torstai 26. maaliskuuta 2015

Kaupallinen radio susirajalla - Joensuussa





Suomen kaupallisen radion historiasta on hyvä siirtyä tänne Joensuuhun ja konkreettisesti Iskelmä Rex –radiokanavan historiaan. Alkuvuonna olemme Jokisapessa esitelleet ohjelmamme tekijöitä. Nyt on tullut aika tuoda esille myös radioaseman pyörittäjien aatoksia. Kysyimme tässä talvella Ukrin lehteen Ukkoseen kommenttia sekä radion pitkäaikaiselta vetäjältä Seppo Mustoselta että myös nykyiseltä toimitusjohtajalta Liina Matveiselta. 
     Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrihan on ollut radioaalloilla nyt yhtämittaisesti jo 19 vuotta ja oli sitäkin ennen eetterissä Radio Jokisen Pakistaan-kirjallisuusohjelman muodossa.  

Paikallisradiomiehenä vuodesta 1988 lähtien toiminut Seppo Mustonen kertoi kirjallisuudesta paikallisradiossa. 

”Paikallisen kulttuurin merkitys oli Suomessa vahvasti esillä, kun Yleisradion monopolia ryhdyttiin murtamaan 1980-luvun alussa.  Paikallisradioliiton ensimmäinen puheenjohtaja oli Jaakko Numminen, opetusministeriön kansliapäällikkö ja Maaseudun sivistysliiton puheenjohtaja. Kulttuuriväen odotukset olivat ehkä turhankin suuret, sillä kuuntelijat halusivat paikallisradioilta toki muutakin kuin paikallisen kulttuurielämän esittelyä.
     Joensuussa vuonna 1988 aloittanut Radio Jokinen ja sittemmin Radio Rex sekä Iskelmä Rex ovat pitäneet paikallista kulttuuria kuitenkin esillä vaikka toiminnan painopiste on ollutkin paikallisuutisissa ja lähetysajasta suurimman osan on saanut kevyt musiikki.  Vuosina 2001-2002 toiminut Radio Joensuu, sittemmin Iskelmä Joensuu (2006 saakka) sekä Oi  fm (2007-2014) ovat myös jossain määrin tarjonneet kirjallisuutta käsitteleviä ohjelmia. Radio Joensuulla oli ohjelmasarja Kirjahylly, jota toimitti Minna Kaipainen.
     Pohjois-Karjalan kirjailijoiden ääni on kirjaimellisesti kuulunut paikallisradiosta sen alkuajoista lähtien. Kirjailijayhdistys Ukrin oma ohjelma Mie Tulikärpänen ja sittemmin Jokisappi on radion vanhimpia ohjelmia. Se on ollut yhteistyöohjelma, jossa radio on antanut ohjelma-ajan ja teknisen tuen ja yhdistys on vastannut sisällöistä.  Näin on toimittu tavallaan lähiradion periaatteella eikä rahalla ole ollut roolia. 
     Yksityinen radioyhtiö joutuu koko ajan tarkkailemaan kustannuksiaan ja suuritöisiin kulttuurisatsauksiin on vaikea löytää perusteluja.  Yhdessä kirjailijoiden yhdistyksen kanssa on kuitenkin pystytty tarjoamaan paikallinen väylä tekijöiltä kuuntelijoille.” 



Iskelmä Rexin nykyinen toimitusjohtaja Liina Matveinen, paikallisradioyrittäjä jo toisessa polvessa, kirjoitti Ukrin lehteen paikallisradiotoiminnan nykyajasta. 

”Paikallisradioita ei enää ole, on vain ketjuja ja listahittikanavia ilman mitään tekemistä alueensa elämän kanssa. Ei ole eka kerta, kun minulle, muutaman vuoden paikallisradioyrittäjän toimineelle näin väitetään. Mitä on paikallisuus radioissa? Paikallisuutisia, paikallista musiikkia, paikallisia toimittajia ja myyjiä tuottamassa paikallisista asioista sisältöä? Muuta mitä? 
     Oy Najaros Ab omistaa kahden paikallisen radiokanavan toimiluvat: Iskelmä Rex ja Oi fm:n taajuuksilla vuoden vaihteessa aloittanut Radio City Joensuu. Kummallekin kanavalle tehdään paikallista sisältöä Joensuun toimituksessa. Toki lähetysvirrasta iso osa koostuu musiikista ja muualta tulevasta ns. valtakunnallisesta lähetyksestä, mutta edelleen Pohjois-Karjalassa tehdään moneen muuhun paikallisradioon verrattuna vahvaa maakunnallista sisältöä. 
     Talouden realiteetit asettavat rajat toimituksen koolle. Yksityinen radioyhtiö elää vain ja ainoastaan myymällään mainosajalla. Toimintaa on jouduttu miettimään monesti uudelleen. Ilman kuuntelijoita ei ole mainostajia ja tämä pitää paikallisen, kaupallisen kanavan toimituksen ja johdon hereillä. Joensuulainen toimituksemme on pieni: kaksi toimittajaa, joista toinen on koulutusvaiheessa ja kaksi avustajaa, joista toinen on pitkän linjan konkari. Lisäksi osallistun itse toimitustöihin molemmilla kanavilla ollen vastuussa aamu-uutisista. Joka päivä toimitus kokoontuu miettimään päivän kulkua ja aiheita jotka koskettavat kuuntelijoitamme. 
     Pyrimme olemaan ajan tasalla, mielellään muita edellä ja samalla haasteena ovat aikataulut sekä lähetyksen rajoitteet. Uutissähkeen on oltava lyhyt ja selkeä ja päivän jutun on oltava lähetyskunnossa muutamassa tunnissa. Toimitus painaa töitä todella ripeällä aikataululla eikä juttuja pantata tai tehdä varastoon vaan tilanteet ovat aina tuoreita. Radio elää tässä hetkessä, sillä huomenna on printin vuoro. Mediana printti ja radio eroavat toisistaan lähes kuin päivä ja yö. Tämän olen huomannut istuessani Suomen historian ensimmäisenä kaupallisen radion edustajana Julkisen sanan neuvostossa. Asiat joita on nettiin ja printtiin helppo/helpohko korjata, ei monasti onnistu radiossa. Live-lähetystä ei takaisin saa.  Siksi faktojen on oltava kohdillaan ekalla kierroksella. 
     Paikallisena radiona pitkän historian omaava Iskelmä Rex on juuri juttuni alussa mainitun listan mukainen: seitsemänä päivänä viikossa, lähes kellon ympäri meillä on Joensuussa toimiva uutistoimitus. Soitamme jokaisessa lähetyksessämme paikallista musiikkia, toimitukselliset paikallisjutut tehdään paikallisesti paikallisista asioista ja myyjät tuntevat asiakkaansa henkilökohtaisesti. 
     Rexillä kuullaan myös paikallisten radioaktiivien tuottamaa ohjelmaa: Jokisappi, Kyläradio, Tuulan Tuutti... Viikonloppuisin Rexin lähetys tehdään kokonaan omin voimin ja Joensuusta käsin, vaikka viranomaislupa edellyttää vain arkipäiviin paikallista sisältöä. 
     En oikein tiedä kuinka tämän paikallisempia voisimme olla? Voin ylpeänä todeta, että ainakin Pohjois-Karjalassa paikallisradio on kuuntelijoidensa rakastama ja tekijöidensä ylpeyden aihe. 
     Näin siis Iskelmä Rexin toimitusjohtaja ja kaikille tuttu radioääni Liina Matveinen – ja ennen häntä myös toinen tunnettu radioääni Seppo Mustonen. 
     Jatkamme Jokisapen historian ympäriltä vielä tulevissakin lähetyksissämme. Luvassa on muun muassa otteita ensimmäisistä lähetyksistämme syksyllä 1996. Iskelmä Rex o täyttänyt jo 25 vuotta ja Jokisappi täyttää kaksikymmentä vuotta ensi vuonna, joka sattuu olemaan myös Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 60-vuotisjuhlavuosi. 


Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex  23.3.2015




Merirosvoradioista leirinuotiolle - kaupallisen radion taival Suomessa


Pentti Kemppainen
Radio kuuluu kaikille
Kaupallisen radion historia Suomessa 
416 s., Into, 2015


”On marraskuun toinen päivä 1984. Seppo Sisättöä MTV:ssään närästää. Sakari Kiurua YLE:ssä vaivaa ummetus. Kaarle Nordenstreng Tampereen tiedotusopin laitoksella tuntee huimausta. Osmo A. Wiio Helsingissä kaatoi aamulla hermostuksissaan kahvin tietokoneensa näppäimistölle. Martti Sinerma Paikallisradioliitossa haroo hiuksiaan: hilsettä. Ja Väinö J. Nurmimaa Sanoma Oy:ssä pyytää sihteeriään tuomaan kuumemittarin. – Tänään he kaikki voivat nii-in huonosti. He ovat saaneet VIHIÄ, että Helsingin Porkkalankadulla, matalassa vaaleansinisessä varastorakennuksessa, kadunpuoleisessa huoneessa, pestään jo lattiaa. Pestään lattiaa, läträtään maalia seiniin ja nostellaan huonekaluja. Jos kaikki olisikin siinä… Mutta he sanovat sitä RADIO CITYKSI.” 

Tuleva kansanedustaja ja ministeri, presidenttiehdokas Pekka Haavisto Suomi-lehdessä marraskuussa 1984 

Tämä lainaus ja lukematon määrä muita mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy upouudesta kaupallisen radion historiasta. Kirjana kämmenellä on tänään Pentti Kemppaisen teos Radio kuuluu kaikille. Kaupallisen radion historia Suomessa. 
     Voisi sanoa lyhyesti, että kaikki alkoi radioamatöörien rakentelusta ja sittemmin merirosvoradioista, päätyen monen kädenväännön jälkeen laajaan ja monipuoliseen kaupallisten radioasemien verkostoon, josta löytyy niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin ulottuvuuksia. Tänään maassamme toimii noin viisikymmentä kaupallista radiokanavaa. 
     Maailman ensimmäinen kaupallisen radion lähetys oli 2. marraskuuta 1920 Yhdysvalloissa. Suomen osalta historiikki alkaa vuodesta 1923, jolloin perustettiin paikallisia radioyhdistyksiä, muun muassa Nuoren Voiman Liiton Radioyhdistys Helsingissä. Radioamatöörit olivat innolla mukana toiminnassa. 1926 perustettu Suomen Yleisradio tuli kuitenkin pian monopoliksi radioaalloilla. Euroopasta silti kantautui jo 1930-luvulla kaupallisen radion ääni keskiaalloilla: Radio Luxembourg ja Radio Normandie. 
     Kaupallinen sähköinen joukkoviestintä on Kemppaisen mukaan kehittynyt ratkaisevimmin 1960- ja 1980-luvuilla. Sodan jälkeistä aikaa leimasi uuden kaupallisen nuorisokulttuurin synty ja rokkenrollin tulo. Merirosvoradiot kuten Radio Nord lähettivät kansainvälisiltä vesiltä ohjelmaa Pohjolaankin. Olipa vuonna 1961 toiminnassa suomalainenkin merirosvoradio, Radio Polar. Vuonna 1957 syntyi Mainostelevisio, MTV, joka haaveili ennen pitkää myös kaupallisesta radiotoiminnasta. 
     Kädenvääntö eduskunnan ja hallituksen kanssa oli pioneerikaudella kovaa ennen kuin 1983 perustettiin Suomen Paikallisradioliitto ja 1985 valtioneuvosto myönsi 22 radiolle ensimmäiset kokeiluluvat. Radio Lakeus Nivalassa oli maamme ensimmäinen kaupallinen radioasema; eetteriin se tuli lauantaina 27.4.1985. Sittemmin radioita on syntynyt ja kuollut, toiminta on ketjuuntunut ja on tullut brändejä. Kenttä on monipuolistunut myös aatteellisten radioiden kuten Radio Dein suuntaan, ja myös paikallisuus on pysynyt mukana radiotoiminnassa. 
     Elämä kaupallisessa radiossa on ollut melkein kolme vuosikymmentä yhtä viisivuotisodotusta - kunnes vuonna 2012 kuului monta helpotuksen huokausta: toimilupakausi pidentyi kahdeksaan vuoteen ja toimilupaehtoja nykyaikaistettiin. Tänä vuonna kaupallinen radiotoiminta Suomessa täyttä 30 vuotta. Vuoden alussa lainsäädännössä on astunut voimaan myös tietoyhteiskuntakaari, johon on koottu keskeiset sähköistä viestintää koskevat säädökset. 
     Kaupallinen radio elää tai kuolee mainostuloillaan. Erityisesti 1990-luvun lamakausi koetteli radioalaa, kunnes 2000-luvulla liikevaihto on noussut tuplaten. 2014 maassamme oli 12 valtakunnallista ja osavaltakunnallista asemaa sekä yli 60 alueellista ja paikallista radioverkkoa, joista suurin osa kuuluu radioketjuihin. Kaupallisen radiotoiminnan työllistävä vaikutus on noin 500 henkilötyövuotta. 
     Pentti Kemppaisen mukaan radiosta on tullut moderni leirinuotio. Kemppainen itse aloitti jo 1960-luvulla Nuorten radiossa ja oli sittemmin muun muassa Radiomafian ohjelmapäällikkönä. Myöhemmin hän on väitellyt tohtoriksi radioiden kehityksestä ja kirjoittanut kirjoja radiosta. Radio kuuluu kaikille –teos on neljäsatasivuinen järkäle, havainnollinen, värikäs, selkeä ja mielenkiintoinen lähdeteos. Lukemiskokemus oli sikälikin jännä, että kirjan sivuilta ja kuvituksesta tuli mieleen monta unohtumatonta hetkeä lapsuudesta ja nuoruudesta. Uskon että niin käy jokaiselle tämän kirjan lukeneelle suomalaiselle. Radio on osa elämäämme. Kirjana kämmenellä oli tänään Kaupallisen radion historia Suomessa. 


