Suomen yleisradio. Hyvää huomenta hyvät kuuntelijat, lähetyksemme alkaa. Tänään on sunnuntai, elokuun viimeinen päivä, elokuun 31. päivä 1986. Nimipäiväänsä viettävät Arvi ja Arvid, ja ortodoksisen kalenterin mukaan Kipro. Sydämelliset onnittelumme. Aurinko nousee Helsingissä kello 6.11 ja laskee kello 20.28. Kello on kuusi. Aikamerkin jälkeen seuraa ylimääräinen uutislähetys.
Presidentti Urho Kekkonen on kuollut
Maailma sähköhitsaa minuun paljaiden niittyjen upettoisin aamusilmin, kumarassa punertuvat oksien pianistinsormilla pihlajanmarjatertut, nikama nikamalta vyöryy minua Sibelius ja astun ulos aitankosteasta, kävelen siristellen yli pihanurmen kasteen, istuudun aamukahville tyhjään tuvanpöytään, askeltaa poskieni sänkeä ja ihoni untuvaa punainen valurautahuoku, hellanpesästä sähköttävät mäntyjen rätisevät ajatusviivat, maitokannun nokassa on särö,
kun hellan äärestä kuulen
Kekkonen se on kuollu.
Kari Tahvanainen: Tähdenlento leimalla. Runokokoelma. 1997
perjantai 3. syyskuuta 2010
maanantai 2. elokuuta 2010
Jenkki on ihan jees
Kesälukemisenani on ollut amerikkalaisen John Irvingin uusi romaani Viimeinen yö Twisted Riverillä. Erään kokin ja hänen poikansa elämäntarina 1950-luvulta nykypäivään. Paikkana on tukkikämppäkylä Amerikan maalla. Kokin pikkupoika tappaa aluksi vahingossa isän rakastajan paistinpannulla. Siitä alkaa perheen pakomatka josta ei vaiheita puutu. Pojasta tulee menestyskirjailija.
Jotenkin tuttua Irvingiä. Ja löytyihän se Irvingin karhutoteemi tästäkin romaanista. Löytyy Suomi-vaikutteitakin.
Irving käväisi keväällä Suomessa. Uutukaisen esittelyn ohella hän katsoi Kom-teatterissa Kaikki isäni hotellit. Oli kuulemma tyytyväinen sovitukseen, tyytyväisempi kuin teoksen nuivaan vastaanottoon USA:ssa 1981.
Minulle yksi Irvingin tiiliskiviromaani on jäänyt selkänahkaan. Lukiessani Oman elämänsä sankaria kotipihan heinikossa poltin selkäni pahanpäiväisesti, oli kirja niin mukaansatempaava. Elokuvasovituskin täytti odotukset. Kirjailija on kertonut teostensa synnystä ja elämästään teoksessa Tuulesta temmattu tyttöystävä.
Toinen jenkki USA:n koillisosasta on kauhukirjailija Stephen King. Vähän erilaista Kingiä on suosikkini, trilogia Tukikohta, joka kuvaa elämää ydinsodan jälkeen. Ja Kingin varhainen teos, Viimeinen kesä, tarina nuorten viimeisestä huolettomasta kesästä tunnetaan myös fifties-musiikilla ryyditettynä elokuvana.
Onpa King kirjoittanut opaskirjankin kirjailijoille: Kirjoittamisesta, muistelma leipätyöstä. – Hyvän tarinan tekeminen on kuin dinosauruksen luurangon kaivamista maan uumenista, King opastaa. Ja onhan hän dinosauruksensa, tavan ihmisen pimeät puolet, saanut elämään karmaisevalla teholla. Monen kirjan tapahtumat voisivat olla totta vaikkapa jossain täkäläisessä tuppukylässä.
Muista jenkkikirjailijoista tulee näitä heppuja lukiessa mieleen Paul Auster, Anne Tyler, David Leavitt, John Steinbeck, Mark Twain, Jack London. Ja ne mainiot beatnik-kirjailijat ja -runoilijat! Kuten myös suomalaisperäinen Luolakarhun klaanin luoja, Jean M. Untinen-Auel.
Kriittiset yhteiskuntatieteilijät esittivät sotien jälkeen, että amerikkalainen massakulttuuri johtaa rappioon. Siinä on varmasti perää, mutta vastapainona syntyy koko ajan massakulttuurin välityksellä leviävää ”parempaakin” kulttuuria, taidetta, viihdettä.
Ystäväni kanssa tapasimme yhteen aikaan luetella huviksemme, mitä kaikkia asioita tuleekaan USA:sta – ja kuinka samaan aikaan toisella suupielellä Amerikkaa mollataan, huomaamatta todellisuutta. Saimme aina hyvät naurut.
Ruikonperälläkin on tuijotettu silmät sirrillään Dallasia – Pam pam Pamela.... Puhumattakaan Kauniista ja rohkeista, ja aiemmin Peyton Placesta. Ja länkkäreitä.
