunkilegendaa taas on tarina, jonka mukaan laulurinne luisuu Pyhäselkään, jos takanurmella on liian paljon porukkaa ja tulee rankkasade.

 Laulurinteen varustus on puhuttanut alusta asti. Olin Joensuun Popmuusikoiden hallituksessa ja järjestämässä 20-vuotisjuhla-Ilosaarirockia 1991; olimme ensimmäistä kertaa laulurinteellä. Sähköä ja muuta kunnallistekniikkaa ei juurikaan ollut. Taisi siinä lennellä ilmassa monta vitsiä Väinämöisten kanteleensoitosta.

 Kaikki jouduttiin improvisoimaan, ja ostamaan kaupungin sähkömies Muikku virittämään lisäsähköä festarille. Kaupunki laskutti kovalla kädellä kaikista palveluista. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja rokki raikuu laulurinteellä siitä lähtien. Nykyäänhän Ilosaarirockista on tullut kaupungin imagopalikka.

 Laululavan takaiset huoltorakennukset eivät ole vielä parinkymmenen vuodenkaan jälkeen tulleet juuri sen kummemmiksi. Huonoja ovat, työmaakoppeja. Jo laulurinteen yleisilme ja imagokin vaatisivat tyylikkäät ja toimivat huoltorakennukset alueelle.

 Kulttuurijohtaja Janna Puumalainen toteaa Karjalaisen jutussa, että uusille huoltorakennuksille pitäisi olla pitempiaikainen, pysyvämpi ja suurempi tarve. Mikä on esimerkiksi Ilosaarirockia ja urheiluväen suunnitelmia suurempi ja pysyvämpi tarve? Kaupungin aikaansaamattomuus ei enää edes ihmetytä.

 Ehdotan ratkaisuksi, että kaupunki antaa huoltorakennusten rakentamisen Joensuun Popmuusikoille. Popparit vastaavat rakennusprojektista, tilan käytöstä ja vuokrauksesta. Kaupunki tukee voimakkaasti perustamis- ja peruskuluissa. Mikä loistava paikka laulurinteen huipulla olevassa lasipalatsissa olisikaan seminaareille, tapahtumille, ideariihille – ympäri vuoden. Siellä voisi syntyä uusia unelmia, yhtä suuria kuin unelma Ilosaarirockista 1970-luvun alussa.

Toinen toimia vaativa epäkohta laulurinteellä on mielestäni metsikkö pääportin ja parkkitalon vieressä. Siitä muodostuu joka Ilosaarirockin aikaan ”viidakko”, joka aiheuttaa häiriöitä, luo pohjaa rikoksille, ja on surullista katseltavaa ohi kulkevalle festariväelle. Siellä ne lapsetkin hoippuvat humalassa, välillä sammuen. Olisiko parasta kaataa metsikkö ja tehdä alueesta kumpuileva nurmikenttä?

Kari Tahvanainen

Kirjailija, Ilosaarirockin veteraani

Joensuu

Karjalainen 4.6.2012 

Keväthetki Pohjois-Karjalassa

Keväthetki Joensuun Vapaudenpuistossa 1.6.2012. 

Onnea kaikille valmistuneille. 

c. Kari Tahvanainen

Rajapapin koettelemuksista

Veikko Huotarinen
Olona, rajapapin rakastettu
Hai 2012, 165 s. 


Rakkaustarinat ovat kirjallisuuden ehtymätön lähde. Veikko Huotarisen uudessa romaanissa ollaan rakkauden huumassa Suomen ja Venäjän rajaseudulla. 


Nurmeslainen kirjailija Veikko Huotarinen on julkaissut 2000-luvulla niin runoja, tarinakokoelmia kuin romaanejakin. Niillä kaikilla on yhdistävänä tekijänä se, että ne kuvaavat usein nykyelämää rajan pinnassa ja rajan ihmisten juuria. Huotarisen sukujuuret ovat Vienan Karjalassa, ja sen kulttuurista ja maasta hän ammentaa värikkäät tarinansa. Olona on Huotarisen seitsemäs proosateos.  