Biisi: Bill Haley & Big Comets: (We´re Gonna) Rock Around The Clock. (s. Bill Haley)



Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.3.2015 






maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ukri radioaalloilla - jo 19 vuotta





Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri on ollut radioaalloilla nyt yhtämittaisesti jo 19 vuotta. Sitä ennenkin ukrilaiset ovat pyörittäneet radio-ohjelmaa paikallisradiossa. 

     Kirjallisuusohjelma on innostuneiden tekijöiden ja hyvän yhteistyön tulosta. Uskoisin että Jokisappi on lunastanut paikkansa Iskelmä Rexin kirjallisuusohjelmana, joka tavoittaa tuhansia kuulijoita ympäri maakuntaa ja nykyisin nettiradion välityksellä ympäri maailmaa. 
     Rex on EU:n itäisin yksityinen radioasema ja se kuuluu käytännössä koko Pohjois-Karjalan alueella. Rexin edeltäjä Radio Jokinen oli yksityisen radiotoiminnan pioneeri Pohjois-Karjalassa. Se perustettiin 1988, heti kun yksityinen radiotoiminta maassamme tuli mahdolliseksi. Radio Jokisessa Pakistaan-kirjallisuusohjelmaa veti tuolloinen kirjallisuuden läänintaiteilija Jouko Lehtonen.
     Vuonna 1996 aloimme Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin toimesta tuottaa Radio Rexiin omaa kirjallisuusohjelmaa. Aluksi se oli nimeltään Mie tulikärpänen, sittemmin Jokisappi. Kummalliset nimensä ohjelma on saanut Ukrin antologioista. Nuori insinööri ja runoilija Jukka Riikonen ja allekirjoittanut aloittivat ääni väristen syksyllä 1996 Jokisapen pyörittämisen (ensimmäisen lähetyksen nauhoitus on visusti tallessa). Siitä lähtien ohjelmaa ovat pyörittäneet lisäkseni mm. Ville Viinikainen, Marko Rinne, Kirsi Komulainen (ent. Härkönen) ja Henkka Leppänen. 


Tiistaiaamuna 12.3.2013 kello 9.28 oli juhlallinen hetki Iskelmä Rex -radioasemalla Joensuussa. Oli kulunut tasan 25 vuotta siitä, kun Radio Jokisen kutsu kiiri eetteriin - yksityinen radio-toiminta oli alkanut myös Joensuussa. Vuonna 2013 vielä vastaavana toimittajana toiminut Seppo Mustonen oikealla ja yksi perustajista, toimittaja Keimo Lehtiniemi vasemmalla. Pöydällä haastattelunauhureita - c-kasetista digiaikaan. - Kuva: Kari Tahvanainen 




Iskelmä Rexiä vetää nykyisin toimitusjohtajana Liina Matveinen (vasemmalla) – radioyrittäjä jo toisessa polvessa.Kuvassa keskellä toimittaja Tuula Turunen, Tuulan tuutti -ohjelman toimittaja. – Kuva: Kari Tahvanainen


     Olen muutamaa välivuotta lukuun ottamatta ollut toimittamassa ohjelmaa – ja pikku hiljaa päätynyt ohjelman vastaavaksi toimittajaksi. Jokisappi tulee syyskuusta toukokuuhun joka toinen maanantai-ilta livenä ja väliviikoilla uusintana. Puolen tunnin ohjelma-aika on osoittautunut riittäväksi ja sopivaksi – tiivistäminen kannattaa aina. Välillä ohjelmamme oli jopa tunnin mittainen. Vakio-osuuksina ohjelmassa on viime vuosina ollut toimittaja Vuokko Juurisojan Uutis-Vuokko -pakinaosuus ja Viljo Ahjopalon ja Mari Voutilaisen lastenkirja-arvostelut -osuus sekä Kirjana kämmenellä -kirja-arvostelut, joita itse toimitan. 
     Yhteistyö radioaseman henkilökunnan kanssa on sujunut mitä mainioimmin kautta vuosien. Oppia on saatu, mutta samalla on ollut vapaus tehdä omanlaistaan paikallisohjelmaa. Rex on ollut käytännössä alkuvuosien työpaikkana useimmilla YLE Pohjois-Karjalan nuoremmilla toimittajilla, kuten myös monilla ympäri Suomea toimivilla radioäänillä, joten samalla olemme solmineet yhteyksiä laajaan asiantuntevaan radiotoimittajakenttään. Ohjelman tekijöiltä radiotyö edellyttää pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta ja hyvää äänenkäyttöä. 
     Ohjelmamme uusiutuu jatkuvasti. Tekijäkaarti elää, uusia haastateltavia löytyy, tunnareita sävelletään, uusista kirjoista ja kirjailijoista iloitaan. Pitkään on puhuttu minikuunnelmien tekemisestä. Odotan mielenkiinnolla hetkeä, jolloin saamme minikuunnelmia Jokisappeen. Vaikkapa monologeina. 