Amerikkaa on joka lähtöön. Onhan kyse monikulttuurisesta suurvallasta, kulttuurien ja rotujen sulatusuunista. Maasta jossa 2040-luvulla valkoinen rotu ei ole enää enemmistönä, vaan eletään vähemmistöenemmistöisessä valtiossa, joka on lisäksi ikäjakaumaltaan nuori ja innovatiivinen. Saamme nähdä, miten se tulee ilmenemään kulttuurin saralla.
Sivumennen sanoen, voisin olla syntynyt Minnesotassa. - Well, ei ollenkaan hassumpi ajatus! Nimittäin 1900-luvun alkuvuosina ukkini ja siskonsa hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Kävi vain niin, että jostain syystä ainoastaan tämä sisko lähti matkaan, laivalla Atlantin yli. Siirtolaisinstituutin rekisterit kertovat tämän verran. Valokuvat ja kirjeet Minnesotasta kertovat sitten lisää.
Amerikantäti lähti matkaan Joensuun Sepänkadulta. Asun nykyisin samalla kadulla. Tässä olisi ainesta vaikka John Irvingin tyyliseen tarinaan.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Ukri-kolumni
Karjalan Heili 1.8.2010
www.karjalanheili.fi
Jotenkin tuttua Irvingiä. Ja löytyihän se Irvingin karhutoteemi tästäkin romaanista. Löytyy Suomi-vaikutteitakin.
Irving käväisi keväällä Suomessa. Uutukaisen esittelyn ohella hän katsoi Kom-teatterissa Kaikki isäni hotellit. Oli kuulemma tyytyväinen sovitukseen, tyytyväisempi kuin teoksen nuivaan vastaanottoon USA:ssa 1981.
Minulle yksi Irvingin tiiliskiviromaani on jäänyt selkänahkaan. Lukiessani Oman elämänsä sankaria kotipihan heinikossa poltin selkäni pahanpäiväisesti, oli kirja niin mukaansatempaava. Elokuvasovituskin täytti odotukset. Kirjailija on kertonut teostensa synnystä ja elämästään teoksessa Tuulesta temmattu tyttöystävä.
Toinen jenkki USA:n koillisosasta on kauhukirjailija Stephen King. Vähän erilaista Kingiä on suosikkini, trilogia Tukikohta, joka kuvaa elämää ydinsodan jälkeen. Ja Kingin varhainen teos, Viimeinen kesä, tarina nuorten viimeisestä huolettomasta kesästä tunnetaan myös fifties-musiikilla ryyditettynä elokuvana.
Onpa King kirjoittanut opaskirjankin kirjailijoille: Kirjoittamisesta, muistelma leipätyöstä. – Hyvän tarinan tekeminen on kuin dinosauruksen luurangon kaivamista maan uumenista, King opastaa. Ja onhan hän dinosauruksensa, tavan ihmisen pimeät puolet, saanut elämään karmaisevalla teholla. Monen kirjan tapahtumat voisivat olla totta vaikkapa jossain täkäläisessä tuppukylässä.
Muista jenkkikirjailijoista tulee näitä heppuja lukiessa mieleen Paul Auster, Anne Tyler, David Leavitt, John Steinbeck, Mark Twain, Jack London. Ja ne mainiot beatnik-kirjailijat ja -runoilijat! Kuten myös suomalaisperäinen Luolakarhun klaanin luoja, Jean M. Untinen-Auel.
Kriittiset yhteiskuntatieteilijät esittivät sotien jälkeen, että amerikkalainen massakulttuuri johtaa rappioon. Siinä on varmasti perää, mutta vastapainona syntyy koko ajan massakulttuurin välityksellä leviävää ”parempaakin” kulttuuria, taidetta, viihdettä.
Ystäväni kanssa tapasimme yhteen aikaan luetella huviksemme, mitä kaikkia asioita tuleekaan USA:sta – ja kuinka samaan aikaan toisella suupielellä Amerikkaa mollataan, huomaamatta todellisuutta. Saimme aina hyvät naurut.
Ruikonperälläkin on tuijotettu silmät sirrillään Dallasia – Pam pam Pamela.... Puhumattakaan Kauniista ja rohkeista, ja aiemmin Peyton Placesta. Ja länkkäreitä.
Amerikkaa on joka lähtöön. Onhan kyse monikulttuurisesta suurvallasta, kulttuurien ja rotujen sulatusuunista. Maasta jossa 2040-luvulla valkoinen rotu ei ole enää enemmistönä, vaan eletään vähemmistöenemmistöisessä valtiossa, joka on lisäksi ikäjakaumaltaan nuori ja innovatiivinen. Saamme nähdä, miten se tulee ilmenemään kulttuurin saralla.
Sivumennen sanoen, voisin olla syntynyt Minnesotassa. - Well, ei ollenkaan hassumpi ajatus! Nimittäin 1900-luvun alkuvuosina ukkini ja siskonsa hankkivat keisarilta ulkomaanpassit. Kävi vain niin, että jostain syystä ainoastaan tämä sisko lähti matkaan, laivalla Atlantin yli. Siirtolaisinstituutin rekisterit kertovat tämän verran. Valokuvat ja kirjeet Minnesotasta kertovat sitten lisää.
Amerikantäti lähti matkaan Joensuun Sepänkadulta. Asun nykyisin samalla kadulla. Tässä olisi ainesta vaikka John Irvingin tyyliseen tarinaan.