Luterilainen rajaseutupappi Matti Heikkinen saa 1990-luvun alussa kuulla, että hänen virkansa lopetetaan. Tilalle tarjotaan apupapin hommia kirkonkylässä. Rajapapin seurakuntaa ovat syrjäisimmät ja unohdetuimmat ihmiset rajan pinnassa eikä hän haluaisi jättää heitä. Heikkinen ottaa aikalisän ja lähtee tuumailemaan vaikeaa tilannetta Jyskyjärven runokylään Vienaan.


Jyskyjärvellä pastori majoittuu iäkkään Marin ja tämän lääkärityttären Olonan kotiin, vanhaan hirsitaloon. Majapaikasta muodostuu hänelle hetkeksi rauhan satama, josta käsin käydään milloin kalassa, milloin marjastamassa, ja iltaisin saunotaan rantasaunassa. Opettajaksi itsensä ensiksi esittelevä pappismies pääsee syvälle talon ja kylän elämään. Hän rakastuu nuoreen Olonaan; ”suistuin sijoiltani”, kuten hän toteaa kirjan avaavassa runossa. Eronnut keski-ikäinen mies on valinnan edessä monessakin suhteessa. Hän käy kamppailua myös uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. 


Kertomus on elämänmakuinen kaikkine ristiriitoineen, joita ihminen kohtaa rakastuessaan, onhan hän myös lihaa ja verta, olkoon pappi tai kuka tahansa. Himot hyrräävät. Matti Heikkinen näkee riettaita seksiunia peuhaamisesta rakastettunsa kanssa. Pidättäytymisellä on hintansa ja unimaailma kuvittaa sen mitä ei muuten ehkä rohkenisi suoraan ajatella. Teoksen unikuvat kuten myös muutama eroottinen runo kuvaavat miehen toiveita. Pappina Heikkinen vaikuttaa vapaamieliseltä ja tekopyhyyttä kaihtavalta, mutta kohdatessaan Vienassa puhtaan ja romanttisen rakkauden hän päättää odottaa hetkeä, jolloin saisi rakkaansa häävuoteeseen. 


Rajaseutupastori on Jyskyjärvellä tärkeällä matkalla oman elämänsä suhteen. Syyskesästä on yllättäen tullut elämän taitekohta, käännekohta josta on lähdettävä johonkin suuntaan, vanha meno ei voi jatkua. Elämä odottaa ratkaisua, kuten elämänkulkuteorioissa sanotaan. Mennäkö apupapiksi vai valitako toinen elämä, kenties Olonan kanssa ja vienalaisia auttaen?  


Veikko Huotarisen teoksissa kuvataan lämmöllä ja näkemyksellä Vienan Karjalaa, sen kulttuuria, historiaa ja ihmisiä. Hän käyttää dialogissaan soljuvaa vienan kieltä, joka on kyllä ymmärrettävää meille tavan suomalaisillekin. Jyskyjärven runokylä riippusiltoineen, järvineen ja metsineen tulee Olona, rajapapin rakastettu –romaanissa värikkäästi kuvatuksi. Elämä on luonnonläheistä ja vaatimatonta, ei rahaan ja omaisuuteen perustuvaa. Eletään osin omavaraistaloudessa. Uskomuksia kuvaa hyvin Mari-vanhuksen Nurmi-Tuomaan odottelu; Tuomas korjaa aikanaan poisnukkuneet lohdullisesti luonnon helmaan. 


Veikko Huotarinen on aiemmin julkaissut teoksensa Ilias-kustantamon kautta. Hai-kustantamon talliin siirtyminen näkyy kirjan ulkoasun hienoisena muuttumisena. Uutukainen on kooltaan aiempia kapeampi ja paremmin taskuun sopiva 165-sivuinen lukupaketti. Kansikuvataide oli Iliaksenkin kustantamissa teoksissa ajateltua ja toimivaa, ja samaa linjaa jatkaa uuden teoksen kesäillan kuva rantakaislikossa kulkevasta alastomasta naishahmosta. 