Kari Tahvanainen
Jokisapen vastaava toimittaja 


PS. 


Jokisappi


Pohjoiskarjalainen kirjallisuusohjelma. Kirjaesittelyjä, haastatteluja, kirjallisuusuutisia meiltä ja muualta. Jokisappi tulee joka maanantaisin klo 17.30, syyskuusta toukokuuhun. 
Parittomina viikkoina ohjelma tulee livenä ja parillisina viikkoina uusintana. 
Ohjelman tuottaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukri ja vastaavana toimittajana on kirjailija Kari Tahvanainen.  
Tietoa uusista kirjoista, kirjallisuusuutisia ja vinkkejä voi lähettää toimittajalle (kartsa.tahvanainen@gmail.com) tai Iskelmä Rexin toimitukseen.

Iskelmä Rex
Joensuu 92,8 MHz • Nurmes 101,0 MHz • Outokumpu 101,7 MHz • Kitee 102,2 MHz • Juuka 103,3 MHz • Lieksa 92,0MHz





* * * 
 

Jokisapen tekijöitä – Viljo ja Mari 






Jokisapen Kirja-arvostelut -osuudessa esitellään lähinnä lastenkirjoja, mutta myös tietokirjoja ja oppaita. Osuutta ovat tehneet vuodesta 2010 lähtien poika ja äiti, Viljo Ahjopalo (10 vuotta) ja Mari Voutilainen. Uusi kirja-arvosteluosuus tulee Jokisapessa joka kolmas viikko. Itse asiassa samasta perheestä tuli aiempikin junioriosuuden vetäjä, Viljon sisko Roosa Piiparinen, joka teki vuoteen 2010 saakka parin vuoden ajan Roosa, Miiro. -ohjelmaosuuksia yhdessä outokumpulaisen Miiro Paanasen kanssa. 

Miltäs on tuntunut tehdä tällaista ohjelmaa?
Viljo: - Ihan hyvältä. 
Mari: - No ei se hirveän työläältä ole tuntunut, mutta kivalta kyllä. 

Mitenkäs te teette kirja-arvostelut? 
Mari: - Me luetaan iltaisin ennen nukkumaan menoa. Se on rauhoittumisrituaalikin. Kirja-arvostelut tehdään yleensä kirjoista, joita on iltaisin lueskeltu. Me ollaan aika laiskoja lukijoita, luetaan kirjaa monena iltana, hitaastikin. Hitaasti hyvä tulee, eihän meillä ole mihinkään kiire. 
Viljo: - Ei niin. Kun me luetaan, aina sivun lopussa vähän mietitään asioita siitä kirjasta. 
Mari: - Satukirjoja, lastenkirjallisuutta luetaan paljon, mutta myös faktakirjallisuutta. Viljo tykkää hirveästi keksinnöistä ja tieteellisistä kirjoista. Mereen, veteen ja purjehdukseen liittyviä kirjoja luemme satujen lisäksi. 

Viljo, sinulla on kädessäsi Naomi Jamesin kirja Meren kutsu. Mistä se kertoo? 
- Siinä kerrotaan tyypeistä, jotka kilpailevat Atlantin ylityksestä. Yksi souti, toinen yritti purjehtia, mutta sitten löydettiinkin vene, mutta ukko oli kadonnut. 
Mari: - Löysimme kirjan kirjaston poistomyynnistä. Tässä kirjassa on hurjia kertomuksia merenylityksistä. Ja hyvin pitkän matkan purjehduksista, jotka eivät ole aina päättyneet hyvin. Kirjassa on myös paljon kuvia jotka tukevat näitä jännittäviä tarinoita. 
Viljo: - Jännittävä ja hyvä minusta oli tarina, jossa kolme miestä kilpaili, kuka soutaa nopeimmin Atlantin yli. Aika hurjaa se on ollut. Yksin keskellä Atlantia pienellä soutuveneellä. 

Tuleeko mieleen suosikkikirjoja vuosien varrelta? 
Viljo: - Vaikea muistaa, kun tulee niin paljon koko ajan uusia kirjoja luettavaksi.  Tatu ja Patu ulkona. 
Mari: - Minulla mielikirjallisuutta, johon palaan, ovat Tove Janssonin muumikirjat. Esimerkiksi Muumipappa ja meri on sellainen kirja, että keväisin veneen vesillelaskun aikaan se kuuluu vuodenaikaan. Ja joka kerta minä löydän siitä uusia sävyjä ja näkökulmia. Työssä joutuu lukemaan ja tuottamaan paljon asiatekstiä, siksi tykkään lukea itselleni satuja. 

Muumit eivät koskaan vanhene. Niitä on kirjoitettu 1940-luvulta lähtien. 
Mari: - Kyllä, ja erityisen ilahduttavaa on se, että perhe on hassu ja hauska. Se on yhtä perhettä, vaikka kaikki eivät ole biologisesti toisilleen sukua, mutta ovat toisilleen perheenjäseniä. Se on kiva. 

Viljo, olet säveltänyt Kirja-arvosteluihin äskettäin ihan oman tunnarin. 
- Sain ukulelen joululahjaksi ja rupesin soittamaan. Löysin säveliä ja kokosin niitä yhteen. Ja sitten yhtäkkiä keksin tunnarin. 