Kari Tahvanainen
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjailijayhdistys Ukrin varapuheenjohtaja
Ukri-kolumni
Karjalan Heili 1.8.2010
www.karjalanheili.fi
tiistai 25. toukokuuta 2010
Joutilaisuuden ylistys jatkuu
Lukuvinkki kesäksi
Hengähä tok lauloi aikanaan Esa Pakarinen suositussa laulussa. Nykyaikaankin tuo sanonta sopii. Onhan ajan henki kiire kiire kiire. Kaikkea tätä kieli vyön alla ja läpät silmillä arkisessa oravanpyörässä kiitämistä vastaan on onneksi alkanut syntyä vastaliikkeitä. Koittaako ennen pitkää arvojen uusi vallankumous ja laiskuus voittaa kiireen? Sitä toivoo muun muassa Tom Hodgkinson, joka on kirjoittanut teoksen Joutilaat vanhemmat.
Hitaus-liikkeen yksi huomattavia bestsellereitä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt Carl Honorén teos Slow, elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta. Tämän ajattelun sanomaa, sanoisiko klassista sivistynyttä menoa, on Englannissa edistänyt toimittaja ja kirjailija Tom Hodgkinson. Häneltä on suomennettu aiemmin muun muassa teokset Matkaopas joutilaisuuteen ja Vapauden ylistys.
Tämä uutukainen ilmestyi suomeksi viime vuonna samoihin aikoihin kun Hodgkinson vieraili Helsingissä. Joutilaisuudessa ei ole kyse itse asiassa kovin kummoisesta asiasta. Voisi sanoa, että jos jarruttaa nykyajan käsitteen ”laatuaika” ihan maalaisjärjelle, alkaa lähestyä joutilaisuuden ajatusta. Eli että kaikessa rauhassa oleminen ja mietiskely, yhdessä puuhailu ja käsityöläisasenne, ekologinen elämäntapa ja henkisten arvojen ylivalta voittavat aina kiireen ja epäterveellisen itsensä loppuun polttamisen.
Hodgkinson soveltaa näitä kiireyden vastaisia ajatuksiaan uudessa teoksessaan perhe-elämään nimenomaan lapsia ajatellen. Hänen manifestinsa joutilaille vanhemmille sisältää muun muassa tällaisia periaatteita:
Vanhemmuus ei merkitse raatamista
Lupaamme jättää lapsemme rauhaan
Joutilas vanhempi pärjää vähällä rahalla
Makaamme sängyssä mahdollisimman pitkään
Iloinen sekasorto on parempi kuin synkeä siisteys
Minua Tom Hodgkinsonin ajattelu on aina kiehtonut, eritoten siksi että hän osaa vetää ajatustensa tueksi vanhoja yhteiskuntafilosofeja ja ajattelijoita. Ajatukset ovat uskottavia ja arkisia, ja kaiken lisäksi Hodkinson kirjoittaa selvää tekstiä.
Ja eikös tällainen uusi ajatus sovi kuin nyrkki silmään esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tapahtuvaan koulujen lopettamisvimmaan ja superkoulujen synnyttämiseen. Hodgkninsonin oppien mukaan voitaisiin hoitaa oppivelvollisuuden edellyttämä lasten opetus kimpassa; hankkimalla vaikkapa yhteisiä kotiopettajia ja perustamalla kotikouluja.
Tom Hodgkinsonin uutuusteos Joutilaat vanhemmat listaa lopuksi kirjoja, joita lapsille pitäisi lukea ja tarjota luettavaksi. Sieltä löytyy suomalaisellekin tuttuja klassikoita, kuten Peter Pan, Viisikko, Liisa Ihmemaassa, Robinson Crusoe, Charles Dickensin, Arthur Conan Doylen ja Grimmin veljesten tuotanto. – Ai niin, siinähän tulikin jo enemmänkin vinkkejä kesälukemiseksi.
Tom Hodgkinson
Joutilaat vanhemmat
Basam Books 2009, 303 s.
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 24.5.2010
Hengähä tok lauloi aikanaan Esa Pakarinen suositussa laulussa. Nykyaikaankin tuo sanonta sopii. Onhan ajan henki kiire kiire kiire. Kaikkea tätä kieli vyön alla ja läpät silmillä arkisessa oravanpyörässä kiitämistä vastaan on onneksi alkanut syntyä vastaliikkeitä. Koittaako ennen pitkää arvojen uusi vallankumous ja laiskuus voittaa kiireen? Sitä toivoo muun muassa Tom Hodgkinson, joka on kirjoittanut teoksen Joutilaat vanhemmat.
Hitaus-liikkeen yksi huomattavia bestsellereitä oli viitisen vuotta sitten ilmestynyt Carl Honorén teos Slow, elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta. Tämän ajattelun sanomaa, sanoisiko klassista sivistynyttä menoa, on Englannissa edistänyt toimittaja ja kirjailija Tom Hodgkinson. Häneltä on suomennettu aiemmin muun muassa teokset Matkaopas joutilaisuuteen ja Vapauden ylistys.