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 7.5.2012

Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko

Kirjoita postikorttiin.


Kaikkialla niitä on. Postikortteja, noita pieniä elämän kirjanmerkkejä löytyy niin jääkaapin ovesta kuin sievästi narulla sidottuna nippuna mummolan piironginlaatikosta, kirpparilta tai vanhan talon ullakolta. 


Ikiomia postikorttikokoelmia taitaa olla kertynyt vähän jokaiselle, kellä kenkälaatikkoon, kellä vanhaan kirjekuoreen. Juhlaa ja arkea, iloja ja suruja, matkantekoa on aina muistettu värikkäällä käsin kirjoitetulla kortilla. Kuva ja teksti, postimerkki ja -leima muodostavat omanlaisensa taideteoksen, joka on tuonut iloa saajalleen ja kirjoittajalleen, ja sykäyttää selailijaa aikojenkin päästä. 


Postikortilla on pitkä historia. Varhaisimmat kortit lienevät 300-luvun Kiinasta. 1400-luvulla Euroopassakin alettiin lähettää kuvakortteja, ja 1800-luvulla niihin tulivat postimerkit. Kummallisia olivat tuon ajan säännöt. Kortin takapuolelle sai kirjoittaa vain vastaanottajan tiedot ja viesti kirjoitettiin kuvapuolelle. Jos oli jatkanut viestiään osoitepuolelle, siitä saatettiin Suomessa jopa sakottaa vastaanottajaa. Rudolf Koivu, Martta Wendelin, Kaj Stenvall, taiteilijat ovat jakaneet rikkauksiaan kortteihin. Ja postimerkit ovat filatelisia helmiä. 


Nykyisin valokuvansakin voi teettää postikorteiksi, korttien kirjo on laaja. Markkinoilla on sinnikkäästi kiertäviä korttikauppiaita, joilta markkinaväki Joensuussakin näyttää ostavan innokkaana onnitteluvälineitä. Hauskoja ja tyylikkäitä kortteja löytyy aina kun aikansa etsii. 


Onnittelu ja muistaminen kortilla ovat kuitenkin muotivirtausten puristuksessa. Yhä useammin viesti lähetetään laiskasti tekstarilla, facebookissa, e-kortilla tai sähköpostissa. Vastaanottaja kuittaa ja poistaa. Eletään hetken huumassa. Millaisiahan ovat tulevaisuuden korttiniput ullakonnurkissa? Kauniisti kääritty vanha kännykkä tai kovalevy? Ei, muistoja ei ole. 


Postikortilla olisi aika ja mahdollisuus kokea uusi renessanssi, osoittaa arvokkuutensa. Käsin kirjoitetun tervehdyksen ja itse valitun kortin mukana tulisi tallennetuksi sitä niin tärkeää mikrohistoriaakin. 


Kirjoittaja kirjoittaa korttia suosikkikynällä kieli poskella, liimaa muumi- tai junamerkin, pudottaa kortin postilaatikkoon, ajattelee saajaa. Saaja selaa huomenna postia, istahtaa kahvikupin ääreen ja tutkiskelee korttia. 


Tavaat tekstiä, näet postimerkin, katsot kuvaa, pysäytät ajan, muistat jotain lähettäjästä. Laitat kortin jääkaapin oveen tai keittiön ilmoitustaululle. Et deletoi sitä. Muisto on. Hetken performanssi.


Tarvittaisiin Kirjoita postikorttiin –kampanjaa edistämään korttien käyttöä. Kuka sellaisen pistäisi pystyyn? Kirjailijajärjestöt voisivat sanan puolesta varmasti olla yhtenä innostajana. 


Mutta käytännön pieni askel on jokaisen tehtävä itse. Osta postikortti, lähetä, saa, pistä talteen, muistele, talleta päivien virtaa, vuosia, kesiä, talvia, reissuja, rakkautta.  


Postikortin lähettäminen on sivistyneen ihmisen teko. Näinä aikoina. 