Mitähän kirjoja saamme vielä kuulla kevätkaudella radiossa? 
Viljo: - Yksi on Koko kaupungin Vinski. 
Mari: - Viljo on lukenut sitä koululäksynä. Se on hauska tarina. Emme tee hirveän suunnitelmallisesti näitä arvosteluja, että kauhean aikaisin päätettäisiin mistä kirjasta tehdään arvostelu. Yleensä ne kirjat vain jostain putkahtavat. 
Viljo: - Yleensä kirjastosta lainataan kivalta kuulostava kirja ja sitten luetaan se ja päätetään että tehdään kirja-arvostelu. 
Mari: - Tosin meidän kirjahyllyssämmekin on paljon lukemattomia kirjoja. Just naurettiin Viljon kanssa yhtenä päivänä, että meillä on hyllyssä todellakin lukemattomia kirjoja, lukemattomia ja lukemattomia. Monet kirjat ovat kauniita ja niitä on kiva pitää kädessä. Kirjassa on monta puolta, moni kirja on esteettisesti kaunis, kansi tai paperi voi tuntua kivalta sormenpäissä. Monesti etenkin vanhoissa kirjoissa on hyvä tuoksu. 
Viljo: - Yleensä pitkään kosteassa olleet kirjat eivät kyllä tuoksu hyvälle. 
Mari: - Tämä Meren kutsu –kirja tuoksuu itse asiassa meidän veneeltämme. Meillä on kesällä kirjasto veneessäkin. Veneessä on kiva lukea ja on aikaakin yleensä ihan eri tavalla lukea. Vesi- ja meriaiheisia kirjoja ollaan kerätty. 
Viljo: - Itse asiassa tämä tuoksuu vähän öljyltä ja pölyiseltä. Veneeseen ollaan kerätty esimerkiksi Pienen kipparin käsikirja, erilaisia solmukirjoja, Meren kutsu, Muumipappa ja meri.  
Mari: - Ja Peppi aikoo merille. 


Kuvassa: 
Ranska – suomi –sanakirja, 1914
Jorden rundt. Ruotsinkielinen kuvitettu matkakirja. 1898 


Viljon omassa kirjahyllyssä on parin metrin verran kirjallisuutta. Satukirjoja, tietokirjoja. Klassikkosatuja kuten Jaakko ja pavunvarsi, Prinsessa Ruusunen, Pinokkio. Guinnesin ennätyskirjoja. Autokirjoja. Tiedekirjoja. Jopa aapinen. 
Viljo: - Viimeksi olen lukenut tästä Tatu ja Patu syömään –kirjan. 

Löydämme kotikirjastosta pari hyvin vanhaa kirjaa. Toteamme että niissä on aivan oma vanhan kirjan tuoksunsa, ulkoasusta puhumattakaan. 


Kari Tahvanainen
(Haastattelu on esitetty Jokisapessa 9.3.2015) 




* * *


Jokisapen tekijöitä - Uutis-Vuokko 



Vuokko Juurisoja ja Kari Tahvanainen (oik.) Outopia-tapahtuman kirjoituskilpailun palkintojenjakotilaisuudessa Outokummussa kesällä 2014. Kuvassa myös kilpailun arvosteluraadin jäsen, runoilija Raino Harinen. - Kuva: Anja Karhapää 


Toimittaja Vuokko Juurisoja on tehnyt Uutis-Vuokko –osuuksia Jokisappeen parin vuoden ajan. Hänen uudet pakinansa tulevat ohjelmassa joka kolmas viikko. 

Sinulla on takana lehdistöura?
- Niin on, ja myös radioura, joten en minä mikkiä pelkää. Joskus nuoruudessa kun olin Yleisradion radioselostajakurssilla, sain arvion, että ”sinulla on sopiva radioääni”. 

Sinulla on aika teräviä suomen kieleen ja historiaan liittyviä pakina-aiheita.
- Ensinnäkin minulla oli suomen kieli pääaineena maisterin tutkinnossa , ja kielenhuolto siinä. Siksipä minusta on tullut myös haukkuva kielikoira –skällande språkhund. Puutun aina esimerkiksi toimittajien ja muiden sanankäyttäjien kirjoitusvirheisiin, kömpelyyksiin ja vääriin lauserakenteisiin. 

Kommenttejasi olemme saaneet seurata myös melkeinpä kuukausittain Karjalaisen mielipidepalstalla. 
- Aina silloin kun lehdessä kirjoitetaan väärin, minulla sappi kiehahtaa ja ryhdyn kirjoittamaan vastinetta. 

Olet myös runoilija. Sinulta ilmestyi viime vuonna uusi runokokoelma. 
- Nyt on sitten ollut suvantovaihetta sen jälkeen. Ei ole tullut runoja ollenkaan enkä tiedä tuleekokaan. Runot ovat sellaisia, että niitä ei varsinaisesti tehdä eikä suunnitella. Ne tulevat jos ovat tullakseen ja sillä siisti. 

Mitähän aiheita kevätkaudella vielä kuulemme Uutis-Vuokko –pakinoissasi Jokisapessa? 
- En ole suunnitellut vielä, mutta yleensä niiden pitäisi olla vähän ajankohtaisia, vuodenkiertoon  tai tapahtumiin liittyviä. Siitä sitten lähden ja tongin, etsin esimerkiksi vanhoja sanoja, mistä joku ilmaisu tai sana tulee. Siihen keksin sitten lisäksi. Kun suksista kirjoitin, keksin siihen selvittää, mistä sivakka-nimitys tulee.  Sieltähän ne vanhoista tietoteoksista löytyvät, tällaisetkin selitykset. 


Kari Tahvanainen
(Haastattelu on esitetty Jokisapessa 23.2.2015)




Juttukokonaisuus on ilmestynyt Ukkonen-lehdessä nro 1/2015. Ukkonen on Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin lehti




lauantai 28. helmikuuta 2015

Harhaa 10 vuotta

Taideyhdistys Harhan 10-vuotisjuhlanäyttely 10 vuotta Harhaa on avautunut taidekeskus Ahjossa Joensuussa. Näyttely on 27.2. – 19.3.2015 Taidekeskus Ahjossa, Kirkkokatu 23. 

Näyttelyssä on taideteosten ohessa esillä myös runoja kirjailijayhdistys Ukrin runoilijoilta. Runot on tehty taideteosten innoittamina. 




Voisin antaa pikkusormeni
oravalle housunlahkeellani
kotikylän hautausmaalla

äläkä aja oravan yli maantiellä
                älä aja oravan yli maantiellä

se on kuin ajaisit
Aleksis Kiven päälle




                                                     Kari Tahvanainen




Suvi Lyhykäinen: Orava


* * * 


Anteeksi mutta te siinä  
voisitteko antaa minulle maailman mitan? 
Sen oikean. Sen jolla te mittaatte maailmaa. 
Sen joka antaa oikean tuloksen, maailman mitan.