Tämä uutukainen ilmestyi suomeksi viime vuonna samoihin aikoihin kun Hodgkinson vieraili Helsingissä. Joutilaisuudessa ei ole kyse itse asiassa kovin kummoisesta asiasta. Voisi sanoa, että jos jarruttaa nykyajan käsitteen ”laatuaika” ihan maalaisjärjelle, alkaa lähestyä joutilaisuuden ajatusta. Eli että kaikessa rauhassa oleminen ja mietiskely, yhdessä puuhailu ja käsityöläisasenne, ekologinen elämäntapa ja henkisten arvojen ylivalta voittavat aina kiireen ja epäterveellisen itsensä loppuun polttamisen.
Hodgkinson soveltaa näitä kiireyden vastaisia ajatuksiaan uudessa teoksessaan perhe-elämään nimenomaan lapsia ajatellen. Hänen manifestinsa joutilaille vanhemmille sisältää muun muassa tällaisia periaatteita:
Vanhemmuus ei merkitse raatamista
Lupaamme jättää lapsemme rauhaan
Joutilas vanhempi pärjää vähällä rahalla
Makaamme sängyssä mahdollisimman pitkään
Iloinen sekasorto on parempi kuin synkeä siisteys
Minua Tom Hodgkinsonin ajattelu on aina kiehtonut, eritoten siksi että hän osaa vetää ajatustensa tueksi vanhoja yhteiskuntafilosofeja ja ajattelijoita. Ajatukset ovat uskottavia ja arkisia, ja kaiken lisäksi Hodkinson kirjoittaa selvää tekstiä.
Ja eikös tällainen uusi ajatus sovi kuin nyrkki silmään esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tapahtuvaan koulujen lopettamisvimmaan ja superkoulujen synnyttämiseen. Hodgkninsonin oppien mukaan voitaisiin hoitaa oppivelvollisuuden edellyttämä lasten opetus kimpassa; hankkimalla vaikkapa yhteisiä kotiopettajia ja perustamalla kotikouluja.
Tom Hodgkinsonin uutuusteos Joutilaat vanhemmat listaa lopuksi kirjoja, joita lapsille pitäisi lukea ja tarjota luettavaksi. Sieltä löytyy suomalaisellekin tuttuja klassikoita, kuten Peter Pan, Viisikko, Liisa Ihmemaassa, Robinson Crusoe, Charles Dickensin, Arthur Conan Doylen ja Grimmin veljesten tuotanto. – Ai niin, siinähän tulikin jo enemmänkin vinkkejä kesälukemiseksi.
Tom Hodgkinson
Joutilaat vanhemmat
Basam Books 2009, 303 s.
Kari Tahvanainen, Iskelmä Rex 24.5.2010
tiistai 18. toukokuuta 2010
Olemmeko sittenkin valistuksen ajassa?
Kuntien ja julkisyhteisöjen savuttomuuskampanjat vetävät maakunnassa henkeä, kirjoittaa sanomalehti Karjalainen pääkirjoituksessaan 16.5. Ollaanko tupakointikielloista ja –rajoituksista siirtymässä myönteisen esimerkin ja valistuksen tielle? Pääkirjoituksessa korostetaan, että täyskiellot eivät koskaan toimi ilman poliisivaltion otteita - pääkirjoituksessa päädytäänkin vapaan yhteiskunnan toimintamallien tärkeyden korostamiseen.
Tällainen kannanotto on valtakunnallisestikin merkittävä. Tupakkavainojen asteelle jo päässeen kiihkoilun pysäyttäminen ja sivistyneeseen menoon palaamisen vaatiminen on tärkeää. Kiihkoilun taustalla kun on laajempia ideologisia ja psykologisia prosesseja, joiden lopputuloksena päädytään yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei ole hyvä elää. Lama-aika ja yhteiskunnalliset murrokset lisäävät ihmisten epävarmuutta ja ärtymys kanavoituu usein vääriin kohteisiin. Näin on käynyt tupakka-asiassa samoin kuin pedofiliahysteriassakin.
Karjalainen jatkaa maltillista järjen linjaa 18.5. pääkirjoituksessaankin. Se painottaa, että rippisalaisuuden murtamista pedofiliatapauksissa pitää pohtia tarkkaan. Arkkipiispa Paarmahan nosti tämän problematiikan esille jäähyväissaarnassaan viime sunnuntaina. Pedofilian uhrien viimeinenkin luottamuksellinen psykologisen avun ja helpotuksen saamisen kanava suljettaisiin taitamattomalla lainsäädännöllä.
Pedofilia on käsittämätöntä lapsen mielen ja ruumiin loukkaamista, ihmisarvoon kajoamista. Siksi (minkä pitäisi olla ollut itsestään selvää jo tähänkin asti) siihen pitää voida puuttua. Viime aikojen pedofiliakeskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen älytöntä ja on jo nyt aiheuttanut korvaamattomia vahinkoja mm. kouluissa ja perheissä. Epävarmuus voi lopulta kääntyä seurauksiltaan pahaksi - lapset jätetään yksin arkisine murheineen. Ja taas kasvaa lisää tulevaisuuden pomminheittäjiä. Keskusteluun on tullut hysterian piirteitä ja pedofiliaa nähdään varmaan kohta jo taivaan pilvissäkin. Olisi syytä palata valistuksen aikaan ja kuunnella syvempää sivistyksen ääntä. Ei kai yhteiskuntamme sivistys ole vielä niin rapautunut, ettei sieltä löytyisi terveitä ohjeita näihinkin asioihin?
