lauantai 7. heinäkuuta 2018

Miihkali Arhippaista kukittamassa



Kukitussanat Miihkali Arhippaisen patsaalla
Miihkalinaukiolla Joensuun Ilosaaressa 
runon, suven ja Eino Leinon päivänän 6.7.2018
Kirjailija Kari Tahvanainen



Tänään on runon, suven ja Eino Leinon päivä. Tekisi mieli sanoa että tänään on myös runollisen kissan päivä. Tanssiva karhu –palkinnon pokkasi juuri tällä viikolla tohmajärveläisrunoilijamme Lassi Hyvärinen Tuuli ja kissa –runokokoelmallaan.  

Miihkali Arhippainen oli sokea, mutta se ei estänyt häntä välittämästä kalevalaista kansanrunoutta eteenpäin runonlaulajana. Valo oli hänen sisällään, uskomaton valo. I.K. Inhan 1894 Vienan Karjalassa ottama valokuva vanhasta Miihkalista on pysäyttävä taideteos, kuten tästä patsaasta näemme.

I.K. Inha kirjoitti myöhemmin vaikutelmastaan: ”Hänen koko olennossaan oli samalla luonteen jalouden ja kärsimyksen luoma henkevyys, joka sammuvan runouden yhteydessä jätti mieleen unohtumattoman vaikutuksen.”

Miihkali menetti näkönsä viisikymppisenä. Alkuelämäkään ei ollut helppoa; edesmenneiden veljiensä lasten elättäminen ja kasvattaminen, köyhyys. Loppuelämä meni kerjuulla, erilaisissa töissä ja runonlaulannassa. Sokeutta seurasi Vienassa yleensä kerjuusauva, kertoo Martti Haavio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi Miihkalille viimein eläkkeen, korvaamattomalle kalevalaiselle runonlaulajalle. Uusi vuosituhat ei ihan ehtinyt alkaa kun Miihkalin maallinen vaellus päättyi, syyskuusta olisi ollut vain kolme kuukautta 1900-luvun alkamiseen, meidän vuosituhannellemme, joka sekin on jo takana.

”Ruislinnun laulu korvissani.” Tässä päivässä yhdistyy runous, on Eino Leinon syntymäpäivä, esillä on runonlaulanta ja on keskikesä. Luonto viheriöi täydessä loistossaan ja sato alkaa kypsyä. Kuin runoutta. Runouden innoittaja, sinä luonto.

Runous täällä Karjalan laulumailla on edelleen hyvässä vireessä. Viime vuonna, Suomen juhlavuonna, ilmestyi pohjoiskarjalaisilta runoilijoilta kaikkiaan parikymmentä runokokoelmaa. Mukana ovat myös täältä lähtöisin olevat runoilijat. Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa –sarja ansaitsee hatunnoston. 2010-luvulla runokokoelmia on ilmestynyt täällä kaikkiaan noin 80 kappaletta eli yli kahdeksan kirjaa per vuosi.

Jalkapallon MM-kisojen merkeissä haluaisin mainita Raino Harisen runokokoelman Pallon 32 parasta, jonka on kuvittanut ja taittanut Suvi-Tuuli Reittu. Runo elää myös urheilun liepeillä. Vienalaista runoperinnettä puolestaan jatkaa Veikko Huotarinen.

Runous pääsee myös hyvin esille, muun muassa Joensuun kulttuuritorilla, runokaraokessa, runoilloissa. Runoilijat kiertävät kirjastoissa, turuilla ja toreilla. Ukrin kirjailijakiertueilla tänä vuonna on odotettavissa runoilijoita ja kirjailijoita niin kylätaloille kuin marketteihinkin. Ukri esittelee vuosittain uudet runokokoelmat kirjailijamatineoissaan ja omakustanneilloissaan.

Runouden kustantajina toimivat enimmäkseen pienkustantamot. Hatunnosto niille! Runoilijoilta itseltään odottaisin enemmän aktiivisuutta runokokoelmiensa tunnetuksi tekemisessä. On tärkeää saada runous tietoisuuteen. Kustantajilla ei ole resursseja markkinointiin. Kiitollisia saamme olla jo siitä, että kirja on yleensä otettu kustannettavaksi ja painettavaksi. Runous ei ole kultakaivos mutta se on kulttuurin kultainen suoni. Runoilija itse on köyhä kuin Miihkali, mutta hänen sisällään loistaa valo.

”Runo on minulle arvoitus, samoin teos. Koetan kuunnella, mitä ne haluavat olla.”
Näin Tanssiva karhu –palkittu Lassi Hyvärinen kuvasi runoutta tällä viikolla Ylen haastattelussa.

Runo on itsellenikin runoilijana arvoitus. Runous on ikiaikaista sanan ja kuvan ja äänen vuoropuhelua. Sillä on aika hämärä kielioppi. Runon kirjoittamisessa käyvät vuoropuhelua usein tiedostettu ja tiedostamaton, runo tulee jostain mystisestä paikasta, maailmankaikkeuden kalevalasta. Se riittää.

Runo on olemassa ja näyttäytyy joskus paperille ja huulille asti.


Tilaisuuden järjesti Joensuun Kalevalaiset Naiset