Ei, ei tuota. Sehän on minulle aivan liian lyhyt, nysä.
Ai tuoko. Eihän tuo ole maailman mitta. Sehän on teidän mittanne. 
Mihin maailmaan te olette mittanne rakentanut? 
Mihin olette tuota rähjäkettä käyttänyt? 
Mätkinyt! Aivan niin, juuripas niin. Onkos maailma mittaan mennyt? 
Ai littaan. Kengät ovat menneet littaan sillä maailmaa mittaillessa.

Antakaa minulle maailman mitta! 
Tehän tiedätte – se ainoa oikea. 
Se jolla me kaikki, kaikki voisimme mitata maailmaa. 
Se oikea. Mitta maailman. 

Te sanotte, itsestään selvää. 
Te sanotte, näinhän se on, te sanotte. Selvä mitta. 
Tosi kuin vesi, vuotaa kuin seula. 

Antakaa minulle maailman mitta, Horus, Egyptin jumalat. 
Ja sinä Ekhnaton, joka rakastuit aurinkoon. 


                            Kari Tahvanainen

PS. 

"Seison pääkadun varrella. Täällä ei ole enää ketään.
Taivaassa on iso reikä. Onkohan Jumala tehnyt sen pudotessaan helvettiin?
Ei ole enää muuta kuin tämä pääkatu. Tuosta lähti tie sinne rauhoitusalueelle.
Ne yrittivät aivan lopuksi ”rauhoittaa” jotakin, jotakin ihmiselle sopivaa. 

No, Ekhnaton rakastui kerran aurinkoon. Minä tein leskenlehdistä voita. 
Silloin oli kevät ja keväällä maa oli tuoksuinen kuin lämmin hapanleipä."

(Hector) 






Antti H. Raatikainen: Crazy Diamond PT5 "Faarao muuttaa Siriukseen" 



* * *


Huolihetki suolinukka 
napanöyhtä lapsitukka 

ratsku ja tuhkakuppi 
Datsunin renkaat 
ja Jupiterin kuut 

tuossa on Järviset
pyörässä oli räpätti 
ja Järvisissä peltipaikka 

tuuli pesaisee pihan
puut puhtaiksi
ukkosvedellä

ja aapiskukko 
sinä 
sanan jumala 


             Kari Tahvanainen

Riikka Mattinen: Kukkona tunkiolla 



maanantai 23. helmikuuta 2015

Vesi vanhin voitehista, teen muisti ikiaikainen

Emmi Itäranta
Teemestarin kirja 
266 s., Teos, 2012


”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vie minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi.” 




Näin alkaa Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, englanninkieliseltä nimeltään Memory of Water, Veden muisti. Teos ilmestyi vuonna 2012 ja se on palkittu Kalevi Jäntin ja Nuori Aleksis -kirjallisuuspalkinnoilla. Kirja on ehditty myös kääntää uskomattoman monelle kielelle, kuten arabiaksi, espanjaksi ja saksaksi. Kirjailija itse asuu ja työskentelee Kentin yliopistossa Canterburyssa, Isossa-Britanniassa. 
     Teemestarin kirja on fantasiaa. Siinä eletään muutaman sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Lapissa Kuusamon korkeuksilla, Uuden Qianin ja Skandinavian Unionin maassa. Maapallon elämä on järkkynyt raiteiltaan ilmastonmuutoksen ja katastrofien seurauksena. Todennäköisesti öljysodat ovat johtaneet ilmaston lämpenemiseen niin että napajäätiköt ovat sulaneet ja meri on noussut rannikoille. ”Ihmiset haavoittivat maailmaansa, kunnes menettivät sen”, kuten kirjassa todetaan. Katastrofia on seurannut hämärän vuosisata, makea vesi on lopussa, maata hallitsee sotilasdiktatuuri. Tosiasiassa näyttää siltä, että Venäjä ja Kiina ovat valloittaneet Pohjoismaat. 
     Nuori Noria Kaitio on teemestarin tytär, joka vihitään jatkamaan ikivanhaa perinnettä ikivanhassa kotitalossa. Kaikki teemestarit ovat pitäneet päiväkirjaa, kronikkaa, jota mestari Kaitio on pakotettu jatkamaan yllättävällä tavalla. Nuoret naiset löytävät kaatopaikalta kasan cd-levyjä jotka kertovat kauan sitten toimineen Janssonin retkikunnan tutkimusmatkasta Pohjoiskalotin menetetyille maille etsimään syytä makean veden tuhoutumiseen. Ennen pitkää naiset päättävät lähteä heidän jälkiään seuraten selvittämään makean veden tilannetta Menetetyllä maalla. 
     Veteen liittyy myös Paikka jota ei ole, tuntureilla sijaitseva salainen lähde, josta johtavat ikivanhat vesijohdot Noria Kaition kotitalolle. Vesirosvous on ajan pahimpia rikoksia, joten salaisuuden paljastuminen johtaa kaaokseen. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Veden vartijat, Hiljainen tila ja Sininen ympyrä. 
     Vesi ja teeseremonia kietoutuvat tässä fantasiaromaanissa kiehtovasti yhteen. Kerronta on mukaansatempaavaa, hyvää kieltä ja kuvausta. ”Vedellä ei ole alkua eikä loppua, eikä sitä ole myöskään teemestarin liikkeillä hänen valmistaessaan teetä.” Aikoinaan Pohjois-Amerikan intiaanit sanoivat kirjeessään suurelle valkoiselle isälle Washingtonissa, ettei maata voi omistaa, se kuuluu luonnolle. Tämän kirjan ideologian mukaan myöskään vettä ei voi omistaa, se kuuluu suurelle luonnolle, jonka osa ihminen on. Teeseremoniaan tiivistyy ikivanhaa kiinalaista viisautta, harmoniaa ja mietiskelyä, perinteen jatkamista. Teemestarit pitävät kirjaa, kronikkaa, joka on tarinassa keskeisessä osassa. 
     Teemestarin kirja on ajatuksia herättävää fantasiaa todellisuudesta joka saattaisi olla totta jos huonosti käy. Ekologista ajateltavaa. Kuvattu tulevaisuuden yhteiskunta on apaattinen ja taantunut diktatuuri. Teknologiaa ei enää kehitetä juuri muuhun kuin valvontaan, mikä jäi kyllä mietityttämään. Hiukka mystiikkaa ja kansanperinnettä, kuten kuukekri ja teeseremonia tekevät teoksesta hyvän lukukokemuksen. 
     Kirjana kämmenellä oli tänään Emmi Itärannan kuuluisa esikoisromaani Teemestarin kirja ihan tuosta parin vuoden takaa. Lukeminen kannattaa aina. Ja tätä kirjaa luetaan jo ympäri maailmaa. 