”Sä kuinka meistä nyt tuumitkaan / Kirjoita postikorttiin / Vieläkö tullaan kohtaamaan / Pistä se sitten postiin / Vie se lähimpään laatikkoon / Ootan sydän syrjällään”


Muska lauloi näin vuonna 1971, sanat: Pertsa Reponen.  




Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja




PS. Lisäyksenä Itellan värinen painajaisuni tulevaisuudesta. 


Kirjoitat postikorttiin, kieli poskella suosikkikynällä. Kohta oranssi postilaatikko kadunkulmassa tai pikatien varressa nielaisee sille lämmöllä syöttämäsi kortin, skannaa sen ja repii saman tien tuusannuuskaksi. Robotti lähettää kortin kuvan, toinen tulkitsee vastaanottajan, kolmas piippaa viestin: ”sinulle on saapunut postikortti. voit lukea sen osoitteessa piipaapiipaa. palvelun hinta on 2 euroa.” 
Tai tarjotaan vaihtoehtoa. Voit jättää kortin Kiitolinjan palvelupisteeseen josta se toimitetaan seuraavan viisivuotissuunnitelman kuluessa vastaanottajalle jos sinne päin syrjäkylille on rekkoja joskus menossa ja ne pysähtyvät sillä kohtaa Tuupovaaran Öllölä 99 maitolaiturilla.  

Kolumni Karjalan Heili -kaupunkilehdessä 22.4.2012

Ääriliikkeen koukuttamana

Maritta Lintunen
Sydänraja
WSOY 2012, 233 s. 




Nuori nainen penkoo perheensä salaisia kansioita kotitalon ullakolla ja löytää sodassa kuolleen isoenonsa jäämistöä. Sotapäiväkirjat ja valokuvat saavat naisen pauloihinsa niin että hän hakeutuu sotilaaksi ja ääriliikkeen jäseneksi. 


Jyväskyläläinen kirjailija Maritta Lintunen on julkaissut 1990-luvun loppupuolelta alkaen lyriikkaa, novelleja ja romaaneja. Teokset ovat olleet ehdolla mm. Runeberg-palkinnolle, ja 2010 hän sai WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. Uunituore romaani Sydänraja ilmestyi helmikuussa WSOY:n kustantamana.  


Sydänrajan nuori nainen on Ronja Aaltonen, myöhemmin Ronja Sachse perheensä karjalaisia sukujuuria kunnioittaen. Vaatturiperhe on joutunut pakenemaan evakkoon Kannaksen murtuessa ja päätynyt asumaan läntiseen Suomeen. Ronjan omaan lapsuuteen kuuluu politiikkaa, sillä isä on varsin yksivakainen vasemman laidan kulkija, jolla on oikea vastaus asiaan kuin asiaan. Niinpä ei olekaan ihme, että sodassa kuollut nuorukainen Otto Sachse on vaiettu kuoliaaksi. Tämä on toiminut päämajan kaukopartiomiehenä ja juuttunut tappamisen ja jännityksen hakemisen kierteeseen, vain pervitiini puuttuu. Venäläiset tappavat hänet jatkosodan loppupuolella, ruumis hajoaa järven pohjaan Karjalassa. 


Ronja hakeutuu asepalvelukseen ja kotiutuu reservin vänrikkinä. Hän ajautuu armeijakavereidensa mukana Sydänmaa-nimiseen ääriliikkeeseen, joka on suuremman yltiöisänmaallisen liikkeen solu. Ollaan ennen sotia toimineen Isänmaallisen Kansanliikkeen IKL:n seuraajien jäljillä. Liike imee Ronjaa yhä tiiviimmin mukaansa, aivopesee häntä ja lähettää tutkimusmatkalle Venäjän Karjalaan suvun kotipaikoille ja sukulaispojan kuolinseuduille. Matka toteutuu uskonlahkon siivellä. Koska kyseessä on paljolti jännitysromaani, jääköön juoni tarkemmin paljastamatta. 