Karjalaisen pääkirjoitustiimi on mielestäni tehnyt harvinaisen punnittuja nannanottoja ajankohtaisiin asioihin, muihinkin kuin näihin kahteen. Maakunnan rasismiongelmakin huomioitiin täydellä painolla. Se on hyvää ja tärkeää journalismia.
Tällainen kannanotto on valtakunnallisestikin merkittävä. Tupakkavainojen asteelle jo päässeen kiihkoilun pysäyttäminen ja sivistyneeseen menoon palaamisen vaatiminen on tärkeää. Kiihkoilun taustalla kun on laajempia ideologisia ja psykologisia prosesseja, joiden lopputuloksena päädytään yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei ole hyvä elää. Lama-aika ja yhteiskunnalliset murrokset lisäävät ihmisten epävarmuutta ja ärtymys kanavoituu usein vääriin kohteisiin. Näin on käynyt tupakka-asiassa samoin kuin pedofiliahysteriassakin.
Karjalainen jatkaa maltillista järjen linjaa 18.5. pääkirjoituksessaankin. Se painottaa, että rippisalaisuuden murtamista pedofiliatapauksissa pitää pohtia tarkkaan. Arkkipiispa Paarmahan nosti tämän problematiikan esille jäähyväissaarnassaan viime sunnuntaina. Pedofilian uhrien viimeinenkin luottamuksellinen psykologisen avun ja helpotuksen saamisen kanava suljettaisiin taitamattomalla lainsäädännöllä.
Pedofilia on käsittämätöntä lapsen mielen ja ruumiin loukkaamista, ihmisarvoon kajoamista. Siksi (minkä pitäisi olla ollut itsestään selvää jo tähänkin asti) siihen pitää voida puuttua. Viime aikojen pedofiliakeskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen älytöntä ja on jo nyt aiheuttanut korvaamattomia vahinkoja mm. kouluissa ja perheissä. Epävarmuus voi lopulta kääntyä seurauksiltaan pahaksi - lapset jätetään yksin arkisine murheineen. Ja taas kasvaa lisää tulevaisuuden pomminheittäjiä. Keskusteluun on tullut hysterian piirteitä ja pedofiliaa nähdään varmaan kohta jo taivaan pilvissäkin. Olisi syytä palata valistuksen aikaan ja kuunnella syvempää sivistyksen ääntä. Ei kai yhteiskuntamme sivistys ole vielä niin rapautunut, ettei sieltä löytyisi terveitä ohjeita näihinkin asioihin?
Karjalaisen pääkirjoitustiimi on mielestäni tehnyt harvinaisen punnittuja nannanottoja ajankohtaisiin asioihin, muihinkin kuin näihin kahteen. Maakunnan rasismiongelmakin huomioitiin täydellä painolla. Se on hyvää ja tärkeää journalismia.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Suomenruotsalaista menoa Pohjanmaalta
Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen
Teos & Söderströms 2009, 288 s.
Suomen länsirannikolla on vahvaa suomenruotsalaista kulttuuria. Mutta sielläkin on myös ahdistavaa uskovaisuutta. Tätä käsittelee nuorison näkökulmasta Kaj Korkea-ahon romaani Katso minuun pienehen. Pietarsaarelaissyntyinen Korkea-aho pääsi viime vuonna julkaisemaan esikoisromaaninsa erikoisissa merkeissä. Se kun ilmestyi meillä samaan aikaan ruotsin- ja suomenkielisenä, Teoksen ja Söderströmsin kustantamana.
Romaanissa ollaan Pohjanmaan maaseudulla, perusjuoneltaan se on kahden nuoren rakkaustarina, aikamme Love Story. Kasper on parikymppinen varastotyöntekijä, joka rakastuu lukiolaistyttö Linaan. Ja kuinkas ollakaan, ympäristön normimaailma alkaa tuoda esille omia vaatimuksiaan nuorten suhteelle.
Tyttöystävän äiti paljastuu mielisairaaksi, joka perustelee suvaitsematonta moralismiaan uskonnolla ja vaatii poikaa uskonlahkoonsa. Siinä sitä sitten taiteillaan, istutaan rukoustilaisuuksissa ja koetaan niin rakkautta kuin kauhun hetkiäkin. Lopputulos on yllättävä, mutta jääköön se lukijan selvitettäväksi.
Mutta tuon rakkaustarinan kautta Kaj Korkea-aho valottaa elämää laajemmin. Niin lapsuuden traumat ja pelot kuin tavallinen nykynuorten elämä tulevat hyvin kuvatuiksi. Ihmisen ahdistusta ja syyllisyydentuntojahan uskonto usein käyttää hyväkseen, kun se lupaa antaa vapautuksen ja vastauksen.