Biisi: 
Danny: Kuusamo (s. Juha Vainio) 

Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 23.2.2015 


tiistai 10. helmikuuta 2015

Rakkauden siivet kantavat yli rajan

Veikko Huotarinen
Olona. rajapapin kuherruskuukausi
229 s. Omakustanne, 2014



Nurmeslainen kirjailija Veikko Huotarinen on kuvannut teoksissaan rajaseudun elämää ja historiaa jo 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Ensimmäiseksi häneltä ilmestyi vuonna 2002 Petroskoissa runokokoelma Vienankarjalainen rapsodia. Sen jälkeen tuli vienalaisten kohtaloita sodan aikaisessa Suomessa kuvannut romaani Kun tikka takoi. Ja siitä lähtien häneltä on tullut kirjoja kuin turkin suusta. Kirjana kämmenellä on tänään hänen kahdestoista teoksensa, romaani Olona, rajapapin kuherruskuukausi. 
     Tämä romaani kertoo luterilaisen rajapapin Matti Heikkisen elämästä Suomen itärajan tuntumassa jossain Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajoilla. Romaani on jatkoa Huotarisen aiemmalle teokselle Olona, rajapapin rakastettu. Siinä rajaseutupappi sai kuulla, että hänen virkansa lakkautetaan ja hän saa siirtyä apupapiksi kirkonkylään. Takana oli myös avioero aiemmasta puolisosta. Niinpä hän lähti selvittelemään ajatuksiaan Vienan puolelle. Jyskyjärven kylässä hän tutustui iäkkääseen Mariin ja tämän Olona-tyttäreen. Lääkärityttären kanssa alkoi romanssi joka saa nyt jatkoa tässä uudessa teoksessa. 
     Kuherruskuukausi on todellakin osuva nimi teokselle. Heikkinen on palannut pahoinpideltynä ja ryöstettynä Vienasta ja työskentelee pappina asuen syrjäisessä rajapappilassaan. Tuntemukset purkautuvat runoiksi syksyn ja talven kuluessa. ”Joka aamu on armo uus.” Pappi saa voimaa myös uskostaan. Yhteyttä rakastettuun pidetään puhelimitse, mutta tavataan myös Vienassa. Ennen pitkää on kosinnan aika. Sitten seuraavat ortodoksiset häät Jyskyjärvellä. Yhteiselämä rajan kahta puolta alkaa. Teoksen loppu jääköön lukijan tutkailtavaksi. Romaanin luettuaan kyllä jää pakostakin odottamaan sitä trilogian kolmatta osaa. 
     Veikko Huotarinen kuvaa henkilöitään lämpimästi ja viipyillen. Tarinaa ryydittää koko ajan vienankielinen puhe, jota muuten on helppoa meidän suomalaistenkin ymmärtää. Romaanihenkilöt ovat aktiivisia ottamaan kantaa yhteiskunnan menoon niin Suomessa kuin Venäjän Karjalassakin. Olosuhteet Venäjän syrjäseuduilla eivät ole ainakaan paranemaan päin, se Huotarisen omakohtaisiin havaintoihin perustuvasta kerronnasta tulee selväksi. Sota Ukrainassa ja Putinin hallinnon kovenevat otteet järkyttävät kaikkia rajaseudun asukkaita. Mutta niin järkyttää myös markkinatalous, joka jyllää Venäjällä valtoimenaan. 
     Rajaseutupappi Heikkinen on varsin periaatteen mies, jolla on oma koeteltu vakaumuksensa. Elämän syvimmät arvot nousevat pinnalle niin hänen omissa ajatuksissaan kuin keskusteluissaankin kanssaeläjien kanssa. Omantunnon painia käydään tässä kirjassa ennen kaikkea seksuaalisten himojen ja odotuksen välillä. Eli mennäkö sänkyyn ennen kuin pappi sanoo aamenen vaiko ei. Heikkisen vilpittömyys tekee kyllä vaikutuksen tavan lukijaankin. Tunsin lukiessani sympatiaa rajapapin eettis-uskonnollista kamppailua kohtaan. Harvapa enää nykyaikana kamppailee esiaviollisen seksin kanssa, ajat ja käsitykset ovat muuttuneet. 
     Olona, rajapapin kuherruskuukausi sisältää myös värikkäitä naturalistisia rakastelukohtauksia, jotka kirjailija on mielestäni toteuttanut tyylikkäästi. Harvemmin pappismiehen erotiikka saa tällaisen kuvauksen tai kuvauksen ollenkaan. Kalevalaisessa kansanperinteessä lemmennostatustaiat ja muu erotiikka on ollut jo ammoin arvossaan. ”Nouse noppa, seiso seiväs, pykäläpää pylkyttele.” Tällainenkin lemmennostatusloitsu kirjasta löytyy. 
     Huotarinen tallentaa teoksiinsa soljuvaa vienankieltä. Puhumattakaan siitä, että vienalainen kulttuuri ja historia ovat elävästi läsnä. Otetaanpa tähän yksi esimerkki:
Suutelin pitkään ja hän vastasi tulisesti suudelmaani. Silitin samalla hänen vahvoja, mustia hiuksiaan. Ne olivat lehahtaneet anorakin hupun alta vapaasti heilumaan. 
- Nyt sie annoit miula njokkua, hän sanoi. – Se milma oikein miellyttäy. 
Ymmärsin heti, että suuteleminen merkitsee vienankielellä samaa kuin ”antaa njokkua”. Miten soman ilmauksen olikaan väki keksinyt. ”Antaa njokkua”, kuin nenän vaihtoa pienen vauvan ja äidin kanssa. Oikeaan suudelmaan liittyi intohimon ohella myös äidillinen luottamus; sinä olet rakkaani, yksin minun. 
     Kirjana kämmenellä oli tänään Veikko Huotarisen uusi romaani Olona, rajapapin rakastettu. Olona-trilogian toinen osa. 