 Sota ja sen raskas perintö, kunniavelka, ylpeys, häpeä, raakuudet ja ihmiskohtalot, sankaruus, vaikuttaa vanhaa sanontaa soveltaen aina kolmanteen sukupolveen. Vaikkei Sydänraja ole sotaromaani, sotakuvauksista mieleeni tuli Kauko Röyhkän sotaromaani Kesä kannaksella (2009), joka kuvaa sodan raakuutta ja rintamaelämää toisella tasolla kuin väinölinnat. On kuin tuon ajan sotilaat puhuisivat sillä kielellä jolla nuoruus aina puhuu, näissä uuden ajan romaaneissa jotka sivuavat sotiamme. 


Sota näyttäytyy Sydänraja-romaanissa 2000-luvun nuoren naisen tuntemana, teos on otteeltaan psykologinen. Romaanin kuluessa parikymppiseksi kasvava Ronja etsii paitsi juuriaan, myös paikkaansa yhteiskunnassa. Eksistentiaalinen etsintä, tyhjyys ja sen täyttäminen jollain merkityksellisellä saavat tulkintansa. Nykyaikaan tarinan sitoo vahvoin piirroin ääriaatteiden ja -liikkeiden käsittely. Kuinka ääriaate, olkoon se vasemmistolainen, oikeistolainen tai uskonnollinen, sulkee sen seireenilaululle altistuneen kuoreensa ja alkaa aivopestä ja manipuloida häntä. Tutkimuksissa on todettu, että nykyajan terrorisminkin takana on usein narsistisia ja psykopaattisia yksilöitä joita tiivis ryhmä manipuloi ja niin sanotusti kehittää omiin tarkoituksiinsa, ryhmän johtajiksi ja hirveyksien toimeenpanijoiksi. Sydänraja-romaani valaisee tätä ilmiötä ja on sikäli varsin yhteiskunnallinen, sanoisin kurkistus nyky-Suomen pinnan alle, jossa erilaiset verkostot muhivat. 


Sydänraja on mielestäni kuitenkin ennen kaikkea nuoren ihmisen kehitystarina. Oman itsen etsintä johtaa jonnekin ja jostakin pois, oma elämä on matka, jota voi kuvata kaukopartiomatkankin kulisseissa. Nuori esittää kysymyksiä, kyseenalaistaa, onneksi kyseenalaistaa myös omia kysymyksiään ja asenteitaan. 


Maritta Lintusen Sydänraja on kieleltään tyylikäs, kerronta etenee aika- ja henkilötasoista huolimatta mukaansatempaavasti. Joissain paikoin kiidetään liiankin oikoteitä, tarina olisi vallan hyvin sallinut lisääkin sivuja luettavaksi. Siellä täällä tavattavat runolliset kielikuvat tuovat kerrontaan oman lisänsä. Kerronta jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. 




Biisi: Maarit: Ei vaadi paljon, vain kaiken (s. Irina Milan)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.4.2012

Suojelkaa Kanervalan miljöötä!

A L L E K I R J O I T A  A D R E S S I

Cityseurakunnan rakennushanke Kanervalassa pysäytettävä!

Joensuun Cityseurakunnan Kanervalaan suunnittelemalle seurakuntakeskukselle ei tule myöntää rakennuslupaa ja alueen asemakaava on arvioitava uudelleen

Joensuun Cityseurakunta on suunnitellut seurakuntakeskuksen, ns. ”Kanervala-talon” rakentamista Leinikkitien ja Vanamokadun kulmatontille. Cityseurakunta esitteli hankettaan asukastilaisuudessa 23.2. Kanervalan koululla. Kyseessä on moderni 700 neliön laajuinen hallimainen, pulpettikattoinen rakennus. Tyyliltään suunniteltu rakennus eroaisi jyrkästi lähiympäristöstään, lähin vertailukohde olisi Kanervalan ABC-liikennemyymälä. Rakennus sijoittuisi varsin ahtaaseen tilaan, ja sen viereen suunnitellut pysäköintialueet rikkoisivat lisää alueen metsäistä yleisilmettä.