Tässä romaanissa ahdistus on pistetty konkreettiseksi punaiseksi silmäksi, joka tuijottaa rävähtämättä tv-maston huipulta pimenevässä yössä. Kasperille se yhdistyy lapsuuden pelkoihin ja alkaa lopulta hallita elämää yhä enemmän ja enemmän. Mutta toisaalla ovat myös nuoruuden unelmat ja mopon kaksitahtibensan hajuinen kesä ja arki.
Kaj Korkea-ahon esikoisromaani Katso minuun pienehen on värikästä ja uskottavan painostavaa luettavaa. Eli eikun tutustumaan pohjanmaalaiseen monikulttuuriseen menoon.
Kirjavinkki, Kari Tahvanainen – Iskelmä Rex 10.5.2010
Katso minuun pienehen
Teos & Söderströms 2009, 288 s.
Suomen länsirannikolla on vahvaa suomenruotsalaista kulttuuria. Mutta sielläkin on myös ahdistavaa uskovaisuutta. Tätä käsittelee nuorison näkökulmasta Kaj Korkea-ahon romaani Katso minuun pienehen. Pietarsaarelaissyntyinen Korkea-aho pääsi viime vuonna julkaisemaan esikoisromaaninsa erikoisissa merkeissä. Se kun ilmestyi meillä samaan aikaan ruotsin- ja suomenkielisenä, Teoksen ja Söderströmsin kustantamana.
Romaanissa ollaan Pohjanmaan maaseudulla, perusjuoneltaan se on kahden nuoren rakkaustarina, aikamme Love Story. Kasper on parikymppinen varastotyöntekijä, joka rakastuu lukiolaistyttö Linaan. Ja kuinkas ollakaan, ympäristön normimaailma alkaa tuoda esille omia vaatimuksiaan nuorten suhteelle.
Tyttöystävän äiti paljastuu mielisairaaksi, joka perustelee suvaitsematonta moralismiaan uskonnolla ja vaatii poikaa uskonlahkoonsa. Siinä sitä sitten taiteillaan, istutaan rukoustilaisuuksissa ja koetaan niin rakkautta kuin kauhun hetkiäkin. Lopputulos on yllättävä, mutta jääköön se lukijan selvitettäväksi.
Mutta tuon rakkaustarinan kautta Kaj Korkea-aho valottaa elämää laajemmin. Niin lapsuuden traumat ja pelot kuin tavallinen nykynuorten elämä tulevat hyvin kuvatuiksi. Ihmisen ahdistusta ja syyllisyydentuntojahan uskonto usein käyttää hyväkseen, kun se lupaa antaa vapautuksen ja vastauksen.
Tässä romaanissa ahdistus on pistetty konkreettiseksi punaiseksi silmäksi, joka tuijottaa rävähtämättä tv-maston huipulta pimenevässä yössä. Kasperille se yhdistyy lapsuuden pelkoihin ja alkaa lopulta hallita elämää yhä enemmän ja enemmän. Mutta toisaalla ovat myös nuoruuden unelmat ja mopon kaksitahtibensan hajuinen kesä ja arki.
Kaj Korkea-ahon esikoisromaani Katso minuun pienehen on värikästä ja uskottavan painostavaa luettavaa. Eli eikun tutustumaan pohjanmaalaiseen monikulttuuriseen menoon.
Kirjavinkki, Kari Tahvanainen – Iskelmä Rex 10.5.2010
Onnen päivä - löytäjä saa pitää sen
Sanotaan että valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Olisiko tämä kolumni siis korvattavissa parilla fotolla? Taidanpa nyt kuitenkin kertoa kuvista. Näin teki myös joensuulainen Teatteri Satama näytelmässään Löytäjä saa pitää.
Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.
Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.
Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.
En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.
Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.
Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.
Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.
Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.
Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.
Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen
Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi
Näyttämösalin seinälle heijastuu valokuvia. Lapsia, aikuisia, hymyjä ja hämmentyneitä ilmeitä, luontoa, väriä ja harmaan sävyjä. Hetkiä. Joukko 15 - 72-vuotiaita esiintyjiä ilmaisee vuorollaan tärkeän valokuvansa sanomaa. Joku tanssii, toinen lausuu runon, ajatelman, kertoo hetken tarinaa, taustalla soi kitara ja nokkahuilu. Lopulta kerrotuksi tulleista tarinoista kasvaa yhteistä muistoa ja tunnelmaa, näkinkengistä sydän rantahietikolle.
Aplodien vaiettua vieressäni istunut vanhempi mies huokaisi, että kylläpä kuvat herättivät muistoja. Niin kävi minullekin. Mielessä väreili monta albumillista kuvia, mutta nyt niistä on kirkastunut pari kesäistä kuvaa.
Viime kesänä Satama etsi ihmisiä, jotka tulisivat tärkeine valokuvineen tekemään yhteistä näytelmää. Taustalla oli idea hyvää tekevästä valokuvasta, voimauttavasta valokuvauksesta. Valokuvan minä on arvokas ihminen, muistot ja havainnot ovat ihmisen ominta, hän saa kertoa tärkeän tarinansa. Ja saada muistoista voimaa nykyhetkeen, olla hetkisen suvannolla. Aina ja uudestaan. Ja kuten hyvällä näytelmällä on tapana, ajatus jatkuu katsojan mielessä.
