Koko ajan nälkä

Aki Ollikainen
Nälkävuosi
Siltala, 2012, 141 s. 

Lapsena ihmettelin usein Enon hautausmaalla olevaa valkoista patsasta. Sitä katsellessani mieleen syöpyi vuosi 1867. Se patsas on nälkään kuolleiden muistomerkki. Suuret nälkävuodet 1867 – 1868 koettelivat Enoa kovalla kädellä: nälkään kuoli 690 ihmistä. Koko Suomessa nälkä ja tartuntataudit tappoivat 150000 ihmistä. Sateiset ja kylmät kestä tuhosivat niin sadon kuin siemenviljankin. Syötiin pettua eri puunkuorta. Kirjana kämmenellä on tänään näistä vuosista kertova romaani, Aki Ollikaisen Nälkä. 

Suuret nälkävuodet heräävät tässä romaanissa eloon muutaman ihmiskohtalon kautta. Teos kulkee yksilötasolla köyhän torppariperheen ja helsinkiläisten säätyläisveljesten sekä senaattorin elämän kautta. Säätyläisillä ei ole nälkä mutta nälänhätä koskettaa kaikkia.

 Marja ja Juhani Lehdon perhe elää maalaistorpassaan kun nälkävuodet saapuvat. Köyhä perhe tekee kuolemaa, kaikki syötävä on loppunut ja on kylmä. Juhani-isä makaa puolitajuttomana, hän on antanut kaiken ruoan perheelleen. Isä jätetään kuolemaan. Marja lapsineen, Mataleena-tyttönen ja aivan pieni Juho-poika, lähtevät kerjäläisiksi ja kohti Pietaria säilyttääkseen henkensä maailmanlopun maisemissa.

 Senaattori Helsingissä pohtii kuumeisesti maan tulevaisuutta, ja yrittää löytää nälänhädästä positiivistakin – heikot kuolevat pois. Suomen senaatti epäonnistui ravinnon turvaamisessa ja hankinnassa ulkomailta. Kulkutaudit kuten lavantauti levisivät kerjäläislaumojen mukana ympäri maata. 

 Lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars Renqvist ovat helsinkiläiset veljekset. Lääkäri yrittää auttaa vähäväkisiä, mutta viihtyy myös prostituoitujen sängyssä. Senaattorin kansliassa työskentelevä Lars puolestaan pohtii yläluokan vastuuta kansasta.

 Historiallisesti eletään Venäjän vallan aikaa. Suomi on suhteellisen itsenäinen suuriruhtinaskunta. Tsaarina on Aleksanteri II, Suomen kenraalikuvernöörinä kreivi Nikolai Adlerberg ja senaattorina suomalaisuusmies Johan Vilhelm Snellman.

 Nälkä etenee preesensissä, väliin lyyrisesti, väliin hyvinkin raadollisesti ja naturalistisesti. Uni ja valvetodellisuus kietoutuvat toisiinsa kuten nälkään kuolemassa olevan ihmisen tajunta. Ihmiset käyttävät toisiaan hyväkseen enemmän kuin auttavat selviytymään. Hyväksikäyttöä kuvataan ennen kaikkea seksuaalisena raakuutena. Kerronta on tiivistä, mutta samalla jotenkin ilmavaa. Tässä romaanissa on vain 141 sivua. Siihen mahtuu Aki Ollikaisen hyvällä tyylillä kaikki. Esikoisteos on harvinaisen valmis.

 Kuinka romaanihenkilöille lopulta käy, jääköön lukijan selvitettäväksi. Lukijana minusta tuntui kuin olisin itse ollut nälkävuosien maisemissa ja mielenmaisemissa, kärsimässä ihmisten kanssa yhteistä kärsimystä. Loppuratkaisun kohdilla sitten jo vähän helpotti, vaikka lumi oli peittänyt matkan varrella monia ruumiita valkoisella lakanallaan viimeiseen lepoon luontoäidin helmaan.

 Suurten nälkävuosien muistomerkkejä löytyy Enon hautausmaan lisäksi hyvin monelta hautausmaalta ympäri Suomea. Menkääpä Aki Ollikaisen Nälkä-romaanin luettuanne etsimään sellainen muistomerkki. Laskekaa sille kukkia ja hiljentykää hetkeksi kaikkien Juhojen ja Mataleenojen muistoksi. 