Suunnitellun seurakuntakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat Leinikkitien ja Vanamokadun Selvaag-talot eli ns. norjalaistalot. Talot ovat suojeltuja toisen luokan ympäristökohteita, kuten esimerkiksi Hasanniemen alue ja Pekkalan kartano. Toisen luokan ympäristökohteet ovat kansallisesti ja paikallisesti huomattavia alueita. Tällaisia aluekokonaisuuksia ei saa rikkoa, ja niiden luonne on lisärakentamista ja korjauksia tehtäessä pyrittävä säilyttämään. Tämä tulisi ottaa huomioon lähiympäristön rakennushankkeissa. Tämän lisäksi Kanervalan alue toimii merkittävänä lähivirkistysalueena – ei ainoastaan kanervalalaisille vaan myös ruutukaava-alueen asukkaille. Rakennushankkeen toteutuminen nykymuodossaan heikentäisi väistämättä alueen virkistyskäyttöä.

Esitetty rakennussuunnitelma on pahasti ristiriidassa Otsolan ja Kanervalan kaupunginosien yleisten rakennusohjeitten sekä Joensuun kaupungin rakennusjärjestyksen kanssa (Joensuun kaupunki, 1992 ja 2010). Molemmissa asiakirjoissa painotetaan, että uusien rakennusten tulisi olla mm. kooltaan, muodoltaan, materiaaleiltaan ja sijoitukseltaan sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kanervalan metsälähiö edustaa 1950-luvun pientalovaltaista puurakentamista. Otsolan ja Kanervalan kaupunginosien yleisissä rakennusohjeissa todetaankin, että "vanhoja pientaloalueitamme tulisi aina rakentaa kunnioittaen niiden oman aikansa meille jättämää perinnettä ja pitäen lähtökohtana rakennusten, katujen ja kasvillisuuden yhteisvaikutusta".

Cityseurakunnan rakennushanke perustuu voimassa olevaan vuoden 1993 asemakaavaan. Cityseurakunnan rakennushankkeella näyttää olevan kiire, sillä asemakaava vanhenee tänä vuonna. Maankäyttö- ja rakennuslain 60 § mukaan alueen asemakaavan ajanmukaisuus voidaan tarvittaessa arvioida uudelleen, jos asemakaava on ollut voimassa yli 13 vuotta. Kyseisen lainkohdan mukaan rakennuslupaa ei saa myöntää sellaisen uuden rakennuksen rakentamiseen, jolla on alueiden käytön tai ympäristökuvan kannalta olennaista merkitystä. Katsomme, että nämä kriteerit täyttyvät Joensuun Cityseurakunnan talohankkeen osalta, sillä suunniteltu massiivinen rakennus muuttaa merkittävästi alueen maisemakuvaa.

Me allekirjoittaneet vaadimme, että Joensuun Cityseurakunnan talohankkeelle ei myönnetä rakennuslupaa. Lisäksi vaadimme, että alueen asemakaava tulee arvioida uudelleen maankäyttö- ja rakennuslain 60 § mukaisesti. Uudelleenarvioinnissa tulee huomioida erityisesti Selvaag-talojen suojeltu aluekokonaisuus sekä Kanervalan metsäisen alueen huomattava virkistysarvo koko Joensuun kantakaupungille.

Adressi luovutetaan maanantaina 26.3. Joensuun kaupungin ja Joensuun Cityseurakunnan edustajille.

Kirjoitathan adressin omalla nimelläsi, ei nimimerkillä. Halutessasi voit piilottaa oman nimesi siten, ettei se näy julkisesti.

Kanervalan asukastoimikunta

Jani Lemmetyinen

_________________________________________

Kuvia Kanervalan mielenosoituksesta 6.3.2012

 Kynttilät tuikkivat tontin ja suunnitellun rakennuksen rajamailla.

Nuorimmilla osanottajilla oli mielenosoituskylttejä. 

Näitä katsellessa on helppo sanoa: 

Älkää viekö lapsilta satumaata! 

Joensuussa rakennusmaata riittää. 

Älkää tuhotko historiallista miljöötä!

Kuvat: Kari Tahvanainen

PS. JOENSUUN SEUDUN MAAKUNNALLISESTI ARVOKKAAT RAKENNUSPERINTÖKOHTEET