En tiedä mitä tekisin näiden kahden valokuvan ilmaisemiseksi näyttämöllä. Varmaan lausuisin runon, tarinoisin tarinan.
Niitty on keltaisenaan leinikkejä, heinikko huojuu kesätuulessa, taivas on sininen. Kesäinen pyhäpäivä maalla. Olemme saaneet päähämme mennä ottamaan valokuvia meidän pellolle, me neljä sisarusta. Kaksi kuvaa.
Veljillä on päässä leinikinkeltaiset lippikset, siskolla keltainen valkopilkkuinen t-paita, verkkarit ja keltaiset tennarit, pitkä tukka kauniisti jakauksella keskeltä, leinikkikimppu kädessä. Pikkuveli hörökorva seisoo istujien takana kädet henkselihousujen taskussa. Pyöreäposkiset hymyt, silmät siristelevät auringossa, veljen lippis on ihan vinossa, sisko rypistää otsaa. Painan laukaisinta.
Ja sitten joku nuoremmista nappaa minusta kuvan. Keltapaitainen pitkätukkateini istuu heinikossa jalat hiukan ristissä, hymyilee hampaat loistaen, keltaisen lippiksen lipalla aurinkolasit, leveälahkeiset farkut ja siniset tennarit. Suosikit on tarkkaan luettu ja ajan levyt kuunneltu ja ihastuttu. Mutta nyt ollaan vain tässä.
Jatkamme kuvasta iltapäivään. Lueskellen aitan vintillä, kiikkuen pihalla, seikkaillen metsissä, fillaroiden uimarannalle tai kavereille. Päivä huokuu pyhää ja kesää. Heinätys alkaa juhannukselta. Seuraavana kesänä kaikki olisi toisin. Mutta ei lopullisesti.
Olin perheemme valokuvaaja. Ensimmäisen kamerani sain kaakaopurkin kupongilla ja siitä se alkoi. Arkistossa on aarteita. Värinegatiivit vanhenevat kummasti, vai oliko päivän väri ennen parempi, kuin vanhoissa leffoissa.
Joka tapauksessa löytäjä saa pitää arkisen valokuvataiteenkin kautta heräävät Onnen päivänsä. Ja jakaa niistä muille, kuin näytelmässä. Valitettavasti Löytäjä saa pitää -näytelmän viimeinen esitys on kuitenkin jo mennyt.
Kari Tahvanainen
kirjoittaja on kirjailija ja Teatteri Sataman hallituksen jäsen
Karjalan Heili 9.5.2010
www.karjalanheili.fi
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Taiteilijatrilogia a la Hannu Väisänen
Hannu Väisänen
Kuperat ja koverat
Otava 2010, 431 s.
Menneen talven lumille ilmestyi erityisen odotettu kirja. Hannu Väisäsen romaani Kuperat ja koverat huipentaa hänen taiteilijatrilogiansa. Siinä eletään 1970-lukua, nuori Antero on lähtenyt Oulusta Savonlinnan taidelukioon, mistä matka jatkuu Helsingin Taideakatemiaan. Trilogian aloitti 2004 Vanikan palat, jossa elettiin oululaisella kasarmialueella sotilasperheessä, äidit vaihtuivat tuhkatiheään. Trilogian jatko Toiset kengät toi Hannu Väisäselle kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2007.
Kuperat ja koverat on taidokas ja laadukas päätös nuoren miehen odysseialle. On sanottu, että Antero on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alter ego. Kirjailija itse myöntääkin sen osittain Suomen Kuvalehden äskettäisessä haastattelussa. Fiktiivisyyden ja lentävän mielikuvituksen taso on kuitenkin selvästi kasvanut kohti tätä kolmatta osaa. Silmät ovat kuvataiteilijan silmät ja käsi on kirjailijan käsi. Siitä syntyy värikäs nuoren elämän kudelma.
Savonlinnan taidelukiossa, kuuluisassa taikkarissa, on muun muassa itkulahko joka kokoontuu itkijäisiin Kasinosaaressa. Samaan aikaan hurmosliike huonoine tapoineen ja vapaine sekseineen hilluu toisaalla. Käydäänpä romaanissa Joensuun kaupunginteatterissakin katsomassa Brechtin Kolmen pennin oopperaa. Helsingissä sitten eletään taiteilijaelämää ja elämää. Rakkaus tulee duffelitakissa, herää taas Unkarissa Tamásin seurassa ja menee pettymysten myötä tullakseen osaksi elämänkudosta ja inspiraatiota.
Sanotaan että elämässä kaikki merkittävä tapahtuu vastakohtiensa leikkauspisteessä. Vastakohdat vaativat toisiaan kuin vaakakupit. Kuperat ja koverat on hyvä nimi tälle trilogian päätösosalle.
Täytyypä sanoa, että tässä on kädessäni kirja, jota voin suositella lahjaksi tämän kevään nuorisolle, ylioppilaille ja muille valmistuville!
Otetaanpa tähän lopuksi näyte Hannu Väisäsen romaanista Kuperat ja koverat. Siinä ollaan kirpputorilla.