Biisi: Hector: Olen hautausmaa (sanat: Heikki Harma)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi-kirjallisuusohjelma 22.4.2013

Joukkomurha Joensuussa 1918 - Performanssi

Sunnuntaina 14.4.2013 klo 13 Joensuun Siilaisilla venäläisten sotilaiden muistokivellä järjestettiin performanssi. Osallistujat olivat pukeutuneet tummiin ja seisoivat juoksuhaudan reunalla klo 13.00-13.15. Performanssin aikana filosofian tohtori Jukka Partanen kertoi 95 vuoden takaisista tapahtumista.

Joensuussa 14.4.1918 joukko ratsujääkäreitä sai illanvieton päätteeksi idean: haetaan työväentalolta Yläsatamakadulta, jossa Venäjän armeijan aseista riisuttuja sotilaita tilapäisesti säilytettiin, sata vankia ja ammutaan heidät varoitukseksi muille. Tuumasta toimeen. Yksi vangeista osasi suomea ja hänet päästettiin vapaaksi, muut vietiin Siilaiselle juoksuhaudan reunalle ja teloitettiin. Teloitus tehtiin kolmessa erässä. Teloittajia oli nelisenkymmentä, pohjoiskarjalaisia talonpoikia ja muita sotilaita. Komentavan upseerin nimi on tiedossa, teloittajien nimet eivät ole tiedossa. Ketään ei syytetty teloituksesta. - Pelastunut vanki onkin ollut tärkein tietolähde tästä verilöylystä. Hänelle sanottiin: "Sie Karjalan poika, sinua emme ammu." 

Nykyisin haudan yli kulkee moottoritie. Tien laidassa on kivi muistolaattoineen. Osa sotilaiden luista on siirretty ortodoksiselle hautausmaaalle, osa makaa edelleen tämän kiven ja Kuopiontien alla.

Juoksuhauta täyttyi verellä 14.4.1918 aamuyöllä. 95 vuotta sitten.

Joukkosurmat ja sodan kauhut eivät ole kaukana syrjäisestä Joensuustakaan. Nuorin ammutuista oli 16-vuotias. Tänään olimme rivissä juoksuhaudan reunalla, valmiina ammuttaviksi.  

Kuvat: Kari Tahvanainen

Radio Luxembourg ja muita elämyksiä

Aarteita radiomaailmasta. Urkkija oli Uudenmaan Radiokerhon jäsenlehti. Olin noihin aikoihin yhdistyksen etäjäsen - nuori dx-kuuntelija Enosta. Kirjeenvaihto radioasemien kanssa oli vilkasta, vajavaisella kielitaidolla, joka koko ajan kehittyi. Parasta kuullun ymmärtämistä ja maailman haistamista. Radio Luxembourg oli meidän henkireikämme "rautaesiripun" taakse. Joensuussa takseissa soi öisin Radio Luxembourg 80-luvulla.  

Suomen DX-liitto

Varjoja onnenmaassa

Tapani Heinonen

Reunalla

Minerva, 2012, 305 s.

Maalla ei ole ollut kaikilla mukavaa. Jyväskyläläinen kirjailija ja psykologi Tapani Heinonen kertoo uudessa teoksessaan koskettavan tarinan miehestä joka kasvoi homona pienessä kylässä. Kirjana kämmenellä on tänään Heinosen esikoisromaani Reunalla.

     Päähenkilö, psykologi Juhani Nieminen elää miehensä kanssa onnellisessa parisuhteessa kaupungissa, mutta isän kuolema avaa menneisyyden haavoja lapsuuteen saakka. Isä on ollut ankara ja väkivaltainen, äiti myötäilijä ja tunteensa kadottanut ihminen, sisko taas keskiluokkainen normien toistaja. Vyyhti alkaa purkautua perunkirjoitusriitojen myötä, kun paljastuu että perheeseen tullut vävy on anastanut siskon kanssa häikäilemättä itselleen perheen omaisuutta. Tällaisia tapauksia löydämme arkielämästä. Romaani on muutenkin toden tuntuinen kasvutarina maalais-Suomesta.

     Särkynyttä peiliä, eikä revittyä kuvaa, ei saa enää ehjäksi, mutta menneisyyden kanssa voi pyrkiä tekemään sovintoa, löytämään siitä kutakin elämän roolihenkilöä ajavia motiiveja ja selityksiä. Ja siihen tämä romaani pyrkiikin onnistuneesti, enemmän rakkauden ja ymmärtämisen kuin katkeruuden sävyisellä ajattelulla.