Biisi: Suonna Kononen: Syvärin varrella Lotinapeltoa vastapäätä (s. Suonna Kononen)



Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.2.2015 



Rakkautta Aunuksen sotarintamilla

Arvi Perttu
Kipu
389 s., Myllylahti, 2014 




Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Venäjän Karjala oli sekasorrossa. Sotaa käytiin monella rintamalla ja suomalaisetkin olivat siinä mukana. Tästä ajasta kertoo Arvi Pertun uusin romaani Kipu, joka on tänään kirjana kämmenellä. 
     Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Lieksassa. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Petroskoin symposiumi ja Papaninin retkikunta. Kipu on hänen neljäs romaaninsa.  Kipu-romaanilla on vankka historiallinen tausta, sillä Pertun setä osallistui Vienan Karjalan sotatapahtumiin nuorena karjalaisena miehenä ja kirjoitti niistä kertomuksia muistiin. 
     Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1918 – 1922, jolloin Suomesta tehtiin Vienan Karjalaan niin sanottu Aunuksen retki ja useita muitakin heimoretkiä Vienan liittämiseksi Suomeen ja bolsevismin pysäyttämiseksi. Aunuksessa olivat sotatoimissa myös englantilaiset ja maasta paenneiden suomalaisten punaisten muodostama Muurmannin legioona, bolsevikeista puhumattakaan. 
     Sota Vienassa oli täynnä sekasortoa, rintamalinjat liikkuivat jatkuvasti, tavan karjalaisen piti henkensä säilyttääkseen vaihtaa puolta välillä hyvin livakastikin. On sanottu, että karjalaiset eivät halunneet tätä sotaa vaan elää rauhassa. Osa halusi itsenäisen Vapaan Karjalan, osa liittymisen Suomeen. Bolsevismin uhka ja maailmanpolitiikka eivät sitä kuitenkaan heille suoneet. Pari lainausta kuvaa tätä: 
     ”Kun Lempisen osasto palasi lyötynä Kostamuksesta, kylässä heitä odotti lisää ikäviä uutisia. Mölkön eturyhmä oli lyöty, Pirttilahti menetetty. Santeri mietti sitä, kenet oli oikein lyöty ja kenelle menetetty. Puhehan oli karjalaisista. Jos sitä jäisi pitemmäksi aikaa aprikoimaan, menisi pää sekaisin.”
     ”Karjalan piemme me karjalaiset; emme anna Suomelle emmekä Englantille. Myö karjalaiset emme halua sotia, mutta vastustamme viimeiseen verenpisaraan Englannin avulla, ja toivomme pärjäävämme.” – Karjalan armeijan yhdeksännen komppanian ultimaatumi
     Kipu on rakkaustarina sodan mielettömyyden ja sattumanvaraisuuden keskellä. Romaani jakautuu tämän mukaisesti kolmeen osaan: Tuska, Rakkaus ja Kuolema. Melkein neljänsadan sivun verran nuoret rakastavaiset kahlaavat Karjalassa ja lohduttautuvat sadomasokististen lemmenleikkien kautta. Seksi, väkivalta ja kokaiini ovat tiukasti menossa mukana. Elämä on viiltänyt syvältä heitä kumpaakin, henkinen kipu tiivistyy kohti romaanin loppua, siitä vapautuminen tuntuu yhtä toivottomalta kuin Aunuksen retkien lopputulema.   Perttu on luonut intensiivisen yksilöistä lähtevän tarinan sissisodan kulisseihin, sodan mustan värin sekaan. 
     Kirjan nuoret ovat kuin eri maailmoista, mutta rakkaus yhdistää. Frederika Eriksson on nuori kuvataiteilija Helsingistä, opiskellut Pariisissa, Pietarissa ja Berliinissä. Hänen kipunsa alkaa kirjan alkukohtauksesta, jossa punaiset venäläiset matruusit murhaavat hänen enonsa, tsaarin armeijan kapteenin, ja raiskaavat joukolla Frederikan. Riikka päättää kostaa kahdeksalle punaiselle venäläiselle. Hän lähtee Vienan Karjalan retkikuntaan everstiluutnantti Wikströmin joukkoihin – miessotilaaksi naamioituneena. Kolmella raskaalla sotaretkellä Vienaan kostonhalu muuttuu kuitenkin väsymykseksi ja haluksi vain päästä rakkaan luo. 
     Santeri Lesojeff puolestaan on karjalainen maalaispoika Vienasta Tollonjoen kylästä. Hänen kauttaan itse asiassa kuvastuu hyvin se, miten paikalliset karjalaiset joutuivat luovimaan rintamien välissä; englantilaisten joukoissa, punaisissa, suojeluskunnassa ja bolsevikeissa. Bolsevikit tappavat Santerin iäkkäät vanhemmat. Lopulta Santeri päätyy metsäsisseihin, jotka muistuttavat Neuvosto-Viron metsäveljiä. Viimeinen kohtaaminen Riikan kanssa tapahtuu Jyskyjärvellä. Valtakunnanraja on jo kuoleman raja, päästäänkö siitä yli, jääköön lukijan selvitettäväksi. 
     Lukijaa Arvi Pertun uusi romaani Kipu ei päästä helpolla, mutta lukukokemus on vaikuttava. Taustaksi on hyvä vilkaista tuon ajan historiaa, heimosotia ja Aunuksen retkeä. Kirjan tapahtumia lähellä oli historiallisesti Repolan ja Porajärven luovutus Neuvosto-Venäjälle vastineeksi Petsamosta. Repolan nuori nimismies, heimoaktivisti ja ylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä protestiksi tammikuussa 1921. Akateeminen Karjala-Seura piti Sivénin surmannutta luotia myöhemmin mustan lippunsa nauhassa. Historia on kiinnostavaa. 


Biisi: Vesa-Matti Loiri: Elon mainingit (Jääkärin laulu) (s. jääkärikenraali Aarne Sihvo, säv. Sam Sihvo)  


Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 9.2.2015