”Näin kasoittain laukkuja, kotona värkättyjä ja ostettuja, kaikki kultaiset vuotensa nähneitä. Kaikenlaista kuperaa ja koveraa tavaraa, linttaan astuttua, kita auki tai sitten lopullisesti ummessa.
Muutakin hajoamisen, mätänemisen ja painovoiman alaista hyljättyä irtaimistoa näin. Korissa oli valtava kasa entisiä silmälaseja. Siinä olivat kaupungin kaikki huonot silmät, jyvät ja akanat, hyvät ja pahat, silmät jotka olivat tirkistelleet, juorunneet ja joista oli juoruttu, huonosilmäisistä kaupunkilaisista juoksentelemassa suuremmissa ja pienemmissä tilaisuuksissa.
Kaikki kuperat ja koverat lepäsivät raskaan taipaleen päätteeksi, toiset mahojaan pullistellen, toiset poskiaan sisään vetäen. Esineen kuperuus oli kielivinään ylpeydestä, kun taas koveruus näytti happamalta, se oli nurinkurista ja kätki hampaansa. Kupera oli viittaavinaan tulevaisuuteen, koveralle jäi ikävä menneisyys. Se oli puinen kapustan kuppi, tai vati josta rakit olivat nuoleskelleet sen vähän mitä isännät olivat sinne kaataneet.”
c Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 26.4.2010
Kuperat ja koverat
Otava 2010, 431 s.
Menneen talven lumille ilmestyi erityisen odotettu kirja. Hannu Väisäsen romaani Kuperat ja koverat huipentaa hänen taiteilijatrilogiansa. Siinä eletään 1970-lukua, nuori Antero on lähtenyt Oulusta Savonlinnan taidelukioon, mistä matka jatkuu Helsingin Taideakatemiaan. Trilogian aloitti 2004 Vanikan palat, jossa elettiin oululaisella kasarmialueella sotilasperheessä, äidit vaihtuivat tuhkatiheään. Trilogian jatko Toiset kengät toi Hannu Väisäselle kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2007.
Kuperat ja koverat on taidokas ja laadukas päätös nuoren miehen odysseialle. On sanottu, että Antero on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alter ego. Kirjailija itse myöntääkin sen osittain Suomen Kuvalehden äskettäisessä haastattelussa. Fiktiivisyyden ja lentävän mielikuvituksen taso on kuitenkin selvästi kasvanut kohti tätä kolmatta osaa. Silmät ovat kuvataiteilijan silmät ja käsi on kirjailijan käsi. Siitä syntyy värikäs nuoren elämän kudelma.
Savonlinnan taidelukiossa, kuuluisassa taikkarissa, on muun muassa itkulahko joka kokoontuu itkijäisiin Kasinosaaressa. Samaan aikaan hurmosliike huonoine tapoineen ja vapaine sekseineen hilluu toisaalla. Käydäänpä romaanissa Joensuun kaupunginteatterissakin katsomassa Brechtin Kolmen pennin oopperaa. Helsingissä sitten eletään taiteilijaelämää ja elämää. Rakkaus tulee duffelitakissa, herää taas Unkarissa Tamásin seurassa ja menee pettymysten myötä tullakseen osaksi elämänkudosta ja inspiraatiota.
Sanotaan että elämässä kaikki merkittävä tapahtuu vastakohtiensa leikkauspisteessä. Vastakohdat vaativat toisiaan kuin vaakakupit. Kuperat ja koverat on hyvä nimi tälle trilogian päätösosalle.
Täytyypä sanoa, että tässä on kädessäni kirja, jota voin suositella lahjaksi tämän kevään nuorisolle, ylioppilaille ja muille valmistuville!
Otetaanpa tähän lopuksi näyte Hannu Väisäsen romaanista Kuperat ja koverat. Siinä ollaan kirpputorilla.
”Näin kasoittain laukkuja, kotona värkättyjä ja ostettuja, kaikki kultaiset vuotensa nähneitä. Kaikenlaista kuperaa ja koveraa tavaraa, linttaan astuttua, kita auki tai sitten lopullisesti ummessa.
Muutakin hajoamisen, mätänemisen ja painovoiman alaista hyljättyä irtaimistoa näin. Korissa oli valtava kasa entisiä silmälaseja. Siinä olivat kaupungin kaikki huonot silmät, jyvät ja akanat, hyvät ja pahat, silmät jotka olivat tirkistelleet, juorunneet ja joista oli juoruttu, huonosilmäisistä kaupunkilaisista juoksentelemassa suuremmissa ja pienemmissä tilaisuuksissa.
Kaikki kuperat ja koverat lepäsivät raskaan taipaleen päätteeksi, toiset mahojaan pullistellen, toiset poskiaan sisään vetäen. Esineen kuperuus oli kielivinään ylpeydestä, kun taas koveruus näytti happamalta, se oli nurinkurista ja kätki hampaansa. Kupera oli viittaavinaan tulevaisuuteen, koveralle jäi ikävä menneisyys. Se oli puinen kapustan kuppi, tai vati josta rakit olivat nuoleskelleet sen vähän mitä isännät olivat sinne kaataneet.”
c Kari Tahvanainen
Iskelmä Rex 26.4.2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)