     Reunalla on hyvinkin sukupolviromaani 1950-luvulla syntyneestä maalaissukupolvesta. Aineelliset olosuhteet olivat usein vaatimattomat, mutta elämä sitäkin rikkaampaa mielikuvitusleikkien, musiikin, kirjojen, harrastusten, luonnon ja kavereiden parissa. Ja kaikki nivoutuu tässä tapauksessa osaksi maanviljelijäperheen työelämää.

     Homoksi itsensä tunnistavalle nuorelle tulee kuitenkin vaikea paikka, kun teini-ikä alkaa. Homous oli virallisesti kiellettyä 1970-luvun alkuun saakka, mutta ainahan nuoret ovat tiensä ja keinonsa löytäneet. Juhani harrastaa seksiä naapurinpojan kanssa, myöhemmin myös nuoren maanviljelijän kanssa. Mutta ennen pitkää nuoren on tehtävä valintansa: jäädäkö pieneen maaseutuyhteisöön heteroperheenisän valheroolissa vai lähteäkö avarammille maille ja olla oma itsensä. Juhani päättää lähteä. Lopulta suku yrittää vaieta hänet kuoliaaksi. Nykyajasta katsottuna hän miettii valintaansa kirjan loppusivuilla verraten sitä maanviljelijäystävänsä kohtaloon:

     ”…hän oli viime hetkellä pelastunut, vaikka oli itsekin astunut ansaan. Paljonko heitä oli, hän ajatteli? Heitä, jotka astuivat, eivätkä pelastuneet. Näitä maan hiljaisia, jotka kantoivat kuollutta rakkautta sisällään kuin vastasyntyneen arkkua. He olivat jääneet juurilleen, perustaneet perheen, mutta kieltäneet samalla itsensä, halunsa, intohimonsa, rakkauden nälkänsä. Kaivaneet hitaasti sudenkuoppaa, jonka peittivät hiljaisella valheella, kunnes putosivat itse siihen. Ja montako kertaa hikisesti rattiin puristuneet kädet tekivät äkkikäännöksen öisellä maantiellä rekan valojen lähestyessä? ”

     Työvoimatoimistossa psykologina työskentelevä Juhani auttaa työssään myös omaa tietään etsiviä nykynuoria. Yhteiskunta on muuttunut toisella tavalla kovaksi, työelämän myllerrykset, itseriittoinen byrokratia, loputon kiire ja stressi koettelevat ihmisiä. Maalaisnuorille ei ennen vanhaan ollut ammatinvalintaohjausta eikä muuta ammattilaisten tukea, mutta tiensä he silti ovat löytäneet. Kaksi aikakautta lähenee romaanissa askel askeleelta toisiaan, kirjan rakenne herättää pohtimaan myös yhteiskunnan muutosta. Rakkaus, rehellisyys, arvot, elämän tarkoituksen etsintä, ajattomat peruskysymykset ovat teoksessa myös esillä.

     Siinä missä Onnenmaa-tyyppisissä tarinoissa vanhan maaseudun ja maaseutuyhteisön kuvaksi tarjotaan yksiulotteista valoisuutta, Tapani Heinosen romaani tuo kuvaan myös varjot ja toisenlaisuuden, toiseuden. Menneen nostalgisoimisen ohessa herää pakosta myös ristiriitaisia ajatuksia, jos yhteiskuntaa halutaan kuvata rehellisesti.

     Suomessa on ilmestynyt kiitettävästi kuvauksia eri sukupolvien homo- ja lesbonuorten elämästä. Muun muassa Pentti Holapan Ystävän muotokuva, Pirkko Saision Punainen erokirja, Sami Hilvon Viinakortti, Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki, Hannu Väisäsen trilogia, ja onpa Heikki Turunenkin kuvannut homonuorten elämää maaseudulla romaanissaan Yö kevään kuun. Näiden kuvausten joukkoon Tapani Heinosen romaani Reunalla sijoittuu, ja hyvin paikkansa ansaitseekin.

Biisi: Petri & Pettersson Brass: Nuoruus (sanat: Mika Waltari)

c Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex, Jokisappi 8.4.2013